Brick Mansions (2014)

Ohjaus: Camille Delamare
Käsikirjoitus: Luc Besson, Bibi Nazeri, Ryan Amon
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Kanada, Ranska, Espanja
Kieli: englanti
Budjetti: 28 miljoonaa USD
Arvioitu: tammikuu 2026
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Yhdysvaltain elokuvamarkkinat ovat isot ja niiden studioiden ja elokuvien levitykseen erikoistuneiden yhtiöiden rahkeet ovat maailman kovimmat. On täysin tavallista, että hyväksi koetuista muualla tehdyistä elokuvista tehdään Pohjois-Amerikan markkinoita varten isolla rahalla ja isoilla elokuvatähdillä suoria kopioita, joita sitten ajetaan levitykseen myös koko maailman levityskanaviin. Osalle katsojista ei tule edes mieleen elokuvaa katsellessaan, että kysymyksessä on jonkun toisen elokuvan kohtaus-kohtaukselta tehty suora kopio. Joskus amerikkalaisten elokuvajakelijoiden globaali jakelutoiminta on niin suorasukaisen tehokasta, että katsojat eivät välttämättä edes tiedä alkuperäisen olemassaolosta saati sitä, mistä sen saisi käsiinsä. Vielä kun suurella rahalla saa isoja tähtiä niin osalle riittää se. Tom Cruisen tähdittämä Vanilla Sky (Cameron Crowe, 2001) on suora kopio espanjalaisesta elokuvasta Abre los ojos (Alejandro Amenábar, 1997). Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä True Lies (James Cameron, 1994) on kopio ranskalaisesta elokuvasta La Totale! (Claude Zidi, 1991). Al Pacinon tähdittämä Insomnia (Christopher Nolan, 2002) on kopio norjalaisesta alkuteoksesta Insomnia (Erik Skjoldbjærg, 1997). Richard Geren tähdittämä Unfaithful (Kohtalokas syrjähyppy, Adrian Lyne, 2002) on kopio ranskalaisesta elokuvasta La Femme Infidèle (Claude Chabrol, 1969). Liam Neesonin tähdittämä Cold Pursuit (Hans Petter Moland, 2019) on norjalaiselokuvan Kraftidioten (Hans Petter Moland, 2014) kopio. Tässä siis vain pienen pieni otos isojen tähtien tähdittämistä kopioelokuvista. Osassa kopioelokuvista on sama ohjaaja (esimerkiksi Jason Stathamin tähdittämä Géla Babluanin kopioelokuva Thirteen (2010) ohjaajan omasta alkuteoksesta viittä vuotta aiemmin) ja osassa jopa samoja näyttelijöitä (kuten Penélope Cruz ylläkin mainitussa Cameron Crowen elokuvassa Vanilla Sky ja myös tässä, nyt arvosteltavana olevassa elokuvassa mukana oleva David Belle) .

Juonitiivistelmä

Detroitin kaupunki on eristänyt pahimman slummiutuneen alueensa muurein ja sotilain muusta kaupungista. Tätä aluetta kutsutaan nimellä Brick Mansions ja sitä hallitsee huumekauppias ja gangsteri Tremaine (RZA). Alueen huumeongelmaa yrittää omalta osaltaan hillitä Lino (David Belle), joka laittaa kapuloita gangsterien rattaisiin. Gangsterit kidnappaavat Linon entisen tyttöystävän Lolan (Catalina Denis) ja ryöstävät kaupungin omistaman panssariauton, jonka lastina on neutronipommi! Gangsterit virittävät vahingossa pommin ja tuhon estämiseksi kaupungin pormestari lähettää alueelle peitetehtävään poliisi Damien Collierin (Paul Walker). Damien löyttäytyy yhteen Linon kanssa selvittääkseen sekä Lolan että neutronipommin kohtaloa. Käy lopulta ilmi, että kaupunkia johtavan pormestarin katala suunnitelma alueen tuhoamiseksi on käynnistynyt …

Kommentit

Otetaan rahtunen John Carpenteria (Escape from New York, 1981 ja Assault on Precinct 13, 1976), hyppysellinen Paul Verhoevenia (RoboCop, 1987), teelusikallinen Prachya Pinkaewia (Ong Bak, 2003), sekoitetaan hyvin ja kuvataan filmille. Ja se on vasta lopputulos alkuperäiselle Pierre Morelin ranskalaiselokuvalle Banlieu 13. Kun tuo vielä kopioidaan ja siirretään Amerikan isojen rahavirtojen avulla englanninkieliseksi versioksi, saadaan Camille Delamaren Brick Mansions. Kiertotaloutta kannatta edistää ja niin edespäin. Kierrätetty on myös David Belle, parkourin kehittäjä, joka näytteli myös alkuperäisteoksessa – ja totta vieköön nuo Bellen parkour -temput ovat kuitenkin yksi niistä aivan keskeisistä tekijöistä miksi tästä elokuvasta viitsii edes kohkata viittä sanaa enempää. Belle teki osapuilleen kaikki elokuvan huikeat temppunsa ilman apuja ja monet Bellen liikkeistä ja liikeradoista ovat selkeästi parantuneet vuosikymmenen harjoituksella alkuperäiseen verraten. Samalla pitää kuitenkin todeta, että parkour -temppuja on kuitenkin tässä elokuvassa jopa vähemmän kuin mitä odottaa sopisi ja samalla on vähentynyt myös alkuperäisen sarjakuvamaisesta ilmaisusta ammentava ylitseampuvuus, joka realisoitui lähes komediallisena vireenä tekijöiden itsekin ymmärtäessä tarinansa poskettomuuden. Nyt mennään paljon totisemmalla asenteella ja näitä totisten torvien soittajia edustavat RZA ja Paul Walker hahmoineen, mikä heikentää elokuvan viihteellisyyttä merkittävästi. RZA on sellainen wannabe-Wesley-Snipes Marco Brambillan elokuvasta Demolition Man (1993), mutta ei oikein osaa kolmea ilmettä enempää avittaa elokuvaa. Walker puolestaan mutristelee totisena valeasukyttänä ja tarkoituksena lienee ollut rakentaa jonkinlaista Richard Donnerin Lethal Weapon (1987) -elokuvan kyttäkamu-kuviota, mutta ei näiden näyttelijöiden välillä ole tarpeeksi kemiaa tai oikeanlaisia kohtauksia vuorosanoineen, jotta siitä koskaan mitään kummempaa realisoituisi.

Elokuvan moraalisessa ympäristössä on paljonkin kulmakarvojen kohotuksia aiheuttavia kohtauksia. Ehkä pisteliäimmin pistää mietityttämään, että erittäin julmaksi, ahneeksi ja pahansuopaiseksi maalattu kylmäverisesti omiaankin murhaava korruptoitunut uhkailuun ja kiristämiseen taipuvainen huumerikollisgangsteri – RZA:n näyttelemä Tremaine – nähdään ja realisoidaan elokuvassa vain olosuhteiden uhrina. Kun elokuvan tekijät vertailevat tätä julmaa petoa Detroitin nykyiseen kieroutuneeseen vain rahaeliittiä kunnioittavaan johtoon, peto nähdään hyvänä vaihtoehtona johtajaksi. Mitään välimallin henkilöä – tiedättehän, sellaista, joka ei olisi narsistinen psykopaatti – ei elokuvassa edes mietiskellä sopivaksi johtajaksi.

Teknisesti elokuva on varsin tavanomainen. Todella iso, lähes 30 miljoonaan jenkkitaalaan paisunut budjetti ei kuitenkaan näy kovin kummoisesti elokuvassa, vaikka miljöö ja lavasteet ovatkin onnistuneita. Paul Walkerin roolihahmoa varten on suunniteltu kasapäin joutavia kaahailu- ja autoromutuskohtauksia, jotka noudattelevat tyypillisiä toimintaelokuvien kliseitä ja kaavoja. Samaa on luvassa pyssynpaukuttelupuolella eli isommillakin paukkuraudoilla annetaan palaa oikein huolella, mikä on linjassa amerikkalaisten käsityksien kanssa hyvästä toiminnasta, mutta monin paikoin tuntuu vain omahyväisen ylitsevuotavalta liioittelulta. Parkouria sisältävien kohtauksien kuvauksessa on tukeuduttu hieman liian vahvasti muka-dynaamisuutta korostaviin agressiivisiin nytkähdyksiin, jotka vain sekoittavat kokonaiskuvaa tapahtumista eikä leikkauksen paikoittainen nopeus ollenkaan auta asiaa. Mukavasti kuitenkin David Bellen parhaimpien parkour- suoritusten taltioinnissa filmille on nähty kosolti vaivaa ja niiden parissa kyllä totisesti viihtyy.

Yhteenveto

Paul Morelin kymmentä vuotta aiemmin tekemän elokuvan Banlieu 13 (2004) suora amerikkalainen sinikopio kierrättää dystooppisen gangsteritarinansa varsin muuttumattomana. Moraalisilta arvoiltaan erittäin kyseenalainen elokuva yrittää kuorruttaa omaa luokkasanomaansa pärinällä ja sarjatuliaseiden säksätyksellä. Elokuvan keskeinen anti on David Bellen huikeatakin huikeammat parkour-temput, jotka ovat hioutuneet vieläkin paremmiksi mitä alkuperäisessä ranskalaiselokuvassa, vaikka kaikilta muilta osin alkuperäinen on selkeästi parempi elokuvana.

4/10.

The Doorman (2020)

Ohjaus: Ryûhei Kitamura
Käsikirjoitus: Lior Chefetz, Joe Swanson, Devon Rose
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Kanada, Romania, Iso-Britannia
Kieli: englanti, ranska
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: tammikuu 2026
Arvioidun version pituus: 97 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

John McTiernan ravisteli elokuvamaailman perustuksia vuoden 1988 jättihitillä Die Hard. Tuon elokuvan rakenteista ja teemoista syntyi melkeinpä oma lajityyppinsä toimintaelokuvien lajityypin sisälle. Die Hard -kopioissa on tyypillistä, että yksi (tai joskus kaksikin!) sankari joutuu hankalasti jumiin eristyksissä olevaan kohteeseen terroristien, ryöstäjien tai muutoin kenkkujen ketkujen kanssa. Sankari alkaa pistää kampoihin ketkujen koplalle tyypillisesti nitistäen näitä yksitellen kuin kärpäsiä konsanaan ja lopussa kiitos seisoo. Varsin usein malliin kuuluu vielä se, että ketkujengi onnistuu kiristämään tavalla tai toisella sankaria antautumaan tai ainakin antautumisuhan alle, mutta sankaripa se aina keksii ovelat keinot nollata ketkujen yritelmät.

Andrew Davisin Under Siege (Kaappaus merellä, 1992), Jan de Bontin Speed (Speed -kuoleman kyydissä, 1994), Michael Bayn The Rock (The Rock – paluu helvettiin, 1996), Geoff Murphyn Under Siege 2: Dark Territory (Kaappaus raiteilla, 1995), Renny Harlinin Cliffhanger (1993), Simon Westin Con Air (Con Air – lento vapauteen, 1997), Peter Hyamsin Sudden Death (Äkkikuolema, 1995) ja vaikka Wolfgang Petersenin Air Force One (1997) siirsivät kaikki onnistuneesti Die Hard -kopionsa teemat ja ideat milloin raiteille, vesille, ilmaan, vuoristoon tai bussiin ja naulasivat tehokkaasti John McTiernanin kehittämät ideat erottamattomaksi osaksi toimintaelokuvien historiaa. Ja nämä esimerkkielokuvat siis kaikki vain muutamien vuosien sisällä alkuperäisestä teoksesta. Sittemmin samaa kuviota on toisteltu ns. ad nauseum eikä merkkejä loppumisesta näy tähänkään päivään mennessä. Jotkut niistä tuoreemmista eivät kuitenkaan onnistu muuta kuin toistelemaan kyllästyneenä papukaijana kymmeniä kertoja nähtyjä juttuja, jotka ovat vuosien saatossa muuttuneet lajityypin kliseiksi. Näin käy myös tällä kerralla, kun muutoin jo kannuksensa aiemmin näyttänyt ohjaaja Kitamura tekee yhden uransa vähäpätöisimmistä tekeleistä.

Juonitiivistelmä

Merijalkaväen sotilas Ali (Ruby Rose) joutuu pois armeijan hommista erään epäonnisen tapahtumaketjun jälkihöyryissä ja palaa takaisin kotiinsa New Yorkiin. Alin setä järkkää tälle duunia ovimikkona Carrington-nimisessä vanhassa ja perinteikkäässä talokompleksissa, joka on juuri menossa peruskorjaukseen. Lähes kaikki asukkaat ovat poistuneet korjaustöiden tieltä, mutta parissa asunnossa on vielä asukkaat paikalla. Talokompleksiin iskee kiinni vanhoja kadonneita aarteita metsästävä retkue, jota johtaa Victor Dubois (Jean Reno), tavoitteenaan etsiä aarteet hyödyntäen rakennuksen vähäistä väkimäärää. Kuinka ollakaan, retkue osuu juuri Alin kuolleen siskon miehen kämppään ja uhkaa koko perheen henkeä ja terveyttä. Alin sotilastaidoille löytyy siviilissä heti oitis kovaa käyttöä.

Kommentit

Australialaismalli/näyttelijätär Ruby Rose on yrittänyt isojenkin toimintaelokuvien (mm. pienet roolit Paul W.S. Andersonin zombietoiminnassa Resident Evil: The Final Chapter (2016), Chad Stahelskin toimintaelokuvassa John Wick: Chapter 2 (2017)^[x], D.J. Caruson toimintaelokuvassa xXx: Return of Xander Cage (2017)) sivuroolien kautta saada avatuksi tietä itselleen. No tässä se nyt sitten tapahtuu: Ruby Rosen ensimmäinen varsinainen itsenäinen ja kantavaksi tarkoitettu pääosarooli. Valitettavasti kuitenkin homma menee pieleen. Rose selviää oikein hyvin niin kauan kuin kohtauksissa ei tarvita muuta kuin fysiikkaa: juoksemista, pyssyuhittelua, pikku painia tai poseerausta. Pääroolissa se ei vaan valitettavasti riitä eikä Rose pysty kantamaan tätä elokuvaa omilla harteillaan maaliin saakka. Sitä seikkaa ei helpota ollenkaan se, että Jean Renoa lukuun ottamatta muut elokuvan näyttelijät ovat aivan kahvilla ja Renonkin roolihahmolle on pakotettu dialogiksi sellaista tuubaa, että mies ei oikein tunnu tietävän mitenkä paksulla ranskalaisaksentilla sitä pitäisi ulos suoltaa. Oikeastaan mainitsemisen arvoiseksi nousee vain Aksel Hennie, joka on tässä elokuvassa pääpahiksen psykopaatiksi paljastuva apurikonna ja vaikka hänen hahmonsa on varsin yksiulotteiseksi tärvelty, Hennie hoitaa sen aivan hyvin.

Elokuvan äänimaailma on surkea. Ääniraidan keskeisen osan muodostaa aivan hirvittävä geneerinen keinotekoinen syntikkapupellus, jonka ainoa funktio on kertoa katsojalle, että hei nyt jotain pirun jännää pitäisi tapahtua, jos et muuten hoksaa. Ääniraidan hirveys korostuu kohtauksissa, joissa hiippaillaan talokompleksin käytävillä ja asunnoissa. Silloin nimittäin ääniraidalta ulostuu geneeristä tietokoneitse randomoitua sykkivää jännitysmökellystä, joka olisi täysin yksi-yhteen vaihtokelpoista tuhansien muiden vastaavien toimintaelokuvakohtausten kanssa. Harmillisesti myös elokuvan muussa tekniikassa on vetelehditty pahasti. Kuvaus, lavastus ja värisuunnittelu ovat vielä menetteleviä, mutta elokuvan leikkaus on vedetty sellaiseksi, että muutoin keskikastin koreografioista ei jää jäljelle juurikaan happamia kuoria enempää. Vaikuttaa aivan siltä kuin elokuvan näyttelijöitä ei olisi uskallettu päästää tekemään mitään fysiikkaa vaativia kohtauksia ja jotta stunt-henkilöiden identiteetti ei paljastaisi liikaa, kohtaukset on jouduttu leikkaamaan sekavasti ja rauhattomasti.

Elokuvan jaksotus ei ole tyydyttävä ja elokuvan juonenkäänteissä sekä tapahtumien uskottavuudessa on isoja ongelmia ja teknisiä aukkoja. Ikään kuin se ei vielä riittäisi, elokuvan hahmojen taustoituskin on varsin ongelmallista. Kaiken kukkuraksi Ruby Rosen näyttelemän sotilashahmon kerrotaan elokuvan alkupuolella kärsivän post-traumaattisesta stressihäiriöstä ja syövän lääkkeitä mielenterveytensä tueksi, koska pelkästään taksissa istuminen saa aikaiseksi psykosomaattisia pelkoreaktioita. Sitten yht’äkkiä kun varsinainen toiminta, turpiinveto ja sarjatuliräiskintä alkaa, hahmon kaikki mentaalipuolen ongelmat haihtuvat tipotiehensä kuin taikasauvasta kopaisten vain ja mikään pauke, hätä tai rätinä ei tätiä hidasta. Mitä ihmeen järkeä on ensin kertoa katsojalle yhtä tarinaa ja sitten lakaista kaikki maton alle. Eihän se toki olisi kovin sopivaa, jos sankari jäätyisi sikiöasentoon pyssyn paukkeesta, mutta itsepä tekijät ovat tarinansa hahmon siihen malliin rakentaneet ja sitten vetävät oman tekeleensä vessasta alas. Mitään uutta tai ihmeellistä ei jutussa ilmene, kaikki kuviot ja juonen osat ovat kaavioidun rutiinielokuvan käsikirjasta suoraan ongittuja ja suurin nautinto tulee siitä, että arvaako oikein ketkujen niputusjärjestyksen.

Yhteenveto

Keskimääräistä selvästi surkeampi Die Hard -klooni on vain vähän miellyttävämpää kuin rutiikäynti hammaslääkärissä: siinä penkissä sitä tietää, että ei tämä onneksi enää kauan kestä. Ohjaaja Ryûhei Kitamuran tasainen ja yllätyksetön kliseillä täytetty rutiinipätkä on kaikilta osin tasaisen keskinkertaista höttöä. Ontuvan kehnosti leikattu, melko surkeasti näytelty eikä äänimaailmassakaan ole kehumista. Kitamuran portfolion huomioiden tämä on melko selkeästi sieltä ohjaajan teosten huonoimmasta päästä.

3/10.

Winter’s Bone (2010)

Ohjaus: Debra Granik
Käsikirjoitus: Debra Granik, Anne Rosellini, Daniel Woodrell
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: ~2 miljoonaa USD
Arvioitu: tammikuu 2022
Arvioidun version pituus: 100 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 28.01.2011

Johdanto

Ozarkvuoret on Yhdysvalloissa neljän osavaltion alueelle levittäytyvä laaja vuoristoalue, joka on tullut tunnetuksi varsin karuista elinolosuhteista ja yhtenä Yhdysvaltain keski-lännen takapajuisimmista alueista. Missourin osavaltiosta ihan kelpo siivu on Ozarkvuorten alueella ja erityisesti halveeraavaa hillbilly-termiä on usein käytetty juuri Ozarkvuorten valkoisten väestöryhmien jäsenistä. Vuoristo-olosuhteiden takia monet väestöryhmät ovat eläneet varsin eristäytynyttä elämää varsin karussa ympäristössä. Aiemmin elinvoimaisia puulajeja hakattiin armotta 1800-luvulla ja vuorten mineraalirikkauksia hyödynnettiin saastuttavissa kaivosteollisuuden prosesseissa. Jäljelle on jäänyt saasteita, heikosti viljeltävää maa-ainesta ja systeemistä köyhyyttä, joka on iskenyt kovasti alueen asukasryhmiin.

Ozarkvuorille hyvässä ja pahassa sijoittuvia elokuvia on tehty jonkun verran. Joitakin jopa jännitys- ja kauhuelokuvienkin lajityypeissä, joita tässä voisi hieman tarkastella. Ehkä pölöimpiä on Misty Talleyn haikauhuelokuva Ozark Sharks (2015). Tuoreimpiin (kirjoitettaessa vuosi on 2026) kuuluu John-Michael Powellin trilleri Violent Ends (2025). Erikoisimpiin kuuluu David Friedkinin film-noir -elokuva Hot Summer Night (Gangsterien luolassa, 1957). Toimintalänkkäreistä moniakin kuvattiin alueella, mutta ainakin Joseph Kanen Smoke in the Wind (Savua tuulessa, 1975) myös sijoittuu sinne. Kuuluisin ja arvostetuin puolestaan lienee David Fincherin erinomainen psykologinen jännäri Gone Girl (2014), joka sijoittuu Ozarkvuorille ainakin osittain. Huvittavin taitanee olla tositarinaan pohjautuva Roger Cormanin B-luokan hähmäinen rikoskomedia Bloody Mama (Verinen Mamma Barker, 1970). Mainituissa elokuvissa korostuu vuorten asukkaiden eristäytyneisyys, huono-osaisuus, köyhyys ja väkivallan kyllästämä epäluulo sekä Yhdysvaltain hallintokoneistoon ja virkavaltaan että kaikkiin ulkopuolisiin. Samoja teemoja toistuu tässä Debra Granikin ohjaustyössäkin, mutta lisämausteena vielä mukaan on otettu seilaamaan näköalaton epätoivo ja lohduttomuus, koska miksei.

Juonitiivistelmä

Nuori Ree (Jennifer Lawrence) on vasta täysi-ikäisyyden kynnyksellä, mutta on jo joutunut ottamaan vastuun äidistään ja pienemmistä sisaruksistaan, kun käy ilmi, että metamfetamiinin valmistuskuvioihin sotkeutunut isä on pantannut tilukset ja talon takuiksi päästäkseen vapaalle jalalle odottamaan oikeudenkäyntiään. Kun miestä ei näy eikä kuulu, nuoren Reen on selvitettävä mitä isälle on tapahtunut ja yritettävä estää perheensä joutuminen kodittomuuden kurimukseen. Ree joutuu ottamaan suuria riskejä ja rikkomaan vuoristosukunsa kirjoittamattomia sääntöjä selvittäessään, miksi kukaan ei suostu hänelle avaamaan suutaan tai auttamaan tapauksen selvittämisessä.

Kommentit

Pohjolan perukoilla kirjallisuudessa ja elokuvissakin on suuressa suosiossa ollut sellainen tyylilaji mitä kutsutaan sateenvarjotermillä nordic noir. Tyylilajissa kukaan ei hymyile, kenelläkään ei ole hyvä olo, sääkin on ankeaa ja ainoa heiveröisen elonliekin varmuus on se, että se sammuu – ja pian. Vain muutaman elokuvan urallaan ohjanneen Debra Granikin Winter’s Bone voisi tältä osin olla aivan hyvin pohjois-amerikkalainen vastine Pohjolan nordic noir -tyylille ja menee samalla maanläheisessä kuvauksessaan niin lähelle kurjuuden ydintä kuin vain kameran linssillä pääsee. Granikin kuvauksessa värimaailmakin on ankean latistettu depressiivisyyden korostamiseksi. Likaisella seepialla ja myrskypilvien harmaudella murretut värit korostavat elokuvan sanomaa epätoivoisen kurjuuden ja köyhyyden keskellä elävistä näköalattomista vuoristolaisista, jotka samaan hengenvetoon kokevat tulevaisuuden vain sarjaksi epätoivoista selviytymistä ja samalla ovat ylpeitä omasta itsepintaisten vuoristolaisten perinteistä asuinpaikkoineen, joista eivät halua poiskaan. Granikin elokuvassa kuvataan kurjistuneen yhteisön elämää yhtä lailla rappioituneiden moraalikäsitysten, monimutkaisten väkivaltaan nojautuvien sukusiteiden ja lahoavan rakennetun ympäristön kautta. Ohjaaja kuvaa fiktiivisen tarinan maailmaa suorastaan dokumentaarisella otteella, jota seikkaa vielä korostaa elokuvan viipyilevät otokset ja äänimaailma. Äänimaailmaan on otettu mukaan jopa autenttista paikallisten asukkaiden suorittamaa perinnemusiikkia.

Jennifer Lawrence loistaa tässä elokuvaroolissa. Roolin hahmo ei ole sivistynyt eikä ole päässyt elämään normaalia lapsuutta, mutta hahmon maanläheinen ymmärrys arkisista elämän perusasioista maadottaa hahmon katsojalle ymmärrettävään muotoon. Lawrence ei ylinäyttele hahmonsa epätoivoista kamppailua isänsä kohtalon selvittämisessä vaan päinvastoin tuntuu näytellessäänkin saavan hahmolle pelattua hienoin pienin nyanssein sellaista sanatonta selviytymiseen tarvittavaa voimavaraa; uhmaa vastustaa melankolista apatiaa, joka yhteisön yllä vainoaa kaikkia ja kaikkea. Sivuosarooleja on kuitenkin selkeästi liikaa. Pitkälti kolmattakymmentä serkusta, setää, tätiä ja muita etäisempiä sukulaisia omine kumppaneineen ajaa elokuvan seuraamisen sekavaksi. Tekijät käyttävät mieluummin aikaa kuvaten pyydetyn peuran nylkemistä kuin selventääkseen Reen suhdetta muihin ympärillään. On kuitenkin ilmeistä, että Ree itse tietää kuka kukin on Ozarkvuorten rähjäisissä rinnetaloissa, mutta tätä tietoa ei mitenkään kyetä tuomaan katsojalle saakka selväksi. Ree vain tallustaa paikasta toiseen tavaten ison joukon sukulaisiaan ja ystäviään, mutta ani harvan sivuosahahmon kontaktipinnasta muodostuu elokuvan tarinan kannalta merkityksellinen. Jännityselokuvan aineksia sisältävän elokuvan kulku on myös varsin verkkaista ja monissa paikoin elokuvassa on vain joutavaa tyhjäkäyntiä, joka ehkä tekijöiden mielestä kuvastaa vuorten asukkaiden elämän vähemmän hektistä luonnetta kaupunkilaisten maailmaan verrattuna, mutta joka itse elokuvan pitkittyessä alkaa maistua pitkäveteiseltä. Lohduttomuutta draaman keinoin kuvaavaksi taide-elokuvaksi Granikin teos sopii varmasti paremmin kuin isän kohtaloa selvittävän sinnikkään nuoren naisen tutkimuksia kuvaavaksi jännityselokuvaksi.

Yhteenveto

Debra Granikin ohjaaman elokuvan ytimessä on Ozarkvuorten asukkaiden näköalattoman lohduttomuuden, rapistuvan moraalin ja katoavan perhettä korostaneen yhteisöllisyyden katoamisen kuvaaminen raa’an rehellisellä otteella. Draaman juoneen on säikeistetty mukaan jännitystarinamaista selvittelyä ja selviytymistä, mutta pääpaino on vaikeissa oloissa elävien ihmisten ihmiskohtaloiden mietiskely.

6/10.

Ava (Final Target, 2020)

Ohjaus: Tate Taylor
Käsikirjoitus: Mathew Newton
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: joulukuu 2025
Arvioidun version pituus: 96 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Hei! Taas päästään turinoimaan herkullisesta ruoka-aiheesta eli spagettikäsivarsien ja nuudeliranteiden varaan rakentuvista naissukupuolen turpaanvetäjistä kovapintaisissa toimintaelokuvissa. Kun sukupuolten tasa-arvo alkoi nostaa naisnäyttelijöitä rankkoihin fyysisiin tappelijarooleihin, näihin rooleihin alkoikin valikoitua naisia, joiden ulkonäkö ja habitus eivät todellakaan kieli tappiin asti treenatuista tappokoneista. Päin vastoin: valttia ovat huoliteltu kauneus, laihuuteen kallistuva kehon sopusuhtaisuus, mahdollisesti rehvakkaat muodot ja erityisesti nuoruus. Kaikki nuo attribuutit yhdistettynä yleensä johtavat välittömiin uskottavuusongelmiin kovapintaisissa toimintaelokuvissa, joissa on totuttu fyysisiä suoritteita suorittamassa fyysisiin suoritteisiin kykeneviltä näyttävät äijylit. Naisrooleissa tätä ilmiselvää ongelmaa ei korjata roolittamalla iäkkäämpiä (kunkin elokuvan sisäisessä maailmassa samalla myös kokeneempia) tahi fyysiseltä olemukseltaan rotevampia naisia vaan ratkaisuksi taiotaan roolihahmoille ylivertaisia taistelutaitoja aivan kuin vapaaottelun näyttävämpien temppujen tai ju-jujutsun pyyhkäisyjen ja lukkojen taitaminen olisi automaattinen tae tirvaista se kaksimetrinen, sataviiskytkiloinen, kauttaaltaan tatuoitu venäläisgangsterin arpinaamainen henkivartijana työskentelevä entinen palkkasotilas ketoon suit sait sukkelaan ilman, että edes hiuksiin tarvitsee sipaista lisää muotovaahtoa. Hyvän matkaa etukenossa länsimaihin verrattuna tässä mentiin muuten Hong Kong -toiminnan kultakaudella (1970-luvun lopulta 1990-luvun alkuun) jona aikana mm. tunnettu malesialainen tanssija Michelle Yeoh, amerikkalainen kamppailulajitaitaja Cynthia Rothrock ja Hong Kongin oma tyttö Kara Wai tekivät itsensä tunnetuiksi varsin päheillä toimintaspektaakkelirooleillaan.

Ohjaaja Luc Besson elokuvallaan Nikita (1990) oli pitkälti vastuussa siitä, että myös Hong Kongin ulkopuolisessa maailmassa naiset kovapintaisina palkkatappajina ja/tai tuhoavina koston enkeleinä toimintaelokuvissa alkoivat yleistyä teemana. Spagettia ja nuudelia on sittemmin riittänyt isompaankin nälkään. Esimerkiksi: Angelina Jolie (Philip Noycen Salt, 2010), Charlize Theron (David Leitchin Atomic Blonde, 2017), Jennifer Garner (Pierre Morelin Peppermint, 2018), Macarena Gómez (Miguel Martin Sexykiller, 2008), Jennifer Lawrence (Frances Lawrencen Red Sparrow, 2018), Kim Ok-bin (Jung Byung-gilin The Villainess, 2017), Saoirse Ronan (Joe Wrightin Hanna (2011), Kate Beckinsale (Tanya Wexlerin Jolt, 2021), Karen Gillan (Navut Papushadon Gunpowder Millkshake, 2021), Mary Elizabeth Winstead (Cedric Nicolas-Troyanin Kate 2021), Sasha Luss (Luc Bessonin Anna, 2019), Jeon Jong-seo (Chung-Hyun Leen Ballerina, 2023), Ana de Armas (Len Wisemanin Ballerina, 2025), Asami Sugiura (Kurando Mitsutaken Gun Woman, 2014), Fernanda Urrejola (Ernesto Díaz Espinozan Bring Me the Head of the Machine Gun Woman, 2012), Salma Hayek (Joe Lynchin Everly, 2014) Maggie Q (Martin Campbellin The Protégé, 2021), BridgetFonda (John Badhamin Point of No Return, 1993), Zoe Saldaña (Olivier Megatonin Colombiana, 2011) tai miksei vaikka Geena Davis (Renny Harlinin The Long Kiss Goodnight, 1996). Kaikissa on uskottavuusrintamalla samankaltaista problematiikkaa, joka juontaa juurensa pitkälti siihen, miten kyvykkäiksi nämä tappajanaiset esitetään hoitamaan tilanne kuin tilanne. Itse asiassa sellaisia naistähtiä, jotka uskottavasti kanavoisivat rosoisempia väkivaltaisen toiminnan realiteetteja on niukalti. Mieleen juolahtaa oitis lähinnä Nicole Kidman (Karyn Kusaman Destroyer, 2018), Gina Carano (Steven Soderberghin Haywire, 2011), Agnieszka Grochowska (Mateusz Rakowiczin Dzien Matki [The Mother’s Day], 2023), Jennifer Lopez (Niki Caron The Mother, 2023), ja ehkä Jessica Alba (Mouly Suryan Trigger Warning, 2024). Tummaihoisia naisia ei näihin kinkereisiin ole paljoa kutsuttu, vakka toki Pam Grier ja Halle Berry joissakin teemaa sivuavissa toimintaelokuvarooleissakin ovatkin olleet.

Juonitiivistelmä

Palkkamurhaaja Avan (Jessica Chastain) puhtoiseksi luulema, mutta hämäräperäiseksi osoittautuva, työnantaja heittää moraalikompassinsa ailahtelujen ja alalta eläköitymisen idean kanssa painiskelevan palkkamurhaajan tielle vielä yhden viimeisen keikan. Työnantajaa edustaa Avan käsittelijä Duke (John Malkovich), mutta tämäkin on vain käskyläinen isolle pomolle Simonille (Colin Farrell). Paljastuu, että siinäpä sitten yritetäänkin päästä riippakiveksi muodostuvasta palkkatappajasta eroon firman muiden toimijoiden myötävaikutuksella. Pieleenhän se menee ja sitten alkaa kissa- ja hiirileikki, että kuka kolkkaa kenetkin ja missä järjestyksessä. Ava hakeutuu kotipuoleensa Bostoniin ja tapaa siellä siskonsa Judyn (Jess Weixler), entisen miesystävänsä Michaelin (Common) ja äitinsä Bobbin (Geena Davis), joiden kanssa on jäänyt asioita selvittelemättä. Koko porukka joutuu tahtomattaan mukaan murhaleikkeihin Avan perässä ramppaavien palkkamurhaajien takia ja menneisyyden haamutkin Avaa kovasti rasittavat.

Kommentit

Ei mitään uutta auringon alla. Eläköitymistä halajava ja työnsä moraalisen puolen ongelmiin havahtuva palkkatappaja joutuu itse kokemaan ihmisjahdin, selviytyy kaikesta saastasta, jota päälle lasketaan ja paketoi entisen firmansa konkurssiin. Kliseerumpu kumisee täydeltä laidalta eikä Tate Taylor ole näihin iänikuisiin peruspremisseihin mitään uutta tuonut. Sen sijaan Taylor tuo mukaan muutoin suoraviivaiseen perustason toimintaan ihmeellistä melodraamaa päähenkilö Avan menneisyyden ongelmien ratkomisen muodossa. Pähkäillään vähän aiempaa päihteiden kanssa läträämistä, isäsuhdetta valehtelija-isään, vaikeaa äitisuhdetta ja puisevaa kolmiodraamaa Avan entisen miesystävän ja nykyisen Avan siskon kihlatun kanssa. Elokuva vaikuttaa kuin kahdesta eri DNA-juosteesta pakolla yhteen hitsatuksi; sen kohtaukset tuntuvat kuuluvan kahteen kokonaan eri lajityyppiin. Äiteläksi melodraamaksi paisuvaa tunnekuohujen selvittelyä täplitetään yleensä jonkun vammautumiseen tai kuolemaan johtavalla toimintaepisodilla, joissa Ava pätkii pataan vuoroin hänen peräänsä lähetettyjä roistoja ja vuoroin ihan muita roistoja. Draaman ja toiminnan sotkeminen yhteen ei tässä nyt oikein toimi ja menneisyyden tunne- ja suhdesotkujen setviminen ei liity mitenkään itse pääjuoneen. Kokonaisuutta hankaloittaa merkittävästi Avan entisen miesystävän rooli: näyttelijä Common on aivan pihalla pitkälti kaikissa kohtauksissaan ja kun niitä kohtauksia on sitten hyvästikin kymmenkunta niin herran tunteeton unissakävely elokuvan tuiverruksessa saa jopa myötähäpeän tunteita aikaiseksi. John Malkovich, Geena Davis ja Colin Farrell omissa aika karikatyyrimäisissä rooleissaan menettelevät joten kuten. Nykyamerikkalaiseen menoon kuuluu kanssa tietty se, että pääpahis taittaa englantia menemään jenkkien ulkopuolelta haetulla aksentilla, jolla amerikkalaisyleisölle halutaan jatkuvasti korostaa, että oman maan ongelmat tulevat omien rajojen ulkopuolelta.

Hyväksi on luettava elokuvan ääniraita. Aniharvoin enää nykyään toimintaelokuvan formaattiin upotettuihin elokuviin viitsitään säveltää jotain keinotekoisen geneerisen konehumpan ulkopuolista äänimaailmaa, mutta tällä kertaa itse Bear McCreary on vastuussa elokuvan ääniraidan sovituksesta ja se kyllä kuuluu positiivisesti! Äänisuunnittelu on pontevaa ja tukee elokuvan kohtauksia aivan nappiin. Hyväksi pitää luettaman myös Jessica Chastain. Chastain ei ole pelkästään antavana osapuolena vaan elokuvan edetessä saa itsekin karusti käkättimeen ja kaiken lisäksi Chastainin ulkoinen habitus jossakin määrin tukee hänen roolihahmonsa osaamiskirjoa. Mennään siis johdannossa hihiteltyjen nuudeliranteiden ja spagettikäsivarsien ulkopuolelle enemmän sellaisen treenatun-oloisen sopusuhtaisen kamppailijan kehofysiikan suuntaan. Sanotaanko vaikka niin, että ilman Jessica Chastainin antautumista rooliinsa tämä elokuva olisi ollut aivan merkittävästi heikompi tekele. Pelkästään Chastainin roolin tuoma realistinen häivähdys riittää nostamaan elokuvan kiinnostavaksi tapaukseksi johdannossa mainittujen hurja mimmi pieksee kaikki -elokuvien rinnalle ja joissain tapauksissa ohitsekin.

Yhteenveto

Varsin tavanomainen petetystä palkkamurhaajasta kostajaksi -tyyppinen toimintaelokuva, jota vaivaavat sekä liiallinen tukeutuminen lajityypin moninaisiin kliseisiin että täysin epäonnistuneet melodraaman sävyttämät sivupolut menneisyyden haamujen luokse. Jessica Chastain on naispuolisena turpaanvetäjänä peräti onnistunut tapaus, mutta sivuosissa haahuilevat Geena Davis ja Common ovat aivan täysiä turhakkeita tällä kertaa. Elokuvan keskeinen ongelmakohta on siinä, että sen identiteetti ei ole selvä edes sen tekijöille. Aivan kuin säpsäkän brutaalia palkkamurhaajasta kertovaa toimintaelokuvaa halunnut Jekyll olisi joutunut kamppailemaan ruutuajasta perhedraamasta, suhdevänkäyksistä, riippuvuuksista ja äiti- ja isäsuhteista mieluummin tarinoivaa Hydeä vastaan.

5/10.

Voleuses [Wingwomen] (2023)

Ohjaus: Mélanie Laurent
Käsikirjoitus: Mélanie Laurent, Christophe Deslandes, Cédric Anger
Tuotantomaa: Ranska
Kieli: Ranska
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: Elokuu 2024
Arvioidun version pituus: 115 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Ah – se kuuluisa viimeinen keikka. Viimeisestä keikasta on pulinaa ollut tämän blogin muiden elokuva-arvioiden johdannoissa jo joltisenkin verran, joten ehkä nyt voitaisiin ottaa tikun nenään toinen tätä keikkaelokuvaa määrittävä tekijä eli feminismi. Naisia tappajina ja voroina? Naisia rikollispomoina? Naisia pakokuskeina? Naisia kostajina? ”Mitä kerettiläisyyttä on tämä?!”, huudahtaa kauhuissaan perinteisten toimintaelokuvien piinkova tosifani nojatuolinsa pohjalta nyrkkiään puiden. Vai huutaako sittenkään? Ne ajat ovat olleet jo kauan takanapäin, kun katsojien odotusarvot naisten roolituksista toimintaelokuvissa harasivat vastaan sille, että nainen voisi olla toimintaelokuvan tähtiroolissa puuhastelemassa kaikkea mahdollista äijäilymeininkiä siinä missä mieskin. 2010- ja 2020-lukujen aikana naiset ovat täyttäneet huikean määrän rooleja toimintaelokuvissa, jotka takavuosina miesroolituksin olisi mielletty toksisen machokulttuurin edustajiksi. Ja mikäs siinä! Kyllä eläviin kuviin mahtuu pyssytteleviä ja tappelevia naisia vallan mainiosti. Kuitenkin toimintaelokuvien kerronnassa siinä sivussa nousussa on ollut havaittavissa sellainen feministinen trendi, jossa naiset eivät pelkästään olekaan korvaamassa miehiä, vaan alentavat kaikki elokuvan miehet hömelöiksi idiooteiksi, joiden keskeinen virka on olla elokuvassa naisten toiminnan laskiämpäreinä, naurunaiheina tai nyrkkeilysäkkeinä. Kutsuttakoon tätä vaikka yltiöfeminismiksi. Se on varmasti vastareaktiota kauan sitten ohitettujen vuosikymmenien elokuvakerronnalle, jossa naiset olivat heikkoja pelastettavia kodinhengettäriä tai kaltoinkohdeltuja perhosiksi kuoriutuvia toukkia vain. Tälle vastareaktiolle löytyy varmasti ymmärtäjänsäkin, mutta modernin tasa-arvon ajattelun kannattajien kannalta tällainen elokuvailmapiiri on täsmälleen yhtä toksinen kuin se ilmiö, jota vastaan reagoidaan. Viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana toimintaelokuvien naistähdet ovat voineet tehdä aivan mitä tahansa mitä aiemmin miehetkin, kuten tästä lyhyestä ja puutteellisesta toiminnallisten elokuvien listastakin käy vaivatta ilmi: Gina Prince-Bythewoodin The Woman King (2022), Patty Jenkinsin Wonder Woman (2017), Cathy Yanin Birds of Prey and the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn (2020), Niki Caron The Mother (2023), Tanya Wexlerin Jolt (2021), Cedric Nicolas-Troyanin Kate (2021), Steven Soderberghin Haywire (2011), Jung Byung-gilin The Villainess (2017)^[x], Pierre Morelin Peppermint (2018), Vaughn Steinin Terminal (2018)^[x], Navot Papushadon Gunpowder Milkshake (2021), David Leitchin Atomic Blonde (2017)^[x], Mateusz Rakowiczin Dzien Matki [The Mother’s Day] (2023), Dan Trachtenbergin Prey (2022) ja Chung-Hyun Leen Ballerina (2023). Näistä elokuvista osa kurottaa aktiivisesti miessukupuolta avoimesti halveksivaan yltiöfeminismiin ja osa puolestaan lähinnä vaihtaa perinteisen miestähden roolituksen naistähden roolitukseen yrittäen pitää tasapainoa siinä, miten elokuvan miesrooleja elokuvassa kohdellaan. Osa tasapainoilee siinä välissä. Osa onnistuu, osa ei niinkään.

Juonitiivistelmä

Korkean profiilin keikkoihin erikoistuneen varaskaksikon Carole (Laurent) ja Alex (Adèle Exarchopoulos) ensimmäinen puolikas olisi halukas ripustamaan naulaan rikolliselämän hansikkaat ja puhuu kaksikon toisenkin puoliskon mukaan suunnittelemaan elämää varastamisen jälkeen. Vaan kaksikon yläpuolella oleva johtajatar Marraine (Isabelle Adjani) ei semmoista peliä suvaitse ilman kovaa korvausta eli vaatii kaksikolta sen kuuluisan viimeisen keikan tekemistä. Marraine yrittää murhata Alexin epäonnistuen siinä ja lopulta kaksikko lähtee vastentahtoisesti vimoiselle keikalle. He ottavat mukaansa pakokuskiksi nuoren Samin (Manon Bresch), koska ilmeisesti sellaiselle voisi olla tässä keikassa käyttöä. Keikan suunnittelun ja toteutuksen sijasta naiset suunnittelevat elämäänsä, tekevät sivuhommeleita tappaen naama virneessä, vetävät kunnon kännejä kyläbileissä ja pohtivat kuka olisi sopiva kenellekin poika- tai tyttöystäväksi. Keikkaakin tulee sitten lopulta suoritettua, kun muut hommelit alkavat käydä vähiin.

Kommentit

Keikkaelokuvaksi Laurentin teos on tasan tarkkaan surkea. Keikkaa ei sen ihmeemmin pohjusteta eikä suunnitella eivätkä sen toteutuksen yksityiskohdat kestä ensinkään lähempää tarkastelua – vaikka asiaa tarkastelisi elokuvan sarjakuvamaisista lähtökohdista. Elokuvan kerronnallinen pääpaino on kepeä draama naiskolmikon yhteisten ilojen ja surujen aiheiden purkamisessa ja lähes melodramaattisessa vatvomisessa suhdekarikkojen pettymysten ja tulevaisuuden haaveilun välimaastossa unohtamatta naisten välisiä keskinäisiä ristiriitoja ja seksuaalissävytteisiä kiintymyksiä. Rikollisten ystävyyden ja keskinäisen kumppanuuden tarkastelu ja pohdiskelu onkin elokuvan olennainen sisältö – sitä vain koristellaan toimintaelokuvakohtauksin, joita ripotellaan sopivin väliajoin pitämään yllä edes jonkinlaista vaikutelmaa toimintaelokuvasta. Toimintaa sisältävät kohtaukset eivät kuitenkaan ole millään lailla erityisen huolimattomia tai huonoja. Ohjaaja Laurent taikoo paikoin jopa hyvinkin onnistuneita kiihkeitä tuokiokuvia toiminnalisista episodeistaan, mutta aivan keskeiseksi ongelmaksi tulee se, että kaikki tuntuu olevan keskeisen juonen kannalta merkityksetöntä, kehnosti istuvaa ja toisistaan irrallaan olevaa. Katsojan on vaikea ymmärtää, miten iso osa tapahtumista nivoutuu sen ison keikan osaksi. Mihin keikassa lopulta edes tarvitaan tarkka-ampujaa tai jopa sitä keikkakuskia? Erityisen outoa on, että ”juonen” keskiössä oleva keikka tuntuu olevan elokuvan tekijöille toissijainen pakkopulla ja valtaosa elokuvan toimintakohtauksista keskittyy aivan toisarvoisiin tapahtumiin, joiden moottorina toimivat henkilökohtaiset syyt. Osa kohtauksista on niin pahasti irrallaan muun elokuvan maailmasta, että katsojaparan pitää oikein nipistää itseään varmistaakseen, että ei ole nukahtanut jonkun oleellisen kymmenminuuttisen kohtauksen ohitse (kyllä,… lasiseinäinen piilopaikka keskellä metsää, mietin muiden muassa juuri sinua!). Tätä ei auta ollenkaan elokuvan kaksituntinen kesto, joka ylittää lähes tunnilla sen mitä elokuvan käsikirjoituksella olisi tarjota. Hollywood-vastinparejaan mukaellen elokuvassa myös teknologiset aspektit ohitetaan olankohautuksilla ja hyvinkin hankalilta tuntuvat asiat lutviutuvat elokuvassa ilman perusteluita tai hahmojen aiempaa suunnittelua. Luonnollisesti kilpa-autoileva moderni nykynainen on myös automaattisesti parhaan A-ryhmän teknohakkeri eikä ihmisiä siellä täällä keskellä kirkasta päivää iloisesti tangon tahtiin murhaavan neitossakin ole tarpeen pelätä virkavaltaa, kameroita eikä näemmä yhtään mitään muutakaan. Paitsi omaa palkkaajaansa. Itse asiassa neitossakin murhaamien tai muutoin vahingoittamien miesten määrä kasvaa rajusti elokuvan edetessä ihan hyviin lukemiin. Vaikka elokuva yrittääkin pestä kasvojaan keksimällä murhaamisen olevan ”kostoa” ja ”välttämättömyyttä”, tekijöiden moraalinen sanoma miesten tappamisesta, tästä tappamisesta nauttimisesta ja koston mittasuhteista oikeutuksineen tulee kyllä harvinaisen selväksi. On hieman hankalaa asennoitua elokuvan avointa murhanhimoa tihkuvien ja hihkuvien naisten haaveiluun rikollisen maailman tomujen jättämisestä taakseen ja perheen perustamisesta rauhaisaan maaseutuidylliin. Asiaa ei myöskään millään muotoa helpota naisten moraalisen kompassin jatkuva heiluriliike, joka saa katsojan kyseenalaistamaan hahmojen todellisen halun aloilleen asettumisesta.

Sarjakuvakirjaan perustuvan tarinan filmatisoinnin ainoana pelastavana enkelinä on Laurentin visuaalinen silmä. Monet kohtauksista on kuvattu ja sommiteltu kiehtovasti, kamera-ajot ovat ammattimaisen vetreitä ja laajan linssin taltioimat maisemat kerrassaan upeita. Harmi vain, että Laurent ei ole ollut tekemässä jaksoa Avara luonto -sarjaan vaan yritteillä on ollut ihan kaksituntinen kokopitkä rikosraina. Elokuvan näyttelijät luovivat kapeiden roolihahmojensa karikoissa miten kykenevät ja onnistuvatkin kehittämään intiimiäkin kemiaa joissakin yhteisissä kohtauksissaan. Toisaalta esimerkiksi Alexin ja Samin hahmojen keskinäinen kasvu ystäviksi on taattua klassista klisee-puuroa enkä loppuratkaisun järkevyydestä nyt viitsi paljastaa muuta kuin, että ”Tuntuu, kuin vastaavaa olisi joskus ennenkin nähnyt … peräti monastikin”.

Yhteenveto

Kipeän kovasti kepeäksi komediaksi yrittävä yltiöfeministinen toimintaelokuva paljastuukin toiminnallissävytteisin kimallekuorin koristelluksi ystävyysdraamaksi ja kapsahtaa katajaan erityisesti sen komediallisten vireiden puutteesta, mutta myös toiminnallisten episodien täysin irrallisesta yhteydestä toisiinsa ja elokuvan yleiseen juonenkulkuun. Elokuvan kohtausten välillä niitä yhdistävää punaista lankaa ei ole; se on kuin samaan picnic-koriin ängettynä mitä keittiön kaapeista on sattunut juurikin sillä hetkellä löytymään välittämättä tuon taivaallista siitä, mikä sopii minkäkin kanssa.

3/10

Sayen (2023)

Ohjaus: Alexander Witt
Käsikirjoitus: Patricio Lynch, Julio Rojas, Carla Stagno
Tuotantomaa: Chile
Kieli: mapudungun, espanja
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: tammikuu 2024
Arvioidun version pituus: 94 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Luonto on uhattuna ja riistokapitalistit tulouttavat riihikuivat veroparatiisien kirstuihin pölyttymään. Jättiyhtiöiden häikäilemätön köyhien maiden riistäminen ja rehottavan korruption aulis ruokinta ovat tuiki tavallisia aiheita nykyjännäreissä ja miksei osassa toimintaelokuviakin. Ekologisesti herkkien alueiden tuhoaminen mammonan alttarilla tarjoaa teemana mukavan selkeän ja mustavalkoisen näkökulman riiston mekanismeihin. Näitä mekanismeja on sitten kiva paheksua oman olohuoneen rauhassa vaikka televisiosta, jonka valmistaminen on osaltaan ollut kuivattamassa maankuorta harvinaisista maametalleista ja siten juurikin tämän mainitun riiston mekanismin osanen. Erityisen tyypillistä ekotrillerien lajityypille on se, että niissä usein yksi puuhastelija aloittaa pahasti alakynnessä totaalisen ylivoimaista vihollista vastaan ja päätyy jollakin epätyydyttävällä tavalla sankarin viittaa marttyyrimaisesti kantaen Pyrrhoksen voittoa mukailevaan lopputulemaan. Näin tälläkin kertaa.

Ongelmaksi kuitenkin muodostuu se, että Sayen ottaa kovin yksipuolisen asennoitumisen sinällään vakavaan luonnon riistoa ja alkuperäiskansojen oikeuksia käsittelevään tematiikkaan. Elokuvan tekijät maalaavat, ihan tietoisesti ja tahallaan, mapuche-alkuperäisväestön edustajat jonkinlaisiksi rauhaa rakastaviksi luonnon kanssa täydellisessä symbioottisessa ja hengellisessä harmoniassa eläviksi heterogeenisiksi ihannehipeiksi, joiden ihanteellisen elämänmuodon ainoana haitallisena esteenä ovat valkoiset miehet. Huomaamatta jää, että mapuche-alkuperäisväestön pitkään jatkunut väkivaltainenkin – ja kyllä, ihan oikeutettukin – vastarinta Chilen hallintoa ja erityisesti kotimaisia metsäyhtiöitä vastaan on synnyttänyt Chilen Araucanian alueelle myös kokonaisia huumekartelleja ja vaikutusvaltaisia rikollisliigoja, joiden johdossa on nimenomaan mapuche-alkuperäisväestön edustajia. Siitäkin porukasta, kuten kaikista porukoista kautta maailman, löytyy se myrkyllinen osanen, joka ottaa itselleen mieluummin kuin laittaa yhteiseen nuotioon. Tekijät myös jättävät kokonaan avaamatta sen, miksi perinteistäkin elämää vaaliville intiaaneille tuntuvat kelpaavan moottoripyörät, tietokoneet, tuliluikut ja kännykät. Pääasia on, että niiden valmistamiseen käytettävät materiaalit tulevat sieltä mystisestä jostakin muualta eikä omalta takapihalta.

Juonitiivistelmä

Mapuche-vähemmistöön kuuluva nuori nainen Sayen (Rallen Montenegro) palaa kotiseudulleen opiskeltuaan urbaanissa ympäristössä. Sattumoisin samoihin aikoihin Sayenin isoäitiä (Teresa Ramos) lähestytään aikeissa ostaa naisen omistamat maa-alueet. Alkuperäisväestön ikiaikaiset asuinseudut ovat uhattuna, kun eurooppalaisen jättikonsernin GreenCorp:n tytäryhtiö Araucorp on aikeissa aloittaa koboltin louhimiseen tähtäävän kaivostoiminnan vielä luonnontilaisella alueella. Yhtiö haluaa saada alueet hallintaansa keinoja kaihtamatta ja pian Sayen löytää itsensä sissisotilaana taistelemassa yhtiön raakoja keinoja vastaan tavoitteenaan kosto ja korruptoituneen mädän järjestelmän paljastaminen salaliittoineen päivineen.

Kommentit

Ohjaaja Witt ymmärtää kyllä, että elokuvallisessa kerronnassa filosofisesti mustavalkoisen materiaalin kanssa on paljon helpompi tehdä työtä kuin harmaan eri sävyjen kanssa. Siispä välttääkseen ajamasta elokuvan protagonistia Sayenia liiaksi ekoterroristin muottiin istuvaksi, Sayenille annetaan primääriseksi motivaattoriksi vanha kunnon verikosto. Koston ja vähemmistön oikeuksien puolustamisen yhdistäminen yhdeksi motivaattoriksi tekee Sayenin matkasta niin paljon helpommin samastuttavan, ymmärrettävän ja hyväksyttävämmän. Koston keskiössä ovat hämärän jättiyhtiön häikäilemättömät kätyrit ja käskyttäjät kuin parhaimmassakin John Wick -tarinassa konsanaan, mutta elokuvallinen lopputulos on toki merkittävästi vaatimattomampi kuin tuossa mainitussa elokuvasarjassa. Koston matkaan lähtevä Sayen ei juuri saa apuja omalta heimoyhteisöltään, joka seikka herättää katsojassa oitis kummeksuntaa. Eikö Sayenin vastarinta edustakaan koko yhteisön yhteistä hyvää, kuten tekijät yrittävät melodraamankin keinoin osoittaa? Ristiriitojen ja kummeksuntaa aiheuttavien tapahtumien aallokkoon kasautuu hyvinkin nopeasti elokuvan edetessä jos jotain hämmästeltävää sekä Sayenin tarinan avautuessa että pahisten kuorolaisten määrän vähentyessä Sayenin käsittelyssä. Tekijät avaavat kaikenlaisia sivupolkuja (esimerkiksi kohtaukset Sayenin perinneaseiden valmistus- ja käyttötaidoista tai apurina toimivan veljen mediayhteyksistä), mutta sitten nämä esitellyt asiat oudosti vain putoavat pois jälkiäkään jättämättä. Sayenin toiminnalliset episodit ja tappelukoreografiat herättävät hieman jopa myötähäpeää jenkkielokuvien vastaavia kohtauksia epäonnistuneesti kopioimalla. Selvää on se, että tekijät ovat erilaisissa takaa-ajokohtauksissa nieleskelemässä aivan liian suuria kakun palasia. Kuvaus on parhaimmillaan keskinkertaista ja teknisesti elokuva näyttää muutoinkin hyvin köyhältä. Juonen juoksutus on töksähtää useampaankin kertaan metsähippailun tuoksinassa ja ns. viime hetken pelastuksia nähdään niitäkin lopulta enemmän kuin lääkäri on määrännyt yhteen puoltoistatuntiseen. Toisaalta sitten taas Sayenin hahmo toimii yllättävän hyvin Rallen Montenegron käskytyksessä. Yltiöfeministinen hentoinen misu vetää turpaan kaikkea ilman hikikarpaloita -asenne ei tee itseään tykö joka kohtauksessa ja selvästi mukana on ripaus kovasti genressä kaivattua realismia, kun kaksimetrinen venäläinen ammattitappajakatujyrä ei suostukaan kuukahtamaan ensimmäisestä henkäyksestä. Vaikka toimintaroolin pääosassa on nainen, eivät tekijät ole halunneet viedä sankaritartaan sarjakuvalliseen ilmaisuun. Kaukana on se maailma, jossa hentoinen spagettiranteinen nainen pikkaisen pyörähtää ja johan jok’ikinen vastaan asteleva äijyli on oitis kanveesissa (kuten esimerkiksi Sasha Luss Luc Bessonin elokuvassa Anna (2019), Kim Ok-Bin Jung Byung-gilin elokuvassa The Villainess^[x] (2017), Kate Beckinsale Tanya Wexlerin elokuvassa Jolt (2021), Karen Gillan Navut Papushadon elokuvassa Gunpowder Milkshake (2021) tai vaikka Mary Elizabeth Winstead Cedric Nicolas-Troyanin elokuvassa Kate (2021)). Näyttelijäpuolella vanhempi nainen, Sayenin isoäitiä esittävä, Teresa Ramos vie aivan pystyyn kaikki ne vähäiset kohtaukset, joissa hän on mukana, mutta muutoin elokuvan näyttelijöiden roolitukset ja suoritukset pysyvät kautta linjan varsin staattisina ja televisiotuotantomaisina. Elokuvan ääniraitaa erityisesti toimintakohtauksissa sävytetään harvinaisen ärsyttävillä ja huonosti kohtauksien tunnelmaan sopivilla mapuche hip-hop -tyylisuuntaa edustavilla antifa-ideologioita ylistävillä räppäysralleilla. Ylituotettu sähköisyyttä ja tietokoneilla automaattikorjattua laulantaa korostava valinta on erityisen outo, koska tekijät kuitenkin lähtökohtaisesti lähtivät liikkeelle alkuperäisväestön perinnekulttuurin säilytys mielessään.

Yhteenveto

Ekotrilleriksi naamioituva poliittisesti latautunut kostojännäri Sayen ottaa tieten varsin yksipuolisen katsantokannan sinällään vakavaan aiheeseen poliittisesta korruptiosta sekä jättiyhtiöiden moraalisista, eettisistä ja ekologisista selkänojista tai niiden täydestä puuttumisesta. Elokuva ottaa hyvin tyypillisen, vihaisen nationalistisen introvertin asenteen: oman maan epäluotettaviin poliiseihin, poliitikkoihin ja virkamiehiin on helppo vaikuttaa rahalla ja taustalla häärivät aina ulkomailta käsin operoivat mistään piittaamattomat hämäräperäiset korruptiolla juhlivat tahot. Jännäri polkee osan ajastaan paikoillaan ilman suuntaa metsähippailun merkeissä ja antautuu tämän tästä kliseisten hahmojen paraatimarssiksi vailla rahtuakaan omaperäisyyttä. Tasapaksu perusjännäri, mutta sentään tällä kertaa ihan kiehtovassa ympäristössä näin pohjoismaalaisittain pällisteltynä.

4/10.

The Raid (2011)

Ohjaus: Gareth Evans
Käsikirjoitus: Gareth Evans
Tuotantomaa: Indonesia
Kieli: Indonesia
Budjetti: noin 1 miljoona USD
Arvioitu: kesäkuu 2012
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Aina välillä jokin elokuva nousee omassa lajityypissään ns. virstanpylvääksi. Tällaiseen statukseen voi päätyä joko pidemmän ajan päästä tai koht’sillään julkaisun jälkeenkin. Miten sellaiseen elokuvaan lopulta päädytään, onkin sitten jo ihan oma tarinansa ja siihen liittyvää tieteellistä tutkimustakin lienee maailmalla tehdyn. Toimintaelokuvien kohdalla selkeitä merkkipaaluelokuvia on jälkikäteen tarkasteltuna kokonainen joukkio. Tarkastellaan tässä muutamaa lähinnä sillä tulokulmalla, että voisiko The Raid elokuvana olla edes olemassa ilman tätä sitä edeltänyttä elokuvien kavalkadia.

Shoedsack&Cooper olivat vastuussa elokuvasta King Kong (1933), joka paitsi oli esikuvana kirjaimellisesti sadoille tulevien vuosikymmenien Kaiju-elokuville, myös toimi uranuurtajana toimintaa tukeville efekteille ja toiminnallisten kohtausten rakentamiselle ylipäänsä. John Hustonin The Treasure of Sierra Madre (1948) yhdisteli toiminnan oheen henkilöhahmojen kehittämistä draaman keinoin rakentaen arkkityyppiä tulevien vuosikymmenien moraalisista ja eettisistä sisäisistä konflikteista kärsivien toimintasankarihahmojen pohjaksi. Akira Kurosawan Shichinin no samurai (Seven Samurai, 7 samuraita, 1954) laati vankan ja monipolvisen pohjarakenteen sankariryhmäelokuville; vaikutus elokuvien historiaan on nähtävissä melkeinpä missä tahansa ryhmiä käsittelevässä toimintaelokuvassa aivan tähän päivään saakka. Sam Peckinpahin The Wild Bunch (1969) oli olemassaolonsa velkaa edellä mainitulle, mutta samalla se raotti toimintaelokuvien kuvaston aivan uudenlaisiin, väkivaltaisen hurmion sfääreihin. Robert Clousen Enter the Dragon (1973) käytännössä loi kokonaan uuden lajityypin, kamppailulajielokuvan, toimintaelokuvien laajempaan joukkoon. John McTiernam elokuvallaan Die Hard (1988) rakensi koko lajityypille uudenlaisen sankarityypin vanhojen stereotypioiden kuluneista raunioista ja on kyennyt pysymään relevanttina siitä asti. Wachowskien Matrix (1999)^[x] osasi juuri oikeaan ajanhetkeen esitellä tieteisdystopian, tietokoneavusteisen efektisuunnittelun ja toiminnallisen koreografian amalgaamin muodostaen sen elokuvan, johon muita edelleen verrataan. Aika näyttää, kuinka tulevaisuudessa arvotetaan ohjaaja Gareth Evansin The Raid (2011) ja onko sillä asiaa nousta sellaisten elokuvien joukkoon, jotka ovat lajityyppiään määrittämässä tulevina vuosikymmeninä.

Juonitiivistelmä

Uraansa aloitteleva Rama (Iko Uwais) liitty rynnäkköpoliisin erikoisryhmän 20-henkiseen taktiseen joukkioon, jolle on annettu tehtäväksi siivota jakartalaisesta lähiöstä kokonaan pois sinne pilvenpiirtäjämäiseen kerrostalokompleksiin pesiytyneen pahamaineisen rikollisjengin. Jengin johtaja Tama (Ray Sahetapy) on käytännössä valloittanut koko kompleksin ja luottaa kompleksin alempien kerrosten asukkaiden tukeen pysytellessään itse turvassa ylempänä. Rikollisilla on käytössään valta arsenaali vahvasti aseistautuneita ja taistelutaitoisia apureita, jotka eivät epäröi asettaa omaa henkeäänkään alttiiksi julman johtajansa edestä. Ryhmä joutuu nopean alun jälkeen pahasti alakynteen ja operaatio on vaarassa kuivua epäonnistuneena kasaan kun Taman kätyrit onnistuvat piirittämään poliisien hajautuneet ryhmät. Nopeasti vähenevien poliisien perääntyminenkin muuttuu mahdottomaksi, joten ainoaksi keinoksi selvitä jää epätoivoinen eteneminen kuoleman uhatessa jokaisen oven, nurkan ja esteen takana…

Kommentit

Ensinnäkin The Raid on elokuva, joka olisi voinut tulla tehdyksi vain kehittyvän elokuvateollisuuden maassa. Toiseksi The Raid on elokuva, jonka tekijät tietävät jo ennen ensimmäistä kuvauspäivää aivan tarkalleen mitä ja miten ovat tekemässä, joten he kykenevät keskittämään kaiken tekemisen vain ja ainoastaan olennaiseen. Ohjaaja Evans ei todellakaan edes teeskentele tekevänsä yhtään mitään muuta kuin kamppailuun keskittyvää toimintaelokuvaa ja jättää suosiolla pois yhtälöstä draamalliset sivujuonteet, joilla usein toimintaelokuvien hahmokaartin toimintaa yritetään heikolla menestyksellä avata, vahvistaa tai perustella. Draamallisten osioiden tarkoitus esimerkiksi amerikkalaisissa toimintaelokuvissa on myös osaltaan rytmittää elokuvaa; tarjota toiminnallisten episodien väleihin rauhoittumisen sallivia suvantokohtia. Siltikin … vaikka Evans keskittyy pitkälti vain niihin toiminnallisiin episodeihin, hän on silti onnistunut rytmittämään elokuvansa tarjoamalla kiihkeiden kamppailutilanteiden välissä jännitystä ylläpitäviä rauhallisempia kohtauksia, joissa esimerkiksi hahmot joutuvat tekemään taktisia valintoja puntaroidessaan tulevia vaihtoehtojaan päämäärien saavuttamiseksi tai elossa pysymisen mahdollisuuksien maksimoimiseksi. Samalla näissä kohtauksissa Evans erittäin herkullisesti tarjoilee katsojalle niitä kuuluisia makupaloja antamalla katsojalle hengähdystilaa pohtia, että ”mitä minä itse tekisin vastaavassa tilanteessa”. Tällaisen psykologisen annin lisäksi tekijät eivät suorasukaisesti tarjoile elokuvaansa sellaisenaan vaan antavat myös katsojalle mietiskeltävää elokuvan hahmojen moraalisista ja eettisistä valinnoista. Suoraviivaiseksi turpasaunaelokuvaksi nimittäin tekijät eivät suinkaan tyydy vain esittelemään sitä kuuluisaa mätkintää; he myös kaiken tohinan keskellä selvästi antavat pähkinöitä katsojalle purtavaksi. Miten pitkälle tilanteen eskaloituminen on vielä perusteltavissa? Kuinka paljon tuhoa tavoitteen saavuttamiseksi on hyväksyttävissä? Nuori tähti Iko Uwais loistaa pääroolissa juuri sopivan uskottavana henkilönä, jolla on lisäksi tehtävän motiivina muutakin kuin seuraava palkkapäivä. Uwaisin rooli on toki lähtökohtaisesti fyysisyyteen nojaava eikä hänelle kirjoitettuun rooliin ole annettu liikkumavaraa draaman suuntaan. Tulevaisuus näyttää, päätyykö Uwais joskus myöhemmin myös laaja-alaisempiin roolituksiin vai jääkö hän vangiksi pelkkien kovaotteisten toimintaelokuvien rooleihin (vaikka siinä ei ehkä mitään pahaa sinällään olisikaan).

Elokuvasta on aistittavissa tiettyjä kyynisyyden ja nihilismin loiskeita, joista olemme aiemmin voineet nauttia esimerkiksi John Carpenterin elokuvassa Assault on Precinct 13 (1976) tai Quentin Tarantinon elokuvassa Reservoir Dogs (1992). Siinä on epätoivoisen taktisen tilanteen ratkaisumallien hakemista, kuten Walter Hillin elokuvassa Tresspass (1992) ja jääräpäistä, hulluuden rajoille saakka menevää periksiantamattomuutta kuten John McTiernanin elokuvassa Die Hard (1988). Siinä on epätoivoisen tehtävän värinää, kuten John Carpenterin elokuvassa Escape from New York (1981) ja kylmää laskelmoitua julmuutta, joka tuo mieleen Andrew Laun ja Alan Makin elokuvan Infernal Affairs (2002). Yksittäisten kohtausten koreografioiden tai yksinkertaisesti kamppailun tai koko elokuvan sykkivan intensiteetin tasolla ei voi olla miettimättä yhtymäkohtia Neveldinen ja Taylorin elokuvaan Crank (2008), Chan-wook Parkin elokuvaan Oldboy (2003), John Woon elokuvaan Hard Boiled (1992)^[x], Lexi Alexanderin elokuvaan Punisher: War Zone (2000) tai jopa Jeong-beom Leen elokuvaan Ajeossi [The Man from Nowhere] (2010). Intensiteetti on Evansin elokuvassa kaikki kaikessa. Evansille on ilmeisen tärkeää, että hektinen toiminta on kaiken touhun ytimessä koko elokuvan ajan. Hän on kuitenkin onnistunut liki mahdottomassa tehtävässä. Nimittäin rakentamaan toimintakohtausten jatkumon, jossa koreografioiden ja tuhonnan melske ajautuu yhdentekeväksi toiston sopaksi. Pitkälti tästä on kiittäminen poikkeuksellisen innovatiivisia tapoja koreografioissa, musiikin ja ääniefektien käyttämisessä kohtausten tukemisessa ja erityisen taitavaa efektien realisointia. Evans ei häpeile tarjota elokuvaansa pelkästään ja vain brutaalin väkivallan airueena. Tarjolla olevan väkivallan tason intensiteetti on kuitenkin niin ylitsevuotavan valtaisaa, että kaikki yllämainitut teokset voi laittaa nurkkaan häpeämään. Evans on ymmärtänyt elokuvansa teossa, että tällaiselle elokuvakerronnalle on kysyntää ja että menestyäkseen kansainvälisesti piinkovan toimintaelokuvan ytimessä ei ole enää tarpeen olla lihaksikasta dinosaurusta kuten Arnold Schwarzenegger, Sylvester Stallone, Dolph Lundgren, Vin Diesel, Dwayne Johnson tai Dave Bautista.

Yhteenveto

Periaatteessa juonellisesti äärimmäisen yksioikoisen elokuvan perusidea mahtuu vaivatta pariin virkkeeseen. Siksi on ihmeellistä ja kummallista, että ohjaaja onnistuu rakentamaan juonellisesta minimalismista polveutuvan tarinansa vetovoimaisen eloisaksi. Ohjaaja Evansin otteessa on jotain pelottavan maagista. Paljolti asiaan vaikuttaa se, että Evansilla on ohjaajana elokuvassaan selkeä näkemys eikä hän salli itselleen poikkeamia sivu-urille, vaan keskittyy koko elokuvansa keston täsmälleen siihen, minkä katsoo olevan olennaista. Evans tietää koko ajan, mitä on tekemässä, eikä ole sitä keneltäkään pyytämässä anteeksi.

10/10.

Triple Frontier (2019)

Ohjaus: J.C.Chandor
Käsikirjoitus: J.C.Chandor, Mark Boal
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: 115 miljoonaa $USD
Arvioitu: kesäkuu 2021
Arvioidun version pituus: 125 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Ei ole tämän elokuvan sotilashahmojen mielestä Setä Samuli antanut lämmintä kättä kummempaa pyyteettömästi eri puolilla palloa sotilashommeleissa hilluneille tappamisen ammattilaisille. Lienevätkö sitten palkkarahat kuluneet kurtisaanien liiveihin tai alkoholin sumentamiin iltarientoihin, mutta aktiiviuriensa jälkeen puilla paljailla olevien katkeroituvien herrojen hinku olisi saada hyppysiinsä kassikaupalla kahisevaa, ettei vain tarvitsisi mennä ns. oikeisiin töihin vielä muutamaksi vuosikymmeneksi ennen lopullista eläkeikää.

Eli se eläketurvakeikka -tyyppinen tapaus on tässä jälleen kyseessä. Elokuvakerronnan vakiokuvastoa, tällä kerralla suunnitelmia vanhuuden päivien varalle pyöritellään pelkästään sotilashenkilöiden näkökulmasta. Samoissa vesissä pyöritään siis kuin esimerkiksi elokuvat: Three Kings (David O.Russell, 1999), Dead Presidents (Hughes’n veljekset, 1995), Kelly’s Heroes (Brian G.Hutton, 1970), The League of Gentlemen (Basil Dearden, 1960) ja Ronin (John Frankenheimer, 1998), joissa kussakin sotilaat tai (Roninin tapauksessa vakoojat) päättävät lähteä hakemaan tiliä. Laajemmassa skaalassa eläketurvakeikka onkin sitten ihan oma mittava alijoukkonsa toimintaelokuvien kirjossa.

Juonitiivistelmä

Viisi omiin vaarallisiin, mutta kovin heikosti rahallisesti tuottaviin sotilasuriinsa, pettynyttä entistä ammattisotilasta yhdistävät voimansa tarkoituksenaan hankkia kerralla tarpeeksi pätäkkää letkeän eläke-elämän mahdollistamiseksi. Keikan kohteeksi valikoituu julma huumepomo, jolla mainittua pätäkkää tuntuu riittävän niin, että ranteet notkuvat. Yllättäen kaikki ei menekään Strömsön mallin mukaisesti ja kaverusten keikkamatka muuttuu kylmäksi selviytymistaisteluksi huumepomon kätyreiden, karujen olosuhteidein ja omien lojaliteettien sekä moraalisten periaatteiden ristipaineessa.

Kommentit

Kaikesta yrityksestä, rautaisen ammattimaisesta teknisestä tekemisestä ja kokeneista näyttelijöistä huolimatta ohjaaja J.C.Chandorin elokuva jää aavistuksen vaisuksi, ontoksi, epätasaiseksi ja vain ihan päteväksi keikkapätkäksi. Elokuvan kulusta valtaosa kuluu viiden keskeisen henkilön ympärillä ja juuri tämä osuus näyttäytyy elokuvan suurimpana ongelmana, sillä henkilöhahmojen luonteiden syvyys, motivaatiot ja käytös elokuvan kuluessa jättävät hiomattoman ja jopa keskeneräisen teoksen tunteen. Pääpaino ohjaaja Chandorilla on näiden karujen karjujen ulkoisen olemuksen, fyysisen vahvuuden ja näyttävyyden korostamisessa, joka lajityypille ominaista toki onkin. Henkilöhahmojen käsikirjoittaminen tai ohjaus jättävät siis toivomisen varaa ja erityisesti kummeksuttaa eri hahmojen käytöksen ja moraalisen kompassin ihan satunnaisen tuntuinen heittely kohtauksesta toiseen. Vaikuttaa aivan siltä, että käsikirjoituksessa olisi ollut isoja aukkoja hahmojen välisten suhteiden käsittelyssä ja aivan kuin hahmojen välistä interaktiota olisi kohtauksittain jopa improvisoitu välittämättä ristiristaisuuksista elokuvan muihin kohtauksiin. Pitkäjänteinen selkeys puuttuu vaikka hahmojen välien selvittelyyn käytetäänkin jopa kosolti aikaa elokuvan kestosta. Hiotuimmiksi kohtauksiksi muodostuvat toiminnalliset ja erämääselviytymiseen painottuvat kohtaukset, mutta draamalliset kohtaukset ontuvat; eivät pahasti, mutta riittävästi luodakseen kiusallista epäsuhtaa elokuvan eri osa-alueiden välille.

Näyttelijöiden tekeminen on selkeää ja johdonmukaista, mutta isohkon joukkion tekemisissä kukin joutuu taistelemaan ajasta linssin edestä. Elokuva on jaettu selkeästi kolmeen osioon, mutta osioiden erilaisen sisällön nivominen yhdeksi kokonaisuudeksi ei toimi. Osiot ovat toki tunnistettavasti saman juonikaaren osia, mutta kovin soljuviksi siirtymiä osiosta toiseen ei voi sanoa. Toisessa osiossa on varsin meneviä ja onnistuneesti realisoituneita – jopa suorastaan vaikuttaviakin – toimintakohtauksia, jotka selkeästi kertovat tekijöiden kiinnostuksesta toiminnallisempaan seikkailuun kuin mitä elokuva sitten lopulta kuitenkaan kykenee antamaan ulos. Toimintakohtausten jälkimainingeissa alkavat ongelmat, kun adrenaliinin nostattama syke laskee alas ja elokuva etenee kolmanteen osioonsa, jossa hieman jopa yllättäen hahmojen väliset ristiriidat nostetaan jalustalle kiivaan takaa-ajon ja erämaaselviytymisen sivutuotteina. Antisankarien kavalkadiksi nousevan osion harmillisimpana yksittäisenä seikkana tekijät kuitenkin väen väkisin yrittävät maalata ns. keskeisten hahmojen kruunua empatian sädekehäksi luoden vakavaa ristiriitaa hahmojen eettisten ja moraalisten valintojen joukkoon elokuvan ensimmäisten kahden jakson aikana. Tekijät eivät ole ryöstö- ja likvidointiteemastaan huolimatta kuitenkaan sitten halunneet antautua maailmaan, jossa elokuvan ns. pahisten ja hyvisten välillä ei ole kovinkaan paljon harmaata välialuetta. Sellaiseen maailmaan, joka on tehnyt esim. Quentin Tarantinosta (vaikka Reservoir Dogs (1992)), Sergio Leonesta (Il buono, il brutto, il cattivo [The Good, The Bad and The Ugly] (1966))) tai vaikka Brian de Palmasta (Scarface (1983)) suosikkeja rankemman elokuvakuvaston ystäville.

Yhteenveto

Ihan menetteleväksi keikkaelokuvaksi kääntyvä toiminnallinen pätkä pelaa hieman kyseenalaisin moraalisin kortein esitellessään sotilashahmojensa taustoja, tarjotessa julman huumeparonin likvidoinnin ryöstön moraalisena vaimentimena ja lopulta kuitenkin siirtäessä keskeiset hahmonsa vain ja ainoastaan ahneuden ammattilaisiksi. Ristiriitaisista moraalisista lähtökohdista huolimatta joukkion tekosien seuraaminen etenee teknisesti taitavasti, hyvin kuvattuna ja sopivan jouheana. Rouheaa estrogeenitöntä äijäilymusiikkia tarjotaan korostamaan miehistä maailmaa Fleetwood Mac:sta Metallicaan ja CCR:stä Panteraan. Elokuva jää kuitenkin osiensa summaa vaatimattomammaksi, kun sen etenevän kerronnan alla ei ole kokonaisuutta tarpeeksi määrittävää ja sitovaa ns. punaista lankaa.

7/10.

Bloody New Year (1987)

Ohjaus: Norman J.Warren
Käsikirjoitus: Hayden Pearce, Fracer Pearce, Norman J.Warren
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: elokuu 2022
Arvioidun version pituus: 93 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangas ensi-iltaa Suomessa

Johdanto

Kauhu-, tieteis- ja jännityselokuvien kohdalla Italia ei ollut suinkaan ainoa maa, jossa kukoistanut, Atlantin takaista maailmaa haastava ja monipuolinen elokuvateollisuus lakastui liki olemattomiin 1980-luvulla aiempien vuosikymmenten menestyksestä. Iso-Britannian jättistudioiden Hammer ja Amicus hiljattainen häviäminen jätti maahan tuntuvan ja näkyvän vajauksen erityisesti kauhu-, tieteis- ja jännityselokuvien rintamalla sekä elokuvien rahoituksessa että tekijöissä. Monethan noiden tunnettujen studioiden tekijämiehistä ja -naisista eläköityivät samaa tahtia studioiden kanssa. Varsinaisten kauhuelokuvien kohdalla lopulta vain kourallinen kokonaan brittiläistä alkuperää olevia elokuvia pääsi maassa edes teatterilevitykseen saakka koko vuosikymmenen aikana. Esimerkkeinä mainittakoon vaikka Harry Bromley Davenportin elokuva Xtro (1982), Tobe Hooperin elokuva Lifeforce (1985)^[x], Neil Jordanin elokuva The Company of Wolves (1984), George Pavloun elokuva Rawhead Rex (1986), Ken Russellin elokuva Gothic (1986), Donald Cammelin elokuva White of the Eye (1987), ja vaikkapa Clive Barkerin elokuva Hellraiser (1987) – Xtron kohdalla lisäksi tämäkin oli vaikeaa, kun eri alueilla filmikopioita poltettiin ja teatteriesityksiä peruttiin Thatcherin valtakauden moraalilakien vuoksi. Valtaosa brittien 1980-luvun muutoinkin vähäisestä kauhuelokuvatuotantojen määrästä päätyi lopulta suoraan videolevitykseen ja sitä kautta unholaan tai kauhuelokuvan harrastelijain kauhisteltaviksi ja varsin usein myös hihiteltäviksi. Koko vuosikymmenen aikana maasta ponnisti yhteensäkin vain jokusen kymmentä kauhu-, tieteis- ja jännityselokuvaa sekä toki muutama yhteistuotanto (esimerkiksi Alan Parkerin elokuva Angel Heart (1987), John Landisin elokuva An American Werewolf in London (1981) sekä Stanley Kubrickin elokuva The Shining (1980)). Aika karua, kun miettii minkälaisen perinnön Amicus– ja Hammer-studiot jättivät jälkeensä.

Juonitiivistelmä

Kuuden nuoren joukkio (Lesley, Tom, Rick, Spud, Janet ja Carol) koomailee jossakin eteläisen Englannin rannikkoseudun lomakohteessa ja ajautuu paikallisessa rantativolissa hankaluuksiin muutaman paikallisen kanssa paeten tilanteesta purjeveneellä. Paatti osoittautuu merikelvottomaksi pohjakosketuksen jälkeen ja joukkio ainoaksi vaihtoehdoksi jää rantautua paikalliselle saarelle. Saarella joukkio törmää vanhahtavaan Grand Island Hotel -nimiseen hotelliin ajatellen, että koettelemuksista voisi hiljaksiin päästä eroon. Mitä vielä … show vasta alkaakin tästä, kun käy ilmi, että hotelli – ja itse asiassa – koko saari tuntuu olevan kovasti nuoria vastaan ja merkillisesti hotellin henkilökunta ja asukkaat eivät oikein tunnu pysyvän näkyvissä…

Kommentit

Amerikkalaisten kollegoiden innostuttua kunnolla varaamaan kalentereistaan kauhuelokuvilleen nimiä John Carpenterin Halloween (1978) -elokuvan suosion jälkimainingeissa, ei optioita oikein enää ollut käytettävissä Norman J.Warrenille 1987, kun Bloody New Year ristittiin. Uusi vuosi ehdiittin käyttää jo Emmett Alstonin elokuvassa New Year’s Evil (1980). Eipä sekään toki mitään haittaa, sillä Norman J.Warrenin elokuvassa on muutoinkin kovasti viittauksia aiempien tekijöiden parempiin elokuviin. Myös nimiöinnin kanssa kävi niin, että mainittu Emmett Alstonin keskeinen teos pieksee ilmat pihalle Warrenin yritelmästä. Tässä kohtaa viimeistään (ainkin kauhuelokuviin perehtynyt) lukija arvanneekin minkälainen sontaläjä Norman J.Warrenin elokuva oikein onkaan.

Elokuvan keskiössä on juoni, jonka mukaan saarella on aikaisemmin tapahtunut kenkku tutkateknologiaan liittyvä onnettomuus. Sen seurauksena saari asukkaineen on jäänyt jumiin jonkinlaiseen toistuvaan aikahäiriöön, joka samalla on muuttanut saaren asukkaista osan näkymättömiksi (tietenkin!). Lisäksi porukka on muuttunut luonteiltaan aiempaa ikävämmiksi – murhanhimoisuuteen saakka – ja fyysisiltä ominaisuuksiltaankin vähintäinkin poikkeaviksi. Joo. Elokuvan rakenne keskittyy lähinnä seuraamaan pelokkaiden nuorten aivotonta säntäilyä saaren eri osissa. Rannalla, metsissä, niityillä, rakennuksissa ja pelloilla. Toisinaan jokin avattu ovi johtaa odottamattomiin lokaaleihin ja toisinaan pakoilla pitää saaren asukkaiden lisäksi tivolista perään lähteneitä lättähattuja. Nuorten käytös heidän havaitsemiinsa tilanteisiin on parhaimmillaankin hämmentävää ja pahimmillaan sitä hämmentävyyttä sotkee vielä haulikkoammuntamainen editointi, jossa tekijäporukkaa ilmeisesti toivoo tsägällä onnistuvansa tekemään yhden onnistuneen kohtauksen. Ei kannata kuitenkaan henkeä pidätellä, sillä tässä piinallisen pitkäveteisessä juoksenteluorgiassa löytyy tarkalleen yksi jännittävyyteen asti nouseva kohtaus. Kyseessä on kohtaus, jossa nuorten elokuvateatterissa katsomasta mustavalkoisesta kauhuelokuvasta irtautuu yksi elokuvan hahmoista kuristamaan erästä nuorista. Kyseessä lienee tällaisen mekanismin varsin varhainen käyttö kauhuelokuvan saralla (ja siten mekanismi, jonka lopulta erityisesti Hideo Nagatan elokuva Ringu (1998) nosti suuren yleisön kartalle, mutta jota toki David Cronenberg käytti varhaisemmin elokuvassaan Videodrome (1983) ja Chuck Russell saman vuoden elokuvassaan A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors (1987)).

Elokuvan efektit ovat kauniisti sanottuna vaatimattomia ja ne olisivat näyttäneet jo 1950-luvulla ihan tavanomaisilta. Vähän kuivahtanutta puuroa poskeen sekä nokea silmien alle ja johan näyttääpi saarelainen kenkulta. Varsinaisia veriefektejä ei oikeastaan ole ollenkaan ja äänipuolellakin keskitytään joutavaan kirkuiluun sekä BBC:n sitcomeista mahdollisesti varastettuihin purkitettuihin nauruihin, kun näkymättömät saarelaiset jahtaavat nuorukaisia pitkin poikin mantuja. Näkymättömissä antagonisteissa on sellainen kätevä puoli, että riittää kun joku tuotantoassistentti heiluttelee vähän pajukkoa kameralle niin johan siitä pitäisi välittyä katsojalle mielikuva, että juu siellä ne näkymättömät saarelaiset nyt varmaan ovat piknikillä pajukossa. Rahaa säästyy, kun ei tarvitse edes puurolla maskeerata porukkaa; eri kätevää. Näyttelijöiden puuhastelua karmeampaa seurattavaa on heidän suuhunsa istutettu idioottimainen dialogi, joka tahattomasti muuttaa paikoin elokuvan hirvittävästä tylsyyden piinasuosta komedialliseksi, kun sanottava asia tai tapa sanoa se eivät mitenkään luontevasti istu omaan ympäristöönsä. Tästä lienee seurausta elokuvan nauttima vähäinen kulttimaine.

Yhteenveto

Norman J.Warrenin älyvapaassa nollabudjetin ”elokuvassa” on muun umpipölhön dialogin ohessa eräs yksittäinen kohta, joka tiivistää elokuvan sisällön vallan mainiosti tätä vuolasta arvostelua terhakammin kahteen virkkeeseen: ”I’m sorry I snapped at you. It’s just that suddenly everything seemed so stupid…”.

2/10.

Le chant du loup (The Wolf’s Call, 2019)

Ohjaus: Antonin Baudry
Käsikirjoitus: Antonin Baudry
Tuotantomaa: Ranska
Kieli: ranska
Budjetti: noin 22 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2020
Arvioidun version pituus: 116 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Sukellusvene-elokuvien kirjo on pitkälti jännitys- ja sotakuvausten valtaama. Elokuvien tekijät ovat tarttuneet aiheeseen likipitäen siitä saakka, kun sukellusveneet otettiin käyttöön, koska sukellusveneen luontainen suljettu tila tarjoaa automaattisen eristyksen elementin, klaustrofobinen ympäristö antaa kiehtovan lisäsilauksen ja tiukasti koneen osien lailla toisiinsa sidottu miehistö upeasti lisää mahdollisuuksia tutkia myös toveruutta, petturuutta ja sankaruutta hädän hetkellä. Vaikka sukellusvene on tärkeässä roolissa kaikkiaan noin puolessatoistasadassa kokopitkässä kautta aikain, osassa elokuvia kuitenkin keskitytään aivan johonkin muuhun (Richard Fleischer elokuvassa Fantastic Voyage (1966)), puuhaillaan oikeastaan batyskafien tai sukelluskellojen eikä niinkään sukellusveneiden kanssa (James Cameron elokuvassa The Abyss (1989)^[x]), käytetään sukellusveneitä vain ohuina juonen välikappaleina (Lewis Gilbert elokuvassa The Spy Who Loved Me (1977), se sukellusvene on sitten kumminkin lähinnä fiktiivisen teknologian alustana (Stephen Norrington elokuvassa The League of Extraordinary Gentlemen (2002)) tai lyödään koko touhu täysin lekkeriksi vailla huolta huomenesta (David S. Wardin elokuvassa Down Periscope (1996)). Varsinaisesti sukellusveneisiin kokonaan sijoittuvia tai ainakin pääosin sukellusveneitä käsitteleviä elokuvia onkin sitten jo huomattavasti vähemmän.

Varsinaisesti sukellusveneitä (tai niiden miehistöjä) tai sukellusveneiden operaatioita käsittelevistä elokuvista se kuuluisa ns. suuri yleisö – ainakin länsimaissa – tuntenee lähinnä ne muutamat isojen näyttelijöiden ja isojen budjettien jännityselokuvat, jotka kahmivat katsojia laipioidensa sisälle. Näitä ovat esimerkiksi Rock Hudson ja Ernest Borgnine John Sturgesin elokuvassa Ice Station Zebra (1968), Gene Hackman ja Denzel Washington Tony Scottin elokuvassa Crimson Tide (1995), Matthew McConaughey, Bill Paxton ja Harvey Keitel Jonathan Mostowin elokuvassa U-571 (2000), Jürgen Prochnow Wolfgang Petersenin elokuvassa Das Boot (1981), Sean Connery ja Alec Baldwin John McTiernanin elokuvassa The Hunt for Red October (1990), Glenn Ford ja Ernest Borgnine Joseph Pevneyn elokuvassa Torpedo Run (1958), Clark Gable ja Burt Lancaster Robert Wisen elokuvassa Run Silent, Run Deep (1958) ja Harrison Ford Kathryn Bigelowin elokuvassa K*19 Widow Maker (2002). Antonin Baudryn esikoispitkänä ohjaaman ranskalaisen sukellusvene-elokuvan Le chant de loup:n ei ollenkaan tarvitse hävetä ylläolevan listan vierellä, vaikka nimirooleissa ei olekaan kansainvälisiä A-listalaisia ja vaikka osa elokuvan kuvaamista tilanteista ei kestäkään syvemmälle menevää analyyttistä tarkastelua. Samalla yllä esimerkinomaisesti mainittujen elokuvien kavalkadi tiivistää myös Baudryn elokuvan teemoiltaan samaan joukkoon: kriisitilannetta yhden sukellusveneen miehistön näkökulmasta tässä käsitellään jännitys- ja sotaelokuvien elementtien kautta.

Juonitiivistelmä

Euroopan Unionin ja Venäjän suhteet ovat jäätävän kauden jälkeen ajautumassa pois rauhan ajasta ja Ranska käyttää ydinaseilla varustettua sukellusvenearsenaaliaan aktiivisemmin näyttäen Venäjän suuntaan olevansa tosissaan. Sukellusvene Titanea komentaa Grandchamp (Reda Kateb) ja sen kaikuluotauksesta vastaavana teknikkona operoi Chanteraide (François Civil). Syyrian sodan pauhatessa maan päällä, Ranska lähettää Titanen operoimaan Syyrian edustalle osana arkaluontoisia operaatioita. Tällaisessa operaatiossa Chanteraide kohtaa häntä hämmentävän vedenalaisen signaalin. Se paljastuu lopulta vihamieliseksi sukellusveneeksi, joka paljastaa Titanen lähistöllä olevalle sotalaivalle. Titane selviää operaatiosta kotisatamaan, mutta signaali jää vaivaamaan Chanteraidea. Venäjän lopulta hyökättyä Suomeen, Ranska lähettää Titanen entisen miehistön komentajineen kriisialueelle. Chanteraiden herkkää kuuloa kaivataan jälleen, kun kriisi kärjistyy ydinaseilla kalisteluksi ja uhkaa suistaa koko maanosan ydinsotaan …

Kommentit

Koko maailman kohtalo roikkuu yhden henkilön kuulon varassa. Sukellusvene-elokuvissa on siinä määrin usein käytetty hyperherkkäkuuloisten kaikuluotainanalyytikoiden kuuloa juonenkuljetuksen avainelementtinä (tai osana ns. katsoja-surrogaattia, jolloin elokuvan teknistä jargonia esitellään samalla katsojalle kuin jollekin elokuvan henkilöhahmolle), että kyseessä on vahvasti sukellusvene-elokuvien kiusallisimpia kliseitä. Hitsi, David S. Wardin elokuvassa Down Periscope (1996) asialle jo naureskeltiin aiheestakin, kun ”Sonar” Lovacellin (Harland Williams) kuulo oli niin hyperherkkä, että hän pystyi kuuntelemaan, miten paljon ja tarkalleen mitä kolikoita toisessa sukellusveneessä tipahti lattialle ja miten kollega toisella kannella kävi virtsalla. Hyperherkkien kaikuluotainvelhojen kanssa tässäkin elokuvassa nyt totta vieköön sitten pelataan ja vieläpä se on viety elokuvan keskeiseksi elementiksi. No se ei toki ole elokuvan ainoa klisee. Kliseistä huolimatta Antonin Baudryn esikoisohjaus on vetreä ja piristävä poikkeus. Ranskan historian kalleimpiin elokuvatuotantoihin 20 miljoonan euron budjetillaan kuuluva elokuva on teknisesti taitava, selkeästi ja tehokkaasti visualisoitu, oivallisesti näytelty ja erityisesti hyvin käsikirjoitettu draamallinen jännityselokuva. Elokuvan sukellusveneiden sisätiloihin sijoittuvat kohtaukset tuntuvat varsin autenttisilta, joka tietenkin johtuu siitä, että ne pitkälti kuvattiin suoraan mainittujen sukellusveneiden sisätiloissa. Se on paitsi teknisenä suoritteena huikea saavutus, myös oivallisesti kykenee taltioimaan sukellusveneiden sisätilojen klaustrofobisen tunnelman.

Ohjaaja jaottelee elokuvan kulun taidokkaisiin osioihin, joilla jaotteluilla hän saa sekä ajallista että paikallista tilaa esitellä ja perustella päähahmo Chanteraide asiaan kuuluvalla syvyydellä. Chanteraiden hahmo on kuitenkin elokuvan keskeinen suorittaja ja siksi on erityisen tärkeää, että Baudry ei sorru laventamaan vähemmän tärkeiden hahmojen kavalkadia sen enempää. Ohjaajille tämä tiivistäminen tuntuu olevan poskettoman vaikeaa ja liian usein tekijät sortuvat esittelemään lopulta tarinan kannalta turhia minuutteja kaivellessaan sivuhahmojen elämäntarinoita esille.

Yhteenveto

Raikas ja ajankohtainen ranskalainen sukellusvene-elokuva ei pelkää ottaa maailman poliittisesta tilanteesta kiinni ja laventaa tilanteiden kulkua kohti katastrofia. Se ei myöskään arastele piikitellä liittolaismaita eikä omaa maataan samalla hyläten propagandaan kumartavan yltiöpatrioottisuuden, joka niin kovin usein värittää sotaelokuvia. Puutteistaan huolimatta ohjaaja Antonin Baudryn ensimmäinen kokopitkä on kypsä, toimiva, hyvin näytelty, tiiviisti käsikirjoitettu ja ennen kaikkea pahuksen tehokas jännityselokuva sukellusveneiden maailmasta.