Ohjaus: Francis Lawrence
Käsikirjoitus: Kevin Bridbin, Frank Cappello
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: noin sata miljoonaa USD
Arvioitu: kevät 2012, (uudelleen kesä 2025)
Arvioidun version pituus: 121 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 4.3.2005

Johdanto

Enkeleitä on moneen junaan. Arkkienkeli Gabriel kuuluu kristinuskossa enkelien valtaa kuvaavan kastijärjestelmän (joka varhaisella keskiajalla määritettiin teoksessa De Coelesti Hierarchia) alimpaan kolmannekseen, islaminuskossa ei valta-asteikkoja ole sinällään määritelty ja taas juutalaisuudessa Gabrielin valta ja rooli vaihtelee vähän riippuen siitä, keneltä kysytään. Yhtä kaikki, kaikki nämä isot uskonnot – ainakin jossain määrin – yhtyvät siinä käsityksessä, että arkkienkeli Gabriel on sellainen korkeamman jumaluuden äänitorvi, viestintuoja ja sanansaattaja – niin hyvässä kuin pahassa ihmisten kannalta. Tämän lisäksi Gabrielille on soviteltu roolia myös yhtenä enkeliarmeijoiden johtajista sotisovassaan, mutta toisaalta esimerkiksi mormonit mieltävät Gabrielin olevan kuolevaisen ja ihmiselämän eläneen profeetta Nooan taivaallinen nimi. Kristinuskon monissa suuntauksissa Gabrielin ajatellaan olevan viestintuojan roolissa myös se, joka paaluttaa tuomiopäivän pasuunallaan sen viimeisen lurituksen merkiksi lopunajasta, jolloin kuolleet kiipustavat takaisin haudoistaan ja kaikkea muutakin kummaa ja ihmeellistä alkaa tapahtua. Gabriel on heittänyt erilaisissa rooleissa keikkaa siis juutalaisten kirjoituksissa, kristittyjen kirjoituksissa, muslimien kirjoituksissa ja ilmeisesti myös zarathustralaisen uskonnon kirjoituksissa, jota kautta enkelien käsite on mahdollisesti kulkeutunut edellä mainittuihin uskontoihin. Gabrielin nimen etymologiassa on tulkinnanvaraisuutta toki, mutta aika vahvalta vaikuttaa sen alkuperä heprean kielestä, jossa se voidaan ajatella yhdelmäksi miestä ja jumalaa (”jumalan mies”).

Kauhu- ja jännitysviihteessa arkkienkeli Gabriel on vieraillut katsojien verkkokalvoilla ainakin muutaman kerran. Gregory Widenin kauhua, fantasiaa ja mustaa komediaa yhdistelevässä elokuvassa The Prophecy (1995) Gabrielin roolissa on Christopher Walken. Siinä Gabriel on maan päällä isosti toteuttamassa lopunajan suunnitelmien kenkkuilua ja uhkuu tappavansa esikoiset äitiensä katsoessa, repien pienten tyttöjen sielut hetken mielijohteesta tai muuttavansa kaupungit suolaksi ilman, että kukaan ymmärtää miksi näin tapahtuu. Saman suuntaista jatkomähinää tihkui Greg Spencen fantasiakauhistelussa The Prophecy 2 (1998) sekä Patrick Lussierin fantasiakauhistelussa The Prophecy 3 (2000). Christopher Walken oli näissä jatko-osissa myös Gabrielina, mutta jännästi arkkienkelille oli siinä elokuvien ilmestymisten väliaikoina tupsahtanut ikääntymisen uurteita ja harmaita hiuksia. Stressistä johtuvaa varmaankin, kun ihmiset onnistuvat jatkuvasti sotkemaan arkkienkelin puuhastelut. Stephen Sommersin synkähkössä fantasiajännärissä Van Helsing (2004) arkkienkelin viitan pukee päällensä Hugh Jackman itse Van Helsinginä. Tätä ei toki suoraan kerrota vaan elokuvassa vain annetaan ymmärtää, että päähenkilö olisi arkkienkelin ruumiillistuma. Shane Abbessin toiminnallisessa kauhuelokuvassa Gabriel (2007) puolestaan titulaarisen enkelin roolissa painii Andy Whitfield, joka saa tarpeeksensa kiirastulen helvetillisistä valtataisteluista eri enkelien välillä ja tähtää ”suursiivoukseen”, jossa siinä sivussa sielujakin päästäisiin pelastamaan. Scott Stewartin toiminnallisessa kauhuelokuvassa Legion (2010) Gabrielia näyttelee Kevin Durand. Siinä syrjäinen kahvila muutamine vieraineen joutuu näyttämöksi, kun ihmiskunnan touhuihin kyllästynyt Jumala lähettää enkelien sotajoukot tekemään maan päälle ison luokan siivouksen.

Kaikesta tästä jorinasta voinemme päätellä, että Gabriel tekee ilmestyksen tässäkin elokuvassa ja juuri näin tosiaan tapahtuu – ihme ja kumma. Tällä kertaa roolin tekee Tilda Swinton, jonka ilmaisema Gabriel on kyllä aivan omaa luokkaansa eteerisen (ja samalla outoutta uhkuvan) androgyyninä enkelinä johdannon muihin tapauksiin verrattuna.

Juonitiivistelmä

Rikosetsivä Angela Dodson (Rachel Weisz) kohtaa elämänsä pahimman painajaisen, kun hänen kaksossisarensa itsemurhaksi tulkitun kuoleman tutkinnassa Angela löytää epäjohdonmukaisuuksia eikä vähiten siksi, että Angelan sisko oli harras katolilainen, jolle itsemurha on katalin kaikista kuolemansynneistä. Angela lähestyy asiassa lopulta myös kyynistä manaajaa John Constantinea saatuaan selville, että Johnilla on kokemusta myös yliluonnollisten tapausten kanssa. John Constantine (Keanu Reeves) on itse asiassa demonien metsästäjä, jonka elämäntehtävänä on etsiä ja karkottaa demoniset voimat takaisin toisaalle. Constantine on itse jo kertaalleen käynyt helvetissä ja tietää joutuvansa sinne myöhemmin uudelleen, mutta toivoo hänen maallisten toimiensa vielä sallivan pääsyn taivaaseen. Constantine ryhtyy Angelan kanssa tutkimaan tapausta eikä aikaakaan, kun näille selviää, että he ovatkin nyt napit vastakkain paitsi maan päälle halajavien demonien myös itsensä Saatanan kanssa!

Kommentit

Valitettavasti nykypäivänä (2025) jättiläismäiset sarjakuvafilmatisointien tekijät eivät enää tekisi Constantinen kaltaisia elokuvia. Syy on siinä, että näiden studioiden loputon ahneus saa ne tekemään enää sellaisia elokuvia, joihin voidaan upottaa huomattava määrä piilomainontaa ja joiden asetelma on pedattu sellaiseksi, että jokaisesta sivuhahmosta ja juonenkäänteestä voidaan punoa mukamas samaan jatkumoon uppoutuva uusi rahantekokone. Nyt keskeistä tekijöille on laatia elokuville jo valmiiksi pitkä jatkumo, sitouttaa näyttelijät ja ohjaajat lukuisiin jatko-osiin ja myydä mainostilaa mainostajille useiden elokuvien muodostamiin kokonaisuuksiin. Toki Constantine on huhupuheissa saamassa lisäelokuvan, mutta epäilemättä sen suunnittelussa käytetään aivan toisenlaisia ohjenuoria kuin vuoden 2005 aikoihin, kun Constantine julkaistiin.

Sarjakuvafilmatisoinniksi Francis Lawrencen ohjaus on verraton. Sen tyyli, leikkaus, värimaailma, sommittelu ja hahmojen repliikit eivät pelkästään kunnioita sarjakuvien ilmiasua vaan muovaavat elokuvasta taideteoksen, joka antaa nosteen sarjakuvakerronnan siipien alle ja kohottaa sen lentoon. Jopa äänimaailma elokuvassa tukee illuusiota sarjakuvasta. Nimittäin lukuisissa kohtauksissa äänimaailmasta sukeutuu juuri sellainen kuin mitä voisi kuvitella äänimaailmaksi, jos lukisi tarinaa paperilta sarjakuvamuodossa.

Ottamatta kantaa kristittyjen, muslimien tai juutalaisten näkemyksiin uskonnollisista enkelihahmoista, pitää aina muistaa, että tällaista tarinaa lähtökohtaisesti ei ole tarkoitettu teologian oppitunniksi. Enkelit, mystiset viittaukset ja teologisten turinointien oikeellisuus on tässä elokuvassa vain viitekehyksenä sopivan sarjakuvamaisen tunnelman luomistyössä ja sen literaalinen tulkinta tässä kontekstissä ei ole millään mittapuulla mielekästä. Vahvasti kritiikkiä mm. juuri uskonnollisten viitekehyksien epäkorrektiudesta aikanaan saanut elokuva on sittemmin noussut okkulttisten trillerien kärkikastiin, kun ajan armoton hammas on marinoinut elokuvasta suoranaisen kulttielokuvan. Erittäin tärkeinä elementteinä elokuvan onnistumiselle ovat kaikkien pää- ja sivuosanäyttelijöiden roolitukset ja roolisuoritukset rooleissaan. Peter Stormare itsensä Saatanan roolissa on tyrmäävä, Tilda Swinton arkkienkeli Gabrielina on jotakuinkin täydellinen suoritus, Djimon Hounsou voodoopappi Papa Midniten roolissa on unohtumattoman tyylikäs ja tietenkin pääparin Keanu Reevesin ja Rachel Weiszin välinen kemia kohtauksesta toiseen on oivallisen eloisaa ja juuri prikulleen rytmitettyä. Elokuvan visuaalinen ilme efekteineen on vahva ja uniikki ja elokuvan sisäinen valittu ilme pysyy johdonmukaisena läpi elokuvan; vähän samalla tavalla mitä esimerkiksi samana vuonna julkaistun toisen sarjakuvafilmatisoinnin, Sin Cityn (2005, Frank Miller, Quentin Tarantino, Robert Rodriquez) kohdalla kävi. Juonenkuljetus on sujuvaa ja sopivasti rytmitettyä. Kaiken tämän positiivisen suitsutuksen jälkeen pitää kuitenkin nostaa tikun nokkaan se, että elokuvan pituus aiheuttaa sen, että elokuvaan on jätetty kohtauksia, jotka haiskahtavat toisteisilta ja elokuvan loppukliimaksin saavuttaminen ei onnistu ilman välipysähdyksiä turhuuksien rovioilla. Elokuvan kohtauksista osa tuntuu jopa oudosti kliseisiltä, jos on sattumalta nähnyt muitakin alan elokuvia (kuten vaikkapa The Devil Rides Out (Terence Fisher, 1968), The Exorcist^[x] (William Friedkin, 1973), The Prophecy (Gregory Widen, 1995), The Ninth Gate (Roman Polanski, 1999), Hellboy (Guillermo del Toro, 2004)).

Yhteenveto

DC Comicsin Hellblazer -sarjakuvasarjaan pohjautuva filmatisointi uhkuu tyyliä ja visuaalista silmää ohjaajansa Francis Lawrencen käsissä. Lawrence ei pelkästään saa tarinaa juoksemaan sarjakuvan ja filmin formaattien amalgaamina vaan onnistuu tekemään sen molempien medioiden taiteellsia aspekteja oivallisesti yhdistäen. Elokuvan tarina ei toki suoraan siirrä sarjakuvan lähdemateriaalin tarinaa filmille, joten juuri tätä elokuvan tarinaa ei suoranaisesti voi paperisivuilta sellaisenaan ahmia. Näyttelijöiden antautuminen rooleihinsa kruunaa teoksen yhtenä okkulttisten kauhutrillerien valioteoksista kautta aikain.

8/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.