keikkaelokuva – Verta pakkiin

Ohjaus: J.C.Chandor
Käsikirjoitus: J.C.Chandor, Mark Boal
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: 115 miljoonaa $USD
Arvioitu: kesäkuu 2021
Arvioidun version pituus: 125 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Ei ole tämän elokuvan sotilashahmojen mielestä Setä Samuli antanut lämmintä kättä kummempaa pyyteettömästi eri puolilla palloa sotilashommeleissa hilluneille tappamisen ammattilaisille. Lienevätkö sitten palkkarahat kuluneet kurtisaanien liiveihin tai alkoholin sumentamiin iltarientoihin, mutta aktiiviuriensa jälkeen puilla paljailla olevien katkeroituvien herrojen hinku olisi saada hyppysiinsä kassikaupalla kahisevaa, ettei vain tarvitsisi mennä ns. oikeisiin töihin vielä muutamaksi vuosikymmeneksi ennen lopullista eläkeikää.

Eli se eläketurvakeikka -tyyppinen tapaus on tässä jälleen kyseessä. Elokuvakerronnan vakiokuvastoa, tällä kerralla suunnitelmia vanhuuden päivien varalle pyöritellään pelkästään sotilashenkilöiden näkökulmasta. Samoissa vesissä pyöritään siis kuin esimerkiksi elokuvat: Three Kings (David O.Russell, 1999), Dead Presidents (Hughes’n veljekset, 1995), Kelly’s Heroes (Brian G.Hutton, 1970), The League of Gentlemen (Basil Dearden, 1960) ja Ronin (John Frankenheimer, 1998), joissa kussakin sotilaat tai (Roninin tapauksessa vakoojat) päättävät lähteä hakemaan tiliä. Laajemmassa skaalassa eläketurvakeikka onkin sitten ihan oma mittava alijoukkonsa toimintaelokuvien kirjossa.

Juonitiivistelmä

Viisi omiin vaarallisiin, mutta kovin heikosti rahallisesti tuottaviin sotilasuriinsa, pettynyttä entistä ammattisotilasta yhdistävät voimansa tarkoituksenaan hankkia kerralla tarpeeksi pätäkkää letkeän eläke-elämän mahdollistamiseksi. Keikan kohteeksi valikoituu julma huumepomo, jolla mainittua pätäkkää tuntuu riittävän niin, että ranteet notkuvat. Yllättäen kaikki ei menekään Strömsön mallin mukaisesti ja kaverusten keikkamatka muuttuu kylmäksi selviytymistaisteluksi huumepomon kätyreiden, karujen olosuhteidein ja omien lojaliteettien sekä moraalisten periaatteiden ristipaineessa.

Kommentit

Kaikesta yrityksestä, rautaisen ammattimaisesta teknisestä tekemisestä ja kokeneista näyttelijöistä huolimatta ohjaaja J.C.Chandorin elokuva jää aavistuksen vaisuksi, ontoksi, epätasaiseksi ja vain ihan päteväksi keikkapätkäksi. Elokuvan kulusta valtaosa kuluu viiden keskeisen henkilön ympärillä ja juuri tämä osuus näyttäytyy elokuvan suurimpana ongelmana, sillä henkilöhahmojen luonteiden syvyys, motivaatiot ja käytös elokuvan kuluessa jättävät hiomattoman ja jopa keskeneräisen teoksen tunteen. Pääpaino ohjaaja Chandorilla on näiden karujen karjujen ulkoisen olemuksen, fyysisen vahvuuden ja näyttävyyden korostamisessa, joka lajityypille ominaista toki onkin. Henkilöhahmojen käsikirjoittaminen tai ohjaus jättävät siis toivomisen varaa ja erityisesti kummeksuttaa eri hahmojen käytöksen ja moraalisen kompassin ihan satunnaisen tuntuinen heittely kohtauksesta toiseen. Vaikuttaa aivan siltä, että käsikirjoituksessa olisi ollut isoja aukkoja hahmojen välisten suhteiden käsittelyssä ja aivan kuin hahmojen välistä interaktiota olisi kohtauksittain jopa improvisoitu välittämättä ristiristaisuuksista elokuvan muihin kohtauksiin. Pitkäjänteinen selkeys puuttuu vaikka hahmojen välien selvittelyyn käytetäänkin jopa kosolti aikaa elokuvan kestosta. Hiotuimmiksi kohtauksiksi muodostuvat toiminnalliset ja erämääselviytymiseen painottuvat kohtaukset, mutta draamalliset kohtaukset ontuvat; eivät pahasti, mutta riittävästi luodakseen kiusallista epäsuhtaa elokuvan eri osa-alueiden välille.

Näyttelijöiden tekeminen on selkeää ja johdonmukaista, mutta isohkon joukkion tekemisissä kukin joutuu taistelemaan ajasta linssin edestä. Elokuva on jaettu selkeästi kolmeen osioon, mutta osioiden erilaisen sisällön nivominen yhdeksi kokonaisuudeksi ei toimi. Osiot ovat toki tunnistettavasti saman juonikaaren osia, mutta kovin soljuviksi siirtymiä osiosta toiseen ei voi sanoa. Toisessa osiossa on varsin meneviä ja onnistuneesti realisoituneita – jopa suorastaan vaikuttaviakin – toimintakohtauksia, jotka selkeästi kertovat tekijöiden kiinnostuksesta toiminnallisempaan seikkailuun kuin mitä elokuva sitten lopulta kuitenkaan kykenee antamaan ulos. Toimintakohtausten jälkimainingeissa alkavat ongelmat, kun adrenaliinin nostattama syke laskee alas ja elokuva etenee kolmanteen osioonsa, jossa hieman jopa yllättäen hahmojen väliset ristiriidat nostetaan jalustalle kiivaan takaa-ajon ja erämaaselviytymisen sivutuotteina. Antisankarien kavalkadiksi nousevan osion harmillisimpana yksittäisenä seikkana tekijät kuitenkin väen väkisin yrittävät maalata ns. keskeisten hahmojen kruunua empatian sädekehäksi luoden vakavaa ristiriitaa hahmojen eettisten ja moraalisten valintojen joukkoon elokuvan ensimmäisten kahden jakson aikana. Tekijät eivät ole ryöstö- ja likvidointiteemastaan huolimatta kuitenkaan sitten halunneet antautua maailmaan, jossa elokuvan ns. pahisten ja hyvisten välillä ei ole kovinkaan paljon harmaata välialuetta. Sellaiseen maailmaan, joka on tehnyt esim. Quentin Tarantinosta (vaikka Reservoir Dogs (1992)), Sergio Leonesta (Il buono, il brutto, il cattivo [The Good, The Bad and The Ugly] (1966))) tai vaikka Brian de Palmasta (Scarface (1983)) suosikkeja rankemman elokuvakuvaston ystäville.

Yhteenveto

Ihan menetteleväksi keikkaelokuvaksi kääntyvä toiminnallinen pätkä pelaa hieman kyseenalaisin moraalisin kortein esitellessään sotilashahmojensa taustoja, tarjotessa julman huumeparonin likvidoinnin ryöstön moraalisena vaimentimena ja lopulta kuitenkin siirtäessä keskeiset hahmonsa vain ja ainoastaan ahneuden ammattilaisiksi. Ristiriitaisista moraalisista lähtökohdista huolimatta joukkion tekosien seuraaminen etenee teknisesti taitavasti, hyvin kuvattuna ja sopivan jouheana. Rouheaa estrogeenitöntä äijäilymusiikkia tarjotaan korostamaan miehistä maailmaa Fleetwood Mac:sta Metallicaan ja CCR:stä Panteraan. Elokuva jää kuitenkin osiensa summaa vaatimattomammaksi, kun sen etenevän kerronnan alla ei ole kokonaisuutta tarpeeksi määrittävää ja sitovaa ns. punaista lankaa.

7/10.

Ohjaus: Steve McQueen
Käsikirjoitus: Steve McQueen, Gillian Flynn
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti, espanja
Budjetti: noin 40 miljoonaa USD
Arvioitu: helmikuu 2020
Arvioidun version pituus: 129 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 16.11.2018

Johdanto

Televisiosarjojen muuntaminen elokuvalliseen muotoon on nyt yhtä suurta muotia kuin oman ajanhetkensä näkymien poliittisesti korrektien Hollywood-tuotantojenkin tekeminen. Kurkataanpa muutamiin televisiosta elokuvaksi -teoksiin. Joe Carnahanin onnistunut kunnianosoituselokuva The A-Team (2010) nosti hetkeksi jopa alkuperäisen televisiosarjan uusintakierroksille eri puolilla maailmaa. Jättimäisen suosituksi ilmiöksi hetkeksi nousseen Babylon 5 televisiosarjan pohjalta tekijät turasivat peräti puolitusinaa elokuvaa, joista vain osa nousi keskimääräistä jaksoa kiinnostavimmiksi tuttavuuksiksi. Näin kävi myös Star Trek -televisiosarjan kanssa, jos kohta näitä elokuvia on riittänyt jopa ihan riesaksi asti. Seth Gordon iski kirveensä nolosti hiekkaan ruostumaan yrittäessään ja epäonnistuessaan surkeasti päivittää yhden maailman katsotuimmista televisiosarjoista elokuvallaan Baywatch (2017). Vain hieman paremmin kävi Michael Mannille toisen suoranaisen kulttisarjan lämmittelyssä Miami Vice (2006) ja vastaavalle yritelmälle, Todd Phillipsin elokuvalle Starsky & Hutch (2004). Nolompi yritys oli Doug Ellinin Entourage (2015) eikä Stephen Sommarsin G.I.Joe: The Rise of the Cobra (2009) anna sekään aihetta kuin syvään huokaisuun. Firefly -televisiosarjasta rakentunut elokuva Serenity (2005) sen sijaan on verrattain onnistunut, sillä ohjaajaksi valikoitui Joss Whedon, joka sarjankin taustalla itse oli. Yli tuhat jaksoa aikanaan pyörinyt sarja tiivistyi ihan kohtuulliseksi paketiksi Tim Burtonin käsissä ja elokuva on tietenkin Dark Shadows (2012) eikä millään muotoa huonosti pärjännyt Antoine Fuquakaan elokuvalla The Equalizer (2014). Yleisön parhaiten vanginneisiin kokonaisuuksiin kuuluu kuitenkin epäilemättä Brian De Palman Mission Impossible (1996) lukuisine jatko-osineen.

Tämä Steve McQueenin elokuva on ottanut siis esikuvakseen kirjailija Lynda La Planten teoksesta ”Widows” rakennetun brittiläisen televisiosarjan vuodelta 1983. Televisiosarja jää tällä(kin) kertaa kuitenkin ylivertaiseksi, vaikka miten kovasti heittäisi taaloja pinoon ja isopalkkaisia näyttelijöitä ohjeistaisi parastaan pukertamaan.

Juonitiivistelmä

Neljän ammattirikollisen tekemä keikka menee pahasti sivuraiteille ja kopla kohtaa kohtalonsa. Keikan kohteena ollut poliitikoksi pyrkivä rikollinen Jamal Manning (Brian Tyree Henry) alkaa vaatia samassa rytäkässä kadonneen keikkasaaliin rahamäärää rikollisjoukkion leskiltä väkivallalla uhaten. Kolme leskistä kohdistaakin puhalluksensa yhteiseen hiileen ja naisporukka käynnistää suunnitelman toisen poliitikon, Jack Mulliganin (Colin Farrell), putsaamiseksi lahjusrahoista, joita ei kukaan voisi jäljittää. Keikan suunnittelussa tulee tietenkin odottamattomia kuvioita vastaan ja joukkio joutuu miettimään uudelleen myös alkuperäisen mieskoplan liikkeitä kohtalokkaana tapahtumayönä.

Kommentit

Ihan kovin kaukana ei olla Gary Rossin samana vuonna ilmestyneestä elokuvasta Ocean’s 8 (2018) mitä tulee noin niin kuin alkuasetelmaan ja naisten voimaannuttamista käsitteleviin teemoihin. Kuitenkin siinä missä Gary Ross sentään sujuvasti osasi visuaalisen kerronnan, ohjaaja Steve McQueen ei tällä kertaa oikein tunnu pysyvän kyydissä. Monet elokuvan kohtauksista tuntuvat sakkaavan pahasti kesken ja jäävät roikkumaan kuin tyhjän päälle odottamaan jotakin valaisevaa tai merkitsevää, mitä ei koskaan näy ei kuulu. Taiteellisiksi tarkoitetut erikoiset kuvakulmat ja viipyvät otokset haiskahtavat tällaisessa naisten voimaannuttamista ja rotukohtelua kontekstissaan viestittävässä keikkaelokuvassa epäilyttävän teennäisiltä ja tarkoitushakuisilta.

Arveluttavaa viestiä sitten piisaakin elokuvassa. Vaikka 2020-luvulla on ilmeisen epäkorrektia arvostella elokuvien sanomaa silloin, kun niiden sisäinen viestintä pyrkii edistämään sillä hetkellä maailmassa pinnalla olevia ja tärkeinä koettuja sosiaalisia suuntauksia, julkean tuoda esiin myös vastakkaisia näkemyksiä, kun ilmiöissä ajaudutaan liian pitkälle. Kuten tässä elokuvassa. Naisten ja erityisesti tummaihoisten naisten voimaantumista vaikka väkivallan, aseiden, viekkauden, tappamisen ja petosten kautta auliisti ylistävä elokuva kietaisee samaan lahjakääreeseen ah-niin-omaperäisen-modernisti kaikki valkoiset heteromiehet joko kieroiksi, lahjottaviksi ja pahuuttaan muita riistäviksi, puolisoitaan pettäviksi tai pahoinpiteleviksi ja rahalla tai nyrkillä alistaviksi saalistajiksi riippumatta siitä oliko kyse liikemiehestä, ammattirikollisesta, poliitikosta tai poliisista. Elokuvan asenneilmapiiri maalaa toki myös tummaihoiset miehet ikäviksi persooniksi, mutta asettelee kömpelösti tekojen taustalle myötätuntoisen ymmärryksen valkoisten ylivallan seurauksena. Elokuvan naiset taas ovat kautta rantain väkivallan, lasten kasvatuksen vaateiden, nöyryytyksien ja alistamisen marttyroimia, joiden aiempi kokemusmaailma antaa täten heille jonkinlaisen moraalisen oikeuden mennä miesten maailmaan tekemään miesten juttuja. Vaikka Steve McQueenin elokuvan arvomaailma olisi piirretty tyystin toisellakin tavalla, koko keikkatarina on täynnä ammottavia epäjohdonmukaisuuksia, pitää sisällään hyvinkin sekavan kimaran vain pinnallisesti keikkaan kuuluvia henkilöhahmoja ja erityisesti pahimpana puutteena tuntuu olevan keskeisten naishahmojen hyvin olemattoman löysästi perusteltu motivointi lähteä mukaan ilmeisen heikosti suunniteltuun keikkaan. Elokuvaan on yritetty vimmaisen sosiaalisen ja rotupoliittisen viestinnän ohella tunkea aivan liikaa henkilöhahmoja kukin omine agendoineen, motivaatioineen ja taustoituksineen eikä siksi kellekään näistä hahmoista jää oikein tilaa hengittää ja kasvaa tarinan edetessä. Aivan liian monen henkilöhahmon selkään kaivetaan tilaa veitsille ja aivan liian monen taustatarinen hahmon tila jätetään kellumaan tyhjän päälle tai ne piirtyvät lopulta itse tarinan kannalta merkityksettömiksi tuokiokuviksi vailla päämäärää. Sekavaa kokonaisuutta ei todellakaan edistä takaumien kautta avautuva taustoitus, joka ei silti rautalangan vääntämisen jälkeenkään avita katsojaa uskomaan tapahtumien järkeenkäypyys. Uskottavuuden jänteitä rasittavat myös naiskeikkaajien kokolailla rivakas transformaatio omista taustoistaan voimaantuneiksi miesten maailman vastineiksi asetaitoineen päivineen.

Ainoiksi pelastaviksi enkeleiksi jäävät miten kuten kelpoisasti rooleissaan viipyvät näyttelijät. Harmillista on tosin se, että Steve McQueenin ohjauksessa näyttelijöille tarjotaan vain materiaalia ja tilanteita, joissa heidän ei oikeastaan tarvitse edes pahemmin yrittää. Vaikea käsittää, mihin tuotanto sai kärähtämään monikymmenmiljoonaisen pätäkkätukun, sillä pääosin elokuva keskittyy dialogivetoiseen draamaan. Jännityksen elementtejä elokuvassa ei ole ollenkaan; McQueen on valinnut viipyvän draaman useimpien kohtausten tyylilajiksi ja vaikka hän ajoittain lähtee shokeeraamaan katsojaa kylmän väkivaltaisillakin tuokioilla, tarinan eteneminen tuntuu hitaalta ja yksitoikkoiselta, koska jokaiseen kohtaukseen on pitänyt istuttaa sosiaalista sanomaa ja yhteiskunnallista tutkintaa.

Yhteenveto

Poliittisesti yksipuolisesti latautunut ja avoimen miessukupuolivihamielinen sekamelska, jonka rakenteissa on mätää tarkastelipa asiaa sitten juonellisten käänteiden, ohjauksen sujuvuuden, asenneilmapiirin tai kuvauksen näkökulmasta. Suhteellisen yksinkertaisen kassakaappikeikka-elokuvan variaatio sotkee mukaan niin solmuisen määrän henkilöhahmoja taustajorinoineen, että valtaosa näiden henkilöiden motivaatioista, tavoitteista ja suhteista jää auttamattoman pinnallisiksi ja perustelemattomiksi silloinkin, kun niillä yritetään avittaa sekaisen juonen etenemistä.