Itävaltalainen aulajuliste. Valokuvapaperia. Koko on 25,8cm x 20,5cm. Takapuolella on itävaltalaisen jakelijan tarra, joten tämä lienee peräisin Itävallasta. A lobby card from Austria. Photographic paper. Size is 25,8cm x 20,5cm. On the back side there is a sticker by an Austrian distributor so that’s why I assume this has been printed with a license in Austria.
Yhdysvaltalainen aulajuliste. Kartonkia. Koko on 25,5cm x 20,3 cm. A lobby card from the USA. Cardboard. Size is 25,5cm x 20,3cm.
Ohjaus: Sheng Ding
Käsikirjoitus: Sheng Ding, Keke He
Tuotantomaa: Kiina
Kieli: mandariinikiina, englanti, japani
Budjetti: osapuilleen 40 miljoonaa euroa
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 126 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa
Oman edun tavoittelu, joka muuttuu tarinan edetessä yhteisen edun pyyteettömäksi ajamiseksi on elävien kuvien historiassa hyvin käytetty teema. Oli se muutoksen voima sitten sisäsyntyinen tai vaikka roihahtaneesta rakkaudesta alkanut, muutoksen voima on teemana hieno elokuvan aihioksi. Robert Aldrichin kuulussa länkkärissä Vera Cruz (1954) Meksikon vallankumouksen aikoihin omaa etuaan ajavien palkkasotilaiden joukkoon kuuluva Benjamin (Gary Cooper) alkaa epäillä, että olisiko ryöstettävissä oleva keisarillinen kulta sittenkin paremmissa käsissä vallankumouksellisten käytössä. H.C.Potterin romanttisessa komediassa Mr. Lucky (1943) julkea ja röyhkeä rikollinen Joe (Cary Grant) skippaa valesyin armeijan ja aikoo kipata aimo annoksen hyväntekeväisyysrahoja oman uhkapeliorganisaation pyörittämiseen, kunnes paatunut konna alkaa muuttaa mielensä rakkauden nosteessa. Brian De Palman villissä jännärissä Snake Eyes (1998) likaisen ja niljakkaan kytän Rick Santoron (Nicolas Cage) likaisuuteen luotetaan liikaa, kun hän ei käännäkään silmiään kiinni katalan murhan suunnittelun keskiössä. Robert Aldrich on asialla myös elokuvassa Dirty Dozen (1967), jossa hirteen tuomitusta rikollisesta Joseph Wladislawista (Charles Bronson) leivotaan ehta sotasankari kahdessa tunnissa. Andrew Nicolin rikosdraamassa Lord of War (2005) Nicolas Cage on tällä kertaa kansainvälisen asekauppiaan Yuri Orlovin roolissa miehen joutuessa kohtaamaan oman moraalinsa ja huomatessaan ettei halua olla sellainen mies enää. David Twohyn elokuvassa Pitch Black (2000)[x] Vin Dieselin näyttelemä tuomittu vanki Riddick huomaa, että vain hän voi estää kokonaisen siirtokunnan tuhoutumisen ja ryhtyy tuumasta toimeen. Terry Gilliamin ohjaamassa tieteisklassikossa Twelve Monkeys (1995) Bruce Willisin näyttelemän maanisen James Colen muutos rikollisesta ihmiskuntaa pelastavaksi sankariksi on elokuvahistorian uniikkeihimpiin muutoksiin kuuluva.
Muutos ”pahasta” ”hyväksi” voi olla pakon sanelema, se voi käynnistyä spontaanisti, olla seurausta jostain katalyyttisestä tapahtumasta tai jatkoa johonkin jo aiemmin alkaneeseen muutoksen tynkään. Sheng Dingin elokuvassa Railroad Tigers muutos oman edun tavoittelijoista vapaustaistelijoiksi esitetään lopulta varsin kepeästi, mutta siltikin uskottavasti eikä ilman siihen muutokseen kiinteästi kuuluvia rosojakaan.
Epäsuhtainen ja eripurainenkin kiinalainen joukkio sekalaisia työläisiä yrittää ottaa pikku siivuja omaksi edukseen ryöstelemällä japanilaisten valloittajien junia Kiinassa toisen maailmansodan vuosina 1940-luvulla. Erään junaryöstön yhteydessä joukkio sattuu sekä ryöstämään valloittajille erittäin tärkeän junan että sotkeutumaan vastarintaliikkeeseen. Seurauksena joukkion jäsenille kasvaa hiljaksiin tunne siitä, että tätä hommeliahan voisi tehdä kyllä ihan oman maan puolesta valloittajia vastaan eikä vain oman edun edistämiseksi. Mittasuhteet kasvavat ja yltyvät ja pian joukkio huomaa olevansa tärkeänä pelurina ison takaiskun saattamiseksi japanilaisille valloittajille ja peli muuttuu leppoisasta ryöstelystä suoranaiseksi sodaksi.
Propaganda on propagandaa oli se sitten paistettu voissa tai ei tai oli sen lähtömaa sitten mikä hyvänsä. Ding Shengin elokuva peittelee (tai siis on peittelemättä) poliittisen sanomansa aivan yhtä hienovaraisella tiiliskivellä kuin esimerkiksi modernit yhdysvaltalaisen terrorismipelkoisen äärinationalismin lipunkantajat Roland Emmerichin White House Down (2013) ja Antoine Fuquan Olympus Has Fallen (2013) tai vaikka Kiinan supervaltatavoitteita ylpeästi hierova Jing Wu:n Wolf Warrior 2 (Zhan lang II, 2017) tai miksei historiaa tahallaan vääristelevä ja pakistanilaisia pilkkaava äärinationalismia lietsova ohjaaja Aditya Dharin intialaiselokuva Uri: The Surgical Strike (2019). Ding Shenin elokuvassa on ihan ok, että pieni kouluttamaton ja eripurainen työläisten poppoo sumuttaa kaikkia vastaan tulevia japanilaisia oikealta ja vasemmalta ja nauraa hihittää iloisesti perään. Japanilaisten henkilöhahmot kaikki joko korostavat luontaista tyhmyyttä, raakaa epäinhimillisyyttä tai helposti höynäytettävää luonteenpiirrettä sen mukaan missä kohtauksessa hahmo nyt sattuu olemaan. Vahvasti virallisen Kiinan äänitorveksi muuttuneelle elokuvaveteraani Jackie Chanille rooli tällaisessa elokuvassa sopiikin kyllä aivan täysin ja vaikkei Jackie juuri mitään ihmeempiä toimintaepisodeja enää itse hoitelekaan, ovat tekijät keksineet kuitenkin kosolti Jackielle sopivia kohtauksia.
Jos nationalismi, poliittiset tarkoitusperät ja propaganda eivät suivaannuta tahi vieraannuta aivan liiaksi, Ding Shenin ohjaus tarjoaa kyllä ihan kelvollisen viihdemylläkän. Isolla rahalla tehtyä pauketta ja räimettä pukkaa erityisesti loppukahinassa oikeinkin kovalla tohinalla ja erityisesti toiminnallisissa kohtauksissa ohjaaja on onnistunut hyvin – ei erinomaisesti, vaan ihan hyvin. Tuoreita jippoja ei vain voi jättää nauramatta – kuten sotilastarvikkeita kuljettavan kiitävän junan tavaravaunuille lastattujen panssarivaunujen piippujen kanssa käytävä miekkailu! Siltikin elokuvan rakenne, henkilöhahmot ja käsikirjoitus ovat melko suoraviivaisia, ennalta-arvattavan tuttuja ja liian usein myös kohtauksien nivominen toisiinsa tökkii paikoin. Länsimaiselle katsojalle Charlie Chaplinin tai Buster Keatonin helposti mieliin tuova slapstick-komedia tuntuu vanhakantaisen elähtäneeltä, jos kohta Jackie Chanin huoliteltu ja tarkka komiikan ajoitus pelastaa siitä osan. Kamppailulajijuttuja ei ole edes nimeksi ja valtaosa Jackie Chanin tempuista on varsin vaatimattomia; keskeisimpiä juttuja onkin jo tekemässä parikin ikäluokkaa nuorempia akrobaatteja, joiden suoritteet valitettavasti pelataan hieman alta lipan Jackie Chanin saadessa itseoikeutetusti elokuvassa suurimman huomion. Veijarikomedian, sotilasfarssin ja seikkailuelokuvan hybridinä elokuva toimii lopulta ihan hyvin ja se tarjoilee sentään varsin vilkkaassa kerronnassaan kokolailla monipuolisen kattauksen erilaista stunttihubaa. Liian pitkäksi elokuva kuitenkin ajautuu eikä asiaa oikein auta totaalisen turha elokuvan käynnistävä ja lopettava kehystarina tai se, että viimeinen puolituntinen vie tärinän ja paukkeen turruttavuuden puolelle, kun epäilemättä viimeisetkin budjettiroposet pamautetaan ekstradynamiittina taivaan tuulihin.
Vauhdikas toimintakomedia yhdistelee slapstick-hetkiä, räjäytysten rytinää, aasialaisittain normaalia ylinäyttelemistä ja vaivaannuttavaa nationalistista propagandaa aavistuksen ylipitkäksi viihdepaketiksi. Tunnettu virallisen Kiinan äänitorvi Jackie Chan sopii hyvin tällaisen propagandajunan veturiksi ja vaikka epäsuhtaisen komedian poliittisista asetelmista olisi mieltä mitä hyvänsä, kiinalaisittain jättibudjetin elokuvassa on paljon upeita, konsepteiltaan tuoreita ja mieleenpainuvia toimintakohtauksia, joista huokuu hieno tekemisen meininki.
Ohjaus: Sergio Martino
Käsikirjoitus: Cesare Frugoni, Luciano Martino, Sergio Martino, Sergio Donati Tuotantomaa: Italia
Arvioidun version pituus: 99 min
Arvioitu: joulukuu 2015
Ensi-ilta Suomessa: 28.09.1979 (Savoy -teatteri)
Kieli: Italia
Sergio Martinon pitkään uraan mahtuu monen moista. Tuotteliaan ohjaajan kansainvälisesti tunnetuin kausi ajoittuu Italian giallo-, kannibaali- ja zombie-elokuvien kulta-aikaan 1970- ja 1980-luvuille ja Martino kunnostautuikin veristen giallo-elokuvien saralla varsin kunniakkaasti. Sittemmin Italian elokuvainfrastruktuurin tuhoutumisen jälkeen vain harva ohjaaja on pystynyt jatkamaan elokuvien tekemistä valkokankaille ja myös Martino joutui alistumaan uudessa Italiassa tv-elokuvien ohjaajaksi. Tuotteliaaseen 1970- ja 1980-lukujen vaihteeseen ajoittuu tämä erikoinen Island of Lost Souls (1932) -elokuvan variaatio, johon sekoittuu häivähdys R.L.Stevensonia, ripaus H.G.Wellsiä, hyppysellinen H.P.Lovecraftia ja rahtunen ko. aikakauden hetkenä kuumana hehkuneiden italialaisten zombie- ja kannibaalielokuvien kuvastoa. Elokuvan historia eri versioineen on nykyisin koko lailla erikoinen (ja olisi aivan oman blogikirjoituksensa arvoinen!) ja sen tunnetuin(?) versio tunnetaan nimellä Screamers, joka oli Roger Cormanin levittämän ja uudelleen leikkaaman version nimi. Cormanin versioon oli ehditty kuvata jo aiemmin Yhdysvalloissa huomattavasti lisää materiaalia ihan kokonaisine juonikuvioineen ja näyttelijöineen päivineen jo ennen kuin Corman leikkautti elokuvan uudelleen ja päästi sen levitykseen. Tässä yhteydessä käsitellään kuitenkin Martinon alkuperäistä italialaista versiota nimellä L’isola degli uomini pesce. Martino oli ehtinyt tässä vaiheessa jo tulla tunnetuksi väkivaltaisten ja eroottissävytteisten giallojen kautta ja tämä elokuva on selkeä irtiotto seikkailuelokuvan suuntaan.
Elokuva sijoittuu vuoteen 1891. Joukko haaksirikosta henkiin jääneitä ajautuu tuntemattoman Karibian saaren rannalle ja varsin pian käy selväksi, että saari ei suinkaan ole tyhjä eikä varsinkaan vaaraton. Siellä pitää kartanoaan saaren omistava eristäytynyt britti Rackham (Richard Johnson) kauniin nuoren vaimonsa (Barbara Bach) kanssa ja saaren lähivesillä elelee verenhimoisten kalamiesten yhdyskunta. Henkiinjääneet pääsevät turvaan Rackhamin kartanolle, mutta liekö majapaikka kuitenkaan aivan turvallinen ja mitä kummaa Rackham kätyreineen oikein saarella puuhaileekaan?
Island of the Fishmen on kyllä varsin oivallisesti rytmitetty ja jaksotettu – joskin tarpeettoman rönsyinen ja aavistuksen hidastempoinen paikoin – seikkailuelokuva esikuvanaan Island of Lost Souls (Island of Dr.Moreau, 1932). Varsin herttaiset syväläiset (nuo kalamiehet kumipuvuissansa) korvaavat Fulcin zombit ja Deodaton kannibaalit eksoottisella kartoittamattomalla saarella, mutta hieman yllättäen samalla Martino pitäytyy varsin tarkasti perinteisen seikkailuelokuvan raameissa eikä aja elokuvaansa kovinkaan verisille vesille (kuten esim. miehen edellinen elokuva Mountain of the Cannibal Gods (1978), jossa muuten naispääosassa Ursula Andress ja Island of the Fishmenissä taasen Barbara Bach – molemmat ns. Bond -tyttöjä). Huikeinta antia elokuvassa on sen kuvaus. Giancarlo Ferrandon käsissä ovat syntyneet kauniit kuvakulmat, tarkoin harkitut kehystykset ja upean miljöön taltiointi, jotka kaikki tekevät elokuvalle selkeästi ison merkityksen. Lukuisia kertoja näyttelijät on kehystetty häikäisevän upean luonnon keskelle luoden elokuvaan poikkeuksellista auraa. Mukana on myös monia taitavia ja pitkiä vedenalaiskohtauksia. Tätä samaa auraa tavoittelee ja tehostaa Luciano Michelinin taikoma ääniraita, joka saa monet kohtaukset tehokkaasti elämään. Martinon seikkailutarina on siis kyllä kuvattu, ohjattu ja leikattu taidolla, mutta kokonaisuudessa on kuitenkin harmillisesti mukana myös ihan turhia elementtejä, jotka eivät koskaan johda yhtikäs mihinkään. Karibian miljöön ”pakolliset” voodoo-kuviot eläinuhreineen erityisesti eivät tunnu kuuluvan tarinaan ensinkään, mutta siltikin Martino käyttää näihin kuvioihin minuuttitolkulla aikaa. Isosilmäiset kalamiehet kumipuvuissansa luovat tarinaan nykypäivänä tarkasteltuna tietenkin tahatonta nostalgista hauskuutta – jopa komediallisia arvoja- , mutta totta puhuen b-elokuvan budjeteissa ei koskaan ole ollut varaa ihan kaikkea toisintaa. Budjetti huomioiden elokuva selviytyy efekteistäänkin vallan menettelevästi jopa ajan vääjäämätöntä julmuutta vastaan.
Alan kuumina staroina elokuvassa nähdään Barbara Bach, Claudio Cassinelli ja Richard Johnson, jotka kaikki olivat jo elokuvan tekoaikaan kokeneita kettuja ja taatusti tuttuja naamoja giallojen ja muun italokauhun, poliisijännärien sekä seikkailuelokuvien harrastajille. Kokenut ja arvostettu brittinäyttelijä Richard Johnson esittää tällä kertaa väkevästi viiksekästä pahista (Edmond Rackham) ja varsin verevän roolin ahneena ylipahiksena vetääkin. Barbara Bach jumalaisen kauniina (kuten aina!) Amandana tekee minkä pitää ja Claudio Cassinelli (Lt. Claude de Ross) Rackhamia vastustamaan ryhtyvässä sankarin roolissa ei anna sijaa moitteille. Kukin näyttelijä tuo elokuvaan hyvän ja onnistuneen lisän ja kullekin näistä Martino antaa kosolti aikaa ja tilaa soveltaa osaamistaan hahmoihinsa. Ilman näiden kolmen panosta kokonaisuus olisi taatusti löysempi ja kevyempi, mutta toisaalta monet sivuosahahmoja näyttelevät näyttelijät luovat kuitenkin ikävän ristiriidan varjon osaavamman ja taitamattomamman porukan välillä.
Aidon eurokauhun painolastina on juurikin se – eurokauhu. Tätä nimittäin tämä elokuva ei oikeastaan ole ollenkaan, vaikka kuinka sellaiseksi sitä markkinoinnilla olisi yritetty maalata. Martinon Island of the Fishmen on ensinnä perinteikäs seikkailuelokuva, joka kumartaa syvästi alan klassikoille vuosikymmenien taa ja vasta sitten muuta. Kauhuelementtejä on vain vähän eivätkä ne säväytä juurikaan, koska näin epäilemättä ei tarkoitus koskaan ollutkaan. Oman maineensa vankina Martinolta ehkä odotettiin jotain aivan muuta ja varmasti lähinnä siksi elokuva Yhdysvalloissa kannibalisoitiin veriviihteen alttarilla leikattavaksi kokonaan toisiin uomiin lisämateriaaleineen päivineen. Martinon alkuperäinen elokuva toimii kuitenkin seikkailuelokuvana vallan mainiosti, joskin pienen budjetin rajoitteet näkyvät. Se kuitenkin pysyy rajojensa sisällä eikä yritä liikoja ja siksi onnistuu tarjoamaan ihan menettelevän vastuksen jopa esikuvillensa.
Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.
Ohjaus: Mario Bava Tuotantomaa: Italia Käsikirjoitus: Mario Bava (alias John Hold), Alberto Liberati, Giorgio Simonelli Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä Kieli: italia Budjetti: noin $75.000 Arvioidun version pituus: 85 min Arvioitu: 2008
Peplum – tuo italialainen seikkailuelokuvan alalajityyppi. Öljyttyjä muskeleita, testosteronia, kylmää terästä, sandaaleita, hiekkaa ja romantiikkaa. Siinä teemoja, jotka ovat vetäneet katsojia elävien kuvien pariin jo Giovanni Pastronen ensimmäisen Maciste-elokuvan Cabiria (1914) ajoista saakka. Cabirian Bartolomeo Paganon lihakset kestävät hyvinkin vertailun uuden vuosituhannenkin toimintatähtien rinnalla. Ja kuinka ollakaan, Cabirian kuvaajana oli muuan Eugenio Bava, Knives of The Avenger -elokuvan ohjaajan Mario Bavan isäpappa. Bava teki uransa aikana melkoisesti peplum -elokuvia, vaikka hänen tunnetuimmat elokuvansa ovatkin eittämättä ihan muista genreistä. 50-luku ja 60-luku olivat peplum-elokuville kulta-aikaa rapakon molemmilla puolilla ja varsinkin Hollywoodin jättimäiset spektaakkelit olivat myös italialaisille elokuvantekijöille mannaa, sillä Italian ja Hollywoodin elokuvantekijöiden siteet olivat tuona aikana varsin vahvat ja yhteistyö kukoistavaa. Itse asiassa lähes kaikki merkittävät peplum-elokuvat on tehty joko Hollywoodissa, Italiassa tai sekä että yhteistuotantoina. Amerikkalaisten eeppisten historiallisten seikkailuelokuvien ja italialaisten peplumien huikean jättiläismäinen suosio oli kuitenkin jo tallautumassa westernien nousun kavioiden alle vuonna 1966, kun Bava pestattiin Knives of The Avenger-elokuvan pariin. Elokuva oli Bavan viimeisein varsinainen peplum ja ajoittui aivan viimeisiin peplum-elokuvien hetkiin ennen kuin genre suorastaan katosi herätäkseen hetkelliseen loppukorahdukseen 1980-luvulla Kimmerian Conanin vetovoimaisuudella.
Viikinkitarinassa viikinkihurjimus Hagen (Fausto Tozzi) ryövärijoukkoineen palaa retkiltään takaisin lähtöpaikkaansa – kylään josta joukkio aikanaan karkotettiin näiden tekemien julmuuksien vuoksi. Hagenin perässä on kaikki nämä vuodet ollut kostoa hautova Rurik (Cameron Mitchell). Hagenin ja Rurikin tiet kohtaavat kauniin Karinin (Elissa Pichelli) ja tämän pojan kautta. Tiedossa on viimein lopullinen välienselvittely rikollisjoukkion ja kostajan välillä.
Bavan viimeinen peplum – joitakin televisioelokuvia lukuun ottamatta – ei loista lavasteilla eikä efekteillä eikä oikein käsikirjoituksellakaan. Itse asiassa se on kaiken kaikkiaan niin ohuella spagettibudjetilla tehty, että elokuvan ainoa viikinkilaivakin on säälittävällä trikkikuvauksella toteutettu ja viikinkien asumuksetkin on aivan varmasti nähty jossakin spagettiwesternissä villin lännen rajaseutukylän lavasteina. Elokuvan tausta on muutenkin melkoisen hapara. Bava kiinnitettiin jossakin vaiheessa ongelmaisen tuotannon loppupuolella projektiin mukaan, kun alkuperäinen ohjaaja Primo Zeglio sai potkut tuottajilta elokuvan tuotannon vastoinkäymisten kulminoituessa häneen. Bavalle ei jäänyt juurikaan marginaalia elokuvan tekoon ja hän heitti roskiin alkuperäisen käsikirjoituksen ja lähes kaiken jo valmiin kuvausmateriaalin raakavedokset mukaan lukien ja aloitti näin liki tyhjältä pöydältä. Viikkoa myöhemmin elokuva oli valmis levitykseen. Tosin Bavalle oli kertynyt kovasti kokemusta genrestä ja yhtymäkohtia esim. miehen ylivertaiseen peplum-elokuvaan Erik The Conqueror (1961) ei ole vaikeata löytää – jopa pääosan näyttelijä on molemmissa sama.
Elokuva on ulkonäöstään huolimatta hyvin pitkälti vain keskiaikaiseen miljööseen aseteltu spagettiwestern imitoiden ja ennakoiden westernien rakennetta ja juonikuvioita. Villiin länteen sijoitettuna elokuvan runko toimisi aivan yhtä lailla – tai jopa paremminkin. Kostoa hautova pyssysankari onkin nyt villisti puukkoja viskelevä viikinkijunkkari ja bandiittien paatunut henkipattopomo on tällä kertaa viikinkiyhteisön hylkäämä väkivaltainen opportunisti. Tietenkin rajaseudun erätorpassa asusteleva ja sankarimiestään kotiin palaavaksi odottava kaunis nainen kuuluu asiaan. Niin ja loputtomilla panoksilla varustettu kuudestilaukeava on vaihtunut Bavan peplumissa rajattomaksi varastoksi heittoveitsiä. Vaan yllättäen puitteista kuoriutuu omaperäinen ja kiehtovasti kuvattu kokonaisuus, joka kestää katsomisen vielä puolen vuosisadankin jälkeen. Elokuvan kerronta soljuu ajoittaisen hidastelun täplittämänä ja sen tapahtumien uskottavuuskin on kokonaisuutena kohdallaan ja tarina pysyy mielenkiintoisena – vaikkakin odotetuin kääntein – loppuun asti. 50-luvun villit yli-inhimillisyyksiin kykenevät peplumien ja historiallisten draamojen sankarit ovat jo kadonneet ja tilalla on selvästi aikaansa myötäilevä maanläheisempi ihmiskuva. Bava ei ole omimmillaan tarinankertojana, mutta ohjauksen ja kuvauksen toteuttajana kylläkin. Elokuva osoittautuu ajoittain hyvinkin nerokkaasti toteutetuksi sen ilmeisen minimaalisen budjetin (tai olemattoman) huomioiden. Se jää kyllä paikoin jumiin hitaisiin kohtauksiin, mutta palaa takaisin sopiviin uomiin hetkittäisten romahdusten jäljiltä. Harmillisesti elokuvan näyttelijöiden maneerit eivät vakuuta. Eritoten Elissa Pichelli miestään odottavana riutuvana viikinkikuningattarena suoriutuu työstään kuin unessa. Lienee selvää, että kohtauksia on otettu talteen vain yhdeltä seisomalta ja hyväksytty hammasta purren mukaan lopulliseen teokseen, kun aikaa, rahaa ja filmikeloja ei uusintoihin ole. Eipä silti, varsinkin takaumien ja toimintaepisodien kohdalla Bava on erinomaisesti ottanut haltuunsa käytössään olevat resurssit. Varsin pienillä tempuilla hän taikoo monista kohtauksista peräti eeppisiä vaikkei läsnä olisikaan kuin vain pari näyttelijää ja kourallinen ekstroja.
Elokuvassa viikingit pukertavat italiaa ja näyttävät erehdyttävän hyvin auringon värjäämiltä, jotka seikat toki hämmentävät ja huvittavatkin. Bavan seikkailullinen peplum on viikinkimiljööseen upotettu länkkäri ja kaikesta näkyy tekemisen kiire. Tarina ei ole kovinkaan hääppöinen tai omaperäinen, mutta siltikin Bava nostaa tuotannon suosta pystyvällä ohjauksella ja tunnelman kehittämisellä. Erinomainen budjettinsa huomioiden, mutta aikaa kestäväksi klassikoksi ei elokuva toki kykene nousemaan. Klassisten seikkailuelokuvien fanittajat ovat silti varmastikin tyytyväisiä.
Ohjaus: Robert Zemeckis Tuotantomaa: USA Käsikirjoitus: Neil Gaiman, Roger Avary Ensi-ilta Suomessa: 23.11.2007 Kieli: englanti Budjetti: noin $150 miljoonaa Arvioidun version pituus: 114 min Arvioitu: 2007
Kun amerikkalaiset tekevät Eurooppaan sijoittuvia elokuvia, niin useimmiten ensimmäisinä häiriötekijöinä roskakoriin lennähtävät kulttuuri, kielet ja maantiede. Niin käy myös Robert Zemeckisin ”animaatio/oikea elokuva” -hybridissä Beowulf. Ja vaikka 1500 vuotta vanha myytti Beowulfista ja tämän urotöistä jo sellaisenaan luulisi riittävän elokuvan aineistoksi, niin eikös vaan jostain pidä keksiä tarinaan lisämausteita ja vääntää se kauas pois alkuperäisestä. Sääli niitä, jotka kuvittelevat Zemeckisin version kertovan Beowulfin tarinan. Beowulfin tarinan taustalla on muinaisten anglo-saksien identiteettiongelma, sillä he pitivät itseään viikinkien jälkeläisinä eivätkä britteinä ja siksi anglo-saksit halusivat nähdä myös myyttiset sankarinsa mieluummin viikinkeinä kuin britteinä. Tästä taustasta ei elokuvassa ole mitään jäljellä. Zemeckis on elokuvassa keskittynyt kahteenkin moderniin trendiin – nimittäin jälkianimoituun visuaaliseen ulkoasuun ja 3D-efekteihin. Beowulfissa animointi tuhoaa varsin tehokkaasti elokuvan fiiliksen ja tipauttaa sen muistuttamaan 2000-luvun alun animoituja tietokonepelejä kökköine ilmeilyine päivineen.
JUONITIIVISTELMÄ
Beowulf kertoo ikiaikaisen tarinan tanskalaisesta kuningaskunnasta, jossa häiriköi vuoripeikko Grendel äiteineen. Kuningaskunnan kuningas Hrothgar lähettää sanaa maailmalle, että Tanskassa tarvitaan uljasta urhoa pistämään Grendelille oljet kurkkuun. Ja tähän tarttuu maineikas lihaskimppu, Ruotsin Götanmaalta apuun Pohjanmeren yli purjehtiva Beowulf apureineen. Vaan eipä Grendelin surmaaminen riitä, sillä peikon äiti tuosta tempauksesta kovasti suutahtaa ja silpoo vihoissaan melkoisen joukon miehiä. Beowulf tekee äidin kanssa sopimuksen, saa kuninkuuden maasta ja hallitsee sitä soturikuninkaana kymmenet vuodet, kunnes menneisyyden synnit saavuttavat Beowulfin ja aiemmin tehty sopimus purkautuu. Kuningaskuntaa seuraavaksi koetteleekin kultainen lohikäärme.
Zemeckisin versio muuntaa Beowulfin tarinaa melkoisesti ja keksii itse lisää, ettei kuvauspaikkoja tarvitsisi liikoja vaihdella. Tekijöiden maantieteen oppikirjat ovat ehtaa ”Made in USA” -materiaalia. Elokuvan Tanska on lumen, huikeiden vuoristojen ja syvien rotkojen halkomaa hyistä pohjoista viikinkiseutua, jossa juodaan paljon simaa ja jossa naiset voivat käyskennellä paleltumatta rohkeissa venytettyjen kaula-aukkojen hepenissä. Rehevistä pyökkimetsistä ja viljavista tasangoista ei ole tietoakaan, koska painopiste elokuvassa on näyttää komeita kamera-ajoja vuorien lomassa tai kurkata rotkon reunalta alhaalla pauhaavaan hyiseen mereen. Vuoden 500 nurkille sijoittuvassa elokuvassa ei liiemmin ole vaivauduttu juurikaan kurkkaamaan historiankirjoihin, sillä elokuvan näyttelijöille on puettu ylleen puvustusta ja varustusta, joka ei taatusti vastaa nykyistä käsitystä juuttien elintavoista ja kyvyistä käden töissä. Eipä silti, Beowulf onkin etupäässä megaluokan budjetilla toteutettua fantasiaa eikä pyrikään rekonstruoimaan historiaa. Zemeckisin halu tuottaa elokuvasta jälkianimoitu on käsittämätön ratkaisu: ensin suuren luokan kalliit ja itsessään varmasti taitavat näyttelijät tekevät oman suorituksensa ja sen jälkeen näiden päälle valetaan digitaalisesta kipsistä puisevia ilmeitä ja eleitä, jotta elokuva näyttäisi enemmän animaatiolta. Vaikea ymmärtää tuotannon ratkaisua, sillä näin tehtynä elokuva ei muistuta näyteltyä elokuvaa eikä animaatiota vaan vain kökköä tietokonepeliä. Kaikkien pääosan näyttelijöiden suoritukset valahtavat maanrakoon, kun heidät kastroidaan digitaalisella jälkikäsittelyllä. John Malkovichia ja Anthony Hopkinsia käy lähinnä sääliksi siitä, että heidän on pitänyt alentua moiseen. Karmeimman lopputuloksen tuottaa kuitenkin alistuvaa kuningatarta näyttelevä Robin Wright Penn, joka on lopputuotteessa tasan yhtä ilmeikäs ja eläväntuntuinen kuin maalattu puumarionetti.
Amerikkalaisuudelle tyypillinen kaksinaismoralismi saa mukavaa lisäpontta, kun elokuva on haluttu pitää sisällöltään soveltuvana MPAA:n asteikon PG-13 -luokitukselle. Tästä seurauksena alastoman Beowulfin heilureita peitellään milloin milläkin mukahauskalla tempulla, mutta irtirevityt raajat ja päät, ihmisruumiiden kahtiarepiminen, silmiin puukottaminen sun muut verityöt kuuluvat asiaan – kunhan verta ei näytetä tai se lavastetaan vaikka vihreäksi mömmöksi. Puistattava kaksinaismoralismi on läsnä valitettavan useassa elokuvan kohtauksista ja sen tiedostaminen saa aikuisen katsojan verenpaineen nousemaan huippulukemiin. Puisevaksi tehdyt jälkianimoimalla aikaansaadut kohtaukset eivät kuitenkaan ole vielä mitään, sillä elokuvan kaksituntiseen kestoon on saatu mahdutetuksi huikea määrä käsittämättömän huonoa ja tönkköä dialogia, jota amerikkalaiset näyttelijät keksivät vääntää itse keksimillään aksenteilla. Bretonin- eli muinaisenglannin kieli olisi kyllä saanut jäädä raiskaamatta. Mikstuurassa tosin vaikuttaa olevan myös skandinaavisia kieliä, englantia venäjäksi äännettynä ja ripaus jotakin walesin murretta muistuttavaa. Kerrassaan karmivan auraalisen kokemuksen sinetöi Alan Silvestrin musiikki, jonka sinfoninen painopiste on alleviivamassa elokuvan kohtauksia tyyliin: ”Katsoja herätys! Tässä kohtaa on Suuri Ja Eeppinen Kohtaus! Taas.”. Silvestrin meriittilistalla on kasapäin hienoja sävellyksiä, mutta Beowulf alittaa riman tuikitavallisella sinfonisella äänivallilla. Vaikea ymmärtää miksei Beowulfia ole haluttu sävyttää keskiaikaisilla pohjoisen Euroopan musiikin tunnelmilla ja sävelkuluilla, joilla tapahtumia olisi voitu kätevästi sitoa epookkiin. Elokuvan mahalaskun sinetöi tekijöiden kumarrus komedian puolelle, joka lopulta ajaa kaikki elokuvan hahmoista vain kuiviksi karikatyyreiksi; kaksiulotteisten pahviständien kavalkadiksi. Komedialliseksi ylilyönniksi ajautuu myös koko elokuvan lopputaisto kultaista lohikäärmettä vastaan ja vaikka toiminnallisia kamera-ajoja onkin paikoin toki mukava seurata, sankarin keikkuminen lohikäärmeen selässä vedessä, ilmassa ja maalla menettää nopeasti tenhonsa ja aikaansaa lopulta etupäässä hammastenkiristelyä.
Beowulf on anglo-saksien runomittaan tehdystä sankaritarusta puolikomedialliseksi irvikuvaksi väännettyä popkornikinemaa. Takavuosien tietokonepeliä muistuttamaan tehty jälkianimoimalla aikaansaatu efektipallottelu menettää viehätyksensä jo ensimmäisessä kohtauksessa ja elävien näyttelijöiden työpanos nollataan tehokkaasti digitaalisen jälkikäsittelyn tohinassa. Robert Zemeckisin ohjauksen keskeinen sisältö on esitellä kauniita kamera-ajoja ja animoitujen digitaalisten efektien täyttämiä toimintakohtauksia. Taattua Hollywood-huttua.
Ohjaus: Joe Carnahan Tuotantomaa: USA Käsikirjoitus: Joe Carnahan, Ian Mackenzie Jeffers Ensi-ilta Suomessa: 24.2.2012 Kieli: englanti Arvioidun version pituus: 117 minuuttia Arvioitu: 2011 Budjetti: arviolta $25 miljoonaa
Viimeisen kahden sadan vuoden aikana Suomessa on tiedossa 0 tapausta, jossa susi olisi surmannut ihmisen. Kanadasta löytyy tarkalleen 1 vahvistettu susien tekemä ihmiskaato. Mitenkään erityisen yleisestä tapahtumasta siis ei voi olla kyse – paitsi, jos tämän elokuvan esittämää susikuvaa uskoo. Elokuva esittää sudet jättiläismäisiksi – pienen karhun kokoisiksi!? – huvikseen tappaviksi surmakoneiksi. Ala-asteen biologian oppikirjaa ei tekijöille ole sattunut käsiin elokuvaa tehdessä, mutta eksistentiaalisen filosofian – erityisesti tanskalaisen filosofin Søren Kierkegaardin – tekstejä on sentään taidettu tavata. Elokuvan juonen typeryys, hahmojensa täydellinen idioottimaisuus kylmä-, nälkä-, ja/tai raatelukuoleman uhatessa ja pöyristyttävät loogiset vammailut tekevät itsensä tiettäviksi jo heti alkukohtauksien kautta. Ei siis pidä yllättyä, jos uunoilu jatkuu kirjaimellisesti lopputeksteihin asti. Elokuvan ”juoni” pyörii selviytymisen ympärillä, mutta takuuvarmaa on lähinnä se, että näitä temppuja oikeasti yritettäessä elinaika olisi varmasti lyhyempi kuin mitä elokuvan idiooteilla kuunaan. Liam Neesonin esittämä susien metsästäjä Ottway on elokuvan keskeinen hahmo – ihmisjoukkion alfauros – jonka kautta avataan tietä myös eksistentiaalisille allegorioille. Mutta elokuvan rivien välissä noukittavissa oleviin herkkupaloihin ei pysty keskittymään, koska ohjaaja Joe Carnahan nakuttaa tasaisen varmaan tahtiin toinen toistaan hölmömpiä kuvioita katsojaparan siedettäväksi.
Alaskassa sijaitsevaa öljynporausprojektia susilta suojelemaan palkattu metsästäjä John Ottway joutuu tovereineen rutiinimatkallaan Anchorageen lento-onnettomuuteen. Kone hajoaa ja vie Alaskan brutaaliin talveen mukanaan suurimman osan matkustajista. Muutama kuitenkin jää henkiin, mutta henkiinjääneiden poraustyöntekijöiden on Ottwayn susitaitojen johdattamina yritettävä selättää paikalle herkuttelemaan kiiruhtaneen susilauman.
Kaunis se sentään on. Erämaakuvaus on onnistunutta ja tukee loistavasti elokuvan melankolista tunnelmaa, jossa pohditaan susien ja ihmisten rinnastusten kautta ihmisyyden ja olevaisuuden tarkoitusta ja syntyjä syviä. Itse Greg Nicotero on päästetty efektien pariin puuhastelemaan, mutta lopulta elokuva jää tälläkin saralla varsin kesyksi ja lähinnä susien raatelemien ihmisraatojen kuvaukset muistuttavat meitä elämän raadollisuudesta ja elämänlangan ohuudesta. Jostakin syystä nämä sudet eivät ilmeisesti tykkää syödä ihmisiä; kynsivät ja näykkivät vain sieltä täältä juuri riittävästi saattaakseen uhrinsa kuolemaan. Ihme kyllä raadotkaan eivät sitten tunnu turreille kelpaavan, vaan ehkä susienkin on ahdistettava elossa olevia ihmisiä ”susifilosofisista syistä”. Elokuvan kerronta on täynnänsä hitaita suvantokohtia, jolloin joukkiolla on aikaa nuotskun äärellä vitsailla, arpoa johtajaurosta ja muistella menneitä. Kai ne sudet sitten käyvät yöpuulle välillä, mutta suurin osa elokuvan kohtauksista potee tarkoitushakuisuudesta johtuvaa ummetusta, jossa realismi ja logiikka antavat aina periksi juuri sille suurelle idealle, joka on kullakin kerralla tarkoitus saattaa katsojan tietoon. Tekijöillä on nimenomaisesti kuitenkin tähän realismiin ja logiikkaan surkuhupaisan totisesti tarraava ote, joten siksi koko elokuvan syvällisempi pohdinto lösähtää pintapuolisten ääliömäisyyksien kautta samanlaiseksi hutuksi – ei tuota ihmisyyden ja olevaisuuden pohdintaa voi ottaa tosissaan, jos se ilmituodaan hutiloiden ja ilman uskottavaa kosketuspintaa siihen todellisuuteen, jota yritetään peilata. No ehkä Hollywoodissa menee läpi hahmojen toikkarointi arktisissa vesistöissä, juoksu metrisissä kinoksissa tai satumaisesti palavat umpijäätyneet oksat, mutta kylmyyteen ja pakkaseen tottuneille elokuvan ”realismi” näyttäytyy vastenmielisen valheellisena. Jos lentokoneella hyiseen erämaahan mäjähtävien selviytyjien tematiikka kiehtoo, alkajaisiksi kannattaa ehkä katsoa Lee Tamahorin yhtälailla epäuskottava, mutta sentään mielenkiintoinen elokuva The Edge (1997), Charlton Hestonin varsin pienelle huomiolle jäänyt The Motherlode (1982), Charles Martin Smithin The Snow Walker (2003) ja Frank Marshallin tositarinan dramatisointi Alive (1993).
Selviytymisjännäriksi itsensä naamioiva filosofinen tutkielma onnistuu lähinnä aiheuttamaan samastumisen niihin susiin. ”Selviytyminen” on idioottimaista kohkaamista toinen toistaan hölmöimpien ideoiden jatkumossa mukamas tappavassa erämaassa. Elokuvan realistinen ote hajoaa nopeasti palasiksi, sillä näiden hahmojen käytöksellä ja ideoilla lumimyrskyjen, epärealistisen aggressiivisten jättiläissusien ja hyytävien pakkasten keskellä elinajanodotteeksi voisi läpsäistä lähinnä minuutteja – ei tunteja eikä todellakaan päiviä, kuten elokuvassa yritetään esittää. Liam Neesonin roolitus ja näytteleminen ovat tärkeitä, mutta parhain anti on silti elokuvan melankolinen ja arktista vihamielisyyden ja kauneuden symmetriaa uhkeasti esittävä luontokuvaus. Carnahanin elokuvan hölmöilyt ovat valitettavasti niin typeriä ja pöyhkeitä, että tekijät itse estävät pääsyn elokuvan rivien väliin. Sääli.
Verta pakkiin 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.