The Tourist (2010)

Ohjaus: Florian Henckel von Donnersmarck
Käsikirjoitus: Florian Henckel von Donnersmarck, Christopher McQuarrie
Tuotantomaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat, Ranska, Italia
Kieli: englanti, ranska, espanja, venäjä, italia
Budjetti: noin 100 miljoonaa USD
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 103 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 21.1.2011

thetourist_primaryJohdanto

Amerikkalaisilla on tätä kirjoitettaessa jo pitkään ollut ongelmia keksiä mistä saisi tarinoita elokuvien aihioiksi. Ilmeisen helppo ratkaisu on noukkia valmiita elokuvia maailmalta, heittää jättimäinen setelitukko ilmaan, palkata jotain isompia staroja ja pakata sama juttu uusiin kuoriin. Ja sitten myydä paketti koko maailmalle.

2000-luvulla todella ison rahan uusintojen tahti on vain kiihtynyt ja niiden tekijöiksi näyttää valikoituvan entistä suurempia ohjaajia ja näyttelijöitä. Espanjalaisia kunnioitetaan Cameron Crowen elokuvalla Vanilla Sky (2001), jonka alkuteos oli Alejandro Amenábarin elokuva Abre los ojos (1997). Hong Kongista alun pitäen ponnisti Andrew Laun ja Alan Mak:n elokuva Infernal Affairs (2002), jonka Martin Scorcese viritti uusiksi nimelle The Departed (2006). Ruotsikin pääsi tälle kyseenalaiselle kartalle, kun Niels Arden Oplevin elokuva Män som hatar kvinnor (2009) tehtiin uusiksi tinselitaivaassa nimellä The Girl with the Dragon Tattoo (David Fincher, 2011). Christopher Nolan oli asialla, kun ohjaaja Erik Skjoldbjærgin norjalaiselokuvasta Insomnia (1997) valmistui jenkkiversio Insomnia (2002).

Ohjaaja von Donnersmarckin The Tourist on siis juuri tällainen ison taalatukun uusintatekele: aiempi teos oli ohjaaja Jérôme Sallen elokuva Anthony Zimmer (2005) ja amerikkalainen uusinta on ideatasolla käytännössä ihan silkka sinikopio alkuperäisestä. Toteutus jää valjummaksi, mutta prameammilla puitteilla, tunnetummilla näyttelijöillä ja sijoitettu eri kaupunkiin.

Juonitiivistelmä

Amerikkalainen matematiikan opettaja Frank (Johnny Depp) on junalla matkalla Venetsiaan toipumaan sydänsuruistaan, kun hänen seuraansa lyöttäytyy kaunis ja ilmeisen sivistynyt Elise (Angelina Jolie). Elise on pitkällä peitetehtävällä oleva salainen agentti, joka suojelee rakastamaansa talousrikollista pyrkimyksenä harhauttaa seuraajansa. Seuraajia riittää: Interpol, Italian poliisi, venäläisiä nujakoijia palkkalistoillaan pitävä brittirikollinen, Brittien tiedustelupalvelu …

Frank vaikuttaa olevan varsin lääpällään Eliseen heti ensitapaamisesta, mutta ajautuu itselleen tuiki tuntemattomiin tilanteisiin hienostohotellien, seurapiirien ja vakoilijoiden ristipaineessa. Eikä aikaakaan, kun Frankin henkikulta onkin jo vaakalaudalla. Vaikka Elise käyttikin Frankia hyväkseen, hän ei silti halua Frankin kuolevan oman toimintansa seurauksena ja alkaa puolustaa Frankia uhkaajia vastaan.

Kommentit

Kyllähän tästä valitettavasti kuoriutuu lopulta vähän ikävältä Venetsian kanaalien saastaiselta mutavedeltä tuoksahtava kopioelokuva. Ei se tietenkään automaattisesti elokuvasta tee huonoa tai kelvotonta, jos elokuva on toisen elokuvan toisinto ja maailmalla on kosolti erinomaisen hyviäkin toisintoja aiemmista elokuvista (esimerkiksi nyt vaikkapa F. Gary Grayn The Italian Job (2003), Sergio Leonen A Fistful of Dollars (1964) tai Terry Gilliamin Twelve Monkeys (1995)). Mutta se tekee, jos uusintafilmatisoinnista ihan tieten tahtoen tehdään vain superkuuluisien näyttelijöiden keskinäinen leikkikenttä. Nimittäin elokuvaa seuratessa tulee aivan väkisinkin mieleen, että koko elokuvan olemassaolon tarkoitus lienee vain pyöriä Angelina Jolien ja Johnny Deppin tähtistatusten ympärillä.

Tarina vakoojasta pitkässä peitetehtävässä saa katsojalta varsin nopeasti kalastettua esiin melko kiusaannuttavan kysymyspatterin elokuvan sisällön logiikasta. Ammottavia juoniaukkoja on uusintafilmatisointiin jätetty enemmän kuin matematiikan opettaja Frank ehtii kahdella kädellä laskea ja elokuvan käänteet – erityisesti loppupuolella – ovat paitsi epäilyttävän tarkoitushakuisia, myös erityisen epäuskottavia. Kanaalihippaa moottoriveneillä ehditään sitäkin käydä usemmankin kohtauksen voimin ja vaikka itse kuvaus ja leikkaus toiminnallisissa episodeissa onkin ihan kohtuullisen toimivaa – paikoin jopa vetreää – väistämättä tulee mieleen minuuttien venyttäminen sisällön kustannuksella. Pitkähköksi valahtavassa elokuvassa suurin ongelma taitaa kohdistua siihen, että sen tekijät eivät ole oikein osanneet päättää mitä oikeastaan tekevät. Toiminnallista vakoilutrilleriä? Romanttista komediaa? Komediallista seikkailua? Jännityselokuvaa? Sitä sun tätä ainesta yritetään yhdistää yhteen ja samaan soppaan ja lopulta liedeltä valmistuu sekamelska. Esimerkiksi varsin samanlaisesta elokuvasta on kyse samana vuonna valmistuneessa suuren rahan romanttisessa vakoojatrillerissä, Tom Cruisen ja Cameron Diazin tähdittämässä James Mangoldin elokuvassa Knight & Day (2010). Siinä oli hyvinkin selkeästi paremmin tiedostettu päämäärä ja näyttelijät valjastettu tätä yhteistä päämäärää toteuttamaan. Angelina Jolie ja Johnny Depp tässä tapauksessa ovat hieman tuuliajolla valot pimeinä ja vaikka parin yhteiset kohtaukset miten kuten kohtuullisesti onnistuvatkin, melkoisia alisuoriutumisiakin on valitettavasti tarjolla kokonainen leegio. Juonen juoksutus tössähtää moneen kertaan epäselviksi jäävistä syistä eikä elokuvan yleistä ilmettä varsinaisesti paranna varsin mitätön ääniraita. Yhdistettynä tähän mielikuvitukseton kuvaus ja käsissä on kuin järjettömän suurella budjetilla putkautettu identiteettien arvuuttamista käsittelevä tusinatrilleri.

Yhteenveto

Rahalla saa ja hevosella pääsee. Vai saako sittenkään ja onko se matkanteko sittenkään niin jouhevaa kuin autolla? Supertähtien leikittelykimara hukkaa mahdollisuuksiaan hersyvään komediaan ja pitäytyy mieluummin puolitotisena ja hyvinkin epäuskottavana vakoilujännärinä. Johnny Deppin ja Angelina Jolien väliseen kemiaan pohjautuva romanttinen vakoilujännäri uppoaa monin paikoin typerryttäviin syvyyksiin Venetsian kanaalien sokkeloisilla väylillä.

4/10.

Dario Argento

dario

Finland Dario Argento on italialainen elokuvaohjaaja, jonka elokuvien hämmästyttävä kyky rikkoa elokuvallisen ilmaisun rajoja on ihastuttanut ja vihastuttanut ihmisiä 1960-luvulta tähän päivään. Darion merkitystä eurooppalaiselle kauhu- ja jännistyselokuvalle ei voi liikaa korostaa ja hänen vaikutuksensa elokuva-alaan näkyy myös globaalisti; erityisesti hänen 1970-luvun vimmaisen väkivaltaiset teokset määrittivät kokonaan uusiksi niitä rajoja minkä mukaan kauhuelokuvaa voi tehdä. Dariolla on elokuva-alalla toimivia sukulaisia paljonkin; mm. näyttelijättärenä toimiva tytär Asia Argento sekä Asian äiti ja Darion ex-kumppani, näyttelijättärenä pitkään toiminut Daria Nicolodi.

Dario Argento tässä blogissa:

 

United-Kingdom Dario Argento is an Italian movie director whose uncanny ability to break the boundaries of violent story-telling in the film format has both made him a revered staple of the industry and a loathed and despised front figure of the industry to be directly blamed for the moral degeneration of society in general. His importance to the development of horror and thriller genres of movies can simply not be understated and particularly his feverishly violent films of the 1970’s have in many ways defined these genres and what can be done when one accepts that society-driven boundaries are purely mental constructs waiting to be demolished in celluloid. Dario has several members of his extended family working within the industry; for example the famed actresses: his daughter Asia Argento and Daria Nicolodi who is Asia’s mother and Dario’s long-time ex-companion.

Dario Argento in this blog:

  • Movie review in Finnish: Four Flies on Grey Velvet (Dario Argento, Italy, 1971)
  • Movie posters and still photos: Four Flies on Grey Velvet (Dario Argento, Italia, 1971)
  • Movie review in Finnish: The Wax Mask (Sergio Stivaletti, Italia, 1997)
  • Movie posters and still photos: The Wax Mask (Sergio Stivaletti, Italia, 1997)
  • Movie review in Finnish: Tenebrae (Dario Argento, Italia, 1982)
  • Movie posters and still photos: Tenebrae (Dario Argento, Italia, 1982)

Mimsy Farmer

 

Finland Oikealta nimeltään Merle Farmer. Yhdysvaltalainen näyttelijätär, joka aloitti uransa Yhdysvalloissa, mutta siirtyi Euroopan puolelle 1960- ja 1970-lukujen taitteessa tekemään elokuvia sekä Ranskassa että Italiassa. Mimsy oli mukana monissa nyt euroklassikoiksi mielletyissä gialloissa ja trillereissä. Hän lopetti aktiivisen kansainvälisen uransa elokuvanäyttelijänä Gabrielle Lavian eroottiseen trilleriin Sensi (Evil Senses, 1986). Hän jäi kuitenkin pysyvästi Ranskaan asumaan ja työskenteli Ranskassa ja Italiassa teattereissa ja elokuvatuotannoissa lavastajana, puvustajana ja kuvanveistäjänä. Mimsyllä on Euroopassa elokuva-alalla näyttelijättärenä toimiva tytär Aisha Cerami.

Mimsy Farmer tässä blogissa:

 

United-Kingdom Merle Farmer is Mimsy’s real name. She was born in United States and started her career as an actress there but relocated to Europe around when the 60’s turned to 70’s. She worked in France and Italy making many now-classic European thriller movies and giallos in both countries. She stopped her active international career as a film actress acting in Gabrielle Lavia’s erotic thriller Sensi (Evil Senses, 1986). She remained permanently in France and worked as a sculptor, a stager and costumer for feature films and theatre both in France and Italy. She has a daughter working in the film industry in Europe by the name of Aisha Cerami.

Mimsy Farmer at this blog:

 

The Wax Mask (1997)

Ohjaaja: Sergio Stivaletti
Käsikirjoittaja: Dario Argento, Lucio Fulci, Daniella Stroppa
Tuotantomaa: Italia/Ranska
Arvioidun version pituus: 98 min
Arvioitu: kesäkuu 2007
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevitystä Suomessa
Budjetti: noin 1-2 miljoonaa USD Kieli: italia

waxmask_primaryJohdanto

Kyllähän se aikanaan nosti kiihkosta sydämen pumppaustahtia, kun kuulimme, että vihdoinkin italialaisen kauhuelokuvan kaksi keskeistä tekijää Dario Argento ja Lucio Fulci lyövät hynttyynsä yhteen yhteisen elokuvan merkeissä. Ja kun vielä tarkoitus oli toisintaa muunnelma goottikauhun yhdestä merkittävästä merkkipaalusta eli Vincent Pricen mestarillisesti tähdittämästä Andre de Tothin vuoden 1953 elokuvasta House of Wax, odotukset vielä kipusivat entisestään, että jospa saapasmaan 1990-luvulla pahasti näivettynyt kauhuelokuvien rintama saataisiin uuteen nousuun. Pientä skismaa syntyi heti kärkeen, kun Argento halusi ohjata elokuvaa huomattavasti verisempään suuntaan kuin goottihenkistä tunnelmapalaa ajatteleva Fulci. Pitkäksi venähtäneen esituotantovaiheen aikana Lucio Fulci kuitenkin menehtyi ja Dario Argentolla piti kiirettä muiden projektien kanssa. Argento hankki ohjaajaksi lopulta pitkäaikaisen tuttunsa, monissa liemissä ja lukuisien italialaisten ohjaajien alaisena keitetyn efektispesialistin Sergio Stivalettin esikoiskokopitkäänsä ohjaamaan. The Wax Mask -elokuva noudattelee alkuperäisen teemaa kohtuullisen tarkasti, mutta esikoisohjaustaan tekevä Sergio Stivaletti muokkasi lopulta elokuvasta erikoisen hybridin – yhtäältä tunnelmallisen, jopa romanttissävytteisen goottikauhuelokuvan, ja toisaalta tyylin etusijalle asettavan tuhdin verimässäilyn. Oudosti käsikirjoitukseen on hiipinyt myös suoraan steampunk-lajityypin kuvastoa, joka ehkä käy yhteen elokuvan sarjakuvamaisen ilmiasun kanssa, mutta joka tuntuu aavistuksen päälle liimatulta.

Juonitiivistelmä

1900-luvun alun Pariisissa murhataan nuoripari julmasti. Murhaajana on mystinen maskiin pukeutunut mies, joka repii keinotekoisella kädellä uhrien sydämet suoraan rinnasta. Raakuuksien silminnäkijänä eloon jää vain nuori tyttö. 12 vuotta tapahtumien jälkeen Roomaan avataan uusi vahakabinetti, joka houkuttelee kävijöitä toisintamalla kuuluisia kohtauksia julmista murhista. Kokemuksia hakeva nuori mies jää vedonlyönnin vuoksi vahakabinettiin yöksi, mutta hänen kohtalonsa on tulla murhatuksi yön aikana. Pian kuolema alkaa kylvää satoa Roomassa ja samaan aikaan vahakabinetin vahanukkien määrä alkaa epäilyttävästi kasvaa…

Kommentit

Stivaletti on toiminut useampienkin italoelokuvantekijöiden talleissa (Bava, Argento, Fulci, Soavi…) efektimiehenä. Varsinkin Argenton vaikutus näkyy kuvaustyylissä ehkä jopa hiukan kiusallisestikin imitoimisena. Vaikka sinällään The Wax Mask elokuvana toimiikin ihan kelvosti, ei Stivaletti kuitenkaan kykene tuomaan elokuvaan sellaista latausta ja hurmosta, jotka nostaisivat hänet oppi-isiensä tasalle. Stivalettin itse puuhaamat efektit ovat sen sijaan taattua italohäröilyä limaisimmillaan ja romanttisen goottilaisuuden unohtaa nopeasti, kun veri alkaa virrata vuolaina virtoina. Juonenkuljettajana Stivaletti ei oikein tiedä mihin suuntaan matkaisi ja päätyy lopulta hieman turhankin kärkkäästi käyttämään välähdyksenomaisia takaumia selventääkseen muutoin varsin hämäräksi jäävää tarinaa. Italialaisittain Stivaletti panostaa suurimmat paukkunsa tyyliinsä ja onnistuukin taikomaan tyylillään tenhoa teokseen. Tunnelma tiivistyy paikoin onnistuneesti ja keinoina Stivaletti käyttää jopa tribuutinomaisesti kauhuelokuvan alkuaikojen keinoja ylinäytellyistä kasvokuvista seinille piirtyviin varjoihin. Tyyliltään The Wax Mask muistuttaakin teoksena vahvasti 1900-luvun alun kauhuelokuvia, mikä lienee ainakin osittain tarkoituskin ottaen huomioon itse tarinan epookin. Näyttelijät puskevat rooliensa läpi joten kuten auttavasti eikä kukaan nyt sinällään erotu joukosta edukseen tai haitakseen. Argenton tavoin Stivalettikin on näemmä naisrooliensa valinnoissa keskittynyt keskimääräistä kauniimpiin sukupuolensa edustajiin. Alastomuuttakaan ei elokuvassa toki kaihdeta – jos kohta ei nyt mitenkään erityisesti korostetakaan. Vaikkakin vahakäsittelytuoliin sidottu yläosaton nuori nainen ajaakin aavistuksen elokuvaa eksploitaatiokauhun suuntaan, pääosa elokuvan tunnelmasta ja hengestä tulee kuitenkin muista lähteistä.

Musiikillisesti Stivaletti on elokuvassa sitoutunut vahvasti vanhahtavaan goottilaiseen henkeen ja tukee sinfonisilla äänivalinnoilla elokuvan yleisilmettä oikein hienosti. Jopa mykkäelokuvien aikakausi avautuu elokuvasta välähdyksittäin, mutta toisaalta paikka paikoin tuntuu kuitenkin siltä, että Stivaletti ei ole aivan kyennyt pitämään sormiaan tarpeeksi kurissa. Nimittäin melankolinen ja melodinen sinfonia ei ole mitenkään hienosti harmoniassa elokuvan ankaramman verisen sisällön kanssa. Niin tai näin niin elokuvan ääniraita tekee elokuvasta huomattavasti kiintoisamman katsottavan. Toki pitää muistaa, että ei tuollaisilla musiikillisilla valinnoilla jännityselementtejä tueta ja siksi katsojalta vaaditaan hieman avarakatseisuutta tai goottihenkisyyttä elokuvaa lähestyttäessä. Varsin kehnosti se siis onnistuu jännitystä luomaan.

Yhteenveto

Sergio Stivalettin The Wax Mask on vanhanaikaisuutta huokuva goottihenkinen kauhuelokuva, joka ylpeilee tyylillisellä lähestymistavallaan eikä anna periksi modernin elokuvantekemisen tarpeelle painottaa tuotantoarvoja tyyliä tai tarinaa merkityksellisimmiksi. Stivaletti ei kuitenkaan osaa tuoda elokuvassa esille muuta kuin ihan ok osaamista ja siksi The Wax Mask harmillisesti jättäytyy hieman vaisuksi, paikoin teennäiseksi ja vain ihan jees-leffaksi. Eikä Stivaletti selvästikään ole vahvimmillaan näyttelijöiden ohjauksessa – vaikka näyttelijöiden työ ei nyt alan huonoimmistoa olekaan, ei se kyllä ole parhaimmistoakaan. Varsin monissa kohtauksissa tuntuu siltä, että ohjaaja keskittyy mieluummin veristen efektien kanssa läträämiseen kuin näyttelijöiden ohjaamiseen. Liekö sitten syy siinä tai muualla, mutta varsin harvakseltaan Stivalettiä on sittemminkään nähty ohjaajan pallilla.

5/10

 

Aliens (1986)

Yhdysvaltalainen aulajulisteiden sarja. Näillä kuva-aiheilla tehtiin kahtakin sarjaa, joista tämä sarja on ilman valkoisia reunuksia. Hyvin kiiltävää, tukevaa kartonkia. Sarjasta puuttuu toistaiseksi yksi kortti. A lobby card set from the USA. The same images were used in a second set with white borders and printed on regular cardboard. This set is printed on a glossy photographic cardboard. One card is missing from this set of mine.

divider_11

Espanjalainen lehdistövalokuvien sarja. Mattapintaista valokuvakartonkia. A press photo set from Spain. Matte photographic cardboard.

divider_11

Australialainen elokuvajuliste. A movie poster (so called daybill) from Australia.

aliens_australia

divider_11

Espanjalainen esite. Ohutta paperia. Skannattuna vain toinen puoli; toisella puolella on mainostekstejä. A flyer (Spanish herald) from Spain. Thin paper. Scanned only the other side as the other side has only advertisements.

aliens-herald-spain

divider_11

Italialainen aulajuliste (koko 33cm x 77cm). Keskivahvaa painopaperia. A movie poster (locandina; about 33cm times 77cm) from Italy. Medium-strength paper.

aliens_locandina_italy

divider_11

Ranskalainen elokuvajuliste. Keskivahvaa paperia. Koko on 38,6 cm x 51,6 cm. A movie poster from France. Medium-strength paper. Size is 38,6 cm x 51,6 cm.

aliens-france

divider_11

Espanjalainen ohjelmalehdykkä. Kaksisivuinen. Skannattuna molemmat puolet. Koko on 22,5cm x 31,5cm. A pressbook from Spain. Scanned both sides of the pressbook. Size is 22,5cm x 31,5cm.

 

2020 – Texas Gladiators [Anno 2020 -I gladiatori del futuro] (1982)

Ohjaus: Joe D’Amato, George Eastman
Käsikirjoitus: George Eastman, Aldo Florio
Tuotantomaa: Italia
Arvioidun version pituus: 91 min
Arvioitu: syyskuu 2010
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Kieli: italia
Budjetti: kengännauhoja…

 Johdanto2020_primary

Pseudonyymejä ja aliaksia… salanimien maestro Aristide Massaccesi tunnetaan parhaiten aliaksestaan Joe D’Amato, mutta juuri tämän post-apokalyptisen Mad Max -rip-offin ja geneerisen genren ryöstöviljelyn mies ohjasi kuitenkin salanimellä Kevin Mancuso. Post-apokalyptiset teemat nousivat hetkeksi suureen huumaan 70-luvun lopussa, kun George Millerin ohjaamat ja Mel Gibsonin tähdittämät elokuvat Mad Max (1979) ja sen jatko-osa The Road Warrior [Mad Max 2] (1981) osoittautuivat sekä kiintoisiksi elokuviksi että myös yleisöä imeviksi kaupallisiksi menestyksiksi. Anno 2020 – I gladiatori del futuro:n on kynäillyt pääosin toinen salanimien taakse jättäytynyt ohjaaja/näyttelijä/käsikirjoittaja Luigi Montefiori, joka nimellä George Eastman on käsikirjoittanut ja näytellyt lukuisissa spagettimaan elokuvissa ja kunnostautunut erityisesti Massaccesin  tuotannoissa – määrällisesti enempi kuin laadullisesti. Massacesi tunnetaan nimenomaan parhaiten eksploitaation ja pornon saralta ja kyllä seikka näkyy myös Anno 2020 – I gladiatori del futuro:ssa. Paljasta pintaa on helpompi, halvempi ja nopeampi toteuttaa kuin kunnollisia efektejä, mutta myös elokuvaan valitut teemat noudattelevat vain futuristiseen miljööseen siirrettyjä eksploitaatioviihteen kaavoja. Mutta sitähän tämä tietenkin totta vieköön onkin – eksploitaatioviihdettä. Post-apokalyptisten elokuvien trendi ehkä käynnistyi muualla mm. John Carpenterin ja George Millerin voimin, mutta Italiassa tähän trendiin tartuttiin oikein niskavilloista kiinni pitäen ja laitettiin hihat heilumaan ja pian markkinoilla tulvehti alan teoksia [leikkisästi näitä kutsutaan nimellä Maxsploitaatio!]. Kauhumaestro Lucio Fulci teki 1984 elokuvan I guerrieri dell’anno 2072 [The New Gladiators], poliisijännäreistä tuttu Enzo G.Castellari polkaisi 1982 ulos elokuvan 1990: I guerrieri del Bronx [1990: The Bronx Warriors] ja heti perään 1983 elokuvan I nuovi barbari [The New Barbarians], salanimellä työskennellyt giallo-elokuvien spesialisti Sergio Martino pamautti 1983 elokuvan 2019 – Dopo la caduta di New York [2019: After the Fall of New York], myös salanimellä ohjannut ja kannibaalielokuvilla kuvotusta aiemmin herättänyt Ruggero Deodato antautui tekemään vuonna 1983 elokuvan I predatori di Atlantide [The Raiders of Atlantis], David Worth ohjasi ilman käsikirjoitusta Italiassa kuvatun, mutta amerikkalaisilla näyttelijöillä kansoitetun Warrior of the Lost World -elokuvan 1983, Bruno Mattei ja Claudio Fragasso tekivät 1984 elokuvan Rats – Notte di terrore [Rats – Night of Terror] ja tuntemattomimpana näistä nimistä Giuliano Carnimeo teki 1983 kuitenkin näistä parhaimpiin kuuluvan elokuvan Il giustiziere della strada [The Exterminators of the Year 3000]. Eikä tässä vielä kaikki, mutta arvatenkin lukijalle muotoutuu kuva asiasta!

Juonitiivistelmä

Pieni joukkio (viisi ukkoa) kovapintaisia ydinsodan jälkeisen maailman selviytyjiä piiskaa oikeutta kelvottomiin renttuihin. Halakron (Peter Hooten) eroaa joukkiosta tavattuaan kuvankauniin Maidan (kuvankaunis Sabrina Siani) ja lähtee rakentamaan uutta huomista Maidan kanssa. Samassa yhteydessä ryhmästä potkitaan pois Catch Dog (Daniel Stephen), joka kuitenkin jää kantamaan kaunaa vanhalle ryhmälleen. Myöhemmin Catch Dog tekee paluun ja tämän kanssa liittoutunut fasistien ryhmä lopulta päästää Halakronin päiviltä. Muu ryhmä kuulee vanhan ystävänsä kohtalon ja lähtee kosto- ja pelastusretkelle vapauttamaan fasistien ikeestä tukun orjuutettuja ihmisiä. Johtajanaan Nisus (Al Cliver) kovanaamat liittoutuvat itse paikallisten intiaanien kanssa ja iskevät kovaa fasistien leiriin.

Kommentit

Umpihölmö juoni on melkoista tilkkutäkkiä … elokuva tekeekin varmaan jonkin sortin kyseenalaisen ennätyksen varastaessaan kaiken mahdollisen muista genren elokuvista, mutta ei edes tyydy tähän vaan lähtee ryöstöretkelle myös vähän sivummalle. Esimerkkinä vaikkapa Michael Ciminon The Deer Hunter (1978) muutamaa vuotta aiemmin. Käsikirjoituksen laatimisessa pitäisi kieli pitää tarkasti keskellä suuta, että ryöstetyt palaset loksahtaisivat edes säälittävästi toisiinsa. Tällä kertaa jossain se kieli on käynyt, mutta ei keskellä suuta kylläkään. Pajavasaralla palaset on tässä elokuvassa kiinnitetty toisiinsa.

Sinällään tulevaisuuden katoaminen ydinsodan tuuliin tarjoilisi herkullisia mahdollisuuksia tutkailla paitsi kokonaisia yhteisöjä, mutta myös yksilöitä näiden pyrkiessä päättämään haluavatko he itselleen ja jälkeläisilleen paremman tulevaisuuden vai antautuvatko apatiaan ja päästävät sisäisen ilkiönsä irti. Massaccesi ei paljoa piittaa tällaisista jutuista vaan keskittyy lukuisiin – lopulta kuitenkin melko maltillisiin – raiskauskohtauksiin, machoiluun lihasten esittelemisestä niiden käyttämiseen ja tahatonta tirskuntaa aikaansaaviin tappelukohtauksiin. Paitsi että merkittävä osa elokuvan kokonaiskestosta kuluu erinäisessä kohkaamisessa paikasta toiseen joko jalan, juosten, hevosilla, motskareilla tai nelipyöräisillä. Siirtyilyssä on onneksi hyvätkin puolensa: karmea dialogi ja umpitönkkö näytteleminen on näissä tilanteissa vähemmän tärkeässä roolissa. Suorastaan hämmentää, että lopulliseen elokuvaan on saatu näinkin paljon vakavailmeisiä otoksia, sillä kyllä näyttelijöidenkin on väkisinkin pitänyt ymmärtää, että tässä projektissa kaavitaan laarin pohjalta viimeisiä kuivakoita siemeniä. Elokuva rohkenee pariin mielenkiintoiseen yllätyskäänteeseen, mutta mitään varsinaisesti omaperäistä siitä on turha hakea.

Elokuva kulkee kaikesta huolimatta ihan kelvolla tempolla. Kuvakulmissa on letkeyttä ja rohkeutta eikä elokuvan leikkauksessakaan pahasti haukuttavaa ole. Ajalliset siirtymät jäävät tosin epäselviksi ja ajankulku muutoinkin on jätetty vähemmälle huomiolle lopullisessa tarinassa. Massaccesi ei juurikaan ole elokuvassa näyttelijöitä sen ihmeemmin ohjannut ja varsinkin pienempien sivuosien parissa seisoskelevat näyttelijät laittavat väkisinkin tahattoman hymyn huulille. Aivan minimaalisella budjetilla ja hurjalla vauhdilla tempaistu elokuva kärsii paljon surkeista efekteistään ja lavastuksista, mutta machoilukohtaukset ja aivan päättömät päristelytaistelukohtaukset motskareilla ja ilman ovat siitäkin huolimatta kelpo viihdettä ja varsin nautittavaa seurattavaa. Näyttelijöistä ei paljoa hyvää sanottavaa ole. Donald O’Brienin sivurooli fasistien johtajana on kerrassaan loistava kaikessa tahallisessa stereotyyppisyydessään, mutta itse gladiaattoriviisikon ilmeet ja eleet pysyvät oikeastaan koko elokuvan ajan viidessä esiohjelmoidussa machoiluasennossa, mikä on vähän sääli, sillä pienellä panostuksella elokuvan yleisilme olisi selvästi parantunut. Naispääosaa näyttelevä kaunokainen Sabrina Siani ehti näytellä peräti kuudessa vuonna 1982 ilmestyneessä elokuvassa eikä nyt aivan huonosti pärjää tässäkään tuotoksessa. Harmillisesti kuitenkin pääjoukkion äijästelyä heikentää suhteellisen tavanomainen ruumiillinen olemus eikä muhkeita lihaksia elokuvassa tarvitse paljoa katsella – eihän tämä mikään miekka ja sandaali -tyylilajin edustaja sentään olekaan!

divider_10

Yhteenveto

Suhteellisen sujuvasti filmille kakaistua rip-off -viihdettä ydintuhon jälkeisestä maailmasta superpienellä budjetilla, joka harmillisesti näkyy kaikessa. ”Leikkaa ja liimaa” -periaatteella muista genren elokuvista (ja vähän muualtakin) varastetut kohtaukset kostautuvat lopulta siinä, että Anno 2020 – I gladiatori del futuro:sta puuttuu ryhtiä, voimaa, uskottavuutta, älyä ja mielikuvitusta ollakseen vakavasti otettava itsenäinen teos. Post-apokalyptisen italosyklin joukkoon kuuluva elokuva on siltikin vähintäänkin huvittavaa viihdettä – vaikka huvitus olisi kuinka tahatonta. Todellinen herkkupala kaikille roskaelokuvien ystäville vaikkei toki olekaan Italian post-apokalyptisen syklin parhaimmistoa.

3/10

L’isola degli uomini pesce [Island of the Fishmen] (1979)

Ohjaus: Sergio Martino
Käsikirjoitus: Cesare Frugoni, Luciano Martino, Sergio Martino, Sergio Donati Tuotantomaa: Italia
Arvioidun version pituus: 99 min
Arvioitu: joulukuu 2015
Ensi-ilta Suomessa: 28.09.1979 (Savoy -teatteri)
Kieli: Italia

Johdantoprimary

Sergio Martinon pitkään uraan mahtuu monen moista. Tuotteliaan ohjaajan kansainvälisesti tunnetuin kausi ajoittuu Italian giallo-, kannibaali- ja zombie-elokuvien kulta-aikaan 1970- ja 1980-luvuille ja Martino kunnostautuikin veristen giallo-elokuvien saralla varsin kunniakkaasti. Sittemmin Italian elokuvainfrastruktuurin tuhoutumisen jälkeen vain harva ohjaaja on pystynyt jatkamaan elokuvien tekemistä valkokankaille ja myös Martino joutui alistumaan uudessa Italiassa tv-elokuvien ohjaajaksi. Tuotteliaaseen 1970- ja 1980-lukujen vaihteeseen ajoittuu tämä erikoinen Island of Lost Souls (1932) -elokuvan variaatio, johon sekoittuu häivähdys R.L.Stevensonia, ripaus H.G.Wellsiä, hyppysellinen H.P.Lovecraftia ja rahtunen ko. aikakauden hetkenä kuumana hehkuneiden italialaisten zombie- ja kannibaalielokuvien kuvastoa. Elokuvan historia eri versioineen on nykyisin koko lailla erikoinen (ja olisi aivan oman blogikirjoituksensa arvoinen!) ja sen tunnetuin(?) versio tunnetaan nimellä Screamers, joka oli Roger Cormanin levittämän ja uudelleen leikkaaman version nimi. Cormanin versioon oli ehditty kuvata jo aiemmin Yhdysvalloissa huomattavasti lisää materiaalia ihan kokonaisine juonikuvioineen ja näyttelijöineen päivineen jo ennen kuin Corman leikkautti elokuvan uudelleen ja päästi sen levitykseen. Tässä yhteydessä käsitellään kuitenkin Martinon alkuperäistä italialaista versiota nimellä L’isola degli uomini pesce. Martino oli ehtinyt tässä vaiheessa jo tulla tunnetuksi väkivaltaisten ja eroottissävytteisten giallojen kautta ja tämä elokuva on selkeä irtiotto seikkailuelokuvan suuntaan.

Juonitiivistelmä

Elokuva sijoittuu vuoteen 1891. Joukko haaksirikosta henkiin jääneitä ajautuu tuntemattoman Karibian saaren rannalle ja varsin pian käy selväksi, että saari ei suinkaan ole tyhjä eikä varsinkaan vaaraton. Siellä pitää kartanoaan saaren omistava eristäytynyt britti Rackham (Richard Johnson) kauniin nuoren vaimonsa (Barbara Bach) kanssa ja saaren lähivesillä elelee verenhimoisten kalamiesten yhdyskunta. Henkiinjääneet pääsevät turvaan Rackhamin kartanolle, mutta liekö majapaikka kuitenkaan aivan turvallinen ja mitä kummaa Rackham kätyreineen oikein saarella puuhaileekaan?

Kommentit

Island of the Fishmen on kyllä varsin oivallisesti rytmitetty ja jaksotettu – joskin tarpeettoman rönsyinen ja aavistuksen hidastempoinen paikoin – seikkailuelokuva esikuvanaan Island of Lost Souls (Island of Dr.Moreau, 1932). Varsin herttaiset syväläiset (nuo kalamiehet kumipuvuissansa) korvaavat Fulcin zombit ja Deodaton kannibaalit eksoottisella kartoittamattomalla saarella, mutta hieman yllättäen samalla Martino pitäytyy varsin tarkasti perinteisen seikkailuelokuvan raameissa eikä aja elokuvaansa kovinkaan verisille vesille (kuten esim. miehen edellinen elokuva Mountain of the Cannibal Gods (1978), jossa muuten naispääosassa Ursula Andress ja Island of the Fishmenissä taasen Barbara Bach – molemmat ns. Bond -tyttöjä). Huikeinta antia elokuvassa on sen kuvaus. Giancarlo Ferrandon käsissä ovat syntyneet kauniit kuvakulmat, tarkoin harkitut kehystykset ja upean miljöön taltiointi, jotka kaikki tekevät elokuvalle selkeästi ison merkityksen. Lukuisia kertoja näyttelijät on kehystetty häikäisevän upean luonnon keskelle luoden elokuvaan poikkeuksellista auraa. Mukana on myös monia taitavia ja pitkiä vedenalaiskohtauksia. Tätä samaa auraa tavoittelee ja tehostaa Luciano Michelinin taikoma ääniraita, joka saa monet kohtaukset tehokkaasti elämään. Martinon seikkailutarina on siis kyllä kuvattu, ohjattu ja leikattu taidolla, mutta kokonaisuudessa on kuitenkin harmillisesti mukana myös ihan turhia elementtejä, jotka eivät koskaan johda yhtikäs mihinkään. Karibian miljöön ”pakolliset” voodoo-kuviot eläinuhreineen erityisesti eivät tunnu kuuluvan tarinaan ensinkään, mutta siltikin Martino käyttää näihin kuvioihin minuuttitolkulla aikaa. Isosilmäiset kalamiehet kumipuvuissansa luovat tarinaan nykypäivänä tarkasteltuna tietenkin tahatonta nostalgista hauskuutta – jopa komediallisia arvoja- , mutta totta puhuen b-elokuvan budjeteissa ei koskaan ole ollut varaa ihan kaikkea toisintaa. Budjetti huomioiden elokuva selviytyy efekteistäänkin vallan menettelevästi jopa ajan vääjäämätöntä julmuutta vastaan.

Alan kuumina staroina elokuvassa nähdään Barbara Bach, Claudio Cassinelli ja Richard Johnson, jotka kaikki olivat jo elokuvan tekoaikaan kokeneita kettuja ja taatusti tuttuja naamoja giallojen ja muun italokauhun, poliisijännärien sekä seikkailuelokuvien harrastajille. Kokenut ja arvostettu brittinäyttelijä Richard Johnson esittää tällä kertaa väkevästi viiksekästä pahista (Edmond Rackham) ja varsin verevän roolin ahneena ylipahiksena vetääkin. Barbara Bach jumalaisen kauniina (kuten aina!) Amandana tekee minkä pitää ja Claudio Cassinelli (Lt. Claude de Ross) Rackhamia vastustamaan ryhtyvässä sankarin roolissa ei anna sijaa moitteille. Kukin näyttelijä tuo elokuvaan hyvän ja onnistuneen lisän ja kullekin näistä Martino antaa kosolti aikaa ja tilaa soveltaa osaamistaan hahmoihinsa. Ilman näiden kolmen panosta kokonaisuus olisi taatusti löysempi ja kevyempi, mutta toisaalta monet sivuosahahmoja näyttelevät näyttelijät luovat kuitenkin ikävän ristiriidan varjon osaavamman ja taitamattomamman porukan välillä.

Yhteenveto

Aidon eurokauhun painolastina on juurikin se – eurokauhu. Tätä nimittäin tämä elokuva ei oikeastaan ole ollenkaan, vaikka kuinka sellaiseksi sitä markkinoinnilla olisi yritetty maalata. Martinon Island of the Fishmen on ensinnä perinteikäs seikkailuelokuva, joka kumartaa syvästi alan klassikoille vuosikymmenien taa ja vasta sitten muuta. Kauhuelementtejä on vain vähän eivätkä ne säväytä juurikaan, koska näin epäilemättä ei tarkoitus koskaan ollutkaan. Oman maineensa vankina Martinolta ehkä odotettiin jotain aivan muuta ja varmasti lähinnä siksi elokuva Yhdysvalloissa kannibalisoitiin veriviihteen alttarilla leikattavaksi kokonaan toisiin uomiin lisämateriaaleineen päivineen. Martinon alkuperäinen elokuva toimii kuitenkin seikkailuelokuvana vallan mainiosti, joskin pienen budjetin rajoitteet näkyvät. Se kuitenkin pysyy rajojensa sisällä eikä yritä liikoja ja siksi onnistuu tarjoamaan ihan menettelevän vastuksen jopa esikuvillensa.

5/10

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

I Coltelli del vendicatore [Knives of the Avenger] (1966)

Ohjaus: Mario Bava
Tuotantomaa: Italia
Käsikirjoitus: Mario Bava (alias John Hold), Alberto Liberati, Giorgio Simonelli
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: italia
Budjetti: noin $75.000
Arvioidun version pituus: 85 min
Arvioitu: 2008

JOHDANTOknivesoftheavenger_primary2

Peplum – tuo italialainen seikkailuelokuvan alalajityyppi. Öljyttyjä muskeleita, testosteronia, kylmää terästä, sandaaleita, hiekkaa ja romantiikkaa. Siinä teemoja, jotka ovat vetäneet katsojia elävien kuvien pariin jo Giovanni Pastronen ensimmäisen Maciste-elokuvan Cabiria (1914) ajoista saakka. Cabirian Bartolomeo Paganon lihakset kestävät hyvinkin vertailun uuden vuosituhannenkin toimintatähtien rinnalla. Ja kuinka ollakaan, Cabirian kuvaajana oli muuan Eugenio Bava, Knives of The Avenger -elokuvan ohjaajan Mario Bavan isäpappa. Bava teki uransa aikana melkoisesti peplum -elokuvia, vaikka hänen tunnetuimmat elokuvansa ovatkin eittämättä ihan muista genreistä. 50-luku ja 60-luku olivat peplum-elokuville kulta-aikaa rapakon molemmilla puolilla ja varsinkin Hollywoodin jättimäiset spektaakkelit olivat myös italialaisille elokuvantekijöille mannaa, sillä Italian ja Hollywoodin elokuvantekijöiden siteet olivat tuona aikana varsin vahvat ja yhteistyö kukoistavaa. Itse asiassa lähes kaikki merkittävät peplum-elokuvat on tehty joko Hollywoodissa, Italiassa tai sekä että yhteistuotantoina. Amerikkalaisten eeppisten historiallisten seikkailuelokuvien ja italialaisten peplumien huikean jättiläismäinen suosio oli kuitenkin jo tallautumassa westernien nousun kavioiden alle vuonna 1966, kun Bava pestattiin Knives of The Avenger-elokuvan pariin. Elokuva oli Bavan viimeisein varsinainen peplum ja ajoittui aivan viimeisiin peplum-elokuvien hetkiin ennen kuin genre suorastaan katosi herätäkseen hetkelliseen loppukorahdukseen 1980-luvulla Kimmerian Conanin vetovoimaisuudella.

JUONITIIVISTELMÄ

Viikinkitarinassa viikinkihurjimus Hagen (Fausto Tozzi) ryövärijoukkoineen palaa retkiltään takaisin lähtöpaikkaansa – kylään josta joukkio aikanaan karkotettiin näiden tekemien julmuuksien vuoksi. Hagenin perässä on kaikki nämä vuodet ollut kostoa hautova Rurik (Cameron Mitchell). Hagenin ja Rurikin tiet kohtaavat kauniin Karinin (Elissa Pichelli) ja tämän pojan kautta. Tiedossa on viimein lopullinen välienselvittely rikollisjoukkion ja kostajan välillä.

KOMMENTIT

Bavan viimeinen peplum – joitakin televisioelokuvia lukuun ottamatta – ei loista lavasteilla eikä efekteillä eikä oikein käsikirjoituksellakaan. Itse asiassa se on kaiken kaikkiaan niin ohuella spagettibudjetilla tehty, että elokuvan ainoa viikinkilaivakin on säälittävällä trikkikuvauksella toteutettu ja viikinkien asumuksetkin on aivan varmasti nähty jossakin spagettiwesternissä villin lännen rajaseutukylän lavasteina. Elokuvan tausta on muutenkin melkoisen hapara. Bava kiinnitettiin jossakin vaiheessa ongelmaisen tuotannon loppupuolella projektiin mukaan, kun alkuperäinen ohjaaja Primo Zeglio sai potkut tuottajilta elokuvan tuotannon vastoinkäymisten kulminoituessa häneen. Bavalle ei jäänyt juurikaan marginaalia elokuvan tekoon ja hän heitti roskiin alkuperäisen käsikirjoituksen ja lähes kaiken jo valmiin kuvausmateriaalin raakavedokset mukaan lukien ja aloitti näin liki tyhjältä pöydältä. Viikkoa myöhemmin elokuva oli valmis levitykseen. Tosin Bavalle oli kertynyt kovasti kokemusta genrestä ja yhtymäkohtia esim. miehen ylivertaiseen peplum-elokuvaan Erik The Conqueror (1961) ei ole vaikeata löytää – jopa pääosan näyttelijä on molemmissa sama.

Elokuva on ulkonäöstään huolimatta hyvin pitkälti vain keskiaikaiseen miljööseen aseteltu spagettiwestern imitoiden ja ennakoiden westernien rakennetta ja juonikuvioita. Villiin länteen sijoitettuna elokuvan runko toimisi aivan yhtä lailla – tai jopa paremminkin. Kostoa hautova pyssysankari onkin nyt villisti puukkoja viskelevä viikinkijunkkari ja bandiittien paatunut henkipattopomo on tällä kertaa viikinkiyhteisön hylkäämä väkivaltainen opportunisti. Tietenkin rajaseudun erätorpassa asusteleva ja sankarimiestään kotiin palaavaksi odottava kaunis nainen kuuluu asiaan. Niin ja loputtomilla panoksilla varustettu kuudestilaukeava on vaihtunut Bavan peplumissa rajattomaksi varastoksi heittoveitsiä. Vaan yllättäen puitteista kuoriutuu omaperäinen ja kiehtovasti kuvattu kokonaisuus, joka kestää katsomisen vielä puolen vuosisadankin jälkeen. Elokuvan kerronta soljuu ajoittaisen hidastelun täplittämänä ja sen tapahtumien uskottavuuskin on kokonaisuutena kohdallaan ja tarina pysyy mielenkiintoisena – vaikkakin odotetuin kääntein – loppuun asti. 50-luvun villit yli-inhimillisyyksiin kykenevät peplumien ja historiallisten draamojen sankarit ovat jo kadonneet ja tilalla on selvästi aikaansa myötäilevä maanläheisempi ihmiskuva. Bava ei ole omimmillaan tarinankertojana, mutta ohjauksen ja kuvauksen toteuttajana kylläkin. Elokuva osoittautuu ajoittain hyvinkin nerokkaasti toteutetuksi sen ilmeisen minimaalisen budjetin (tai olemattoman) huomioiden. Se jää kyllä paikoin jumiin hitaisiin kohtauksiin, mutta palaa takaisin sopiviin uomiin hetkittäisten romahdusten jäljiltä. Harmillisesti elokuvan näyttelijöiden maneerit eivät vakuuta. Eritoten Elissa Pichelli miestään odottavana riutuvana viikinkikuningattarena suoriutuu työstään kuin unessa. Lienee selvää, että kohtauksia on otettu talteen vain yhdeltä seisomalta ja hyväksytty hammasta purren mukaan lopulliseen teokseen, kun aikaa, rahaa ja filmikeloja ei uusintoihin ole. Eipä silti, varsinkin takaumien ja toimintaepisodien kohdalla Bava on erinomaisesti ottanut haltuunsa käytössään olevat resurssit. Varsin pienillä tempuilla hän taikoo monista kohtauksista peräti eeppisiä vaikkei läsnä olisikaan kuin vain pari näyttelijää ja kourallinen ekstroja.

YHTEENVETO

Elokuvassa viikingit pukertavat italiaa ja näyttävät erehdyttävän hyvin auringon värjäämiltä, jotka seikat toki hämmentävät ja huvittavatkin. Bavan seikkailullinen peplum on viikinkimiljööseen upotettu länkkäri ja kaikesta näkyy tekemisen kiire. Tarina ei ole kovinkaan hääppöinen tai omaperäinen, mutta siltikin Bava nostaa tuotannon suosta pystyvällä ohjauksella ja tunnelman kehittämisellä. Erinomainen budjettinsa huomioiden, mutta aikaa kestäväksi klassikoksi ei elokuva toki kykene nousemaan. Klassisten seikkailuelokuvien fanittajat ovat silti varmastikin tyytyväisiä.

5/10

Zombie 3 (1988) [Zombie Flesh Eaters 2]

Ohjaus: Lucio Fulci, Bruno Mattei, Claudio Fragasso
Tuotantomaa: Italia
Käsikirjoitus: Rossella Drudi, Claudio Fragasso
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: 2009

Johdanto

Vaikka Lucio Fulcin nimi onkin istutettu Zombi 3:n yhteyteen, todellisuudessa Fulci joutui kumartamaan itsensä ulos hankkeesta jo muutaman viikon kuvausten päätteeksi. Maailman huonoimman käsikirjoittajan tittelistä tosissaan kilpaileva saapasmaan Claudio Fragasso ei ole uransa aikana karsastanut häpeilemätöntäkään plagiointia ja niin myös Zombi 3:ssa hänen kynänsä on lainannut materiaalia kosolti ihan oikeiden elokuvien puolelta. Fulci muuttui uransa edetessä aina vaan oikukkaammaksi ja vaikeammaksi persoonaksi ja vanhoilla päivillään hän ei enää ollut väleissä oikeisiin tahoihin saadakseen ohjattavakseen mielenkiintoisia projekteja. Vaikeuksien kautta voittoon ei tällä(kään) kertaa toiminut. Fulci kuvasi elokuvaa Filippiineillä tyttärensä Antonellan avustuksella, mutta riiteli jatkuvasti Fragasson ja tuottaja Gaudenzin kanssa käsikirjoituksesta ja muutti sitä omavaltaisesti työn edetessä. Stressi purkautui lopulta sairasteluna, jota kuvauspaikkana ollut Filippiinien ilmasto hankaloitti, ja Fulci irtaantui elokuvasta saatuaan valmiiksi 75-minuuttisen työkopion. Fragasso hankki hänen sijalle uudeksi ohjaajaksi Bruno Mattein, jonka nimi on mukana valitettavan monessa todella surkeassa rip-off -elokuvassa. Mattei ja Fragasso hylkäsivät pääosan Fulcin materiaalista ja jättivät vain muutamien minuuttien pätkiä Fulcin materiaalista lopulliseen elokuvaan. Mattein mukaan lopullisesta elokuvasta arviolta puolet on Fulcin käsialaa, Fulcin perikunnan mukaan vain joitakin minuutteja. Mattei ja Fragasso ohjasivat itse materiaalin käytännössä kokonaan uusiksi ja tällä kertaa Fragasson käsikirjoitusta täysin mukaillen. Valitettavasti.

Juonitiivistelmä

Erittäin salaisessa tutkimuskeskuksessa tiedemiehet kehittelevät armeijalle bakteriologisia aseita ja eräs näistä aseista on ”Death-1” -nimellä kulkeva biologisen sodankäynnin ase. Virusmateriaalin siirto tutkimuskeskuksesta pois ei onnistukaan terroristien iskiessä ja virus pääsee irti. Lähistöllä oleva lomahotelli asukkainen ja henkilökuntineen joutuu pian armeijan karanteeniin ja häikäilemättä salaisuutta varjelevat sotilaat surmaavat siviilejä pitääkseen tartunta-alueen kontrollissa ja salaisuuden poissa maailman tietoisuudesta. Sotilaiden virheet kuitenkin kostautuvat ja karanteeni ei pidä … joudutaan siis laajentamaan aluetta ja uhraamaan yhä enemmän resursseja ja viattomia siviilejä. Karanteenialueen sisälle jää kuitenkin muutamia ihmisiä, jotka eivät halua tulla tapetuiksi – he tosin joutuvat kestämään sekä raivohulluiksi zombeiksi muuttuneiden viruksen uhrien että armeijan sitkeät yritykset tappaa heidät.

 

Kommentit

Zombi 3. Italian puolella George A. Romeron ohjaaman Dawn of the Dead (1978)-elokuvan Dario Argenton leikkaus Euroopan versioksi  sai aikanaan nimekseen Zombi. Fulcin oma zombie-elokuva kuulun käsikirjoittan Dardano Sacchettin kanssa oli tuolloin jo kuvausvaiheessa, mutta elokuvan tuottajat käskivät sitoa elokuvaa tiukemmin Romeron elokuvaan tämän suosion takia. Fulci teki työtä käskettyä ja pian näkikin päivänvalon Zombi 2(1979) (joka tunnetaan paremmin myös nimellä Zombie Flesh Eaters) – vieläpä ennen kuin sensuurin hampaisiin jäänyt Romeron Dawn of the Dead sai edes ensi-iltaansa Yhdysvalloissa. Zombie-elokuvat nousivat elämään Italiassa lyhyttä kukoistuskauttaan ja aikaa kutsutaankin yleisesti Italian zombie-sykliksi. Rip-offien ja plagioiden suossa puhkuvat italialaiset tekivät kuitenkin kauhulla runsaasti tuohta ja siksi oli luonnollista, että hyvin menestynyt ja alan klassikoksi sittemmin muotoutunut Fulcin Zombi 2 saisi jatkoa. Claudio Fragasso puuhastelikin käsikirjoitukset samantien kahteen elokuvaan, joista toinen nimettiin Italiassa Zombi 3:ksi ja toinen Zombi 4:ksi. Molemmat valmistuivat samana vuonna 1988 ja molempia kuvattiin Filippiineillä, mutta tiettävästi Fulci itse osallistui vain kolmoseen ja siihenkin siis varsin vaihtelevasti. Mielenkiintoista kyllä, eräs elokuvan omituisimmista ja yllätyksellisimmistä elementeistä on Fulcin käsialaa – nimittäin hämmentävä jääkaapista kurkkuun hyökkäävä levitoiva madantyvä zombien pää ja siihen liittyvä piilossa väijyvä päätön ruumis. Kohtaus on täysin irrallaan koko muun elokuvan tohinasta ja tunnelmasta ja voi vain arvailla, miksi Fragasso ja Mattei päättivät jättää tämän episodin paikoilleen. Fulcin alkuperäinen idea lienee ollut ohjata elokuvan tematiikkaa hänen vahvimmalle suosioalueelleen Aasiaan, jossa lentävät, levitoivat ja hyppivät epäkuolleet ovat aivan toisenlaisessa huudossa ja varsinkin koska Zombi 3:lle oli jo Fulcin nimen ansiosta olemassa levityssopimus Aasiaan.

Näyttelijöiden sohellus ”elokuvassa” on karmeaa katseltavaa ja koreografiat ovat puisevia ja mielikuvituksettomia – vaikkakin paikoin kyllä ihan akrobaattisia. Zombiet käyttäytyvät ns. ”tilanteen mukaan” ja välillä veijarit hyppivät kolmella loikalla iholle, roikkuvat katossa, puhuvat puolijärkeviä ja tekevät ninjahyppäyksiä kohti näyttelijärukkia. Välillä puolestaan pizzanaamat paarustavat etanavauhtia suoraan kohti liekinheittimiä tai rynnäkkötuliaseita kuin Romeron vaistomaisesti toimivat elävät kuolleet konsanaan. Elokuvassa ei ole minkäänlaista koherenttia koossapitävää voimaa eikä se kykene kertaakaan koko kestonsa aikana säväyttämään tai luomaan edes orastavaa kauhutunnelmaa. Fragasso lainailee sumeilematta katkelmia oikeista elokuvista, mutta päällimmäinen ”innoituksen” lähde vaikuttaisi olevan kuitenkin George A. Romeron vähemmän tunnettu The Crazies (1973). Mutta siinä missä Romero välittää poliittista ja sosiaalista sanomaansa tehokkaiden keinojen avulla, Fragasso ja Mattei onnistuvat toistamaan lähinnä umpitylsiä latteuksia ja kopioimaan mielikuvituksettomasti ja vailla syventävää tarkoitusta Romeron visuaalisia elementtejä. Romeron Day of the Dead (1985) on myös mukana mukamas jännitteitä rakentavana viitekehyksenä (sotilaat/tiedemiehet), mutta hämmentävästi uljas parivaljakko plagioi myös omia vanhempia tuotantojaan, joka on jo melkoinen saavutus (aivan kuin Fragasso olisi halunnut tehdä uudelleen itsensä kirjoittaman ja Mattein ohjaaman elokuvan Virus (1980), joka tunnetaan myös paremmin mm. nimillä Zombie Creeping Flesh ja Hell of the Living Dead). Kukin voi tahoillaan arvuutella, että miten hyvä idea on Fragasson ajatus kirjaimellisesti suoraan plagioida Dan O’Bannonin kauhukomediaa Return of the Living Dead (1985), joka se puolestaan rakensi hassutuksensa Romeron Night of the Living Deadin asetelman ympärille. Semminkin, kun plagiointi tehdään vain ideoiden varastamisen tasolla ja todellinen visuaalinen toteutus jätetään surkeasti puolitiehen roikkumaan ilman vähäisintäkään sitouttamista elokuvan muuhun sisältöön tai tyyliin. Myös Sam Raimin Evil Dead (1981) saa osansa lainailusta. Karmivaa. Sitä on myös musiikki, jonka tekemättä jättäminen olisi tehnyt maailmasta muutaman nuotin verran paremman paikan. Dialogiin kiusallisesti ympätyt ja elokuvan kokonaisuuteen kuulumattomat ekologiset latteudet synnyttävät valitettavasti myötähäpeää ja kuinka ollakaan … jopa ne voidaan nähdä plagioina Umberto Lenzin elokuvasta Nightmare City (1980)[x] (joka puolestaan tunnetaan parhaiten myös nimillä Incubo sulla città contaminataCity of the Walking Dead ja Invasion by the Atomic Zombies) ja joka hassusti sattumalta nimettiin mm. Kreikan markkinoita varten nimelle Zombi 3.

Yhteenveto

Karmea esimerkki siitä, että Italian syklinen elokuvateollisuus tuottaa muutamien helmien ohella myös kiusallista selluloidisaastaa (eikun anteeksi … tämähän kuvattiinkin kustannussyistä kokonaan videolle ehtaoikean filmin asemesta!). Juoni on kuvottavaa tilkkutäkkiä eikä tapahtumissa ole tolkun häivää. Harmillisesti myös efektit ja gore ovat lähes täysin huonosti ja halvalla tehtyjä ja tuon tuosta kuivajään synnyttämällä sumuverholla häivytetään näkyvistä muutoinkin olemattomia kulisseja, efektejä ja maskeerausta. Ääniraita on huonoa diskovaikutteista eurosyntikkapoppia, joka imee tehokkaasti loputkin tunnelman rippeistä. Näyttelemisen ohjaus on olematonta, vuorosanat uskomatonta tuubaa eikä mikään logiikka selitä juuri yhtään mitään elokuvan tapahtumista. Se, että miksi Lucio Fulci edes alunperin on lähtenyt mukaan Fragasson ja tuottaja Gaudenzin kaltaisten helppoheikkien kelkkaan, jäänee ikuiseksi arvoitukseksi. Vain zombie-elokuvien harrastajille.

2/10.