Monkey Shines (1988)

Ohjaus: George A.Romero
Käsikirjoitus: George A.Romero
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: noin seistsemän miljoonaa USD
Arvioitu: talvi 2008
Arvioidun version pituus: 113 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

monkeyshines_primaryJohdanto

Eläimet kauhuelokuvissa ovat tulleet tuttuakin tutummiksi vuosien varrella. Useimmiten eläimet ovat vain suoranaisia objekteja haluttujen skenaarioiden rakentamisessa, mutta toisinaan eläimet ovat myös vertauskuvallisempia ja syvällisempiä kerronnan välineitä. Brittiläiseen samannimiseen Michael Stewartin kirjoittamaan kirjaan perustuva elokuva Monkey Shines esittelee meille apinan. Eläimistä on helppo tehdä kauhua – niiden luontainen ihmisistä poikkeava käytös, niiden ihmisen auktoriteettia kumartamaton villeys ja niiden arvaamattomuus ovat kaikki herkullisia valttikortteja, joita surutta käytetään jännityskerronnassa.

Tyypillisesti eläin esitetään luontaisen vaarallisuutensa vuoksi. Esimerkiksi käärme  (Anakonda, Luis Llosa 1997), karhu (Grizzly, William Girdler 1976), krokotiili (Territory, Greg McLean 2007) ja hai (Jaws, Steven Spielberg 1975). Toisinaan sitten taas yksittäin vähäisesti vaaralliset kuvataan joukoissa pelottavina. Esimerkiksi linnut (The Birds, Alfred Hitchcock 1963), muurahaiset (The Naked Jungle, Byron Haskin 1954), rotat (Willard, Daniel Mann 1971), hämähäkit (Arachnophobia, Frank Marshall 1990)  ja mehiläiset (The Swarm, Irwin Allen 1978). George A.Romeron elokuvan apina on kuitenkin kiehtova poikkeus; siinä eläin osoittautuu aluksi tärkeäksi ja oleelliseksi avuksi, mutta elokuvan edetessä sen uhkaavaksi muuttuvaa käytöstä alkavat sävyttää nimenomaan ihmisiltä projisoidut tunteet ja toimintatavat. Romero varsin usein elokuvissaan piirsi varsin synkän kuvan juuri meistä ihmisistä eikä tämäkään elokuva siis tee linjaan poikkeusta.

Juonitiivistelmä

Lakitieteen opiskelija ja innostunut urheilija Alan Mann (Jason Beghe) joutuu rekan yliajamaksi, mutta jää onnettomuudesta kuitenkin henkiin. Valitettavasti Alan jää kärsimään kuitenkin neliraajahalvauksesta eikä koe elämänsä olevan enää elämisen arvoista. Pyörätuoliinsa sidottu katkeroitunut nuori mies saa apua luonnontieteilijäystävältään Geoffreyltä (John Pankow), joka tuo arkiaskareiden avuksi koe-eläimenä aiemmin olleen kapusiiniapina Ellan. Ellan ja Alanin välille syntyy nopeasti syvä side, mutta kun Alanin ja hänen kuntouttajansa Melanien (Kate McNeil) välille syntyykin yllättäen romanttisia väreitä, Ella muuttuu mustasukkaiseksi … vaarallisen mustasukkaiseksi …

Kommentit

Monkey Shines on zombie-elokuvistaan parhaiten tunnetun ohjaaja George A.Romeron töistä sellaisia, joissa huomioarvo keskittyy olennaisesti hehkilöhahmojen syväluotaamiseen ja kehittämiseen ja jättää shokeeramisen pitkälti mielikuvituksen varaan. Jo alusta lähtien on selvää, että Romero tavoittelee tällä kertaa jotain aivan muuta kuin perinteistä veristä kauhuskenaariota. Tarina kääntyykin varsin nopeasti psykologiseksi kauhutrilleriksi ja parhaimmillaan toimiii esittäessään katsojalleen ikiaikaisen kysymyksen: mitä itse tekisit?

Romero kompastuu kiusallisesti materiaalinsa heikkoon jäsennykseen ja rytmittää elokuvansa verrattain epäsuhtaisesti, jopa kömpelösti. Toisaalta psykologiseksi trilleriksi elokuvan hahmot kehitetään poikkeuksellisen syvällisiksi ja heidän motivaatioitaan ja tuntemuksiaan perustellaan alusta lähtien vakuuttavasti ja ammattitaidolla. Kapusiiniapina Ella varastaa toki monessa kohtauksessa pääosan, koska katsojan on helppo ihailla apinan filmille taltioitua taituruutta ihmiselle suunnitellussa ympäristössä. Näin on tarkoituskin, sillä Ella on paitsi keskeinen elokuvan toimija, myös syvällisemmin heijastuspinta ihmisten kyvyttömyydelle käsitellä omien toimiensa seurauksia ja ihmisten monimutkaisten ja usein itsekkäiden motivaattorirakenteiden peili. Asetelmassa halvautuneen ahdingosta ja mielen liikkeistä on kosolti yhtymäkohtia paria vuotta myöhemmin Rob Reinerin ohjaamaan kauhuelokuvaan Misery (1990), mutta ohjaaja Romero luottaa huomattavasti enemmän syvempiin vertauskuviin, alleviivaamattomuuteen ja negatiivisten perusvaistojen raakaan voimaan. Odottamattoman syvälliseksi ajautuva elokuva samalla kuitenkin suorastaan tihkuu tunnelmaa ja jännitettä ja katsojankin on helppo antautua mukaan Alanin raivoon ja vihan purskauksiin sekä ymmärtämään että tuomitsemaan.

Romero kehittää itse kirjoittamansa käsikirjoituksen juonta ovelasti, viisaasti ja uskottavin kääntein. Elokuva loistaakin erityisesti juonen kuljetuksessa lopulliseen päätepisteeseensä saakka (tosin ohjaajan oma visio lopputuloksesta olisi ollut huomattavasti ankeampi, kuin mitä tuotantoportaan sanelema – varmasti yksi niistä syistä miksi Monkey Shines oli ensimmäinen ja ainoa ohjaajan studioelokuva). Sen rytmityksen kömpelyys ja ajoittainen kerronnan sakkaus jättävät elokuvan kuitenkin kauas joutsenlaulumaisesta mestariteoksesta.

Elokuvan premississä koe-eläin Ellaa on muokattu geneettisin toimin. Ohjaaja oli tässä yli kaksi vuosikymmentä aikaansa edellä; siinä missä ajalleen tyypillisesti kauhukerronnassa oli vielä tapetilla teknologisen murroksen pelot ja ydinsäteilyyn liittyvät kauhuskenaariot, geneettisen muuntelun aika kauhukerronnassa oli vasta tuloillaan. Epäilemättä tästä syystä elokuvaan ei omana aikanaan juurikaan osattu kiinnittää huomiota ja sen menestys jäi vaatimattomaksi. Geneettisen muuntelun mahdollistamat kauhuskenaariot alkoivat toden teolla tulla esille vasta vuosituhannen vaihteen tietämillä ja ovat tätä kirjoitettaessa liki pitäen syrjäyttäneet ydinsäteilyn, kun tarkastellaan kauhu- ja tieteiselokuvien teemoja laajemmin. Edellä aikaansa tai ei, Romeron elokuvassa on kuitenkin kiusallisia kerronnallisia pullonkauloja, joita ilman teos olisi pienimuotoisen kulttiteoksen sijasta laajalti tunnettu ja arvostettu mestariteos. Romero jämähtää välillä muutoinkin paikoilleen vatvomaan ja syventämään hahmojaan motiiveineen ilman erityistä tarvetta ja siksi elokuva venähtääkin peräti parituntiseksi. Toisaalta loppuosuuden kohtausten leikkaus on äärimmäisen intensiivisesti ja taitavasti rakennettu – kliimaksin syke säilyy ja katsojan pitää vain antautua mukaan virran vietäväksi, sillä käsikirjoitus ei salli halpoja kompromisseja.

Yhteenveto

Tehokas, intensiivinen ja syvällinen psykologinen kauhutrilleri kouraisee etuajassa varoituksia hallitsemattoman kokeellisen geneettisen muuntelun seurauksiin. Parituntiseksi venähtävä jännityselokuva jää paikoin vatvomaan turhaan hieman liian pitkiksi ajoitetuissa draamallisissa taustoituksissaan, joiden tarpeellisuus koko skenaario huomioiden jää kyseenalaiseksi. Siltikin, selvästi keskimääräistä jännäriä toimivampi ja monipuolisempi tarina pysyy koukuttavana ja kiehtovana.

7/10

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Kaw (2006)

Ohjaus: Sheldon Wilson
Käsikirjoitus: Benjamin Sztajnkrycer
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Kanada
Arvioidun version pituus: 88 min.
Arvioitu: 2010
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Kieli: englanti

JOHDANTO

kaw_primary

Ohjaaja Alfred Hitchcockin nerous johtui varmaan osaltaan siitä, että hän kykeni näkemään tavallisten ja normaaleina pidettyjen asioiden taakse kätkeytyvän kokonaisen kaaoksen ja tuhon maailman ja käyttämään tätä hyväkseen luodessaan piinaavan jännityksen tunnelmaa. Tähän maailmaan kurkkaavat monet Hitchcockin jännäreistä, mukaanlukien Hitchcockin eräs parhaimmista kauhuelokuvista, The Birds vuodelta 1963. On mielenkiintoista ajatella, että lähtökohdiltaan typerryttävän yksinkertaisesta ajatuksesta saadaan erinomaisessa ohjauksesssa aikaiseksi puistattavan tehokasta jännitystä. Hitchcockin on ollut varmaan aikanaan melkoisen vaikea myydä hyökkäävien lintujen konseptia rahoittajille, eikä se varmaan olisi onnistunutkaan ilman Hitchcockin aiempia näyttöjä. Sheldon Wilsonin köyhä Hitchcock-ripoff on kaksin verroin suurempi pettymys, kun muistaa, että Wilson yllätti positiivisesti vimmaisen tehokkaalla kauhuesikoisellaan Shallow Ground vuodelta 2004. Halpispätkäksi Kaw yrittää aivan liikaa ja Wilson pyrkii luottamaan aivan liiaksi perin kökköjen efektien tehoon ja todellinen tunnelma elokuvasta katoaa taivaan tuuliin kuin parvi korppeja.

JUONITIIVISTELMÄ

Elokuvassa eristyneen ja riutuvan syrjäseudun kyläyhteisöä alkaa riivata yhä kasvava korppien parvi. Korpit alkavat hyökkäillä ihmisten kimppuun nokkien, silpoen ja murhaten kyläyhteisön jäseniä. Murhanhimoisten korppien parvi organisoituu pian parviälyksi, joka alkaa käyttää apunaan myös työkaluja suojautuvien ihmisten kimppuun pääsemisen helpottamiseksi. Ihmispolot pyrkivät pitämään kinni henkirievuistaan miten parhaiten kykenevät.

KOMMENTIT

Sheldon Wilsonin ankea näkymä syrjäisestä kylästä lupailee hyvää, mutta pian suspensio romahtaa ja korppien hyökkäilystä tulee rutiinimaista tappamista, jossa ei oikeastaan näytetä paljoa mitään ja sekin vähä mitä näytetään, on kovin kehnosti toteutettua ja ontuvasti realisoituvaa. Tarinan pahimpia pohjakosketuksia voi hakea näyttelijöiden suoritteista ihan yhtä lailla kuin surkeista efekteistäkin. Elokuvan henkilöhahmoista kokonaisuutena ei muodostu kyläyhteisön tuntua eikä hahmoille anneta tilaa kehittyä tarinan edetessä saatikka tutkailla ihmeemmin näiden taustoja. Pahvimaiset hahmot kohkaavat tohkeissaan kohtauksesta toiseen ja loppupelissä kostautuu myös elokuvan piskuinen budjetti, sillä koko kyläyhteisöä riivaava ongelma kulminoituu vain muutamaan keskeiseen hahmoon ja muutamaan kuvauspaikkaan. Wilson ei pysy raiteilla kuvauksen ohjauksesta ja jättää samalla myös armotta näyttelijänsä palloilemaan hukassa tai kulmia kurtistelemaan. Kaw tarjoilee tympeän yksitotisen puolitoistatuntisen ilman rihmaakaan omaperäisyyttä. Harmillisesti myös efektien osalta Kaw yrittää haukata liian suuren palan, sillä elokuvan CGI-efektien huonous on merkillepantavaa. Siellä missä tietokone-efekteillä ei ole varaa pelata, pyritään maskaamaan tuotannon rajoja aggressiivisen nopeatempoisella leikkauksella. Siinäkin onnistutaan vain osittain, sillä illuusio kokonaisen parven aiheuttamasta paniikista, uhasta ja pelosta ei pääse vaikuttamaan keskittymällä vain yksittäisten lintujen nokkimisen hätäiseen tarkasteluun. Suurin ongelma elokuvassa paljastuu kuitenkin loppua kohti tultaessa, kun lintujen oudon käytöksen syy lopulta paljastetaan ja väännetään r-a-u-t-a-l-a-n-g-a-s-t-a. Ratkaisu on pahalta maistuva ja todellinen anti-kliimaksi, joka siivittää elokuvan lopun täydelliseen mahalaskuun. Se mätkähtää kuin ammuttu korppi räpistelemään omissa korinoissaan, jonka lopputekstit armollisesti päättävät.

YHTEENVETO

Kaw on kuin Alfred Hitchcockin The Birds-elokuvan köyhä ja sivistymätön maalaisserkku, joka kaupunkivisiitillä hämillään seuraa, miten hip ja pop cityhipsteri käy vähän laskettelemassa miljoonakaupungin yöelämässä ja maistelemassa ehdan baristan laskemaa kofeiinitonta mokkalattea ennen kuin juna takaisin perähikiälle tuuttaa lähdön merkiksi. Koko elokuvan juttu rakentuu kokonaisuudessaan vain yhden typerän koukun varaan. B-elokuvan leimaa yritetään hätistää satsaamalla pikku roposia efektitekniikkaan, mutta vääjäämätön epäonnistuminen paljastuu armotta siivekkäiden tietokonelintujen digitaalisessa kömpelyydessä. Mitäänsanomaton ohjaus ja kuin krapulassa hortoilevat näyttelijät yhdistyvät tehottomiin efekteihin ja kasassa on taas yksi tavanomainen peruskauhistelu, joka erehtyy luulemaan itsestään liikoja. Aineksia trillerissä ei juuri enempään tosin olisikaan.

2/10

The Grey (2011)

Ohjaus: Joe Carnahan
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Joe Carnahan, Ian Mackenzie Jeffers
Ensi-ilta Suomessa: 24.2.2012
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 117 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: arviolta $25 miljoonaa

JOHDANTO

Viimeisen kahden sadan vuoden aikana Suomessa on tiedossa 0 tapausta, jossa susi olisi surmannut ihmisen. Kanadasta löytyy tarkalleen 1 vahvistettu susien tekemä ihmiskaato. Mitenkään erityisen yleisestä tapahtumasta siis ei voi olla kyse – paitsi, jos tämän elokuvan esittämää susikuvaa uskoo. Elokuva esittää sudet jättiläismäisiksi – pienen karhun kokoisiksi!? – huvikseen tappaviksi surmakoneiksi. Ala-asteen biologian oppikirjaa ei tekijöille ole sattunut käsiin elokuvaa tehdessä, mutta eksistentiaalisen filosofian – erityisesti tanskalaisen filosofin Søren Kierkegaardin –  tekstejä on sentään taidettu tavata. Elokuvan juonen typeryys, hahmojensa täydellinen idioottimaisuus kylmä-, nälkä-, ja/tai raatelukuoleman uhatessa ja pöyristyttävät loogiset vammailut tekevät itsensä tiettäviksi jo heti alkukohtauksien kautta. Ei siis pidä yllättyä, jos uunoilu jatkuu kirjaimellisesti lopputeksteihin asti. Elokuvan ”juoni” pyörii selviytymisen ympärillä, mutta takuuvarmaa on lähinnä se, että näitä temppuja oikeasti yritettäessä elinaika olisi varmasti lyhyempi kuin mitä elokuvan idiooteilla kuunaan. Liam Neesonin esittämä susien metsästäjä Ottway on elokuvan keskeinen hahmo – ihmisjoukkion alfauros – jonka kautta avataan tietä myös eksistentiaalisille allegorioille. Mutta elokuvan rivien välissä noukittavissa oleviin herkkupaloihin ei pysty keskittymään, koska ohjaaja Joe Carnahan nakuttaa tasaisen varmaan tahtiin toinen toistaan hölmömpiä kuvioita katsojaparan siedettäväksi.

JUONISYNOPSIS

Alaskassa sijaitsevaa öljynporausprojektia susilta suojelemaan palkattu metsästäjä John Ottway joutuu tovereineen rutiinimatkallaan Anchorageen lento-onnettomuuteen. Kone hajoaa ja vie Alaskan brutaaliin talveen mukanaan suurimman osan matkustajista. Muutama kuitenkin jää henkiin, mutta henkiinjääneiden poraustyöntekijöiden on Ottwayn susitaitojen johdattamina yritettävä selättää paikalle herkuttelemaan kiiruhtaneen susilauman.

KOMMENTIT

Kaunis se sentään on. Erämaakuvaus on onnistunutta ja tukee loistavasti elokuvan melankolista tunnelmaa, jossa pohditaan susien ja ihmisten rinnastusten kautta ihmisyyden ja olevaisuuden tarkoitusta ja syntyjä syviä. Itse Greg Nicotero on päästetty efektien pariin puuhastelemaan, mutta lopulta elokuva jää tälläkin saralla varsin kesyksi ja lähinnä susien raatelemien ihmisraatojen kuvaukset muistuttavat meitä elämän raadollisuudesta ja elämänlangan ohuudesta. Jostakin syystä nämä sudet eivät ilmeisesti tykkää syödä ihmisiä; kynsivät ja näykkivät vain sieltä täältä juuri riittävästi saattaakseen uhrinsa kuolemaan. Ihme kyllä raadotkaan eivät sitten tunnu turreille kelpaavan, vaan ehkä susienkin on ahdistettava elossa olevia ihmisiä ”susifilosofisista syistä”.  Elokuvan kerronta on täynnänsä hitaita suvantokohtia, jolloin joukkiolla on aikaa nuotskun äärellä vitsailla, arpoa johtajaurosta ja muistella menneitä. Kai ne sudet sitten käyvät yöpuulle välillä, mutta suurin osa elokuvan kohtauksista potee tarkoitushakuisuudesta johtuvaa ummetusta, jossa realismi ja logiikka antavat aina periksi juuri sille suurelle idealle, joka on kullakin kerralla tarkoitus saattaa katsojan tietoon. Tekijöillä on nimenomaisesti kuitenkin tähän realismiin ja logiikkaan surkuhupaisan totisesti tarraava ote, joten siksi koko elokuvan syvällisempi pohdinto lösähtää pintapuolisten ääliömäisyyksien kautta samanlaiseksi hutuksi – ei tuota ihmisyyden ja olevaisuuden pohdintaa voi ottaa tosissaan, jos se ilmituodaan hutiloiden ja ilman uskottavaa kosketuspintaa siihen todellisuuteen, jota yritetään peilata. No ehkä Hollywoodissa menee läpi hahmojen toikkarointi arktisissa vesistöissä, juoksu metrisissä kinoksissa tai satumaisesti palavat umpijäätyneet oksat, mutta kylmyyteen ja pakkaseen tottuneille elokuvan ”realismi” näyttäytyy vastenmielisen valheellisena. Jos lentokoneella hyiseen erämaahan mäjähtävien selviytyjien tematiikka kiehtoo, alkajaisiksi kannattaa ehkä katsoa Lee Tamahorin yhtälailla epäuskottava, mutta sentään mielenkiintoinen elokuva The Edge (1997), Charlton Hestonin varsin pienelle huomiolle jäänyt The Motherlode (1982), Charles Martin Smithin The Snow Walker (2003) ja Frank Marshallin tositarinan dramatisointi Alive (1993).

YHTEENVETO

Selviytymisjännäriksi itsensä naamioiva filosofinen tutkielma onnistuu lähinnä aiheuttamaan samastumisen niihin susiin. ”Selviytyminen” on idioottimaista kohkaamista toinen toistaan hölmöimpien ideoiden jatkumossa mukamas tappavassa erämaassa. Elokuvan realistinen ote hajoaa nopeasti palasiksi, sillä näiden hahmojen käytöksellä ja ideoilla lumimyrskyjen, epärealistisen aggressiivisten jättiläissusien ja hyytävien pakkasten keskellä elinajanodotteeksi voisi läpsäistä lähinnä minuutteja – ei tunteja eikä todellakaan päiviä, kuten elokuvassa yritetään esittää. Liam Neesonin roolitus ja näytteleminen ovat tärkeitä, mutta parhain anti on silti elokuvan melankolinen ja arktista vihamielisyyden ja kauneuden symmetriaa uhkeasti esittävä luontokuvaus. Carnahanin elokuvan hölmöilyt ovat valitettavasti niin typeriä ja pöyhkeitä, että tekijät itse estävät pääsyn elokuvan rivien väliin. Sääli.

3/10