Monkey Shines (1988)

Ohjaus: George A.Romero
Käsikirjoitus: George A.Romero
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: noin seistsemän miljoonaa USD
Arvioitu: talvi 2008
Arvioidun version pituus: 113 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

monkeyshines_primaryJohdanto

Eläimet kauhuelokuvissa ovat tulleet tuttuakin tutummiksi vuosien varrella. Useimmiten eläimet ovat vain suoranaisia objekteja haluttujen skenaarioiden rakentamisessa, mutta toisinaan eläimet ovat myös vertauskuvallisempia ja syvällisempiä kerronnan välineitä. Brittiläiseen samannimiseen Michael Stewartin kirjoittamaan kirjaan perustuva elokuva Monkey Shines esittelee meille apinan. Eläimistä on helppo tehdä kauhua – niiden luontainen ihmisistä poikkeava käytös, niiden ihmisen auktoriteettia kumartamaton villeys ja niiden arvaamattomuus ovat kaikki herkullisia valttikortteja, joita surutta käytetään jännityskerronnassa.

Tyypillisesti eläin esitetään luontaisen vaarallisuutensa vuoksi. Esimerkiksi käärme  (Anakonda, Luis Llosa 1997), karhu (Grizzly, William Girdler 1976), krokotiili (Territory, Greg McLean 2007) ja hai (Jaws, Steven Spielberg 1975). Toisinaan sitten taas yksittäin vähäisesti vaaralliset kuvataan joukoissa pelottavina. Esimerkiksi linnut (The Birds, Alfred Hitchcock 1963), muurahaiset (The Naked Jungle, Byron Haskin 1954), rotat (Willard, Daniel Mann 1971), hämähäkit (Arachnophobia, Frank Marshall 1990)  ja mehiläiset (The Swarm, Irwin Allen 1978). George A.Romeron elokuvan apina on kuitenkin kiehtova poikkeus; siinä eläin osoittautuu aluksi tärkeäksi ja oleelliseksi avuksi, mutta elokuvan edetessä sen uhkaavaksi muuttuvaa käytöstä alkavat sävyttää nimenomaan ihmisiltä projisoidut tunteet ja toimintatavat. Romero varsin usein elokuvissaan piirsi varsin synkän kuvan juuri meistä ihmisistä eikä tämäkään elokuva siis tee linjaan poikkeusta.

Juonitiivistelmä

Lakitieteen opiskelija ja innostunut urheilija Alan Mann (Jason Beghe) joutuu rekan yliajamaksi, mutta jää onnettomuudesta kuitenkin henkiin. Valitettavasti Alan jää kärsimään kuitenkin neliraajahalvauksesta eikä koe elämänsä olevan enää elämisen arvoista. Pyörätuoliinsa sidottu katkeroitunut nuori mies saa apua luonnontieteilijäystävältään Geoffreyltä (John Pankow), joka tuo arkiaskareiden avuksi koe-eläimenä aiemmin olleen kapusiiniapina Ellan. Ellan ja Alanin välille syntyy nopeasti syvä side, mutta kun Alanin ja hänen kuntouttajansa Melanien (Kate McNeil) välille syntyykin yllättäen romanttisia väreitä, Ella muuttuu mustasukkaiseksi … vaarallisen mustasukkaiseksi …

Kommentit

Monkey Shines on zombie-elokuvistaan parhaiten tunnetun ohjaaja George A.Romeron töistä sellaisia, joissa huomioarvo keskittyy olennaisesti hehkilöhahmojen syväluotaamiseen ja kehittämiseen ja jättää shokeeramisen pitkälti mielikuvituksen varaan. Jo alusta lähtien on selvää, että Romero tavoittelee tällä kertaa jotain aivan muuta kuin perinteistä veristä kauhuskenaariota. Tarina kääntyykin varsin nopeasti psykologiseksi kauhutrilleriksi ja parhaimmillaan toimiii esittäessään katsojalleen ikiaikaisen kysymyksen: mitä itse tekisit?

Romero kompastuu kiusallisesti materiaalinsa heikkoon jäsennykseen ja rytmittää elokuvansa verrattain epäsuhtaisesti, jopa kömpelösti. Toisaalta psykologiseksi trilleriksi elokuvan hahmot kehitetään poikkeuksellisen syvällisiksi ja heidän motivaatioitaan ja tuntemuksiaan perustellaan alusta lähtien vakuuttavasti ja ammattitaidolla. Kapusiiniapina Ella varastaa toki monessa kohtauksessa pääosan, koska katsojan on helppo ihailla apinan filmille taltioitua taituruutta ihmiselle suunnitellussa ympäristössä. Näin on tarkoituskin, sillä Ella on paitsi keskeinen elokuvan toimija, myös syvällisemmin heijastuspinta ihmisten kyvyttömyydelle käsitellä omien toimiensa seurauksia ja ihmisten monimutkaisten ja usein itsekkäiden motivaattorirakenteiden peili. Asetelmassa halvautuneen ahdingosta ja mielen liikkeistä on kosolti yhtymäkohtia paria vuotta myöhemmin Rob Reinerin ohjaamaan kauhuelokuvaan Misery (1990), mutta ohjaaja Romero luottaa huomattavasti enemmän syvempiin vertauskuviin, alleviivaamattomuuteen ja negatiivisten perusvaistojen raakaan voimaan. Odottamattoman syvälliseksi ajautuva elokuva samalla kuitenkin suorastaan tihkuu tunnelmaa ja jännitettä ja katsojankin on helppo antautua mukaan Alanin raivoon ja vihan purskauksiin sekä ymmärtämään että tuomitsemaan.

Romero kehittää itse kirjoittamansa käsikirjoituksen juonta ovelasti, viisaasti ja uskottavin kääntein. Elokuva loistaakin erityisesti juonen kuljetuksessa lopulliseen päätepisteeseensä saakka (tosin ohjaajan oma visio lopputuloksesta olisi ollut huomattavasti ankeampi, kuin mitä tuotantoportaan sanelema – varmasti yksi niistä syistä miksi Monkey Shines oli ensimmäinen ja ainoa ohjaajan studioelokuva). Sen rytmityksen kömpelyys ja ajoittainen kerronnan sakkaus jättävät elokuvan kuitenkin kauas joutsenlaulumaisesta mestariteoksesta.

Elokuvan premississä koe-eläin Ellaa on muokattu geneettisin toimin. Ohjaaja oli tässä yli kaksi vuosikymmentä aikaansa edellä; siinä missä ajalleen tyypillisesti kauhukerronnassa oli vielä tapetilla teknologisen murroksen pelot ja ydinsäteilyyn liittyvät kauhuskenaariot, geneettisen muuntelun aika kauhukerronnassa oli vasta tuloillaan. Epäilemättä tästä syystä elokuvaan ei omana aikanaan juurikaan osattu kiinnittää huomiota ja sen menestys jäi vaatimattomaksi. Geneettisen muuntelun mahdollistamat kauhuskenaariot alkoivat toden teolla tulla esille vasta vuosituhannen vaihteen tietämillä ja ovat tätä kirjoitettaessa liki pitäen syrjäyttäneet ydinsäteilyn, kun tarkastellaan kauhu- ja tieteiselokuvien teemoja laajemmin. Edellä aikaansa tai ei, Romeron elokuvassa on kuitenkin kiusallisia kerronnallisia pullonkauloja, joita ilman teos olisi pienimuotoisen kulttiteoksen sijasta laajalti tunnettu ja arvostettu mestariteos. Romero jämähtää välillä muutoinkin paikoilleen vatvomaan ja syventämään hahmojaan motiiveineen ilman erityistä tarvetta ja siksi elokuva venähtääkin peräti parituntiseksi. Toisaalta loppuosuuden kohtausten leikkaus on äärimmäisen intensiivisesti ja taitavasti rakennettu – kliimaksin syke säilyy ja katsojan pitää vain antautua mukaan virran vietäväksi, sillä käsikirjoitus ei salli halpoja kompromisseja.

Yhteenveto

Tehokas, intensiivinen ja syvällinen psykologinen kauhutrilleri kouraisee etuajassa varoituksia hallitsemattoman kokeellisen geneettisen muuntelun seurauksiin. Parituntiseksi venähtävä jännityselokuva jää paikoin vatvomaan turhaan hieman liian pitkiksi ajoitetuissa draamallisissa taustoituksissaan, joiden tarpeellisuus koko skenaario huomioiden jää kyseenalaiseksi. Siltikin, selvästi keskimääräistä jännäriä toimivampi ja monipuolisempi tarina pysyy koukuttavana ja kiehtovana.

7/10

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

[REC] 4: Apocalypse (2014)

Ohjaus: Jaume Balaguero
Käsikirjoitus: Jaume Balaguero, Manu Díez
Tuotantomaa: Espanja
Arvioidun version pituus: 95 min
Arvioitu: joulukuu 2015
Ensi-ilta Suomessa: 29.10.2014 (Night Visions -festivaali)
Kieli: Espanja
Budjetti: noin 3 miljoonaa euroa

rec4_primaryJohdanto

Kun ohjaajakaksikko Balaguero ja Plaza 2007 saivat yhteistyöelokuvallaan [REC][x] huomattavaa mainetta, ei ollut varmaan kenellekään epäselvää, että tulisimme näkemään tuossa elokuvassa mainittujen tapahtumien ympärille sijoittuvia elokuvia lisääkin. Ja näinhän siinä totta vieköön kävikin, että kaksikko ilmoitti jo pian ensimmäisen elokuvan suosion tultua selväksi, että lisää nähdään peräti kolmen elokuvan verran. Miesten suunnitelmana oli tehdä yhdessä kaksi elokuvaa ja kumpainenkin ohjaisi sitten sarjaan yhden elokuvan itsekseen. Suunnitelma toteutui ja vuonna 2014 päivänvalon näkikin sarjan neljäs elokuva: Jaume Balagueron [REC] 4. Ensimmäinen [REC] -elokuva oli Espanjan uuden kauhuelokuvasukupolven mallituote: vimmainen, tehokas, innovatiivinen, rohkea ja vähäisillä pennosilla tehty. Eritoten kylmäävien psykologisten trillerien terävimmässä kärjessä tekijöinä näemme nykyisin espanjanlaisen kauhuelokuvan lähettiläiden nimiä Alejandro Amenabarista Rodrigo Cortesian kautta J.A.Bayonaan ja Nacho Vigalondaan. Espanja on selkeästi profiloitunut uudella vuosituhannella maaksi, josta osaamme jo odottaa vahvoja ja väkeviä elokuvia. Iberian niemimaan zombie-elokuvien joukossa [REC] teki epäilemättä tärkeää tienavaajan roolia ja varmasti avasi ovia myös muille alan tekijöille.

Juonitiivistelmä

Rahtilaivalle kerätty sekalainen kriisipisteistä pelastettujen henkilöiden ryhmä huomaa joutuneensa lähinnä koekaniinien asemaan. Laivalle häthätää kyhätty tutkimuslaboratorio apinoineen päivineen on sotilaiden suojaama ja pian selviytyjille avautuu, että vastalääkettähän tässä ollaan etsiskelemässä ja mikäli sellaista ei löydy, maan hukka … eikun zombi … perii. Hermostuneen tilanteen kiristyessä ei kukaan tiedä kehen voi luottaa ja infektoituneen apinan karatessa koko laiva ajautuu pian kaaokseen. Selviytyköön se ken onnistuu itsensä puremattomana pitämään!

Kommentit

Elokuvasarjan toisessa osassa katsojille esiteltiin demonisten voimien – ehkäpä peräti itsensä Saatanan – olevan zombiepidemian takana tai ainakin siihen kiinteästi sidoksissa. Sarjan kolmannessa osassa keskityttiin enempikin läträämään kauhukomedian temmellyskentillä, mutta huomioiden silti kakkososassa esitelty demoninen taustatarina. Ohjaaja Balaguero näyttää nyt kuitenkin sarjan neljännessä osassa hylänneen kokonaan yliluonnollisten taustavaikuttajien läsnäolon ja korvanneen sen parasiittitartunnalla. Melkomoinen käänne, kun ottaa huomioon, että mies itse oli tekemässä toista osaa. Ratkaisu tuntuu sekä kummalliselta että harmittavalta: jatkumo särkyy, vaikka itse tapahtumia ja päähenkilöä Angelaa kuitenkin kovasti kytketään ensimmäisen elokuvan tapahtumiin. Pahimmat ongelmat elokuvassa ovat kuitenkin siinä miten kauhuelementtejä käytetään ja miten tunnelmaa rakennetaan hektisen toiminnan lomassa. Nimittäin elokuva ajautuu aivan liian usein puuduttavaksi käytävähipaksi laivan uumenissa ja vaikka toimintatrillerin tunnusmerkistö pitkälti täyttyykin, täytyy oikein ihmetellä kenelle Balaguero haluaa elokuvansa kohdentaa? Vaikea uskoa, että kauhuelementtejä laimentamalla ja juoksentelua lisäämällä saataisiin genren ulkopuolelta lisää katsojia ja itse genreen ja erityisesti tähän sarjaan perehtyneet katsojat eivät sitten kuitenkaan saa piinaavaa jännitystä saatikka kauhua. Balaguero tarjoilee kyllä suht tasaiseen tahtiin tavanomaisia säikyttelyitä, mutta kokonaan poissa on se piinaava ja ahdistava tunnelma, johon ensimmäisissä kahdessa osassa päästiin kuin luonnostaan. Ehkäpä parivaljakosta Paco Plaza on tällä saralla sitten se kyvykkäämpi. Plazan itsenäisessä kolmososassa komedialliset aspektit huomioidenkin tarjoiltiin toimivampi kauhutunnelma. Ääniraidalla on myös osansa asiassa: nyt neljännessä osassa elokuvan hektisen toiminnan taustalla on tuikitavallista geneeristä elektronista kauhuhumppaa, joka pitäisi jollakin lailla kieltää.

Toisaalta Balaguero saattaa olla tieten pyrkinytkin eroon sarjaan ensimmäisen osan jälkeen luoduista demonillisista vaikutteista ja palannut ensimmäisen osan epätietoisuuden nostattaman ahdistuksen kuvaamiseen. Kuitenkin noita kahta aiempaa elokuvaa ei voi oikein poiskaan pyyhkiä ja erityisesti kuvakulman vaihto found footage -tyyppisestä tyylistä kokonaan pois asettaa elokuvien rinnastamisen saman kokonaisuuden jatkumoksi kokolailla vaikeaksi. Itse juoni jättää paljon toivomisen varaa ja redusoituu tarkemmin tarkasteltaessa hyvin pitkälti tavanomaisen hippajahdin kaavoihin jykevän siittimen kokoisen parasiitin luodessa vielä tarpeettoman b-elokuvamaisen lisäpiirteen. Armeijan tyypit ovat tavallisia stereotypioita ja labraa pyörittävä tiedemies istahtaa ihan hyvin tuiki tavallisen hullu tiedemies -roolin kaavaan. Yllätyksettömyys on hippailun pahin ongelma ja jos Manuela Velascon näyttelemän pääroolin vaihtaisi johonkin geneerisempään tytsyyn, ei tästä paljoa jäisi kirjoiteltavaksi. Tarinaa juoksutetaan melko kiivaaseen tempoon, agressiiviset leikkaukset paljastavat budjetin rajoitukset (kuten myös tympeät CGI-efektit) ja kuvakulmat tahi kuvaus yleensäkään eivät intoudu esittämään ylisanoja. Sen sijaan miljöö toimii erittäin hyvin ja vaikkei toisen laivahippailun – John Brunon Virus -elokuvan (1999)[x] – ahdistavaan ahtauteen päästäkään, rahtilaiva myrskyisillä vesillä toimii hienosti luomassa eristäytyneisyyden tuntua. Desaturoitu värimaailma, siniseen kallistuva kylmä valo ja ahtaita käytäviä kunnioittava kameratyöskentely tekevät elokuvasta teknisesti kuitenkin varsin pätevän. Elokuvan yleisilme on varsin totinen ja touhukas. Harmillisesti kuitenkin pienen särön yleisilmeeseen tuo komediallinen kumarrus edellisen osan moottorisahamorsiamelle, kun Angela Vidal kumppaneineen riuhtoo zombeja menemään käyvällä perämoottorilla. Vaikka särö onkin pieni, se kuitenkin ajaa elokuvaa pois juuri siitä suunnasta mistä sarjan ensimmäinen osa tuli todella tunnetuksi eli murhaavan tehokkaasta ja masentavan ahdistavasta asenteesta; periksiantamattomasta ”pakene tai taistele” -reaktion kunnioittamisesta ja kauhun tunteelle antautumisesta ilman kompromisseja.

Yhteenveto

Rahtilaivan käytävillä hippailuksi ajautuva toimintatrilleri hukkaa monia mahdollisuuksia kauhuelokuvana ja ajautuu tarpeettoman tavanomaisiin uomiin ja harmittavan kliseisiin ratkaisuihin. Selkeästi kuitenkin elokuvan identiteetti ei ole tekijöilleen selvä ja se jää koko sarjan heikoimmaksi tekeleeksi. Elokuvassa tehdään irtiotto sarjan toisen ja kolmannen elokuvan demonisiin vaikutteisiin tapahtumien taustalla, joka luo kiusallista resonanssia kokonaisuuteen, vaikka epäilemättä onkin zombie -elokuvien ystävien kannalta parempi ratkaisu kuin itsensä Saatanan juonimat ketkut metkut. Jos toista ja kolmatta osaa ei olisi koskaan tehty, tämä jatkaisi suoraan ensimmäisen osan klaustrofobisesta ahdistuksesta skaalaamalla infektion mittakaavan suuremmaksi. Jos ja jos, mutta ja mutta. [REC] 4 saattaisi olla itsenäisenä – [REC] -jatkumosta irrotettuna – elokuvana parempi ja tehokkaampi. Nyt se joutuu kantamaan mukanaan ylimääräistä painolastia, joka ei ole sille eduksi.

5/10