Avainsana: sci-fi

Split Second (1992)

Ohjaus: Tony Maylam / Ian Sharp
Käsikirjoitus: Gary Scott Thompson
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: ~5 miljoonaa puntaa
Arvioitu: joulukuu 2025
Arvioidun version pituus: 87 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 25.12.1992

Johdanto

Ei tullut näytteljä Harrison Fordista sitten tämän elokuvan tähteä vaan rooli ujutettiin Rutger Hauerille, jonka tähtistatus oli vielä 90-luvun alussa tarpeeksi suuri ollakseen hyvä vetonaula miljoonien puntien brittiläiselle tieteiselokuvalle. Epäilemättä Hauerin palkkakuitti olikin paljon vähäisempi kuin mitä Fordille olisi jouduttu pulittamaan.

Split Second on kantavalta teemaltaan selkeästi ns. kyttäkamu -leffa, jossa kovaotteisen, sääntöjä tottelemattoman yksinäisen suden työpariksi laitetaan toinen jepari toiselta äärilaidalta ideana saada railakkaampi jamppa vähän tasoittumaan ja tästä ristiriitaisen parin dissonanssista saadaan elokuvaan virkistävää kipinöintiä. Teeman kantaisäksi ilmoittautuu käsi pystyssä itse Akira Kurosawan rikosjännäri Nora inu (Kulkukoira, Stray Dog) vuodelta 1949, mutta lähempänä Split Second -elokuvan geeniperimää vaikuttaisivat kuitenkin olevan Split Second -elokuvaa edeltävän kymmenen vuoden aikana julkaistut kansainvälisen jättisuosion saaneet teeman elokuvat, kuten 48 Hrs. (Walter Hill, 1982) ja jatko-osansa Another 48 Hrs. (Walter Hill, 1990), Beverly Hills Cop (Martin Brest, 1984) jatko-osineen, Running Scared (Peter Hyams, 1986), Lethal Weapon (Richard Donner, 1987) jatko-osineen, Tango & Cash (Andrei Konchalovsky, 1989) sekä The Last Boy Scout (Tony Scott, 1991), joissa kaikissa tätä tematiikkaa pyöriteltiin enemmän tai vähemmän samankaltaisten kuvioiden kautta ja lipputuloja kauhottiin ympäri maailman isoilla saaveilla. Noissa kyttärooleissa nähtiin niin ikään kovia kasaritähtiä vetonauloina: Bruce Willis, Nick Nolte, Sylvester Stallone, Kurt Russell, Eddie Murphy, Mel Gibson, Danny Glover etc. Teema on niin toimiva, että se ei ole sittemminkään mennyt pois muodista, mutta siinä määrin kovasti sen ympärillä 1980-luvulla kohkattiin, että John McTiernam töräytti 1993 ilmoille satiirisen parodian koko teemasta elokuvallaan Last Action Hero tähtenään itse Arnold Schwarzenegger.

Kuten odottaa saattaa, kyttäkamut teemana villitsi myös pienempien budjettien tekijöitä ympäri maailman saaden näitä oikeastaan kopioimaan suoraan ideoita ja jopa maneereita noista ylläolevan listan jättisuosion saaneista elokuvista. Myös Split Second -elokuvan käsikirjoitus ei kaihda eikä kavahda ryöstöviljellä teemaa, mutta tuo sentään rahtusen omaperäisyyttä, kun isojen johtajien kuvitelma omapäisen sekopääkytän rauhoittamiseen tarkoitetusta partnerista johtaakin kokolailla päinvastaiseen lopputulemaan.

Juonitiivistelmä

Nopeasti etenevä ilmastonmuutos on muuttanut vuoden 2008 Lontoon tulvivaksi kaatopaikaksi, jossa sateisessa harmaassa dystopiassa lainehtivilla kaduilla paarustavat ihmiset yrittävät keksiä keinoja ratkaista normaalien elämiseen liittyvien ongelmien lisäksi hurjaksi äitynyttä rottaongelmaa. Näitä ongelmia ratkotaan mm. hämyisillä klubeilla vähäisissä nahkavaatteissa bilettämällä kuin viimeistä päivää (joka ei toki välttämättä ole niin kovin kaukana elokuvan premissi huomioiden). Lontoon poliisilla riittää työsarkaa muutenkin, mutta sitä lisää äärimmäisen kenkku sarjamurhastelija, jonka brutaalit murhat järkyttävät poliisikuntaa. Erityisesti tikun nokassa on sarjamurhaajaa väsymättä jahtaava – suklaalla ja kahvilla hengissä pysyttelevä – etsivä Harley Stone (Rutger Hauer), jonka työparin samainen sarjamurhaaja murhasi vuosia aiemmin ja jonka vaimo Michelle (Kim Cattrall) siirtyikin Stonen naisystäväksi ilmeisesti jo ennen työparin murhaa. Stone on vakuuttunut siitä, että hänellä on henkilökohtainen psyykkinen yhteys murhaajaan ja että murhaaja ei ole enää ihminen, jos on koskaan ollutkaan. Stonen henkinen epävakaus, röyhkeä suoruus, asenne ja pakkomielle saavat poliisijohdon työntämään tämän pariksi etsivä Dick Durkinin (Alastair Duncan), joka sinnikkäästi pysyttelee hankalasti käsiteltävän ja kaikelle vastahankaisen Stonen parina läpi vaikeidenkin hetkien, kunnes itsekin joutuu allekirjoittamaan ainakin osan Stonen näkemyksistä muuksikin kuin mielikuvituksen tuotteiksi. Siitä onkin sitten aika rientää hankkimaan järeämpää aseistusta, kun pari jäljittää hirviöksi paljastuvan sarjamurhaajan pesäänsä Lontoon hylättyihin ja tulvien täyttämiin metrokäytäviin.

Kommentit

Ekologista sormienheiluttelua, kyttäkamu -teemaa, hirviön metsästystä, tieteisdystopiaa, raakaa väkivaltaa, telepatiaa, eksploitaatiota, antisankaritematiikkaa … Tony Maylamin ohjaaman elokuvan käsikirjoitukseen on upotettu jos kohta kaikenmoista piratoitua materiaalia vaikka ja mistä muualta. Kaikki on sullottu isoon iloiseen tehosekoittimeen ja pieraistu filmille vailla rahtuakaan järkeä juonenkuljetuksessa, ilman selkeitä loogisia jatkumoita tahi mitään tolkkua esitetyissä tapahtumissa. Aivan täydellistä B-luokan kulttikamaa pitäisi siis olla tämä! Vaan ei ole tämä sitä nyt sitten kuitenkaan. Lieneekö kukaan akateemisesti edes tutkinut, miksi jotkut elokuvat saavuttavat tietynlaisen kulttistatuksen ja toiset eivät. Miksi ohjaaja Richard Stanleyn kyberpunkelokuva Hardware (1990) on kulttimaineessa, mutta Split Second on vajoamassa unholaan sivulauseena Rutger Hauerin uralla? Tämän pohtimiseen ei tässä nyt sen enempää kuitenkaan lähdetä, mutta eiköhän tarkkaavainen lukija jotain osviittaa saa omaan pohtimiseensa jatkamalla lukemista.

Elokuvan käsikirjoitus meni uusiksi moneen otteeseen ja sitä kirjoitettiin uudelleen ja uudelleen jo kuvausten alettuakin ja myös itse Hauer halusi käsikirjoitukseen sitä sun tätä lisäystä. Suunta ja päämäärä ei ollut selvillä juuri kenelläkään osallistuneista ja siksi monissa elokuvan kohtauksissa on vallan kummallisia käänteitä ja ideoita, joita ei sitten enää käsitellä mitenkään tai avata ollenkaan. Asioita vain ilmaantuu ja katsojaparka kummastelee, että mitäköhän tässä nyt oikeastaan tapahtuu! Jopa elokuvan nimi muuttui muutamaankin kertaan eikä yhteisymmärrystä tekijöiden kesken syntynyt edes siitä, minkälainen mörkö on elokuvan sarjamurhaajahirviö tavoiltaan, luonteeltaan, psykologialtaan tai edes ulkonäöltä. Olennon suunnittelijalle, taitavalle erikoistehostevelho Stephen Norringtonille, jäi lopulta vain päiviä aikaa kehittää kaikki tarvittava ja sehän menikin sitten aivan katastrofaalisesti pieleen. Kokonaan avoimeksi jäi miksi mörköön kerääntyy sen uhrien DNA:ta ja mitä sillä on edes merkitystä tarinan kannalta. Tai miksi ja miten mörkö telepaattisesti sydämen tykytystään jakelee muiden tietoisuuteen tai miksi mörkö on kiinnostunut juuri siitä uhriensa ruumiinosasta, jota elokuvassa se nauttii. Sekoilu juonen, hirviön suunnittelun ja kuvausten kanssa meni lopulta niin pitkälle, että Tony Maylam pisti hanskat naulaan ja vetäytyi koko projektista kesken kuvausten. Tuotanto ajettiin kuitenkin loppuun ja elokuvan viimeiset kohtaukset ohjasi Ian Sharp. Maylamilla kesti liki vuosikymmenen palata takaisin elokuvien pariin.

Mielenkiintoisesti elokuvan näyttelijäkaarti hoitaa omat tehtävänsä varsin mallikkaasti. Hauer on tässä se yksinoikeutettu kohtausten varastaja, mutta sivurooleissa tapahtuu silti mukavasti. Pete Postlethwaite, Alastair Duncan ja Kim Cattrall esiintyvät edukseen ja näistä yhtä aivan tarkoituksellisesti esitellään yläosattomissa sopivan pitkässä suihkukohtauksessa – eikä tämä ole Pete saatikka Alastair. No riippumatta siitä mistä syystä Kim Cattrall on tuotantoon palkattu, hän hoitaa sivuroolinsa hyvin ja ontumatta kuten myös Postlethwaite ja Duncan. Elokuvan keskeiseksi pinnalla pysymisen moottoriksi muodostuu lopulta Rutger Hauerin ja Alastair Duncanin välinen kemia, joka kunnioittaa kivasti kaikkia kyttäkamu-leffojen stereotypioita, mutta samalla siinä on tarvittavaa kipinöintiä ja taitavien näyttelijöiden ajastukset yhteisissä kohtauksissa onnistuvat vallan mainiosti. Ehkä yksi askel todelliseksi kulttielokuvaksi olisikin tietty onneton kömpelyys tai tahaton pörhistely näyttelijöiden toiminnassa?

Elokuvan kohtaukset ovat yhtä sekaista sillisalaattia, sen värimaailma on sentään yhteneväisen harmaa läpi elokuvan kulun ja epäuskottava dialogi saa kuitenkin välillä hyvästikin kierroksia ja erityisesti Alastair Duncanin hahmon täyskäännös – niin epäuskottava kuin se onkin – Rutger Hauerin hahmon puolelle on kyttäkamu-leffoissa sentään suht uniikkia. Harmillisesti elokuvan hirviö on lopulta vain erittäin kömpelösti realisoituva Alien-variantti eikä lunasta lainkaan niitä lupauksia, joita sekä elokuvan premississä että elokuvan keskivaiheen kohtauksissa olennolle asetetaan. Mahalaskun täydentää joutava okkultistinen symboliikka horoskooppeineen ja kiinalaisine viittauksineen, jotka eivät millään muotoa tarkennu hirviön paljastuessa pelkäksi kynsiviilakammoiseksi mieheksi kumipuvussansa.

Yhteenveto

Split Second on dystooppista tieteiselokuvaa, ekoheristelyä, kyttäkamuilua, hirviönmetsästyshippaa ja sikarinsavuista hörhöilyä isolla rahalla (brittiläisittäin siis) tuotetussa B-tuotannossa. Elokuvalle ostettiin isosti näkyvyyttä globaalisti, mutta se sakkasi lopulta pahasti lippuluukuilla eikä syynä varmasti ollut jouluun sijoittuva aikataulutus vaan kyllä elokuvan suosion ongelmien lähteet tuottajat ja rahoittajat voivat löytää katsomalla peiliin. Pääasiassa muualta ongituista kierrätysosista koottu käsikirjoitus on pahasti levällään ja ohjaajan pallilla paininut Tony Maylan toki ei varmaan mitään ole sille voinut, että tuotannon ongelmat tekivät koherentin kokonaisuuden kuvaamisesta täysin mahdotonta. Elokuva pysyy snorkkelin avulla hengissä vain Rutger Hauerin ja Alastair Duncanin pääroolien dynamiikan ansiosta, mutta se ei lopulta riitä muuhun kuin nostamaan elokuva ulos kaikkein syvimmästä epäonnistumisen kuopasta.

4/10.

Extinction (2018)

Ohjaus: Ben Young
Käsikirjoitus: Spenser Cohan, Brad Kane
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: helmikuu 2021
Ensi-ilta Suomessa: ei virallista valkokangasensi-iltaa Suomessa
Kieli: englanti
Budjetti: julkaisija Netflix ei julkaissut tietoa budjetista

Johdanto

Kärhämöinti avaruusolentojen on niitä aivan keskeisiä tieteiselokuvien vakioaiheita mitä nyt vain keksiä voi. Tieteiselokuvat saattavat joillekin katsojille rinnastua jopa suoraan avaruusörkkien lahtaamiseen energiapyssyköillä ja jedimiekoilla. Luonnollisesti tieteiselokuvien oikea kirjo on hyvinkin kattava ja niiden varsinaisten avarusolentojenkin kanssa loppujen lopuksi pituuspissailua harrastetaan vain toisinaan.

Tässä Ben Youngin ohjaamassa elokuvassa avaruusolennot nyt ovat kuitenkin ihan siinä kaiken keskiössä, kun konevoimaan luottavat valloittajat tuntemattomasta syystä haluavat liiskata kaikki ihmiset hiivattiin planeetalta. Premissi on siis jotakuinkin samalla käsitteellisellä tasolla sellaisten elokuvien kanssa kuten Byron Haskinin The War of the Worlds (1953) (tai mikä tahansa sen uudempi versiointi), Roland Emmerichin Independence Day (1996) myöhempine uusintoineen, Gareth Edwardsin Monster (2010), Strausen veljesten Skyline (2010), Jonathan Liebesmanin World Invasion: Battle Los Angeles (2011), Joseph Kosinskin Oblivion (2013)[x] ja vaikka Doug Limanin Edge of Tomorrow (2014). Ja kuitenkin useimmat yllämainitut ovat ison rahan spektaakkelielokuvia, joissa koko planeetan kohtalo on vaakalaudalla ja elokuvan tuotannossa on tarpeeksi pätäkkää saadakseen kuvio vaikuttamaan uskottavalta katsojallekin.

Kaikissa mainituissa elokuvissa jotakin keppiä isompaa pitää ennemmin tai myöhemmin keksiä avaruusörmöjen invaasion vastustamiseksi; usein aivan päättömien juonenkuljetusten ja älyttömien juonireikien kautta tai keksimällä joku pikkunäppärä teknologinen juttu, joka silppuaa vihut. Siinä kohtaa kuitenkin huomaamme jo mielenkiintoisen eron Ben Youngin elokuvaan; taitavakaan mekaanikko ei pysty ihmeisiin eikä keksimään paineen alla viidessä sekunnissa ihmelaitetta, joka pelastaa päivän. Elokuvan ilmapiiri noudattelee tiettyä fatalistista synkkyyttä, joka vastakohtaistuu mielenkiintoisesti yksittäisiin maailman pelastaviin urotekoihin keskittyviin ison rahan invaasioelokuviin.

Juonitiivistelmä

Töissä käyvän perheenisän Peterin (Michael Peña) elämää varjostavat huoli rahan riittävyydestä elämiseen, parisuhde vaimo Alicen (Lizzy Caplan) kanssa ja parin pienten tyttöjen Hannahin ja Lucyn kasvattaminen. Peteriä alkavat vaivata myös häntä vainoavat kammottavat valveunimaiset näyt, joissa hän elää perhettään suojellen vihamielisten avaruusolentojen hyökkäyksen jälkeisessä lohduttomassa maailmassa. Näyt vaivaavat ja kummastuttavat Peteriä ja hän saa selville, ettei suinkaan ole ainut vastaavista kärsivä. Sitten se jo käynnistyykin … avaruusolentojen hyökkäyksen ensimmäinen aalto yllättää ihmiskunnan ja tehokkaasti tuhoaa ihmisten infrastruktuurin jättäen henkiinjääneet selviytymään kaduille ja raunioihin. Missään ei ole kuitenkaan rauhaa, kun olentojen ryhmät jalkautuvat maan kamaralle etsimään ja tuhoamaan viimeisetkin ihmiskunnan rippeet. Peter perheineen joutuukin nyt elämään painajaismaisia näkyjään ja etsii selitystä sille, miksi hän alunperinkään näki tulevaisuuteen painajaisissaan.

Kommentit

Michael Peña on yllättävä valinta toiminnallisen tieteiselokuvan päärooliin. Miehen tätä kirjoitettaessa lähes sadan elokuvan uran pääroolit on laskettavissa yhdellä kädellä ja useimmiten olemme tottuneet näkemään hänet avustavassa sivuroolissa. Onko valinta sitten osunut oikeaan vai ei? Vastaus on selkeä kyllä. Nimittäin Michael Peña istahtaa vallan vakuuttavasti ns. tavallisen perheenisän rooliin elokuvan alkupuolella; häneen on helppoa ja vaivatonta samastua, kun toimeentulon huolet, ongelmat töissä ja kotona painavat päälle ja lapsetkin aiheuttavat päänvaivaa. Kun elokuva vaihtuu alkupuolen henkilödraamasta jälkimmäisen puolen selviytysmistaisteluksi, Michael Peñan roolisuorituskin kasvaa uskottavasti siinä mukana. On virkistävää huomata, että toiminnallisen elokuvan tähdeksi uskalletaan laittaa muitakin nimiä kuin brucewilliseitä, antoniobanderaseja, bradpittejä ja jasonstathameja. Michael Peñan muutos taviksesta selviytymissankariksi on elokuvan onnistumisen kannalta ensiarvoisen tärkeä elementti ja mies onnistuu siinä kyllä oivasti. Ongelmaksi muodostuvat elokuvan käsikirjoituksen ja toteutuksen laiskuus. Koko elokuva rakentuu yhden ja vain yhden kortin (vaikkakin tämä kortti on enempää paljastamatta erityisen hyvä ja hieno veto tekijöiltä) varaan ja kaikki tämän yhden elementin ulkopuolella oleva on kirjoitettu vähän miten sattuu. Varsinkin perheenisän tyttärien roolit ovat harvinaisen ärsyttäviä. Kaikkihan me tunnemme vanhan tutun juonenkulun käsitteen Idiot Plot, jossa kokonaisen tarinan muodostuminen edellyttää typerää käyttäytymistä. Tässä elokuvassa käsikirjoituksessa on vahvasti ja monissa paikoin mukana ko. käsitteen eräs variaatio – nimittäin vaikka sankaria ei voi haukkua typerykseksi, valtaosa elokuvan tapahtumista ei tapahtuisi lainkaan, mikäli sankarin ympärillä ei olisi niin idioottimaista käyttäytymistä. Kirkuvat ja irrationaaliset lapset ylittävät ärsytyskynnyksen alta nanosekunnin. Heidän elementtinsä elokuvassa on ohjata sankari yhä uusiin kiperiin tilanteisiin, joita järkevästi käyttäytyvien henkilöiden maailmassa ei vastaan tulisi. No onhan se selvää kelle tahansa lasten vanhemmalle, että tietenkin lapset voivat sortua hädissään sekä holtittomaan itkuun ja huutoon että ajattelemattomaan käyttäytymiseen, koska hehän lapsina eivät määritelmänkään mukaan ole vielä valmiita kohtaamaan maailmaa yksin. Kun taas tässä elokuvassa asioita tapahtuu viidennen tai kuudennen tai kymmenennen kerran samasta syystä, se lähinnä kielii vain käsikirjoituksen laiskuudesta. Lapsia käytetään vain irrallisina juonen kuljetuksen välikappaleina.

Juonessa on myös valitettevasti isoja aukkoja ja tarinan kuljetus töksähtelee välillä outoihin suvantokohtiin, joiden funktiona tuntuu olevan vain minuuttien kalastus. Tarinan sisältö ei kertakaikkisesti riitä kokopitkään elokuvaan. Itsepintaisesti tekijät ymppäävät mukaan sitä sun tätä turhuutta pitkäksi venähtävistä turhista käytävähippailuista ylipitkiksi venytettyihin melodramaattisiin kohtauksiin. Kaikki kielii siitä, että käsikirjoituksen luun ympärillä ei vain ole tarpeeksi lihaa. Elokuvasta olisi voinut käsikirjoitusta tiivistämällä saada erinomaisen pätevän Black Mirror -antologiasarjan tunnin jakson.

Tekninen tekeminen elokuvassa on varsin menettelevää. Vaatimattoman budjetin puitteet ovat varsinkin elokuvan alkupuolella hyvinkin vaikuttavat, mutta kun staattisten lavasteiden maailmasta pitäisi siirtyä toiminnalliseen touhuiluun, alkaa ilmetä ongelmia. Tekijät ajautuvat käyttämään pimeyttä ja savuverhoja hävittämään ammottavia teknisiä puutteita ja vaikka valtaosa kehnoista efekteistä livahtaa nopean leikkauksen vuoksi anteeksiannettaviksi, niin harmittavan iso osa paljastuu varsin heikoiksi. Tekijät ovat haukanneet aivan liian suuren kakun suhteuttuna käytettävissä oleviin varoihin ja vision kaventamisen asemesta valinta on osunut teknisen tason heikentämiseen. Se on todella sääli, sillä elokuvan sydämessä on kuitenkin virkistävän erilainen invaasioelokuva.

Yhteenveto

Tieteistoimintaelokuvien skaala tulee ongelmaksi heti, kun termi budjettirajoite tulee mainituksi. Miten pystyä visuaalisesti tuottamaan uskottavaa materiaalia lopun ajan tuhomeiningistä, joka pitäisi laventaa koko planeettaa koskevaksi? Vippaskonsteja hyödyntämällä tai jättämällä asia tarkemmin käsittelemättä. Tai kuten tällä kertaa, huterasti näitä kahta yhdistellen. Uskottavuusongelmien kanssa painiminen ei ole tieteiselokuvan lajityypissä mitenkään harvinainen ongelma. Puutteistaan huolimatta elokuva on kuitenkin mainio invaasioelokuvien variaatio, vaikkakin se luottaa liikaa omaan näppäryyteensä.

6/10.

I Am Legend (2007)

Ohjaus: Francis Lawrence
Käsikirjoitus: Mark Protosevich, Akiva Goldsman
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: 150 miljoonaa USD
Arvioitu: syyskuu 2009
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 21.12.2007

Johdanto

Will Smith astuu suuriin saappaisiin. Häntä ennen Robert Nevillen hahmoa on nimittäin näytellyt jo peräti kaksi oman aikansa valtavaa kuuluisuutta. Tästä alunpitäen Richard Mathesonin kirjoittamasta pienoisromaanista I Am Legend tämä Francis Lawrencen ohjaama elokuva on jo peräti kolmas suora filmatisointi. Ensimmäisenä ehätti vuonna 1964 Ubaldo Ragonan ohjaama The Last Man on Earth, jossa tähtivoimaa edusti itse Vincent Price. Ragonan ohjaama versio oli kuitenkin piskuisella kengännauhabudjetilla tehty ja vaikka onnistuikin pitäytymään itse kirjan prinsiipeille uskollisena, elokuva ei noussut lippuluukkumagneetiksi maailman kaikissa äärissä. Vuonna 1971 Boris Sagalin ohjaamassa versiossa The Omega Man Robert Nevilleä näytteli aikakautensa näyttelijäjättiläisiin lukeutunut Charlton Heston; joskin uransa ehtoopuolella jo. Sagalin elokuva pinnisti jo ihan lippuluukuillakin USA:n ykköseksi pariinkin otteeseen ja kamppaili rinta rinnan mm. Robert Wisen The Andromeda Strain (1971), Sidney Lumet’n The Anderson Tapes (1971), William Friedkinin The French Connection (1971) ja Guy Hamiltonin Diamonds are Forever (1971) -elokuvien kanssa. Oman vuotensa hittejä siis oli se. Hittielokuvaksi alun alkaenkin suunniteltu ja rakennettu I Am Legend nousi toki sellaiseksi myös, vaikkakaan sillä ei ollut jännitys-, toiminta- tai tieteiselokuvien lajityypeissä suurtakaan kilpailua julkaisuaikanaan.

Kuhunkin näihin kolmeen elokuvaan – käsikirjoituksesta toteutuksen nyansseihin – suodattuu jotakin omasta ajastaan. Francis Lawrencen I Am Legendissä subtekstissä riennetään kahteen ajalleen tyypilliseen suuntaan Amerikassa: nimittäin kristilliseen uskonnollisuuteen ja kasvavaan ulkomaalaisten pelkoon. Jälkimmäistä peilaa melko inhottavasti premissi siitä, että koko soppa on ulkomaalaisten syytä ja amerikkalainen urho pyrkii pyyteettä pelastamaan ihmiskunnan rippeet. Ensimmäiseen päästään käsiksi aluksi vain nopeissa tuokiokuvamaisissa välähdyksissä, mutta elokuvan lopussa paatoksellinen turvaaminen yliluonnollisen kaikkivoipaisuuteen ajaa tietoisesti valiten ylitse tieteen tarjoamista vastauksista.

Juonitiivistelmä

Robert Neville (Will Smith), Yhdysvaltain armeijan biolääketieteen eversti, pyrkii taltuttamaan irti päässeen viruksen, joka muuttaa sille altistuneet ihmiset ja eläimet nopeiksi, kestäviksi ja verenhimoisiksi vampyyrimaisiksi otuksiksi. Otukset väijyvät pimeissä sopukoissa päivät ja rientävät yöaikaan kaduille etsimään tapettavaa. Kolme vuotta tapahtumien alkamisen jälkeen New York ja koko muukin maailma on raunioina ja Robert Neville on immuniteettinsa vuoksi mahdollisesti koko valtaisan New Yorkin kaupunkialueen ainut eloonjäänyt. Koiransa kanssa Neville taistelee aikaa, yksinäisyyttä, otuksia, pelkoa ja virusta vastaan. Onko muita selviytyjiä olemassa? Ja jos on, niin missä he ovat ja onko kenelläkään todellisia mahdollisuuksia selvitä laumoina hyökkäävien otusten kynsistä?

Kommentit

Richard Mathesonin pienoisromaanista I Am Legend on ohjaaja Francis Lawrence saanut aikaiseksi eeppisen hienolta näyttävän efektishown. Lawrencen elokuvan käsikirjoitus kompastuu harmillisesti kuitenkin muutamaan seikkaan, jotka asettavat elokuvasovituksen vain tavalliseksi megabudjetin spektaakkeliksi. Yksi niistä on se, että elokuva on rakennettu vain ja ainoastaan Will Smithille ja se seikka tulee kyllä huomattavan selväksi, sillä käytännössä juuri muita rooleja ei elokuvassa ole. Will Smith nousee yhdeksi elokuvan pilareista ryöväten samalla itsetietoisesti tilaa muilta elementeiltä. Will Smithiä edestä, Will Smithiä takaa, Will Smithiä sivuilta ja Will Smithiä ylhäältä. Kiusallisesti elokuvassa hassataan tarpeettomasti aikaa Smithin kehon ja lihasten esittelyyn tai tampataan tarpeetta Ford Mustangilla eestaas tyhjää kaupunkia kumit vinkuen. Vähempi keskittyminen näihin olisi voinut antaa enemmän tilaa painottua tilanteen lohduttomuuteen ja arjesta selviytymisen vaikeuteen tyhjentyneessä kaupungissa, jossa jokaisessa pimeässä kolossa voi vaania kuolettavan väkivaltainen entinen ihminen. Tämäkään ei kuitenkaan ole elokuvan suurin synti vaan se, että efektien avulla rakennetut otukset peilataan vain kasvottomiksi verenhimoisiksi vampyyreiksi. Mathesonin teoksen keskeinen ydin ja myös Ubaldo Ragonan sovituksen kantava voima oli kuitenkin toisaalla: päiväsaikaan otuksia pyydystämässä ja murhaamassa kiertävä Robert Neville on alkukantaisille otuksille tismalleen sama mitä otukset ovat yöaikaan Robert Nevillelle. Lawrencen elokuva ei anna kuin yöeläjien laumanjohtajalle kasvot, mutta ei uskalla lähteä rakentamaan edes tästä hirviöstä oikeaa ja todellista persoonaa. Olennot alistetaan elokuvassa vain lahdattavien tietokone-efektimörköjen joukoksi.

I Am Legend etenee varsin verkkaisesti puoleenväliin saakka. Tämä osuus tutustuttaa katsojaa paitsi takaumien kautta esitettyyn historiaan esitetyn maailman taustalla, myös Nevillen elämään tyhjässä kaupungissa ja kamppailuun musertavaa yksinäisyyttä vastaan. Jälkimmäisen osan hyperaktiivinen toimintahuuma pyrotekniikkoineen kaikkineen vastakohtaistuu tarpeettoman räikeästi alun kanssa ja alun lohduttoman painostava pelon ilmapiiri vaihtuukin hengästyttäväksi adrenaliiniakrobatiaksi vieden pohjaa pois alun tunnelman rakentamisen motiiveilta. Psykologisen kauhun ote elokuvan alkupuolella on varsin onnistuneesti rakennettu vaikkakin se jää siltikin huomattavan kauas esimerkiksi Danny Boylen elokuvan 28 Days Later (2002)[x] piinaavan ahdistavasta tunnelmasta. Lawrencen elokuva vaikuttaa luonnolliselta jatkumolta tuomiopäivää julistavien elokuvien listaan, joskin se vetää tuomiopäiväskenaarionsa varsin yksinkertaisin metkuin maaliin. 2000-luvun tuomiopäivä -elokuvat tuntuvat nostavan pinnalle modernin ihmisen alitajuisia pelkoja luonnon sorkkimisen vaaroista. Samalla ne heijastelevat oikean elämän pelkoja myös todellisesta pandemiasta, jonka uhasta ihmisiä aivan aiheellisestikin kasvavan säännöllisesti varoitellaan.

Yhteenveto

Mahdottoman hienoksi efektien kautta rakennettu ison budjetin elokuva kertoo yhden ja saman tarinan jo kolmatta kertaa elokuvallisessa muodossa – tällä kertaa toki visuaalisesti viekoittelevimmin. Käsikirjoittajien ja ohjaajan visiot latistuvat kuitenkin kiusallisesti efektiosaston miesten ottaessa elokuvan haltuun jyräämällä ja samalla jättäen tarinan kontekstista pois monia alkuteoksen parempia nyansseja inhimillisyyden, laupeudun ja eettisen näkemyksen rooleista ihmiselossa. Pääroolissa hilluva Will Smith kerrankin näyttelee jotakin muuta kuin Will Smithiä, vaikka se Fresh Prince of Bel Air pääseekin lyhyeksi hetkeksi parrasvaloihin laulamaan Bob Marleytä. I Am Legend ei kuitenkaan rohkene tarttua aiheeseen pintaa syvemmälti ja sotkee mukaan aavistuksen tarpeettoman kovalla kädellä moraalista paatosta. Kaunista ja tunnelmallista kertakatsottavaa kuitenkin.

5/10.

Contact (1997)

Saksalaisia lehdistövalokuvia. Valokuvapaperia. Koko on 17,8cm x 12,5cm. Kunkin kuvan takana on tietoa elokuvasta. Skannattuna tämä takaosa yhden kerran. Press stills from Germany. Photographic paper. Size is 17,8cm x 12,5cm. There is info about the movie on the backside of each photo; I’ve scanned it once.