The Hateful Eight (2015)

Ohjaus: Quentin Tarantino
Käsikirjoitus: Quentin Tarantino
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti, ranska, espanja
Budjetti: noin 44 miljoonaa USD
Arvioitu: tammikuu 2016
Arvioidun version pituus: 167 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 13.1.2016

Johdantothehatefuleight_primary

Allegorioiden kautta usein toimiva ohjaaja Quentin Tarantino kertoo kunnianhimoisimman elokuvatarinansa toistaiseksi eikä todellakaan unohda pinnan alle kytkettyjä allegorioita, vihjeitä ja näkemyksiä maailmasta silloin joskus, yhtymäkohdista nykypäivään ja miksei sinne tulevaisuuteenkin. Länkkäri lajityyppinä on pitkät ajat elellyt varsin hiljaista kautta eikä tämä elokuva totta vie asiaa paljon muuta – se on nimittäin länkkäri vain marginaalisesti; ajallisesti ja paikallisesti. Henkisesti elokuva on tiukka ja väkivaltainen henkilödraama murhamysteerimaiseksi trilleriksi naamioituneena. Tarantino on kuvia kumartamattomalla asenteellaan saanut aikaiseksi maineen ohjaajana, jonka teoksia joko syvästi vihataan tai kunnioittavasti rakastetaan – välinpitämätöntä keskitietä ei tunnu olevan, joka seikka lienee merkki tämän päivän auteur -ohjaajasta. Tarantinon rohkeutta tarttua kipeisiinkin aiheisiin on syytä syvästi kunnioittaa, mutta samalla on ymmärrettävä, että tämä(kin?) elokuva on osalle katsojistaan yksinkertaisesti vain liikaa sen sisällön ja viiteyhteyksien vuoksi. Kun rotusorron kyllästämän vihan, räävittömän kielenkäytön, naisten väkivaltaisen kohtelun ja verisen väkivallan kuvaus ei edes yhdessä vielä riitä, Tarantino keksii häiritä status quo:a vielä sadistisilla seksuaaliperversioilla. Jos nämä aiheet arastavat, närästävät tai aiheuttavat kovasti suurta mielipahaa, ollos nyt virallisesti varoitettu.

Juonitiivistelmä

Palkkionmetsästäjä John Roth (Kurt Russell) vankinaan Daisy Domergue (Jennifer Jason Leigh) ovat matkalla Wyomingin Red Rockin pikkukaupunkiin, kun lumimyrskyä pakenevat Chris Mannix (Walton Goggins) ja Marquis Warren (Samuel L.Jackson) olosuhteiden pakosta lyöttäytyvät seuraan. Myrsky estää pääsyn Red Rockiin saakka ja siispä matkalaiset aikovat jäädä viettämään aikaa tien varrella olevaan kauppaan/majataloon. Sielläpä on muitakin vieraita. Myrskyn tuivertaessa joukkio alkaa kyräillä toisiaan: alkaa arvailu kenellä on mitäkin aikeita ja kenen historiasta paljastuu ikävimmät salaisuudet. Ei aikaakaan, kun miesten välit kiristyvät ja välienselvittely on valmis alkavaksi. Ken talosta hengissä poistuu vai poistuuko kukaan?

 

 

Kommentit

Tavattoman seesteisen ja upean kuvauksen takana eivät ole pelkästään tarkkaan harkitut kuvakulmat ja riittävä maltti ja harkinta kuvauksessa vaan myös Tarantinon itsepäisyys pitäytyä aidon filmin käyttäjänä. Valaistukseen ja leikkauksiin on käytetty poikkeuksellisen paljon aikaa ja vaivaa. Se näkyy kyllä elokuvan tekstuurissa vahvasti. Esineiden ja henkilöiden sijoittaminen kuvakulmineen päivineen hipoo suorastaan Stanley Kubrick -maista perfektionismiä ja syväterävyyden vaihtelut jopa useaan kertaan yhden pitkän oton aikana samassa kohtauksessa ovat kuin tuulahdus vuosikymmenien taakse italialaisen ohjaajalegendan Mario Bavan elokuviin, jotka tiedämme Quentin Tarantinolle tärkeiksi vaikuttimiksi. Joillekin katsojille nämä seikat toki saattavat aueta teennäisinä, tekotaiteellisina tai jopa tarpeettoman itsetietoisina. Niin tai näin, pelkona on, että 70mm filmille kuvattuna 2,76:1 -kuvasuhteella oleva elokuva rikotaan tavalla tai toisella jahka se päätyy edukkaana DVD/Blu ray -versiona halpahallien laareihin halpaa sen olla pitää! -kerhon lompakon klitorista kiihottamaan.

Teknisesti taitava ja erittäin taidokkaasti ohjattu elokuva saa seurakseen yhden kuluvan vuosituhannen nerokkaimmista ääniraidoista. Maestro Ennio Morricone tarjoilee sellaisen kyydityksen, että elokuvasäveltämisen elämäntyö-Oscar on varmasti ihan kulman takana … paitsi että mieshän sai sen jo vuonna 2007. No vaikkei palkintoja nyt pokkaisikaan, äänimaailma on puhdasta neroutta ja tukee elokuvan kohtauksia saumattomasti. Tuttuuden tunteitakin ääniraidalla on, sillä elokuvassa käytetään peräti kolmea Morriconen John Carpenterin ohjaamaa The Thing (1982) -elokuvaa varten säveltämää kappaletta, joita Carpenter ei suostunut käyttämään vuoden 1982 kauhuklassikossaan. Vaikka teemat näissä kahdessa elokuvassa eivät kohtaakaan, musiikki toimii väkevästi. Kaiken kaikkiaan The Hateful Eight on kuitenkin hyvin vaikea elokuva. Juoneltaan se on melko suoraviivainen – ainakin Tarantinon omiin aiempiin elokuviin verrattuna. Pitkä kesto ja verkkainen kulku verottavat heti pois sellaiset katsojat, jotka ovat vain kuluttamassa aikaansa ja varmasti veristä ja hektistä toimintaelokuvaa odottavat katsojat pettyvät hekin karsaasti pulisevaan dialogiin, joka on kuin äänielokuvan alkuvuosien huumassa ylikäytetty tehokeino. Elokuvasta puuttuvat kokonaan samaistumispinnat ”perinteisen” elokuvaviihteen kuluttajille – ihmisille, jotka hakevat elokuvasta hetken lohtua ja irtautumista arjen kuvioista; hahmoja, joihin he voivat samaistua ja joiden tuntoja, tapahtumia ja kokemuksia myötäelää. Elokuvan ajallinen sijoittuminen Yhdysvaltain sisällissodan välittömään läheisyyteen on omiaan vaikeuttamaan elokuvaan suhtautumista, koska suhtautumiseen vaikuttavat väistämättä käsitykset tästä yhden koko tunnetun historian verisimmän sodan kulusta, sen seurauksista ja vaikutuksista ja sen syistä. Tässä elokuvassa mukana olevat keskeiset henkilöhahmot ovat kaikki oman itsensä, ympäristönsä, historiansa ja ennakkoluulojensa henkisesti vammauttamia sieluja, joiden tarinat avautuvat ja nivoutuvat elokuvan edetessä paljastaen ankeutta, lohduttomuutta ja silkkaa pahantahtoisuutta. Näennäisten sankarien kavalkadi kapenee nopeasti elokuvan edetessä ja ilmeisen ilkikurisesti Tarantino myös leikittelee katsojan kanssa tarjotessaan silkkihansikkain hopealautasella kiiltävän lämpökuvun alla puhdassieluisia totuuden ja oikeudenmukaisuuden tavoittelijoita. Tarinan edetessä silkkihansikkaat paljastuvat paskaisiksi työrukkasiksi ja hopealautasella kuvun alla on vain ravinnoksi kelpaamatonta mätää lihaa ja matoja.

Näytelmämäiseen muotoon sovitettu elokuva menee näytelmämäisyydessään niinkin pitkälle, että Tarantino jaksottaa elokuvansa kappaleisiin ja paikoin kertojaääni kertoo kappaleiden välillä tapahtuvia asioita. Näyttelijöiden voimaan ja taitoon tukeutuva Tarantino saa palkkioksi mestarillisen taitavia roolitöitä kaikilta pääroolien näyttelijöiltä ilman poikkeuksia. Puhtaasti näyttelijöiden ammattitaidon varassa etenevä elokuva on väkevää, tuhtia ja periksiantamatonta eikä se anna katsojalle armoa: kahdeksikon elkeet, puheet ja toimet ovat silkan vihan kyllästämiä ja pahantahtoisuus on lukuisissa kohtauksissa läsnä paksuna ja likaisena kerroksena kuin putsaamatta jätetyn vessanpytyn maljan reunoille vuosien saatossa pesiytyvä inha jäte, johon ei enää tehoa mikään kemikaali. Tarkoituksellisen provosoivasti Tarantino tyrskäisee kaiken tuon lian katsojalle sulatettavaksi ja kyllä … sulateltavaahan siinä eittämättä on. Näennäisesti elokuva käsittelee sekalaisen joukon vihan ja kaunan kyllästämiä tunteja eristyksissä ja pakotettuina yhteen, mutta pinnan alla kytee. Elokuva nimittäin käsittelee ihan yhtä lailla sisällissodan runteleman maan ja sen kansalaisten syvää epäluottamusta osapuolien välillä; ideologioiden ristiriitaa, joka jäytää Amerikkaa yhä edelleen ja kummittelee arjessa ja pyhässä, vaikka tapahtumien kulminaatiopisteestä on kulunut aikaa jo satoja vuosia. Tarantino uskaltaa puhutella katsojaa useammalla eri tasolla, mutta edellyttää katsojalta rohkeutta kuunnella, mitä sanottavaa tarinalla ja sen kirjoittajalla oikein on. Menneiden aikojen painolastia puretaan yhä edelleen tänä päivänä ja vaikka Tarantino purkaa elokuvassa tapahtumia vain lyhyeltä ajanjaksolta (joitakin vuosia sisällissodan päättymisen jälkeen), ilmeistä on ymmärtää, että kovin vähän lopulta on amerikkalaisessa(kaan) yhteiskunnassa todella muuttunut ja että muutoksen esteinä eivät suinkaan ole vain yhden ryhmän intressit, kuvitelmat, harhat tai ideologia. Kuvaavaa on, että Tarantino ei suinkaan elokuvassa maalaa mustaihoisia henkilöhahmojaan rotusorron päättymistä juhliviksi vapaudestaan nauttiviksi ihanneihmisiksi, jotka olivat vain onnettomien olosuhteidensa vankeina, vaan lataa näiden hahmojen taustalle ihan niitä samoja vaikuttimia kuin kaikkien muidenkin ihmisten. Kalvavaa vihaa, ennakkoluuloja, veren historian painolastia, epäluuloa, itsekkyyttä ja ahneutta.

Yhteenveto

Ensimmäinen tärkeä huomio on, että elokuva ei missään nimessä ole toimintaelokuva. Pääosa elokuvan pitkästä kestosta kuluu rouhean ja räävittömän dialogin sävyttämässä henkilödraamassa elokuvan kerätessä voimaa ja puhtia lopulliseen kulminaatiopisteeseensä. Eipä silti, tiivistunnelmainen elokuva on kuitenkin, sen runsas dialogi ei ole millään muotoa turhaa tai tarpeetonta – päinvastoin – ja kahdeksaan henkilöhahmoon tutustuminen vie joka tapauksessa oman aikansa. Verkkainen ja viipyilevä jutustelu alkaa nopeasti tiivistyä ja terästäytyä tunnelman kiristyessä. Tunnelma ennen klimaattista viimeistä kappaletta on käsin kosketeltavan särkymätön ja tiivis: Tarantino ei ole pitkän keston aikana päästänyt kertaakaan lankoja käsistään sykkyrälle ja onnistuu pitämään tunnelman särkymättömänä – melkoinen temppu elokuvan kovin pitkä kesto huomioiden. Elokuvan verinen väkivalta ei ole aivan samalla yliampuvalla tuhoviettiä kunnioittavalla tasolla kuin mitä monissa Tarantinon aiemmissa elokuvissa on totuttu näkemään, mutta sen tehokkuus on silti todella väkevä. Nämä seikat huomioiden elokuvaa kannattaa karttaa, jos ei pidä verestä tai ei jaksa/viitsi/halua keskittyä elokuvan seuraamiseen täydellä intensiteetillä. Tätä elokuvaa ei voi järkevästi katsella jonkun muun toimen ohella kevyenä viihteenä: Tarantino vaatii katsojalta ihan sitä samaa sitoutumista mitä ilmiselvästi on vaatinut elokuvansa näyttelijöiltäänkin.

9/10.

Linkki elokuvan promootiomaterialeihin.

 

 

I Coltelli del vendicatore [Knives of the Avenger] (1966)

Ohjaus: Mario Bava
Tuotantomaa: Italia
Käsikirjoitus: Mario Bava (alias John Hold), Alberto Liberati, Giorgio Simonelli
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: italia
Budjetti: noin $75.000
Arvioidun version pituus: 85 min
Arvioitu: 2008

JOHDANTOknivesoftheavenger_primary2

Peplum – tuo italialainen seikkailuelokuvan alalajityyppi. Öljyttyjä muskeleita, testosteronia, kylmää terästä, sandaaleita, hiekkaa ja romantiikkaa. Siinä teemoja, jotka ovat vetäneet katsojia elävien kuvien pariin jo Giovanni Pastronen ensimmäisen Maciste-elokuvan Cabiria (1914) ajoista saakka. Cabirian Bartolomeo Paganon lihakset kestävät hyvinkin vertailun uuden vuosituhannenkin toimintatähtien rinnalla. Ja kuinka ollakaan, Cabirian kuvaajana oli muuan Eugenio Bava, Knives of The Avenger -elokuvan ohjaajan Mario Bavan isäpappa. Bava teki uransa aikana melkoisesti peplum -elokuvia, vaikka hänen tunnetuimmat elokuvansa ovatkin eittämättä ihan muista genreistä. 50-luku ja 60-luku olivat peplum-elokuville kulta-aikaa rapakon molemmilla puolilla ja varsinkin Hollywoodin jättimäiset spektaakkelit olivat myös italialaisille elokuvantekijöille mannaa, sillä Italian ja Hollywoodin elokuvantekijöiden siteet olivat tuona aikana varsin vahvat ja yhteistyö kukoistavaa. Itse asiassa lähes kaikki merkittävät peplum-elokuvat on tehty joko Hollywoodissa, Italiassa tai sekä että yhteistuotantoina. Amerikkalaisten eeppisten historiallisten seikkailuelokuvien ja italialaisten peplumien huikean jättiläismäinen suosio oli kuitenkin jo tallautumassa westernien nousun kavioiden alle vuonna 1966, kun Bava pestattiin Knives of The Avenger-elokuvan pariin. Elokuva oli Bavan viimeisein varsinainen peplum ja ajoittui aivan viimeisiin peplum-elokuvien hetkiin ennen kuin genre suorastaan katosi herätäkseen hetkelliseen loppukorahdukseen 1980-luvulla Kimmerian Conanin vetovoimaisuudella.

JUONITIIVISTELMÄ

Viikinkitarinassa viikinkihurjimus Hagen (Fausto Tozzi) ryövärijoukkoineen palaa retkiltään takaisin lähtöpaikkaansa – kylään josta joukkio aikanaan karkotettiin näiden tekemien julmuuksien vuoksi. Hagenin perässä on kaikki nämä vuodet ollut kostoa hautova Rurik (Cameron Mitchell). Hagenin ja Rurikin tiet kohtaavat kauniin Karinin (Elissa Pichelli) ja tämän pojan kautta. Tiedossa on viimein lopullinen välienselvittely rikollisjoukkion ja kostajan välillä.

KOMMENTIT

Bavan viimeinen peplum – joitakin televisioelokuvia lukuun ottamatta – ei loista lavasteilla eikä efekteillä eikä oikein käsikirjoituksellakaan. Itse asiassa se on kaiken kaikkiaan niin ohuella spagettibudjetilla tehty, että elokuvan ainoa viikinkilaivakin on säälittävällä trikkikuvauksella toteutettu ja viikinkien asumuksetkin on aivan varmasti nähty jossakin spagettiwesternissä villin lännen rajaseutukylän lavasteina. Elokuvan tausta on muutenkin melkoisen hapara. Bava kiinnitettiin jossakin vaiheessa ongelmaisen tuotannon loppupuolella projektiin mukaan, kun alkuperäinen ohjaaja Primo Zeglio sai potkut tuottajilta elokuvan tuotannon vastoinkäymisten kulminoituessa häneen. Bavalle ei jäänyt juurikaan marginaalia elokuvan tekoon ja hän heitti roskiin alkuperäisen käsikirjoituksen ja lähes kaiken jo valmiin kuvausmateriaalin raakavedokset mukaan lukien ja aloitti näin liki tyhjältä pöydältä. Viikkoa myöhemmin elokuva oli valmis levitykseen. Tosin Bavalle oli kertynyt kovasti kokemusta genrestä ja yhtymäkohtia esim. miehen ylivertaiseen peplum-elokuvaan Erik The Conqueror (1961) ei ole vaikeata löytää – jopa pääosan näyttelijä on molemmissa sama.

Elokuva on ulkonäöstään huolimatta hyvin pitkälti vain keskiaikaiseen miljööseen aseteltu spagettiwestern imitoiden ja ennakoiden westernien rakennetta ja juonikuvioita. Villiin länteen sijoitettuna elokuvan runko toimisi aivan yhtä lailla – tai jopa paremminkin. Kostoa hautova pyssysankari onkin nyt villisti puukkoja viskelevä viikinkijunkkari ja bandiittien paatunut henkipattopomo on tällä kertaa viikinkiyhteisön hylkäämä väkivaltainen opportunisti. Tietenkin rajaseudun erätorpassa asusteleva ja sankarimiestään kotiin palaavaksi odottava kaunis nainen kuuluu asiaan. Niin ja loputtomilla panoksilla varustettu kuudestilaukeava on vaihtunut Bavan peplumissa rajattomaksi varastoksi heittoveitsiä. Vaan yllättäen puitteista kuoriutuu omaperäinen ja kiehtovasti kuvattu kokonaisuus, joka kestää katsomisen vielä puolen vuosisadankin jälkeen. Elokuvan kerronta soljuu ajoittaisen hidastelun täplittämänä ja sen tapahtumien uskottavuuskin on kokonaisuutena kohdallaan ja tarina pysyy mielenkiintoisena – vaikkakin odotetuin kääntein – loppuun asti. 50-luvun villit yli-inhimillisyyksiin kykenevät peplumien ja historiallisten draamojen sankarit ovat jo kadonneet ja tilalla on selvästi aikaansa myötäilevä maanläheisempi ihmiskuva. Bava ei ole omimmillaan tarinankertojana, mutta ohjauksen ja kuvauksen toteuttajana kylläkin. Elokuva osoittautuu ajoittain hyvinkin nerokkaasti toteutetuksi sen ilmeisen minimaalisen budjetin (tai olemattoman) huomioiden. Se jää kyllä paikoin jumiin hitaisiin kohtauksiin, mutta palaa takaisin sopiviin uomiin hetkittäisten romahdusten jäljiltä. Harmillisesti elokuvan näyttelijöiden maneerit eivät vakuuta. Eritoten Elissa Pichelli miestään odottavana riutuvana viikinkikuningattarena suoriutuu työstään kuin unessa. Lienee selvää, että kohtauksia on otettu talteen vain yhdeltä seisomalta ja hyväksytty hammasta purren mukaan lopulliseen teokseen, kun aikaa, rahaa ja filmikeloja ei uusintoihin ole. Eipä silti, varsinkin takaumien ja toimintaepisodien kohdalla Bava on erinomaisesti ottanut haltuunsa käytössään olevat resurssit. Varsin pienillä tempuilla hän taikoo monista kohtauksista peräti eeppisiä vaikkei läsnä olisikaan kuin vain pari näyttelijää ja kourallinen ekstroja.

YHTEENVETO

Elokuvassa viikingit pukertavat italiaa ja näyttävät erehdyttävän hyvin auringon värjäämiltä, jotka seikat toki hämmentävät ja huvittavatkin. Bavan seikkailullinen peplum on viikinkimiljööseen upotettu länkkäri ja kaikesta näkyy tekemisen kiire. Tarina ei ole kovinkaan hääppöinen tai omaperäinen, mutta siltikin Bava nostaa tuotannon suosta pystyvällä ohjauksella ja tunnelman kehittämisellä. Erinomainen budjettinsa huomioiden, mutta aikaa kestäväksi klassikoksi ei elokuva toki kykene nousemaan. Klassisten seikkailuelokuvien fanittajat ovat silti varmastikin tyytyväisiä.

5/10

Curse of the Undead (1959)

Ohjaus: Edward Dein
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Edward Dein, Mildred Dein
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 79 minuuttia
Arvioitu: 2012

JOHDANTO

Kauhun ja westernin ristisiitos on pysytellyt pienenä marginaalilajityyppinä tasaisesti 1920-luvulta lähtien. Edward Deinin Curse of the Undead päivittää tiettävästi ensimmäisenä vampyyrin osaksi villin lännen ympäristöä. Loppujen lopuksi hypähdys luonnollisesta yliluonnollisen puolelle on varsin mitätön, kun mietitään vaikkapa ikonista yksinäistä pyssysankaria, joka kiertää syrjäseutujen villejä pikku kaupunkeja. Kiertämisen voi tehdä yölläkin ja papusäilykkeiden syömisen voi vaihtaa vallan mainiosti verenimemiseen. Dein ottaa elokuvansa vampyyrin kanssa raikkaita vapauksia ja heittää romukoppaan tuotantostudionsa Universalin omat aiempien vuosikymmenten aikana Draculan hahmon ympärille kehittämät vampyyrikliseet saadakseen tarinaansa enemmän maanläheistä tuntumaa.

JUONITIIVISTELMÄ

Karjatilaa pitävän Carterin perheen ahdinko kasvaa kohisten, kun naapuriranchin omistaja yrittää kovanaamapolitiikalla pakottaa perheen myymään tilansa laajentaakseen omaansa. Kaupungin sheriffi on voimaton uhittelun edessä ja viimein uhatun ranchin miesväen kuolemien jälkeen ranchin uhmakas Dolores päättää palkata palkkatappajan hoitamaan naapurinsa. Palkkatappaja Drake joutuu pian napit vastakkain ei pelkästään kohteensa vaan myös paikallisen papin Danin kanssa, joka aavistaa palkkatappajassa jotakin epätavallista.

KOMMENTIT

Curse of the Undead kirkuu koko olemuksellaan b-elokuvan tuotantoarvoja, mutta kaikesta huolimatta elokuvan tekijät ovat pystyneet pitämään tuotannon rajat mielissään kaiken aikaa. Lopputuloksena elokuva on hillitty ja hyvin tarkasti rakentuva kokonaisuus, jossa mitään ei ole haaskattu ja jok’ikinen otos ja kohtaus nivoutuu tarinan osaksi. Vampyyrihahmon tarkentuminen elokuvan edetessä yllättää monipuolisuudellaan ja tyypillisestä hirviöelokuvasta poiketen tekijät luotaavat varsin tarkkasilmäisesti myös vampyyrin sosiaalista asemaa ja ihmisten kanssa rakentuvia kytköksiä. Elokuvan vampyyrin traagisuudesta kumpuava inhimillisyys rinnastuu vaivatta uuden vuosituhannen valtavirtayleisölle suunnattuja vampyyridraamaelokuvia ja -tv-sarjoja vasten. Kiehtovaa sikäli, kun ottaa huomioon, että aikakauden klassinen hirviö peilattiin pääsääntöisesti aina automaattisesti pahuuden voimien kätyriksi. Tätä taustaa vasten on helppo uskoa, että elokuva on ollut omana aikanaan varsin outo lintu. Käsikirjoitukseltaan kekseliäs ja näppärä tarina juoksee lyhyen kestonsa helposti ja saksalaiselle ekspressionismille kumartavat kauhukohtaukset syventyvät oivallisen toimivan ääniraidan kautta.

YHTEENVETO

Vampyyrimytologian ainekset westerniin sekoittava hillitty kauhuelokuva on parhaimmillaan rakentaessaan mysteerisen vampyyripyssysankarin tarinan ympärille inhimillisen tragedian auraa. Kauhukuvastoltaan elokuva on kuitenkin varsin kesy ja rauhallinen – vaikkakin rakentaa asetelmansa huolellisella pieteetillä. Teatraaliset maneerit ja westerneille tyypilliset asetelmat istuvat yllättävän hyvin rinnakkain kauhukohtausten kanssa ja kaiken kaikkiaan kokonaisuus on varsin hyvin toimiva paketti. Eihän tämä mikään genreklassikko ole westerneissä sen enempää kuin kauhussakaan, mutta kiintoisa ja toimiva hybridi kuitenkin ja onhan siinä ilmeisestikin nyt sentään elävien kuvien ihka ensimmäinen vampyyricowboy!

6/10