Avainsana: kehokauhu

Infinity Pool (2023)

Ohjaus: Brandon Cronenberg
Käsikirjoitus: Brandon Cronenberg
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Kanada, Kroatia, Unkari
Kieli: englanti
Budjetti: 4,5 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2025
Arvioidun version pituus: 118 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Ohjaaja Brandon Cronenberg on selvästi saanut kehokauhun realisoinnin lahjat ns. veren perintönä isältään David Cronenbergiltä, jonka keskeisen kehokauhun tuotannon jokaisen itseään kunnioittavan kauhuelokuvaa seuraavan hyypiön pitää tunnistaa. Isä sikseen, mutta poika Brandon on tällä kolmannella täyspitkällä elokuvallaan sukeltanut yhä vain syvemmälle kehokauhun syleilyyn.

Miehen ensimmäinen elokuva, Antiviral (2012) oli jo heti kypsä elokuvallinen näyte ja myrskyvaroitus siitä, mihin uskaliaisiin uusiin suuntiin Brandon Cronenberg tohtii lajityyppiä vielä viedäkään. Oman käsikirjoituksensa turvin Cronenberg avasi täysin uuden portin lajityypin sisällä esitellessään uniikin tulevaisuusvision maailmasta, jossa tähteydestä sokaistuneet ihmiset ostavat itselleen ihailemiensa kuuluisuuksien henkilökohtaisia vammoja tai sairauksia erityisten virusten avulla.

Kahdeksan vuotta myöhemmin seurasi elokuva Possessor (2020), jossa Cronenberg esittelee katsojille jälleen kokonaan uuden kappaleen kehokauhuelokuvien laajenevassa kirjossa ja tarkastelee nyt teknologisen ulottuvuuden kautta ihmisen mielen ja sitä kautta koko kehon kaappaamiseen liittyviä moraalisia ja eettisiä esteitä. Siinä missä Cronenbergin esikoiselokuvaan ei vielä mahtunut kuuluisampia vetonauloja näyttelijöiden muodossa, nyt läsnä niitä jo on (Andrea Riseborough, Sean Bean, Christopher Abbott ja myös isäpappa Cronenbergin kanssa jo työskennellyt Jennifer Jason Leigh). Tämänkin elokuvan hän oli myös itse käsikirjoittanut.

Nyt kolmannessa – ja jälleen itse käsikirjoittamassa – elokuvassaan Cronenberg edelleen uskaltaa avata aivan täysin uusia latuja kehokauhun jo vuosikymmeniä vanhojen stereotypioiden ja jo keksittyjen ideoiden rinnalle. Nyt mukaan on saatu jo 2020-luvun keskeisiin lajityyppinäyttelijöihin itsensä vahvasti sementoinut Mia Goth sekä ruotsalaisnäyttelijä Alexander Skarsgård, joka on hänkin varsin vakuuttavasti porannut itseään kohti Hollywoodin A-listaa.

Juonitiivistelmä

Kirjailija James Foster (Alexander Skarsgård) vaimonsa Emin (Cleopatra Coleman) kanssa hakeutuvat lomamatkallaan eksoottiseen Li Tolqan pikkuvaltioon (saarivaltio ilmeisesti jossain Karibialla) ja sattumalta saapuvat juuri paikalliseen festivaalisesonkiin. Loma-alue on aidattu eikä lomalaisille sallita turvallisuussyistä pääsyä saaren muihin osiin. Pariskunnan ylirasittunut parisuhde saa lisää rasitusta, kun he törmäävät kirjailijan faniin Gabiin (Mia Goth) ja tämän mieheen Albaniin (Jalil Lespert), jotka suostuttelevat pariskunnan mukaansa päiväajelulle loma-alueen ulkopuolelle. Tällä ajelulla he ajavatkin vahingossa paikallisen miehen kuoliaaksi ja pakenevat paikalta ilmoittamatta asiasta. Seuraavana päivänä James pidätetään ja kuulustelujen yhteydessä käy selväksi, että paikallisten lakien mukaan hänen rangaistuksenaan on kuolema – kuolleen miehen esikoisen toimiessa pyövelinä. Saarelaisilla on kuitenkin hallussaan mystistä teknologiaa, joka on diplomaattisin sopimuksin varattu ulkomaalaisille kuolemaantuomituille …

Kommentit

Ohjaaja Brandon Cronenberg on jo ehtinyt todistaa tyylitajunsa edellisillä elokuvillaan, mutta nyt hän on ottanut isoja askelia eteenpäin. Elokuvan estetiikka on harkittua ja kaunista, sen värimaailma on selkeää ja kohtausten yleiseen tunnelmaan moitteetta istuvaa ja sen rajaukset ja kuvauksen tekninen taituruus muutoinkin kutkuttavan taidokkaita. Tässä täytyy toki huomata, että estetiikka on monessa kohtauksessa rumuuden ja julmuuden estetiikkaa. Cronenberg ei epäröi soveltaa taiteellista otetta sellaisiin kohtauksiin, joiden sisältö hyllyy moraalisesti saastaisessa saavissa. Voi toki olla, että monien rajujen kohtausten jälkimaininkeihin ujutettu rauhallinen viipyily on joillekin katsojille tulkittavissa tekotaiteellisena. Tämä tällainen joutilaisuus on kuitenkin epäilemättä mietitty tehostamaan katsojalle juuri nähtyjä visioita; antamalla katsojalle se lyhyt viipyilevä hetki todella sisäistää tapahtunut ennen kuin lähdetään viipottamaan jälleen jonnekin toisaalle. Sisäistämiseen on kyllä hyväkin varata tuokio tai toinenkin, sillä elokuva ei ole millään muotoa yksiulotteinen tai helppo ymmärtää. Sen koukeroihin on toki mukava uppoutua, mutta samalla se edellyttää katsojalta kykyä seurata tapahtumien kulkua eli sitä kuuluisaa keskittymiskykyä ja elokuvan parituntinen kesto huomioiden elokuvan tapahtumista on helppo herpaantua. Cronenberg ei myöskään käytä turhaa aikaa rautalangasta vääntämiseen (kuten olemme havainneet jo hänen kahdesta aiemmasta elokuvastaankin), joten vaikka kaikki käänteet eivät heti aukeaisikaan, voi olla varma, että visuaalinen antikin on itsessään jo palkitsevaa sekin. Elokuvaa ei siis kannata edes yrittää käynnistää väsyneenä, humalatilassa tai perheen pienimpien häslätessä Lego-palikoiden kanssa samassa huoneessa tai edes kartanon samassa siivessä.

Mia Goth on nopeasti noussut 2020-luvun kauhugenren kiintotähdeksi Maika Monroen ja Samara Weavingin rinnalle (tai ohitse; riippuu katsantokannasta) ja tässäkin elokuvassa Goth on roolissaan kokolailla täydellinen. Mitään lisättävää ei ole eikä mitään olisi mielekästä poistaakaan. Cronenberg on ilmiselvästi antanut taitaville näyttelijöilleen tilaa todella upottautua näiden ”lomailemaan” tulleiden ihmisten outoihin mieliin ja saanut näyttelijät manifestoimaan havaintonsa verrattoman taitavasti. Genren sisällä Cronenbergin elokuva varmasti kuitenkin jakaa kansaa kahtia: taiteellinen näkemys yhdistettynä todella omituiseen makaaberiin sisältöön joko uppoaa tai ei uppoa. Loppujen lopuksi elokuvan sisältö ei olisi tarvinnut ihan nyt käytettyä kahta tuntia ja osa sen värienkyllästämästä surrealismista olisi voinut olla korvattavissa suoraviivaisemminkin suuremman yleisömäärän miellyttämiseksi, mutta toisaalta pitää ihailla Cronenbergia siitä, että hän on ainakin valinnoissaan selkeän johdonmukainen koko elokuvan keston.

Yhteenveto

Ohjaaja Cronenbergin omasta käsikirjoituksesta tekemä ohjaus on hämmentävän erikoinen tapaus – sekoitus eksistentiaalista humua, yhteiskunnallista analyysiä, kehokauhua ja painajaisunien houreita. Ohjaajalla on tässä kyky yhdistellä teemojen palaset kokonaiseksi elokuvaksi ja rakentaa näiden ympärille outoudessaan koukuttavan juonen hedonistisista länsimaalaisista turisteista, jotka ”lomallansa” voivat uppoutua mihin tahansa riettaisiin ja väkivaltaisiin fantasioihin pelkäämättä seuraamuksia ja palata lomalta ”uusiutuneina” ihmisinä takaisin sivilisaation pariin ns. normaaliin elämäänsä. Cronenberg on antanut päätähdilleen selvästi vapaat kädet manifestoida hahmojensa sisäisiä tornadoita ja taitavat näyttelijät eivät jätä kylmäksi.

7/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Gun Woman (2014)

Ohjaus: Kurando Mitsutake
Käsikirjoitus: Chiaki Yanagimoto, Kurando Mitsutake
Tuotantomaa: Japani
Kieli: japani, englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 86 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Japanilaisesta elokuvailmaisusta ei ole koskaan puuttunut shokeeraavaa räväkkyyttä ja halua särkeä vallitsevia tabuja ja vakioituneita käsityksiä. 1980-luvulta alkanut ja yhä edelleen uudella vuosituhannella jatkuva suoranaiseen kukoistukseen ponnistanut ns. kehokauhun lajityypin omintakeinen variointi on taannut katsojille leuat auki loksauttavia näkyjä kymmenittäin. Eivätkä hurjuuden yltäkylläisyydessä rypevät toimintaelokuvatkaan jää yhtään jälkeen.

Elokuva-alan moniottelija, japanilainen ohjaaja Takashi Miike on pitkälti taustalla vaikuttamassa maansa kehokauhuelokuvien uuden vuosituhannen esiinmarssissa. Alan teoksia putkahteli tasaiseen tahtiin aina Shinya Tsukamoton alan pioneerielokuvan Tetsuo: The Iron Man (1989) jälkeen, mutta kyllä nuo pääsääntöisesti totta vieköön ovat aika pienen piirin tuntemia. Miiken varhaiset kehokauhuelokuvat Audition (1999)[x], Ichi The Killer (2001) ja Gozu (2003) näyttivät samalla myös muille maansa tekijöille, että tällaisilla elokuvilla voi kahmia palkintoja sekä saada kansainvälistä näkyvyyttä ja arvostusta ja sitä kautta tilaisuuksia tehdä lisää elokuvia. Hommahan ei ollut ihan lapasesasami

sa ennenkään, mutta lähti täysin käsistä hyvinkin nopeasti noiden jälkeen. Vai mitä muutakaan voisi sanoa Sion Sonon elokuvasta Exte: Hair Extensions (2007), Jun’ichi Yamamoton ja Yūdai Yamaguchin elokuvasta Meatball Machine (2005), Yoshihiro Nishimuran elokuvista Tokyo Gore Police (2008)[x], Vampire Girl vs. Frankenstein Girl (2009), Mutant Girls Squad (2010), Helldriver (2010) ja Meatball Machine Kodoku (2017), Shinya Tsukamoton oman trilogian päätöselokuvasta Tetsuo: The Bullet Man (2009), Kōji Wakamatsun elokuvasta Caterpillar (2010), Noboru Iguchin elokuvista The Machine Girl (2008) ja Robo-geisha (2009) ja Takashi Yamazakin elokuvasta Parasyte (2014) ihan vain muutamia mainitakseni.

Mitä yhteistä mainituilla sitten on tämän Kurando Mitsutaken Gun Woman elokuvan kanssa? No ainakin se, että Mitsutake luiskauttaa mopedinsa saman tien alkuruuduista lähtien sellaiseen sarjakuvamaisen liioittelun ja räikeän epätodellisuuden rinnakkaismaailmaan, jossa valtaosa modernista japanilaisesta kehokauhuelokuvasta tuntuu sujuvasti elävän. Sellaiseen maailmaan, jossa normaaliuden häivähdykset pyritään tukahduttamaan ja tavanomaisuuden tunnusmerkit tuhoamaan. Tervetuloa japanilaiseen ylilyövään surreaaliseen veren, seksin, väkivallan ja perversioiden maailmaan.

Juonitiivistelmä

Japanilainen lääkäri, joka tunnetaan tässä vain nimellä Mastermind (Kairi Narita), joutuu vaimonsa kanssa brutaalin väkivaltarikoksen uhriksi ja hänen vaimonsa tulee siinä yhteydessä raiskatuksi ja murhatuksi. Ihmeen kaupalla lääkäri selviytyy ja laatii mielipuolisen kostosuunnitelman vaimonsa murhaajan murhaamiseksi. Murhaaja on omassa bunkkerissaan asuva eksentrinen biljonääri Hamazaki (Noriaki Kamata), jota suojelee pieni armeija vartijoita eikä hänen ulottuvilleen ole näin ollen mitenkään helppoa päästä. Mastermind aikoo kuitenkin käyttää hyväkseen tietämäänsä Hamazakin heikkoutta ja sitä varten hän tarvitsee sopivan apurin. Apuriksi Mastermind hankkii ihmiskauppiaalta ostamalla vastentahtoisen narkomaanin Mayumin (Asami Sugiura), josta alkaa pakolla koulia vaarallisen suunnitelmansa toteuttajaa.

Kommentit

Naisesta kuoriutuu kylmäverinen tappaja? Aijaa … siis vähän niin kuin Luc Bessonin Nikita (1990)[x], sen amerikkalainen uusintafilmatisointi John Badhamin Point of No Return (1993)[x] ja henkinen perillinen Bessonin oma Anna (2019) tuntunevat tutuilta. Tai vaikka myös Frances Lawrencen Red Sparrow (2018)[x], Pierre Morelin Peppermint (2018), Joe Wrightin Hanna (2011), Renny Harlinin Long Kiss Goodnight (1996), Tony Chingin Naked Weapon (2002), Stephen Shinin Black Cat (1991), Olivier Megatonin Colombiana (2011)[x], Neil Jordanin The Brave One (2007), Miguel Martin Sexykiller (2008), Quentin Tarantinon Kill Bill: Volume 1 (2003), James McTeiguen V for Vendetta (2006) tai vaikka Byung-gil Jungin The Villainess (2017)[x]. No juu. Sillä sektorilla liikutaan noin teeman puolesta, mutta ohjaaja Kurando Mitsutake vie elokuvansa paljon enemmän eksploitaation maailmaan kuin Stephen Shinin Black Cat, paljon kauemmas sarjakuvien maailmaan kuin Quentin Tarantinon Kill Bill, paljon verisemmäksi kuin Byung-gil Jungin The Villainess ja paljon, paljon sekopäisemmäksi kuin Miguel Martin Sexykiller. Mitsutakella lienee ollut ohjenuorana tekemisessä, että jokainen elokuvan osa-alue viedään (budjetin rajoissa) niin äärimmäisyyksiin kuin vain suinkin mahdollista.

Elokuvan pääpahis Hamazaki on juurikin niin luotaantyötäväksi rakennettu superpahis kuin nyt vain mielikuvitus sallii. Robert Rodriquezin elokuvan Sin City (2005) senaattori Roark, Roger Donaldsonin elokuvan Species (1995)[x] Sil ja Tobe Hooperin elokuvan Texas Chainsaw Massacre (1974) Leatherface ovat kuin päiväkodin tätejä … tai ehkä niistä kivasti yhdistelemällä saisi jotain yhtä epämiellyttävää kuin Hamazaki. Ns. hyviksiä ei sitten olekaan; on vain pahantahtoisuuden eri sävyjä. Valtaosan elokuvan ajasta katsojalle tarjotaan kuitenkin Mastermindin ja Mayumin välistä interaktiota, jossa toinen kiristää, pakottaa, uhkailee, käskee ja houkuttelee toista oppimaan yhä uusia asioita kieron suunnitelman loppuunviemiseksi. Vaikka kumpaisenkin näyttelijät hoitavat hommansa kunnolla, Asami Sugiuran sähköinen ja virkeä roolisuoritus nousee kaiken muun ylitse tämän elokuvan lopullisessa realisoitumassa ja samalla myös pelastaa elokuvan veristen eksploitatiivisten B-elokuvien laskiämpäristä. Asami Sugiurassa olisi tarpeeksi taitoa ja tähtiainesta muuhunkin kuin aikuisviihteeseen ja pinku-elokuviin, jotka ovat täyttäneet nuoren naisen uraa.

Kurando Mitsutaken ohjaus yllättää vetreydellään. Elokuvan budjetti on ilmeisen rajallinen ja ensimmäisenä joustavat puitteet, ääniraita ja elokuvan tekemiseen käytetty tekniikka; ne tuntuvat rainan kuluessa alituiseen muistuttavan katsojaa elokuvan vaatimattomasta budjetista ja asettavat sen kokonaisuutena varsin syvälle B-elokuvien viidakkoon. Sen sijaan ohjaaja Mitsutaken valitsemat kuvakulmat, rajaukset ja leikkaukset huokuvat vankkaa asiantuntemusta ja visiota. Monet elokuvan kohtauksista jäävät helposti mieleen juuri niiden kohtausten taitavasta rakentamisesta johtuen. Hurja verisyys ja mielipuolinen juoni rajaavat toki katsojakunnan varsin selkeästi vain väkivaltaviihteen ystäville. Toisaalta Mitsutake selkeästi ymmärtää minkälaiselle kohderyhmälle hän on elokuvaansa suuntaamassa ja pitäytyy siinä. Liian usein ohjaajat lähtevät syleilemään sitä sun tätä kohderyhmää ja lopputuloksesta tulee sekavaa sillisalaattia, joka ei sitten tyydytä ketään. Olipa Kurando Mitsutaken Gun Woman -elokuvasta sitten lopulta mieltä mitä hyvänsä, sen parissa ei ainakaan tule tylsää, sillä siinä määrin kiivaasti 86-minuuttinen tehosekoitin pyörittää juonta eteenpäin. Myös toiminnalliset kohtaukset ovat etevästi ja jouhevasti toteutettuja; joutavia ei märehditä minuuttien kalastus mielessä ja se mikä näytetään, näytetään ytimekkäästi ja selvästi.

Yhteenveto

Ohjaaja Kurando Mitsutaken ja jo nuoresta iästään huolimatta kulttimaineeseen nousseen näyttelijä Asami Sugiuran shokeeraava ja täydellisen kuvia kumartamaton kehokauhun, eroottisen trillerin, eksploitaation ja toimintaelokuvan hybridi tulvauttaa esille intensiivisen purkauksen verta, paljasta pintaa, niljakkaita efektejä ja mielipuolisia hahmoja. Tärkein ja keskeinen ainesosa verisen toimintakauhuelokuvan onnistumiselle on Asamin sähköinen ja vaativa roolityö Mayumina; Gun Womanina. Veristen shokkiefektien taakse kurkistettaessa itse kostotarina ja teema nuoren naisen kouluttamisesta tappajaksi ei kuitenkaan ole järin omaperäinen tai tuore.

6/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

American Mary (2012)

Ohjaus: Jen Soska, Sylvia Soska
Käsikirjoitus: Jen Soska, Sylvia Soska
Tuotantomaa: Kanada
Kieli: englanti, unkari, saksa
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 103 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

americanmary_primaryJohdanto

Kehokauhun lajityyppi elää ja voi hyvin. Lajityypin esimerkkejä tavataan tehdä ympäri maailman nyt uudella vuosituhannella. Erityisen mielenkiintoista on havaita, miten aikakauden ilmiöt suodattuvat ja jalostuvat elokuvalliseen ilmaisuun kehokauhun nykyteoksissakin olipa kyseessä sitten geeniteknologian harppaukset ja tieteellisen etiikan rajojen hämärtyminen (Vincenzo Natali, Splice (2009)[x]), henkilöpalvonta (Brandon Cronenberg, Antiviral (2012)), naisten voimaantuminen tasaveroisina tai vahvempina sankareina (Matthijs van Heijningen Jr., The Thing (2011)) , taistelukenttien teknistyminen (Steven Kostanski, Manborg (2011)), muuntuneiden biologisten olioiden uhka (Toby Wilkins, Splinter (2008)), tavoittamattoman täydellisyyden tavoittelu (Darren Aronofsky, Black Swan (2010)), ekologinen syöminen (Julia Ducournau, Raw (2016)[x]), tekoälyn pelko (Leigh Whannell, Upgrade (2018)) ja vaikka naisen kasvaminen moderniin maailmaan (Mitchell Lichtenstein, Teeth (2007)). Yhteistä näille kaikille on, että näiden tekijät ovat hoksanneet taitavasti käyttää hyväkseen omaan aihepiiriinsä kytkeytyviä ennakkoluuloja, pelkoja ja suoranaisia fobioita.

Kasvaminen naisena on merkittävä tässä Soskan siskosten elokuvassa American Mary, jonka verisen kuoren alla sykkii monia kiehtovia ja ajankohtaisia teemoja.

Juonitiivistelmä

Lääkäriksi opiskeleva – kirurgiaan erikoistuvassa koulutusohjelmassa – nuori köyhä opiskelija Mary (Katharine Isabelle) joutuu itsensä elättääkseen ja opintonsa maksaakseen nöyrtymään nöyryyttäviin työkeikkoihin stripparina. Strippariklubin kautta Mary värvätään laittomien, mutta varsin hyvin tuottavien, kirurgisten toimenpiteiden suorittajaksi ja Mary huomaa pian olevansa kysytty taitaja erikoisessa alamaailmassa, jossa ihmiset tekevät itselleen mitä mielikuvituksellisimpia kehomuokkauksia. Mary uppoutuu pian täyspäiväisesti alamaailman laittomuuksiin, sillä hänen lupaavan uransa tuhoavat tarkoituksella hänen omat opettajansa tavalla, jota Mary ei voi antaa anteeksi. Mary muuttuu Bloody Mary:ksi; äärimmäisiä ja vaativia kehomuokkauksia suorittavaksi laittomaksi kirurgiksi, mutta myös skalpellinkäyttötaitojaan häikäilemättä käyttäväksi kostajaksi…

Kommentit

Pääosaa näyttelevälle näyttelijä Katharine Isabellelle roolitus Marynä on suoraan räätälöity. Ohjaajien osumatarkkuus sekä Isabellen roolituksessa että näyttelijän ohjauksessa on tällä kertaa moitteetonta ja kautta elokuvan Isabelle suorastaan dominoi kantaen vaativan ja elokuvan edetessä alati muuttuvan pääroolin vaivattoman kepeästi. Soskan siskosten vasta toinen kokopitkä elokuva elää ja sykkii indie underground-maailman vaatimattomien puitteiden ja alati kolkuttavien budjettirajoitteiden seassa, mutta siitä huolimatta elokuvan lopullinen ilmiasu huokuu yht’aikaa sekä tekemisen vapauden riemua että teknistä osaamista käytetystä mediasta tavalla, jota yleensä on totuttu näkemään isojen rahojen ammattimaisemmissa produktioissa. Lopullinen teos ei suinkaan näytä, tunnu eikä kuulosta minibudjetin yritelmältä, vaan ammattimaiselta kokopitkältä, joka laittaa kymmeniä kertoja itseään isompien budjettien elokuvat nurkkaan häpeämään. Ohjaajasiskokset juoksuttavat elokuvaa vetreästi, loogisesti ja tavattoman oikea-aikaisesti jokaisen kohtauksen nivoutuessa ympäristöönsä palapelin palasten tavoin. Isabelle kykenee muuntautumaan elokuvassa pehmeästä arasta uhrista kylmäksi kostajaksi poikkeuksellisen uskottavasti ja verisen hurmeen keskellä kehoja pilkkovana sahurina Isabelle suorastaan ikonisoi itsensä lajityypin historian kirjoihin.

Soskan siskosten elokuva olisi helppo hylätä vain inhan verisenä roskana. Sen ulkokuoren alta löytyy kuitenkin hienoja sivalluksia sekä patriarkaalisen yhteiskunnan rakenteisiin että modernin yhteiskunnan jäsenten käsissä olevan liiallisen vapaan ajan ilmenemismuotoihin korostuneen hedonistisina suuntauksina. Elokuvassa tutkitaan kiehtovasti siinä esiintyvien hahmojen pyrkimystä löytää ikioma paikkansa maailmassa. Oman tilan ja paikan löytäminen ei välttämättä ole helppoa ja se saattaa vaatia raakoja tönäisyjä epämääräisiin ja odottamattomiin suuntiin, mutta vanhan sanonnankin mukaan joidenkin ovien sulkeutuessa toisia ovia avautuu. Vaikka elokuvan feministinen skalpelli on teroitettu ja vaarallinen miehille, tekijät eivät kuitenkaan antaudu vihaamaan pelkästään sukupuolta. Mieshahmojen ja naishahmojen kimara pyörii monissa eri harmaan sävyissä Maryn maailman ympärillä ja yksiselitteistä kaikenkattavaa miesvihamielisyyden leimaa ei Soskan siskoksille tästä elokuvasta voi otsaan tatuoida. Päinvastoin, käsitteet mies – vihollinen ja nainen – sankari muuttuvat ja elävät herkullisesti elokuvan edetessä moneen kertaan monien käänteiden kautta.

Yhteenveto

Kehokauhun-lajityypin kuluvan vuosituhannen valioyksilöksi paljastuva elokuva on samalla anteeksiantamattoman reippaan feministinen, herkullisen verinen ja vimmaisen tehokas. Soskan siskosten teoksen keskellä riuhtoo pääosassa Katharine Isabelle hänelle juuri sopivasti rakennetussa roolituksessa. Käsin suoraan kohtauksiin kauttaaltaan tehdyt efektit ovat raikkaan punainen pirskahdus muutoin niin tietokone-efektien ylikyllästämässä kauhuelokuvien maailmassa. Jos ei tullut selväksi vielä, niin elokuva on varsin verinen eikä siten sovellu kaikille lajityyppiin vain pintapuolisesti sukeltaneille. Varsinaisesti elokuva karttaa olemasta pelkästään yksinomaan kauhua ja tasapainoilee nuoralla juonivetoisen draamallisen etenemisen ja brutaalin hurjuuden välimaastossa.

8/10.

Organ (1996)

Ohjaus: Kei Fujiwara
Käsikirjoitus: Kei Fujiwara
Tuotantomaa: Japani
Arvioidun version pituus: 100 min
Arvioitu: kesäkuu 2009
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Budjetti: vähäinen

Johdantoorgan_primary

Kauhuelokuvien sisällä tunnetussa ns. kehokauhun (engl. body horror) -alalajityypissä ihmiskehossa on jotakin vikaa tai siinä tapahtuu syystä tai toisesta muutoksia. Tilannetta paikataan tai jätetään paikkaamatta, mutta yhtä kaikki siitä saadaan aikaan parhaimmillaan huikeita visioita, puistatuksia ja unohtumattomia kauhukokemuksia. Länsimaissa genreä  edustavat tutut vanhemmat tekijät alan suurmestarista David Cronenbergistä (vaikkapa elokuvat Fly (1986), eXistenZ (1999)[x], The Brood (1979)[x], Rabid (1977), Shivers (1975), Dead Ringers (1988), Videodrome (1983)) Clive Barkerin (Nightbreed (1995)[x], Hellraiser (1987)) kautta David Lynchiin (Eraserhead (1977)), Peter Jacksonista (Braindead (1992)[x]) John Carpenteriin (The Thing (1982)) ja Ridley Scottiin (Alien (1979)[x]) sekä moniin moniin muihin. Aasiassa kehokauhu on Japania huomioimatta lähes olematonta. Japanissa genreen herättiin selvästi länsimaita myöhemmin ja sen ensimmäinen kansainvälinen kärki koostuu japanilaisesta mangasta ammentavan perinteisen kehokauhun lisäksi myös kyberpunk/kehokauhu-fuusion ympärille rakennetuista teoksista. Esimerkkeinä vaikkka Shinya Tsukamoto (Tetsuo (1989) ja sen jatkot, Meatball Machine (2005)), pinku-ohjaajana paremmin tunnettu Hisayasu Sato (Splatter: Naked Blood (1996)),  Takashi Miike (vaikkapa nyt Ichi The Killer (2001) ja Audition (1999)[x]) ja Higuchinsky (Uzumaki (2000)). 2000-luvun puolivälissä tapahtui jotain ja kehokauhun tematiikan ympärille pyrähti iso joukko japanilaisia tekijöitä. Tätä kirjoitettaessa (2009) genre suorastaan poreilee.

Tsukamoton Tetsuo (1989) -elokuvan naispääosaa näytellyt Kei Fujiwara mieltyi genreen kovasti ja halusi rakentaa teemasta oman taide-elokuvansa. Japanilaisen kehokauhuelokuvan alkumetreillä Fujiwaran vuonna 1996 valmistunut Organ on merkillinen sekoitus shokeeraavaa transgressiivistä kehokauhua, melankolista symbolien täyttämää taide-elokuvaa ja surrealismia.

Juonitiivistelmä

Yakuzan pyörittämään laittomaan elinkauppaan tulee lommo, kun liigan perään pääsee kaksi poliisin etsivää. Poliisikaksikko tunkeutuu rähjäiseen leikkaussalin irvikuvaan, jossa vielä eläviäkin uhreja paloitellaan kauppatavaraksi. Touhun keskellä kirurgina ja leikkaustoiminnasta vastaavana häärivät häiriintyneet ja lapsena hirvittävästi kaltoin kohdellut kaksoset. Poliisit eivät onnistu pidättämään liigaa vaan toinen poliiseista jää liigan vangiksi ja toisen pakkomielteeksi muodostuu lopulta selvittää parinsa kohtalo.

Kommentit

Fujiwara näyttelee itse naispääosaa. Hän on vastuussa myös käsikirjoituksesta ja ohjauksesta ja tuotannon suunnittelusta ja varmaan monesta muustakin. Spagettibudjetilla tehty elokuva ei vakuuta efekteillään, mutta yritystä riittää ja kovasti. Fujiwaralla on selkeästi varsin monimutkainen ajatus elokuvansa ympärillä. Sen on tarkoitus olla surreaalinen ja kaksijakoinen tutkielma haavoitetuista sieluista, joiden sisässä oleva inha mätä hakee tietä ulos. Fujiwara tarjoileekin mielenkiintoista symboliikkaa läpi elokuvan, mutta yltyy liian mutkikkaaseen ulosantiin. Tarina kietoo sisälleen itse asiassa kaksi kieppuvaa ja toisiinsa kiinteästi kietoutuvaa ydintä, joita elokuvassa sekoitetaan ja hämmennetään solmuun asti. Fujiwaran ohjauksessa ei pintapuolisesti tarkasteltuna ole häivähdystäkään tolkkua, mutta mikäli shokeeraavan aineiston tuolle puolen uskaltaa (ja haluaa) sukeltaa, avautuu ainakin osa Fujiwaran ajatuksista. Erittäin sekavaan käsikirjoitukseen yhdistyy Fujiwaran käsissä valitettavasti melko tavanomainen ja varsin staattinen leikkaus sekä surkea kuvaus ja onneton äänisuunnittelu. Parempaa ei ole luvassa myöskään näyttelijöiden työssä ja varsinkin moninaisten sivuosaroolien näyttelijöiden tohellus on melkoista puuroa.

Organ, eli suomeksi elin, on erilaisten kudosten yhteistuumin suorittamaa toiminnallisuutta. Fujiwaran elokuvassa elin saa monta erilaista muotoa – niin fyysistä kuin henkistäkin. Kun hullu kirurgi pitää liigan kidnappaaman poliisin hengissä silputtuaan tältä ensin kädet ja jalat, rinnastaa Fujiwara tämän kasvihuoneessa kituvan torson jonkinlaiseksi kirurgin moraaliseksi tekohengitykseksi. Kuin kuoleva poliisi olisi yhä edelleen enemmän  ihminen kuin mitä kirurgi on koskaan ollutkaan. Kirurgin houreissa hallusinoima metamorfoosi tappamansa naisen uudesta syntymisestä on edelleen hämmentävää ja irvokastakin katseltavaa. Siitäkin huolimatta, että Fujiwara on rakentanut moniin  shokkiarvoilla pelaaviin kohtauksiinsa kaihoisaa romanttista kauneutta, jää niistä suurin osa keinotekoisen kylmiksi ja jopa hieman tekotaiteellisiksi. Fujiwara availee kuitenkin roolihahmojensa kautta ihmismielen synkkien sopukoiden suljettuja ovia ja elokuvan edetessä käy ilmeisen selväksi, ettei hahmojen toimintaa edes pidä lukea reaktioina maailmaan vaan näissä yllättävissä toiminnoissa on nimenomaisesti haettu fantasioiden ruumiillistumia. Niin tai näin, Fujiwaran Organ on erittäin vaikeaselkoinen ja sekaiselta tuntuva soppa. Elokuvan brutaali väkivalta ja limainen inhostelu eivät lopulta kuitenkaan kanna kovinkaan pitkälle. Alun häkellyttävä sekoilu, joka muistuttaa ihan ihka oikeaa juonta, muuttuu loppua kohden edetessä yhä vain surreaalisemmaksi häsläämiseksi, josta osa pelataan epätodellisuudessa, jonka ilmeisesti vain arvon kirurgi kykenee  havainnoimaan.

Yhteenveto

Organ on todella erikoinen ja häiriintynyt japanilainen ronskien veriroiskeiden sävyttämä kehokauhu-elokuva, joka on kuin omalaatuinen sekoitus gore-kauhua ja pyrkimystä symbolien ja metaforien kautta toimivaan art-houseen. Ohjaaja Kei Fujiwara ampuu kuitenkin elokuvansa itse alas, sillä sen efektit, juonenkuljetus, jaksotus, leikkaus, kuvaus ja näyttelijöiden maneerit eivät kykene rakentamaan elokuvasta lopulta paljoakaan muuta kuin erikoisen sopan. Toisaalta, Organ on etupäässä temaattinen elokuva eikä sen ole tarkoituskaan aueta suorana lineaarisesti etenevänä tarinana. Elokuvaa on helppo paheksua sen varsin karmivan graafisen sisältönsä vuoksi, mutta omassa pienessä alalajityypissään elokuva on mielenkiintoinen porttien aukaisija ja varhainen pioneeri.

4/10