The Living Dead Girl (1982) [La morte vivante]

Ohjaus: Jean Rollin
Käsikirjoitus: Jean Rollin, Jacques Ralf
Tuotantomaa: Ranska
Arvioidun version pituus: 86 min
Arvioitu: 2007
Ensi-ilta Suomessa: ei teatteriensi-iltaa
Kieli: ranska
Budjetti: olematon

Johdanto

Kutsuttakoon sitä leikkisästi vaikka zompyyriksi. Nimittäin kulttiohjaaja Jean Rollinin epäkuollutta, jonka ympärille rakentuu tämä yksi harvoista Rollinin zombie-teemaa sivuavista elokuvista. Rollin profiloitui underground-eksploitaatio -ohjaajaksi jo heti ensimmäisellä kokopitkällään, kokeilullisella ja surrealistisella elokuvalla The Rape of the vampire [Le viol du vampire] (1967), joka ilmestyessään aiheutti pienimuotoisen mediahässäkän Ranskassa. Rollinin erityisalana ovat vampyyrielokuvat – eritoten eroottissävytteiset (alastomat lesbovampyyrit ovat Rollinin kestokamaa) – ja vieläpä varsin runollisen melankoliset sellaiset. Rollin ei kuitenkaan karta rajuakaan gorea elokuvissaan, kun tarvetta ilmenee eikä ole epäröinyt tarttua myöskään zombie-teemoihin tilaisuuden tarjoutuessa. Tosin Rollinin zombie-elokuvien kohdalla laatu vaihtelee melkoisesti 80-luvun huonoimman zombie-elokuvan tittelistä kisailevan Zombie Lake:n (1981) ja 70-luvun zombie-elokuvien ehdottomaan aateliin kuuluvan elokuvan The Grapes of Death (1978) [Les raisins de la mort] välillä. Zombie Lake puolestaan oli alunperin espanjalaisen eksploitaatio-ohjaajan Jesus Francon käsissä, mutta mies katosi jonnekin juuri ennen kuvauksia ja tuottajat hinasivat Rollinin paikalle seuraavaksi aamuksi, joten ihan täysin Rollinin syyksi ei abysmaalisen tuotannon lopputulosta voi väittää. Rollinilla ei ollut hajuakaan käsikirjoituksesta tai yhtään mistään muustakaan kuin että leffassa on tuhoa aiheuttavia natsi-zombeja! Ihan hyvät lähtökohdat kuvaamiselle.

Juonitiivistelmä

The Living Dead Girl keskittyy lesboeroottiseen tarinaan naisesta, joka kahden vuoden jälkeen palaa takaisin eloon kemiallisen vuodon takia. Catherine Valmont (Françoise Blanchard) nousee kuolleista ja keskittyy yllättäen vallan saavan verenhimonsa tyydyttämiseen. Tilanne muuttuu, kun Catherine alkaa hiljalleen ymmärtää olotilaansa rakastettunsa Hélènen (Marina Pierro) myötävaikutuksella. Hélène oivaltaa rakastettunsa vaativan tuoretta ihmislihaa ja verta ja alkaa toimittaa Catherinelle … ruokaa. Siinä sivussa hän yrittää opettaa Catherinea mm. puhumaan uudelleen. Eihän se näin voi pitkään jatkua… vai voiko?

Kommentit

Rollinin valtti muihin Euroopan trash/eksploitaation tekijöihin verrattuna on Rollinin omituisen tenhoava lyyrinen melankolia ja vahva gotiikan tematiikan ymmärrys. Tämäkin tarina on kuin kahden vahvan naisroolin ympärille kietoutuva romantisoitu runo kuoleman rajatkin ylittävästä rakkaudesta. Elokuva on hyvin traaginen ja erittäin runollinen kokonaisuutena – kuin karmea satu, jota pittoreski Ranskan maaseutu saa taustoittaa veriroiskeiden kankaana. Elokuva on varsin kunnianhimoinen ja pieneksi B-elokuvaksi hyvinkin voimakkaalla visiolla ja antaumuksella rakennettu. Blanchardin työ hiljalleen itsensä epäkuolleeksi olennoksi tiedostavana kuolleena naisena on vaikuttavaa ja voimakasta seurattavaa. Elokuvan epäkuolleen ahdinkoon on helppo antautua ja Rollin kertoo väkevällä tavalla lähes juonettomaksi ajautuvan kerrontansa kautta traagisen tarinan kuolemasta, rakkaudesta ja ne toisiinsa liittävästä tuskasta. Goottilainen verevyys on tiukasti läsnä, mutta kiusallisesti Rollin hajottaa tieten luomansa tunnelman aika ajoin kuin härnäten katsojaa. Epäonneksi rikkunut tunnelma palailee vain pätkissä ja vaikka juonenpätkiä näin saadaankin kasattua, kärsii elokuva lopulta varsin turhista ajankuvista ja merkityksettömistä tuokiokuvista – tyypillistä Rollinia kuitenkin on se. Zompyyrin verenhimo tyydyttyy gore-kekkereillä kiljuvien uhrien joutuessa vuorollaan syödyiksi ja The Living Dead Girlin graafinen goottilainen angsti saa paikoin vastapainokseen tiukkaa goreilua, jonka yksittäiset rankat kuvat painuvat mukavan pysyvästi lajityypin fanien kauhumuistiin. Tarinan eteneminen on yllättävän sujuvaa eikä elokuvan leikkauksessakaan ole pahasti moitittavaa. Tosin elokuvan alun tapahtumat ovat ehta oikeaa eurotrashia vaikka nerokas ja kaunis kuvallinen ilmaisu myöhemmin elokuvan pelastaakin arkun pohjalta. Rohkea ja tunnelmallinen huilumusiikki rakentaa osaltaan vaikuttavuutta lisää ja sen avulla Rollin pääsee jopa tulkitsemaan päähahmojensa tunnetiloja, joka on aidosti hienoa ja kunnioitusta herättävää mieheltä, jonka seuraavat pari elokuvaa 80-luvun alussa olivatkin sitten ehtaa hardcore-pornoa.

Yhteenveto

The Living Dead Girl on goottilaisella kauhuromantiikalla höystettyä eksploitaatiokauhua, jossa epäkuollut jonkinnäköinen lesbovampyyrizombie hiljalleen hahmottaa olevansa kuollut! Paikoin kuvastoltaan hyvinkin rajuksi äityvä teos elää kuitenkin loppujen lopuksi puhtaasti emotionaalisella tasolla traagisen tarinansa vuoksi. Ranskalaista euroeksploitaatiota 80-luvulta, mutta Rollinin fokus on epäkuolleen ja elävän ihmisen keskinäisen siteen tarkastelussa. Poikkeuksellinen juonellinen lähtökohta pitää elokuvan mielenkiintoisena tuttavuutena sekä vampyyri- että zombie-genreissä ja rivakkaat roiskeet tyydyttänevät verenmakuisempia katsojia. Zombie-elokuvien kirjossa kiintoisa ja verevä poikkeus.

6/10.

Innkeepers (2011)

Ohjaus: Ti West
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Ti West
Ensi-ilta Suomessa: Night Visions festivaaliesitys 13.4.2012, ei teatterilevitystä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia
Arvioitu: 2011

Juonitiivistelmä

Synkän historian omaavan Yankee Pedlar Innin sulkemista edeltävänä iltana hotellin aulassa työskentelevillä Lukella ja Clairella on tylsääkin tylsempää. Hotellissa on vain pari hassua asukkia vetäytyneenä omiin oloihinsa. Ämätööriaaveenmetsästäjien roolissa majataloon töihin tulleita Lukea ja Clairea molempia tuntuu kiehtovan myyttisen yliluonnollisen asukin, hotellissa sata vuotta aiemmin traagisesti kuolleen Madeline O’Malleyn, aaveen havainnoiminen. Madeline näyttäytyy kuulemma aika ajoin ja naisen kuolemaan liittyi tarinoiden mukaan jotain poikkeavaa, jonka vuoksi Madelinen sielu on jäänyt rauhattomana majataloon. Jos Madeline jonakin päivänä näyttäytyy, niin nyt on viimeistään sen aika; onhan talo viimeistä päivää käytössä ennen sulkemista. Pitäisi olla varovainen, mitä haluaa …

Kommentit

Unenomaista tunnelmaa onnistuneesti manaava ohjaaja Ti West on löytänyt kerrassaan mainion parivaljakon eteerisen kummituskauhistelunsa pääroolien esittäjiksi. Sara Paxton Clairen roolissa ylittää positiivisessa mielessä kaikki odotukset ja vaivatta kykenee nousemaan antautuvalla osaamisellaan pääroolin vaatimalle tasolle. Pat Healy Lukena jää suosiolla sekundääriseksi toimijaksi, mutta parivaljakon välinen kemia elokuvassa toimii erinomaisen vakuuttavasti. Sivuroolissa entisenä tv-tähtenä ja nykyisenä meediona toimiva veteraaninäyttelijä Kelly McGillis sopii luontevasti rooliinsa hänkin, jos kohta hieman vaisuhkon oloisesti ja eleettömästi siinä sitten toimiikin.

Ti West käyttää tietoisesti hyväkseen tunnettuja kauhuelokuvakerronnan elementtejä kuin dekonstruoidakseen niitä päästäkseen näiden elementtien keskeiseen ytimeen – siihen, miksi mainitut elementit toimivat ja siksi ovat tulleet alalla kliseiksi. West keskittyy rakastavalla ja palavalla innolla vuoronperään yksittäisiin teemallisiin elementteihin, hiljaksiin venyttää tunnelmoinnin äärimmilleen ja katsoo kuinka lähelle kauhun tunnetilan herättämistä hän pääsee. Ja onhan se myönnettävä, että aika onnistuneesti herkkyydellä luodut kohtaukset rakentuvat, kun niihin vaivaudutaan keskittymään suurella huolellisuudella ajan kanssa. Kaiken kaikkiaan elokuva vaikuttaisi olevan tavallaan tunnettujen kauhukliseiden tehon tutkielma yhtälailla kuin omalla juonellaankin kulkeva kokonaisuus.

Elokuvan rakenne on varsin klassinen. Lähes ensimmäinen puolikas siitä katsojalle tutustutetaan elokuvan miljöö sekä elokuvan kolme toimijaa arvomaailmoineen, unelmineen ja heikkouksineen päivineen. Jälkimmäinen puolikas lähtee sitten tiivistämään orastavasti kehittyvää tunnelmaa ja alkaa pienin vihjein heittää katsojalle mahdollisuuksia oman tulkintansa rakentamiseksi. Ti West jättää useita naruja tarkoituksella solmimatta elokuvan lopetuksessa ja kiehtovasti ja ilmeisen tahallaan antaa katsojalle aseita kyseenalaistaa elokuvan tapahtumia ja syitä näille tapahtumille.

Amerikkalaiseksi yliluonnollista kauhua käsitteleväksi elokuvaksi sen tunnelma, vähäinen näyttelijämäärä ja erittäin verkkainen tempo ovat hyvin epätyypillisiä ja elokuvan hiljaksiin rakentuva tunnelma muistuttaa espanjalaisten nykyohjaajien yliluonnollisen kauhun ympärille rakentuvia trillereitä: Alejandro Amenábarin jo pienimuotoiseksi klassikoksi noussut The Others (2001), Juan Antonio Bayonan erinomaisen hyytäväksi kääntyvä El orfanato (The Orphanage, 2007), Mateo Gilin nöyrä ja vaatimaton Regreso a Moira (Spectre, 2006) ja miksei vaikkapa Jaume Balaguerón tehokas niskakarvojen nostattaja Los sin nombres (The Nameless, 1999). Kaikki mainitut espanjalaistuotannot ovat samalla oiva vihje siitä, mitä tuleman pitää, joten noiden elokuvien vihaajat eivät taatusti lämpiä tällekään.

Yhteenveto

Modernien espanjalaisten kauhutrilleristien eteeriseen tunnelmointiin kumartava elokuva käyttää oivasti kekseliästä kameratyöskentelyä, hienovaraisesti äänimaailmaansa ja rakentaa siihen sukeltavalle katsojalle tunnelmallisen hitaan temmon nautiskelupaketin. Visvaisen toiminnan ja goren ystäviä siis ei tällä kertaa hemmotella ja elokuvan hidas kulku ja käynnistyminen takaa sen, että se jäänee lopulta melko pienen piirin herkuksi.

6/10

Curse of the Undead (1959)

Ohjaus: Edward Dein
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Edward Dein, Mildred Dein
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 79 minuuttia
Arvioitu: 2012

JOHDANTO

Kauhun ja westernin ristisiitos on pysytellyt pienenä marginaalilajityyppinä tasaisesti 1920-luvulta lähtien. Edward Deinin Curse of the Undead päivittää tiettävästi ensimmäisenä vampyyrin osaksi villin lännen ympäristöä. Loppujen lopuksi hypähdys luonnollisesta yliluonnollisen puolelle on varsin mitätön, kun mietitään vaikkapa ikonista yksinäistä pyssysankaria, joka kiertää syrjäseutujen villejä pikku kaupunkeja. Kiertämisen voi tehdä yölläkin ja papusäilykkeiden syömisen voi vaihtaa vallan mainiosti verenimemiseen. Dein ottaa elokuvansa vampyyrin kanssa raikkaita vapauksia ja heittää romukoppaan tuotantostudionsa Universalin omat aiempien vuosikymmenten aikana Draculan hahmon ympärille kehittämät vampyyrikliseet saadakseen tarinaansa enemmän maanläheistä tuntumaa.

JUONITIIVISTELMÄ

Karjatilaa pitävän Carterin perheen ahdinko kasvaa kohisten, kun naapuriranchin omistaja yrittää kovanaamapolitiikalla pakottaa perheen myymään tilansa laajentaakseen omaansa. Kaupungin sheriffi on voimaton uhittelun edessä ja viimein uhatun ranchin miesväen kuolemien jälkeen ranchin uhmakas Dolores päättää palkata palkkatappajan hoitamaan naapurinsa. Palkkatappaja Drake joutuu pian napit vastakkain ei pelkästään kohteensa vaan myös paikallisen papin Danin kanssa, joka aavistaa palkkatappajassa jotakin epätavallista.

KOMMENTIT

Curse of the Undead kirkuu koko olemuksellaan b-elokuvan tuotantoarvoja, mutta kaikesta huolimatta elokuvan tekijät ovat pystyneet pitämään tuotannon rajat mielissään kaiken aikaa. Lopputuloksena elokuva on hillitty ja hyvin tarkasti rakentuva kokonaisuus, jossa mitään ei ole haaskattu ja jok’ikinen otos ja kohtaus nivoutuu tarinan osaksi. Vampyyrihahmon tarkentuminen elokuvan edetessä yllättää monipuolisuudellaan ja tyypillisestä hirviöelokuvasta poiketen tekijät luotaavat varsin tarkkasilmäisesti myös vampyyrin sosiaalista asemaa ja ihmisten kanssa rakentuvia kytköksiä. Elokuvan vampyyrin traagisuudesta kumpuava inhimillisyys rinnastuu vaivatta uuden vuosituhannen valtavirtayleisölle suunnattuja vampyyridraamaelokuvia ja -tv-sarjoja vasten. Kiehtovaa sikäli, kun ottaa huomioon, että aikakauden klassinen hirviö peilattiin pääsääntöisesti aina automaattisesti pahuuden voimien kätyriksi. Tätä taustaa vasten on helppo uskoa, että elokuva on ollut omana aikanaan varsin outo lintu. Käsikirjoitukseltaan kekseliäs ja näppärä tarina juoksee lyhyen kestonsa helposti ja saksalaiselle ekspressionismille kumartavat kauhukohtaukset syventyvät oivallisen toimivan ääniraidan kautta.

YHTEENVETO

Vampyyrimytologian ainekset westerniin sekoittava hillitty kauhuelokuva on parhaimmillaan rakentaessaan mysteerisen vampyyripyssysankarin tarinan ympärille inhimillisen tragedian auraa. Kauhukuvastoltaan elokuva on kuitenkin varsin kesy ja rauhallinen – vaikkakin rakentaa asetelmansa huolellisella pieteetillä. Teatraaliset maneerit ja westerneille tyypilliset asetelmat istuvat yllättävän hyvin rinnakkain kauhukohtausten kanssa ja kaiken kaikkiaan kokonaisuus on varsin hyvin toimiva paketti. Eihän tämä mikään genreklassikko ole westerneissä sen enempää kuin kauhussakaan, mutta kiintoisa ja toimiva hybridi kuitenkin ja onhan siinä ilmeisestikin nyt sentään elävien kuvien ihka ensimmäinen vampyyricowboy!

6/10

2001 Maniacs (2005)

Ohjaaja: Tim Sullivan
Käsikirjoitus: Chris Kobin, Tim Sullivan
Tuotantomaa: USA
Arvioidun version pituus: 84 minuuttia
Arvioitu: 2007
Ensi-ilta Suomessa: ei teatteriensi-iltaa
Kieli: englanti

Johdanto

Splatter-elokuvien aikakauden katsotaan usein alkaneen Herschell Gordon Lewisin elokuvasta Blood Feast (1963). Lewisin verinen tuhojuhla jatkui pitkin 60-lukua ja kahden komedian jälkeen vuonna 1964 ilmestyi Blood Feastia seuraavat verikekkerit: 2000 Maniacs!. Ohjaajan tuottelian kausi ajoittui 60-luvulle, jona aikana Lewis tehtaili komedioita, musikaaleja, perhedraamaa ja tietenkin ultraveristä splatter-kauhua. Lewisin Blood Feast on eksploitaatiota sanan oikeassa merkityksessä eikä sen taiteellinen anti ole kovinkaan kummoista. 2000 Maniacs sisältää kuitenkin jo ihan oikean tarinan, tyylin, parempia äyttelijänsuorituksia ja toimivia efektejä. Lewisin jäljiltä splatter-elokuvan tulvaportit avautuivat eikä niitä sen koommin ole kukaan kiinni saanutkaan. 2000 Maniacs on omalla sarallaan vieläkin verisempi kuin edeltäjänsä Blood Feast eikä mitään vastaavaa oltu aiemmin elokuvissa nähty. Toki nykyisin perussplattereissakin veri roiskuu jo ihan samalla lailla kuin noina splatter-elokuvien alkuaikoina, mutta 60-luvulla Lewisin eksploitaatiot olivat aivan oma lukunsa. 2005 sitten nuori ohjaaja Tim Sullivan tarttui aiheeseen ja työsti esikoispitkänään herkullisesta – alunperin musikaalista lainatusta ideasta – uuden version nimeltään 2001 Maniacs.

Juonitiivistelmä
Pieni poppoo nuorukaisia ajautuu autoillaan ja moottoripyörillään Yhdysvaltain Georgiassa olevaan syrjäiseen tuppukylään, jonka asukaslukukin on vain 2001 henkeä. Sattumoisin juuri tuona päivänä kylässä vietetään Yhdysvaltain sisällissodan muistopäivää ja jenkkinuorukaiset pääsevät ”kunniavieraiksi” juhlallisuuksiin. Aikanaan sisällisodan aikana jenkit surmasivat kyläläiset viimeiseen henkeen ja nyt kyläläiset muistavat tapahtumia … eikä sinitakkien vanhoja surmatöitä ole suinkaan unohdettu!

Kommentit

Jo heti alussa lajityyppi tekee itsensä tiettäväksi, kun Eli Rothin Cabin Fever (2002)-elokuvan hahmot Justin ja tämän koira professori Mambo tekevät pikavisiitin elokuvassa. Nuorukaisten auto on jo valmiiksi verinen eikä toiminta ole vielä edes päässyt alkamaankaan! Sullivanin versio Lewisin elokuvasta on paikoin hykerryttävän hauskaa mustan komedian verijuhlaa, mutta luottaa liiaksi kirkkaiden värien, kontrastien ja kylähullujen voimaan, sillä elokuvan nuoret jenkit eivät toimi uskottavasti tai rationaalisesti ennen kuin on aivan liian myöhäistä ja teurastus on päässyt alkamaan. Eipä silti, ei Sullivanin versio elokuvasta haluakaan noudattaa etukäteisiä konventioita aukottomasta juonesta tai loogisesta kestävyydestä vaan etupäässä 2001 Maniacs on ilkikurinen ja itsensä lekkeriksi lyövä irroittelu niin kovin totisten muka-säikyttelyjen valtaamalla 2000-luvulla.

Sullivanin komiikka ammentaa paljon pääosassa heiluvan kylän pormestarin (Robert Englund) ja tämän monenmoisten apureiden touhuiluista, mutta toki asetelmallista ja yllättävän veristä komiikkaa piiskataan irti myös jenkkien teurastamisesta. Tämä komiikka on tosin sysimustaakin mustempaa eikä välttämättä aukene genreä tuntemattomalle katsojalle lainkaan, vaan voi tuntua jopa luotaantyötävän etovalta. Lewisin alkuperäinen musiikki on käännetty oivallisen osuvasti mukaan uuteen elokuvaan ja paikka paikoin kylän pelimannit tupsahtavat sitä esittämään hanurilla ja viululla. Pelimannit peilaavat upeasti elokuvan yleistä ”ihan sama, kunhan on hauskaa!” -ilmapiiriä ja Sullivanin kerronnan eteneminen tähtää muutoinkin lähinnä siihen, että elokuva on itsessäänkin vain yhtä juhlaa, kuten sen kyläläisten suuressa juhlapäivässäkin on kysymys.

YHTEENVETO

2001 Maniacs on gore- ja splatter-elokuvan veteraanin H.G.Lewisin legendaarisen elokuvan uudelleenlämmitys. Koko tekijäporukalla tuntuu olevan hauskaa touhussa ja ohjaaja Sullivan kykenee välittämään näitä värinöitä katsojallekin. Mitenkään erityisen pelottava tai raastava ei uusi versio ole eikä se peruspeloitteluihin tähtääkään. Sen sijaan splatter-touhu on tapahtumien keskipisteessä ja Sullivan on hionut mukaan varsin onnistuneita roolituksia sekä nuorilta että veteraani-ikäisiltäkin näyttelijöiltä. Tapahtumien ja miljöön näytelmämäisyys korostavaat näyttelijöiden onnistumista rooleissaan eikä elokuvassa ole muutoinkaan suuremmin moitittavaa. Mustan komedinen ja raisu splatter, joka on kuin kumarrus genren lähtökuoppiin.

6/10