Avainsana: 2020-luku

Ava (Final Target, 2020)

Ohjaus: Tate Taylor
Käsikirjoitus: Mathew Newton
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: joulukuu 2025
Arvioidun version pituus: 96 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Hei! Taas päästään turinoimaan herkullisesta ruoka-aiheesta eli spagettikäsivarsien ja nuudeliranteiden varaan rakentuvista naissukupuolen turpaanvetäjistä kovapintaisissa toimintaelokuvissa. Kun sukupuolten tasa-arvo alkoi nostaa naisnäyttelijöitä rankkoihin fyysisiin tappelijarooleihin, näihin rooleihin alkoikin valikoitua naisia, joiden ulkonäkö ja habitus eivät todellakaan kieli tappiin asti treenatuista tappokoneista. Päin vastoin: valttia ovat huoliteltu kauneus, laihuuteen kallistuva kehon sopusuhtaisuus, mahdollisesti rehvakkaat muodot ja erityisesti nuoruus. Kaikki nuo attribuutit yhdistettynä yleensä johtavat välittömiin uskottavuusongelmiin kovapintaisissa toimintaelokuvissa, joissa on totuttu fyysisiä suoritteita suorittamassa fyysisiin suoritteisiin kykeneviltä näyttävät äijylit. Naisrooleissa tätä ilmiselvää ongelmaa ei korjata roolittamalla iäkkäämpiä (kunkin elokuvan sisäisessä maailmassa samalla myös kokeneempia) tahi fyysiseltä olemukseltaan rotevampia naisia vaan ratkaisuksi taiotaan roolihahmoille ylivertaisia taistelutaitoja aivan kuin vapaaottelun näyttävämpien temppujen tai ju-jujutsun pyyhkäisyjen ja lukkojen taitaminen olisi automaattinen tae tirvaista se kaksimetrinen, sataviiskytkiloinen, kauttaaltaan tatuoitu venäläisgangsterin arpinaamainen henkivartijana työskentelevä entinen palkkasotilas ketoon suit sait sukkelaan ilman, että edes hiuksiin tarvitsee sipaista lisää muotovaahtoa. Hyvän matkaa etukenossa länsimaihin verrattuna tässä mentiin muuten Hong Kong -toiminnan kultakaudella (1970-luvun lopulta 1990-luvun alkuun) jona aikana mm. tunnettu malesialainen tanssija Michelle Yeoh, amerikkalainen kamppailulajitaitaja Cynthia Rothrock ja Hong Kongin oma tyttö Kara Wai tekivät itsensä tunnetuiksi varsin päheillä toimintaspektaakkelirooleillaan.

Ohjaaja Luc Besson elokuvallaan Nikita (1990) oli pitkälti vastuussa siitä, että myös Hong Kongin ulkopuolisessa maailmassa naiset kovapintaisina palkkatappajina ja/tai tuhoavina koston enkeleinä toimintaelokuvissa alkoivat yleistyä teemana. Spagettia ja nuudelia on sittemmin riittänyt isompaankin nälkään. Esimerkiksi: Angelina Jolie (Philip Noycen Salt, 2010), Charlize Theron (David Leitchin Atomic Blonde, 2017), Jennifer Garner (Pierre Morelin Peppermint, 2018), Macarena Gómez (Miguel Martin Sexykiller, 2008), Jennifer Lawrence (Frances Lawrencen Red Sparrow, 2018), Kim Ok-bin (Jung Byung-gilin The Villainess, 2017), Saoirse Ronan (Joe Wrightin Hanna (2011), Kate Beckinsale (Tanya Wexlerin Jolt, 2021), Karen Gillan (Navut Papushadon Gunpowder Millkshake, 2021), Mary Elizabeth Winstead (Cedric Nicolas-Troyanin Kate 2021), Sasha Luss (Luc Bessonin Anna, 2019), Jeon Jong-seo (Chung-Hyun Leen Ballerina, 2023), Ana de Armas (Len Wisemanin Ballerina, 2025), Asami Sugiura (Kurando Mitsutaken Gun Woman, 2014), Fernanda Urrejola (Ernesto Díaz Espinozan Bring Me the Head of the Machine Gun Woman, 2012), Salma Hayek (Joe Lynchin Everly, 2014) Maggie Q (Martin Campbellin The Protégé, 2021), BridgetFonda (John Badhamin Point of No Return, 1993), Zoe Saldaña (Olivier Megatonin Colombiana, 2011) tai miksei vaikka Geena Davis (Renny Harlinin The Long Kiss Goodnight, 1996). Kaikissa on uskottavuusrintamalla samankaltaista problematiikkaa, joka juontaa juurensa pitkälti siihen, miten kyvykkäiksi nämä tappajanaiset esitetään hoitamaan tilanne kuin tilanne. Itse asiassa sellaisia naistähtiä, jotka uskottavasti kanavoisivat rosoisempia väkivaltaisen toiminnan realiteetteja on niukalti. Mieleen juolahtaa oitis lähinnä Nicole Kidman (Karyn Kusaman Destroyer, 2018), Gina Carano (Steven Soderberghin Haywire, 2011), Agnieszka Grochowska (Mateusz Rakowiczin Dzien Matki [The Mother’s Day], 2023), Jennifer Lopez (Niki Caron The Mother, 2023), ja ehkä Jessica Alba (Mouly Suryan Trigger Warning, 2024). Tummaihoisia naisia ei näihin kinkereisiin ole paljoa kutsuttu, vakka toki Pam Grier ja Halle Berry joissakin teemaa sivuavissa toimintaelokuvarooleissakin ovatkin olleet.

Juonitiivistelmä

Palkkamurhaaja Avan (Jessica Chastain) puhtoiseksi luulema, mutta hämäräperäiseksi osoittautuva, työnantaja heittää moraalikompassinsa ailahtelujen ja alalta eläköitymisen idean kanssa painiskelevan palkkamurhaajan tielle vielä yhden viimeisen keikan. Työnantajaa edustaa Avan käsittelijä Duke (John Malkovich), mutta tämäkin on vain käskyläinen isolle pomolle Simonille (Colin Farrell). Paljastuu, että siinäpä sitten yritetäänkin päästä riippakiveksi muodostuvasta palkkatappajasta eroon firman muiden toimijoiden myötävaikutuksella. Pieleenhän se menee ja sitten alkaa kissa- ja hiirileikki, että kuka kolkkaa kenetkin ja missä järjestyksessä. Ava hakeutuu kotipuoleensa Bostoniin ja tapaa siellä siskonsa Judyn (Jess Weixler), entisen miesystävänsä Michaelin (Common) ja äitinsä Bobbin (Geena Davis), joiden kanssa on jäänyt asioita selvittelemättä. Koko porukka joutuu tahtomattaan mukaan murhaleikkeihin Avan perässä ramppaavien palkkamurhaajien takia ja menneisyyden haamutkin Avaa kovasti rasittavat.

Kommentit

Ei mitään uutta auringon alla. Eläköitymistä halajava ja työnsä moraalisen puolen ongelmiin havahtuva palkkatappaja joutuu itse kokemaan ihmisjahdin, selviytyy kaikesta saastasta, jota päälle lasketaan ja paketoi entisen firmansa konkurssiin. Kliseerumpu kumisee täydeltä laidalta eikä Tate Taylor ole näihin iänikuisiin peruspremisseihin mitään uutta tuonut. Sen sijaan Taylor tuo mukaan muutoin suoraviivaiseen perustason toimintaan ihmeellistä melodraamaa päähenkilö Avan menneisyyden ongelmien ratkomisen muodossa. Pähkäillään vähän aiempaa päihteiden kanssa läträämistä, isäsuhdetta valehtelija-isään, vaikeaa äitisuhdetta ja puisevaa kolmiodraamaa Avan entisen miesystävän ja nykyisen Avan siskon kihlatun kanssa. Elokuva vaikuttaa kuin kahdesta eri DNA-juosteesta pakolla yhteen hitsatuksi; sen kohtaukset tuntuvat kuuluvan kahteen kokonaan eri lajityyppiin. Äiteläksi melodraamaksi paisuvaa tunnekuohujen selvittelyä täplitetään yleensä jonkun vammautumiseen tai kuolemaan johtavalla toimintaepisodilla, joissa Ava pätkii pataan vuoroin hänen peräänsä lähetettyjä roistoja ja vuoroin ihan muita roistoja. Draaman ja toiminnan sotkeminen yhteen ei tässä nyt oikein toimi ja menneisyyden tunne- ja suhdesotkujen setviminen ei liity mitenkään itse pääjuoneen. Kokonaisuutta hankaloittaa merkittävästi Avan entisen miesystävän rooli: näyttelijä Common on aivan pihalla pitkälti kaikissa kohtauksissaan ja kun niitä kohtauksia on sitten hyvästikin kymmenkunta niin herran tunteeton unissakävely elokuvan tuiverruksessa saa jopa myötähäpeän tunteita aikaiseksi. John Malkovich, Geena Davis ja Colin Farrell omissa aika karikatyyrimäisissä rooleissaan menettelevät joten kuten. Nykyamerikkalaiseen menoon kuuluu kanssa tietty se, että pääpahis taittaa englantia menemään jenkkien ulkopuolelta haetulla aksentilla, jolla amerikkalaisyleisölle halutaan jatkuvasti korostaa, että oman maan ongelmat tulevat omien rajojen ulkopuolelta.

Hyväksi on luettava elokuvan ääniraita. Aniharvoin enää nykyään toimintaelokuvan formaattiin upotettuihin elokuviin viitsitään säveltää jotain keinotekoisen geneerisen konehumpan ulkopuolista äänimaailmaa, mutta tällä kertaa itse Bear McCreary on vastuussa elokuvan ääniraidan sovituksesta ja se kyllä kuuluu positiivisesti! Äänisuunnittelu on pontevaa ja tukee elokuvan kohtauksia aivan nappiin. Hyväksi pitää luettaman myös Jessica Chastain. Chastain ei ole pelkästään antavana osapuolena vaan elokuvan edetessä saa itsekin karusti käkättimeen ja kaiken lisäksi Chastainin ulkoinen habitus jossakin määrin tukee hänen roolihahmonsa osaamiskirjoa. Mennään siis johdannossa hihiteltyjen nuudeliranteiden ja spagettikäsivarsien ulkopuolelle enemmän sellaisen treenatun-oloisen sopusuhtaisen kamppailijan kehofysiikan suuntaan. Sanotaanko vaikka niin, että ilman Jessica Chastainin antautumista rooliinsa tämä elokuva olisi ollut aivan merkittävästi heikompi tekele. Pelkästään Chastainin roolin tuoma realistinen häivähdys riittää nostamaan elokuvan kiinnostavaksi tapaukseksi johdannossa mainittujen hurja mimmi pieksee kaikki -elokuvien rinnalle ja joissain tapauksissa ohitsekin.

Yhteenveto

Varsin tavanomainen petetystä palkkamurhaajasta kostajaksi -tyyppinen toimintaelokuva, jota vaivaavat sekä liiallinen tukeutuminen lajityypin moninaisiin kliseisiin että täysin epäonnistuneet melodraaman sävyttämät sivupolut menneisyyden haamujen luokse. Jessica Chastain on naispuolisena turpaanvetäjänä peräti onnistunut tapaus, mutta sivuosissa haahuilevat Geena Davis ja Common ovat aivan täysiä turhakkeita tällä kertaa. Elokuvan keskeinen ongelmakohta on siinä, että sen identiteetti ei ole selvä edes sen tekijöille. Aivan kuin säpsäkän brutaalia palkkamurhaajasta kertovaa toimintaelokuvaa halunnut Jekyll olisi joutunut kamppailemaan ruutuajasta perhedraamasta, suhdevänkäyksistä, riippuvuuksista ja äiti- ja isäsuhteista mieluummin tarinoivaa Hydeä vastaan.

5/10.

The Voyeurs (2021)

Ohjaus: Michael Mohan
Käsikirjoitus: Michael Mohan
Tuotantomaa: Kanada
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: joulukuu 2025
Arvioidun version pituus: 116 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Ikkunoiden läpi silminnähdyt tapahtumat ovat olleet herkullisia lähtökohtia jännityselokuville aina Ted Tetzlaffin pienimuotoisemman jännärin The Window (Ikkuna, 1949), Roy Rowlandin jännärin Witness to Murder (Henkeni on vaarassa, 1954) ja Alfred Hitchcockin legendaarisen jännityselokuvan Rear Window (Takaikkuna, 1954) ajoista saakka. Salakatseluksi kutsuttua toimintaa on sittemmin kovasti käytetty apukeinona erityisesti murhajännäreissä ja eroottissävytteisissä jännäreissä ja usein se on jopa koko elokuvan juonirakennetta ohjaava elementti.

Dario Argenton gialloslasherissä L’uccello dalle piume di cristallo (The Bird With the Crystal Plumage, Kuolemanlintu, 1970) Tony Musanten esittämä amerikkalainen kirjailija näkee lomamatkallaan taidegallerian isoista näyteikkunoista, miten sisällä on murhayritys meneillään ja yrittää estää tapahtuman. Brian G.Huttonin brittijännärissä Night Watch (1973) henkisesti epävakaa nainen (Elizabeth Taylor) näkee murhatun miehen ikkunastaan myrskyisenä yönä, mutta hänen sanaansa ei oikein uskota. Brian De Palman huikeassa psykologisessa jännärissä Body Double[x] (Kuolema tulee kahdesti, 1984) salakatsellaan teleskoopilla alastoman naisen murha. Philip Noycen eroottisessa trillerissä Sliver[x] (Taivaansilpoja, 1993) kurkisteluja muiden elämiin tekevät William Baldwin ja Sharon Stone sähköisten ikkunoiden eli kameroiden kautta. DJ Caruson psykologisessa jännärissä Disturbia (Paranoia, 2007) teini-ikäinen poika (Shia LaBeouf) alkaa kotiarestistaan seurata kiikareilla naapurustoaan ja lopulta alkaa epäillä erästä kohdettaan sarjamurhaajaaksi, mutta kuka lopulta seuraakaan ja ketä? Tate Taylorin psykologisessa jännärissä The Girl on the Train (Nainen junassa, 2016) erosta toipuva nainen (Emily Blunt) näkee päivittäisellä junamatkallaan ohikiitävän hetken seuraamansa talon ikkunasta murhan ja sotkeutuu tapaukseen. Joe Wrightin tiiviissä jännärissä The Woman in the Window (2020) pillereitä popsiva alkoholisti (Amy Adams) näkee alkoholinhuuruisessa tilassa ikkunastaan kuinka naapurissa tapahtuu inha veriteko, mutta voiko naisen muistikuviin luottaa? Chloe Okunon kauhujännärissä The Watcher (2022) puolestaan miehensä työn perässä ulkomaille muuttanut nainen (Maika Monroe) pelästyy kovin arvellessaan, että hänen ajankulukseen seuraamastaan naapurustosta joku seuraa myös häntä; eikä kuka tahansa vaan kyseessä saattaisi olla jopa paikallisesti etsitty pelätty sarjamurhaaja. Luis Prieton jännärissä Shattered (2022) rikollisryhmän tarkoituksena on ovelalla suunnitelmalla kaapata eristäytyneen miljonäärin kämppä rahoineen ja taideteoksineen, mutta paikallinen majatalon pitäjä (John Malkovich) näkee teleskoopilla kesken operaation, miten miljonääriä kohdellaan ja lähtee mukaan tilanteeseen sotkemaan.

Nämä muutamat esimerkit ovat sieltä ns. paremmasta päästä eikä toki kaikissa ole varsinaisesti kysymys piintyneestä salakatselusta. Salakatselun teemaa sivutaan juonen kannalta oleellisesti kovin monissa elokuvissa kautta historian. Tässä Michel Mohanin elokuvassa sen sijaan pääroolien henkilöt uppoavat osin omien ongelmiensa vuoksi salakavalasti salakatselun maailmaan ja se on teemana vahvasti kiinni elokuvan juonirakenteissa, kun henkilöiden elämä ja käytös alkavat pyöriä seuraamiensa kohteiden ympärillä.

Juonitiivistelmä

Nuoripari Pippa (Sydney Sweeney) ja Thomas (Justice Smith) muuttavat yhteen vuokralle kerrostaloasuntoon, josta isojen ikkunoiden kautta avautuu laaja näköala … etenkin naapuritalon vastaavasti isojen ikkunoiden läpi asuntojen arkeen. Pippa ja Thomas aloittavat varovasti erään tietyn vastapäisen naapurinsa seuraamisen heidän seuratessa asukkaiden eroottisia kuvioita ja salaa ainakin osittain kadehtien näiden elämää. Thomas yrittää jarruttaa pakkomielteeksi ajautuvaa seuraamista, mutta Pippa on täysin lumoutunut naapureidensa draaman ja seksuaalisten seikkailujen täyteisestä elämästä. Pippa alkaa puuttua näkemäänsä hieman nenäkkäämmin ja sotkeutuu seuraamansa parin elämään yhä pahemmin, kunnes lopulta ajautuu todistamaan ikkunan läpi peruttamattomia tekoja, jotka alkavat kalvaa Pippan mieltä. Nähdyt asiat ja Pippan pakkomielle ajavat syvää kiilaa Thomasin ja Pippan suhteeseen, mutta Pippa ei tunnu antavan periksi …

Kommentit

Elokuvan suurin ongelma lienee siinä, ettei se oikeastaan tiedä, mitä se haluaisi olla. Tiivistunnelmaiseksi trilleriksi siinä on liikaa löysyyttä. Yhteiskunnallista ja/tai sosiaalista sanomaa elokuva yrittää tuottaa, mutta laihoin tuloksin, kun se ei lopulta löydä mitään merkillepantavaa sanottavaa. Draaman keinoin kuvatuksi tragediaksi se ei uskottavasti taivu eroottissävytteisen sisältönsä vuoksi. Psykologiseksi eroottiseksi trilleriksi sisältö riittää vain vaivoin. On huomattava, että elokuvan lähtökohtaiseksi vetovoimaksi ajateltu naispääosan näyttelijä Sydney Sweeney suoriutuu roolistaan sisäisten ristiriitaisuuksiensa, oman seksuaalisuutensa ja pakkomielteensä kanssa painivana nuorena naisena varsin onnistuneesti – siitäkin huolimatta, että hänen ne ns. avunsa on haluttu nostaa tapetille. Näin ei voi valitettavasti sanoa miespääosaa esittävästä Justice Smithistä, jonka läsnäolo ja vetovoima eivät riitä lähellekään tarvittavaa intensiteettiä Sweeneyn vastapariksi. Smith on suorastaan masentavan kehno eikä näiden kahden näyttelijän välillä ole juuri mitään mainittavaa kemiaa. Ben Hardy ja Natasha Liu Bordizzo kytättävinä naapureina eivät varsinaisesti paljoakaan ole esillä näyttelijöinä vaan Sydney Sweeneyn hahmon seksuaalisen pakkomielteisen tirkistelyn objekteina eikä heille näin avaudu erityisen kummallisia tilanteita loistaa tai olla loistamatta.

Ohjaaja Mohanin eroottissävytteinen trillerielokuva väläyttää lyhyinä katkelmina sellaista jälkeä mitä väläyttivät mm. Paul Verhoeven elokuvassa Basic Instinct (1992), Brian De Palma elokuvassa Body Double (1984)[x], Stanley Kubrick elokuvassa Eyes Wide Shut (1999) tai Lawrence Kasdan elokuvassa Body Heat (1981), mutta tunnelman ylläpitäminen, kohtausten jatkumoiden tehokas luominen, tarinan viitekehyksen taustoitus ja tarpeettomien rönsyjen katkominen eivät onnistu noiden lajityyppiklassikoiden tekijöiden vertaisesti. Vertailusakki on toki kovaa. Ohjaaja Mohanilla kuitenkin vaikuttaisi olleen kunnianhimoa ja tahtoa tehdä lajityyppiin istahtavaa pätevää kokonaisuutta uudelle vuosituhannella, vaikka toki minkään Sam Taylor-Johnsonin Fifty Shades of Grey (2015) -elokuvan vertaiseen kihisevään erotiikkaan ei aikomusta olisikaan tähdätä.

Elokuvan liiallinen pituus on sille haitaksi. Sen tarinan kuljetuksen paikoin latteaksi ajautuva draama laskee jännityselementtien nostattamaa momenttia liiaksi ja siltikään elokuvan päähenkilöiden saatikka sivuhenkilöiden taustoihin ja motiiveihin ei kyetä tarpeeksi paneutumaan, vaikka tarinan käänteet mitä ilmeisimmin olisivat paljon paremmin käsiteltävissä laajennetuilla tiedoilla. Haitaksi ovat myös elokuvan liialliset yllätyskäänteet, jotka rikkovat pahasti uskottavuuden rajoja. Elokuvan päähenkilöiden psykologiaan ei ehkä ole tarvetta mennä syvemmälti, mutta Mohanin tarinan hahmoissa on sentään piristävää monitulkintaisuutta.

Yhteenveto

Eroottiseksi trilleriksi aiottu pikkujännäri liehittelee ehkä hieman liiaksi katsojan odotusarvojen murskausyritystensä kanssa ja ajautuu lopulta melko vaikeasti uskottaville juonellisille sivuraiteille, joista ei pääse peruuttamalla ulos. Ohjaaja Michael Mohanin omasta käsikirjoituksesta tehty elokuva teeskentelee hetkellisesti ottavansa kantaa yhteiskuntaa riivaaviin sosiaalisiin ongelmiin, mutta jättää lopulta sanottavansa puolitiehen. Trillerin juonellinen sisältö ei kanna likimain kahtatuntista pituutta ja erityisesti lopussa suorittaa epämiellyttävän mahalaskun, kun yllätyskäänteiksi tarkoitetut jipot kampittavat toisiaan. Silti, elokuva on eroottissävytteisenä trillerinä ihan soiva peli.

5/10.

Infinity Pool (2023)

Ohjaus: Brandon Cronenberg
Käsikirjoitus: Brandon Cronenberg
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Kanada, Kroatia, Unkari
Kieli: englanti
Budjetti: 4,5 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2025
Arvioidun version pituus: 118 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Ohjaaja Brandon Cronenberg on selvästi saanut kehokauhun realisoinnin lahjat ns. veren perintönä isältään David Cronenbergiltä, jonka keskeisen kehokauhun tuotannon jokaisen itseään kunnioittavan kauhuelokuvaa seuraavan hyypiön pitää tunnistaa. Isä sikseen, mutta poika Brandon on tällä kolmannella täyspitkällä elokuvallaan sukeltanut yhä vain syvemmälle kehokauhun syleilyyn.

Miehen ensimmäinen elokuva, Antiviral (2012) oli jo heti kypsä elokuvallinen näyte ja myrskyvaroitus siitä, mihin uskaliaisiin uusiin suuntiin Brandon Cronenberg tohtii lajityyppiä vielä viedäkään. Oman käsikirjoituksensa turvin Cronenberg avasi täysin uuden portin lajityypin sisällä esitellessään uniikin tulevaisuusvision maailmasta, jossa tähteydestä sokaistuneet ihmiset ostavat itselleen ihailemiensa kuuluisuuksien henkilökohtaisia vammoja tai sairauksia erityisten virusten avulla.

Kahdeksan vuotta myöhemmin seurasi elokuva Possessor (2020), jossa Cronenberg esittelee katsojille jälleen kokonaan uuden kappaleen kehokauhuelokuvien laajenevassa kirjossa ja tarkastelee nyt teknologisen ulottuvuuden kautta ihmisen mielen ja sitä kautta koko kehon kaappaamiseen liittyviä moraalisia ja eettisiä esteitä. Siinä missä Cronenbergin esikoiselokuvaan ei vielä mahtunut kuuluisampia vetonauloja näyttelijöiden muodossa, nyt läsnä niitä jo on (Andrea Riseborough, Sean Bean, Christopher Abbott ja myös isäpappa Cronenbergin kanssa jo työskennellyt Jennifer Jason Leigh). Tämänkin elokuvan hän oli myös itse käsikirjoittanut.

Nyt kolmannessa – ja jälleen itse käsikirjoittamassa – elokuvassaan Cronenberg edelleen uskaltaa avata aivan täysin uusia latuja kehokauhun jo vuosikymmeniä vanhojen stereotypioiden ja jo keksittyjen ideoiden rinnalle. Nyt mukaan on saatu jo 2020-luvun keskeisiin lajityyppinäyttelijöihin itsensä vahvasti sementoinut Mia Goth sekä ruotsalaisnäyttelijä Alexander Skarsgård, joka on hänkin varsin vakuuttavasti porannut itseään kohti Hollywoodin A-listaa.

Juonitiivistelmä

Kirjailija James Foster (Alexander Skarsgård) vaimonsa Emin (Cleopatra Coleman) kanssa hakeutuvat lomamatkallaan eksoottiseen Li Tolqan pikkuvaltioon (saarivaltio ilmeisesti jossain Karibialla) ja sattumalta saapuvat juuri paikalliseen festivaalisesonkiin. Loma-alue on aidattu eikä lomalaisille sallita turvallisuussyistä pääsyä saaren muihin osiin. Pariskunnan ylirasittunut parisuhde saa lisää rasitusta, kun he törmäävät kirjailijan faniin Gabiin (Mia Goth) ja tämän mieheen Albaniin (Jalil Lespert), jotka suostuttelevat pariskunnan mukaansa päiväajelulle loma-alueen ulkopuolelle. Tällä ajelulla he ajavatkin vahingossa paikallisen miehen kuoliaaksi ja pakenevat paikalta ilmoittamatta asiasta. Seuraavana päivänä James pidätetään ja kuulustelujen yhteydessä käy selväksi, että paikallisten lakien mukaan hänen rangaistuksenaan on kuolema – kuolleen miehen esikoisen toimiessa pyövelinä. Saarelaisilla on kuitenkin hallussaan mystistä teknologiaa, joka on diplomaattisin sopimuksin varattu ulkomaalaisille kuolemaantuomituille …

Kommentit

Ohjaaja Brandon Cronenberg on jo ehtinyt todistaa tyylitajunsa edellisillä elokuvillaan, mutta nyt hän on ottanut isoja askelia eteenpäin. Elokuvan estetiikka on harkittua ja kaunista, sen värimaailma on selkeää ja kohtausten yleiseen tunnelmaan moitteetta istuvaa ja sen rajaukset ja kuvauksen tekninen taituruus muutoinkin kutkuttavan taidokkaita. Tässä täytyy toki huomata, että estetiikka on monessa kohtauksessa rumuuden ja julmuuden estetiikkaa. Cronenberg ei epäröi soveltaa taiteellista otetta sellaisiin kohtauksiin, joiden sisältö hyllyy moraalisesti saastaisessa saavissa. Voi toki olla, että monien rajujen kohtausten jälkimaininkeihin ujutettu rauhallinen viipyily on joillekin katsojille tulkittavissa tekotaiteellisena. Tämä tällainen joutilaisuus on kuitenkin epäilemättä mietitty tehostamaan katsojalle juuri nähtyjä visioita; antamalla katsojalle se lyhyt viipyilevä hetki todella sisäistää tapahtunut ennen kuin lähdetään viipottamaan jälleen jonnekin toisaalle. Sisäistämiseen on kyllä hyväkin varata tuokio tai toinenkin, sillä elokuva ei ole millään muotoa yksiulotteinen tai helppo ymmärtää. Sen koukeroihin on toki mukava uppoutua, mutta samalla se edellyttää katsojalta kykyä seurata tapahtumien kulkua eli sitä kuuluisaa keskittymiskykyä ja elokuvan parituntinen kesto huomioiden elokuvan tapahtumista on helppo herpaantua. Cronenberg ei myöskään käytä turhaa aikaa rautalangasta vääntämiseen (kuten olemme havainneet jo hänen kahdesta aiemmasta elokuvastaankin), joten vaikka kaikki käänteet eivät heti aukeaisikaan, voi olla varma, että visuaalinen antikin on itsessään jo palkitsevaa sekin. Elokuvaa ei siis kannata edes yrittää käynnistää väsyneenä, humalatilassa tai perheen pienimpien häslätessä Lego-palikoiden kanssa samassa huoneessa tai edes kartanon samassa siivessä.

Mia Goth on nopeasti noussut 2020-luvun kauhugenren kiintotähdeksi Maika Monroen ja Samara Weavingin rinnalle (tai ohitse; riippuu katsantokannasta) ja tässäkin elokuvassa Goth on roolissaan kokolailla täydellinen. Mitään lisättävää ei ole eikä mitään olisi mielekästä poistaakaan. Cronenberg on ilmiselvästi antanut taitaville näyttelijöilleen tilaa todella upottautua näiden ”lomailemaan” tulleiden ihmisten outoihin mieliin ja saanut näyttelijät manifestoimaan havaintonsa verrattoman taitavasti. Genren sisällä Cronenbergin elokuva varmasti kuitenkin jakaa kansaa kahtia: taiteellinen näkemys yhdistettynä todella omituiseen makaaberiin sisältöön joko uppoaa tai ei uppoa. Loppujen lopuksi elokuvan sisältö ei olisi tarvinnut ihan nyt käytettyä kahta tuntia ja osa sen värienkyllästämästä surrealismista olisi voinut olla korvattavissa suoraviivaisemminkin suuremman yleisömäärän miellyttämiseksi, mutta toisaalta pitää ihailla Cronenbergia siitä, että hän on ainakin valinnoissaan selkeän johdonmukainen koko elokuvan keston.

Yhteenveto

Ohjaaja Cronenbergin omasta käsikirjoituksesta tekemä ohjaus on hämmentävän erikoinen tapaus – sekoitus eksistentiaalista humua, yhteiskunnallista analyysiä, kehokauhua ja painajaisunien houreita. Ohjaajalla on tässä kyky yhdistellä teemojen palaset kokonaiseksi elokuvaksi ja rakentaa näiden ympärille outoudessaan koukuttavan juonen hedonistisista länsimaalaisista turisteista, jotka ”lomallansa” voivat uppoutua mihin tahansa riettaisiin ja väkivaltaisiin fantasioihin pelkäämättä seuraamuksia ja palata lomalta ”uusiutuneina” ihmisinä takaisin sivilisaation pariin ns. normaaliin elämäänsä. Cronenberg on antanut päätähdilleen selvästi vapaat kädet manifestoida hahmojensa sisäisiä tornadoita ja taitavat näyttelijät eivät jätä kylmäksi.

7/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Suitable Flesh (2023)

Ohjaus: Joe Lynch
Käsikirjoitus: Dennis Paoli, H.P.Lovecraft
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: toukokuu 2025
Arvioidun version pituus: 100 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Barbara Crampton. Siinä on nimi, jonka jokaisen itseään kunnioittavan kauhuelokuvan lajityypin tuntijana itseään pitävän henkilön pitäisi tunnistaa. Crampton on tullut erityisen tunnetuksi kauhukirjailija H.P.Lovecraftin tuotannon filmatisointien kautta, mutta hänen jälkensä lajityypin sisällä ulottuu paljon pidemmälle ja sijoittuu ajallisesti (tätä kirjoitettaessa 2025) viiden vuosikymmenen ajalle. Siinä missä valtaosa aloittelevista näyttelijättäristä käyttää kauhun lajityyppiä vain ”pakollisena” ponnahduslautana päästäkseen joskus näyttelemään ”oikeisiin” elokuviin, pieni osa näyttelijättäristä kokee lajityypin jo valmiiksi kiehtovaksi. Kun näyttelemistä ei koe epämiellyttävänä uran käynnistämiseksi tarvittavana pakkopullana, jälkikin on heti parempaa. Crampton täräytti lajityypissä ensimmäisen osumansa sivuroolissa itsensä Melanie Griffithin tähdittämässä psykologisen kauhutrillerin valioyksilössä Body Double (Brian De Palma, 1984) ja sen jälkeen naisella onkin ollut vientiä lajityypin sisällä. Crampton on osoittanut ei pelkästään viihtyvänsä lajityypin sisällä näyttelijänä vaan myös alan elokuvien tuottajana. Cramptonin elokuvaroolit eivät ole jättimäisten miljardiyhtiöiden megatuotannoissa vaan pääosin pienempien tahojen tuotannoissa; puhutaan siis pitkälti ns. B-elokuvista. Siitä on yleensä se seuraus, että elokuvia voi joutua vähän metsästämään, kun niillä on kansainvälistä levitystä lähinnä erilaisilla lajityypin festivaaleilla. Metsästäminen kannattaa kyllä.

Crampton on osoittanut alalla varsin poikkeuksellista resilienssiä onnistuttuaan pysymään relevanttina naisena lajityypin sisällä 80-luvulta saakka yhtäjaksoisesti eikä hän ole osoittanut mitään merkkejä hidastamisesta. Hän on toki tehnyt muutamia loikkauksia kauhun ja jännitysviihteen raja-aitojen toispuolelle, mutta aina (onneksi!) palannut takaisin tarjoamaan jälleen jotain uutta kauhisteltavaa lajityypin harrastajille. Kaiken lisäksi Crampton on tullut tunnetuksi halustaan auttaa nuoria näyttelijöitä ja ohjaajia alalle löytämällä näille mahdollisuuksia ja tilaisuuksia sekä tarjoutumalla myös mukaan nuorten tekijöiden lyhytelokuviin ja antologiaprojekteihin, joita kautta sitten tulevaisuuden tekijöitä pikku hiljaa muovautuu. Crampton on ollut vuosikymmenten ajan myös rakentamassa naisrooleja ulos aiemmin pinttyneistä kaavoista. Cramptonin maailmassa kauhuelokuvan naisen ei enää tarvitse olla pelastettava kiljuja, hysteerinen tapettava, mielisairas äiti tai juonitteleva noita. Roolien evoluutio lajityypin sisällä ei toki tietenkään ole pelkästään Cramptonin ansiota, mutta aika monella hänen roolillaan on ollut evolutiivinen vaikutus. Ironista kyllä, Crampton on ollut mukana monessa kauhukirjailija H.P.Lovecraftin filmatisoinnissa, joissa alkuperäisissä tarinoissa ei yleensä naisille löytynyt kummempaa käyttöä. Itse asiassa tämä käsittelyssä olevan elokuvan alkuperäistarina The Thing on the Doorstep lienee niitä ainoita, joissa nainen on merkittävässä roolissa. Ja fimatisoinnissa myös naisten osuutta tarinassa kirjoitetaan uudelleen – se on sitä evoluutiota se.

Juonitiivistelmä

Psykiatrian tohtorin Daniella Upton (Barbara Crampton) joutuu työssään omituiseen tilanteeseen, kun hänen kollegansa, psykiatrian tohtori Elizabeth Derby (Heather Graham) pidätetään julmasta murhasta ja suljetaan mielisairaalan osastolle tutkimusten ajaksi. Selvästi häiriintyneessä tilassa oleva Derby esittää ystävälleen Uptonille oudon teorian nuoresta miespotilaastaan Asasta (Judah Lewis), jonka hän monien käänteiden jälkeen sittemmin murhasi. Derby kertoo Uptonille takaumien kautta uskomattoman tarinan vihamielisestä Ephraim Waitesta (Bruce Davison), joka taikuudella kykenee vaihtamaan tietoisuutensa itsensä ja uhrinsa kanssa ja näin siirtyy kuolemattomana entiteettinä eteenpäin aina, kun hänen edellinen kaappaamansa keho alkaa käydä vanhaksi, sairaaksi tai muutoin epämiellyttäväksi. Upton sotkeutuu tapauksen tutkintaan ajatuksenaan saada tolkkua ystävänsä Derbyn kokemuksista.

Kommentit

Heti aluksi on sanottava, että tämä tarina on henkistä jatkumoa edesmenneen kauhuohjaajalegenda Stuart Gordonin H.P.Lovecraft -tarinoiden filmatisoinneille Re-Animator (1985)[x] jatko-osineen ja From Beyond (1986)[x]. Ja Lovecraftin lisäksi elokuvilla on muutakin yhteistä: Barbara Crampton on kaikissa mukana näyttelijänä ja Dennis Paoli käsikirjoittajana. Paoli on kynäillyt kasapäin tunnettujenkin kauhuelokuvien käsikirjoituksia ja ohjaajana Joe Lynchkään ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä (muistamme hyvin ainakin melkoiset tapaukset Mayhem (2017) ja Everly (2014)[x]). Tällä kertaa emme liiku urbaanissa betoniviidakossa suljettujen ovien takana, kuten noissa ohjaajan kahdessa mainitussa aiemmassa pätkässä, vaan nyt Lynch kahlitsee meitä mielen ja tietoisuuden näkymättömien ovien taakse. Itse juoni noudattelee H.P.Lovecraftin tarinaa The Thing on the Doorstep juonen keskeisten suuntaviivojen tasolla tehden sinne vuotavia viiltoja aika ajoin. Tarina on kuitenkin siirretty nykypäivän ajankohtaan ja sen käsikirjoituksessa on ajettu samalla oikoiseksi joitakin tarinan piirteitä. Varsin ohkaisen budjetin rajoitteet näkyvät niissä vähäisissä kohtauksissa, missä on ollut tarpeen käyttää efektejä ja niiden realisoituminen hieman jää kismittämään amatöörimäisyydellään. Itse kuvaus, valaistus, lavastus, muu tekniikka ja äänimaailma menettelevät pikkutuotannon rajoitteet huomioiden, mutta se kaiken keskiössä oleva, eli näyttelijäntyö, onkin sitten jo kivasti plussan puolella. Heather Graham tohtori Derbynä toimii oivallisen pontevasti ja Graham pystyy hyvin uskottavasti viestimään katsojalle hahmonsa vaihtuvat tunnetilat ja sen persoonan siellä kehon sisällä.

Kehonvaihtoelokuvien pääosa on komedioita, joissa aika usein aika väsyneenkin komedian keinoin pyritään viestimään katsojalle, että kukas peijooni sitä biokemiallis-mekaanista ihmiseksikin kutsuttua masiinaa tällä haavaa oikein kipparoi. Kauhuelokuvan kohdalla käytössä pitää olla aivan toisenlaisia keinoja ja Lynch on kyennyt ohjaamaan Asan roolissa olevan Judah Lewisin varsin hyvin kertomaan katsojalle, kuka kehon puikoissa kulloinkin häärää. Lewisin onnistuminen on keskeinen tekijä sille, että elokuva nousee keskimääräistä hieman paremmaksi suoritteeksi. Harmillisesti Lynch on mennyt tunkemaan elokuvaan varsin isolla kauhalla pehmopornoa ja seksuaalissävytteisyyttä, joka vie koko kokonaisuutta hähmäisesti ennemminkin B-luokan eksploitaatioelokuvien suuntaan kuin pienen budjetin indie-kauhuelokuvan suuntaan, joka olisi ollut elokuvalle parempi meriitti. Tuo pehmopornoon rinnastuva aspekti myös puuttuu tyystin lähdeteoksesta ja on aivan selkeästi käsikirjoituksen ainoa erittäin vahva negatiivinen moite. Temppu haiskahtaa hieman tarkoitukselliselta eksploitaatiolta aikomuksena kalastaa katsojia myös kauhuelokuvan fanikunnan ytimen ulkopuolelta. Niin tai näin, ilmankin olisi pärjännyt eikä se nyt suurta mielikuvitusta olisi vaatinut projisoida alkuperäisen tarinan tapahtumia muuallekin kuin pehmopornoksi.

Yhteenveto

Lähdemateriaalia sopivasti kunnioittava kauhukirjailija H.P.Lovecraftin tarinan The Thing on the Doorstep (1933) filmatisointi osoittaa vähäisen budjetin rajallisuudet kunnianhimoisessa yrityksessä saada mainittu tarina taltioitua elokuvaksi. Elokukuvan budjetaariset rajoitteet huomioiden sitä voi kuitenkin pitää erittäin onnistuneena legendaarisen kauhutarinan filmatisointina, kun ottaa huomioon, miten vaikeista käsitteellisistä asioista elokuvan keskeinen sisältö muodostuu. Siinä on kuitenkin – juurikin budjetista ja käsikirjoituksesta johtuvia – auttamattomia puutteita, jotka laskevat kokonaisuuden vain juuri keskinkertaista paremmaksi. Silti … oiva lisä Lovecraftin filmatisointien fanien kokoelmiin.

6/10.

Sayen (2023)

Ohjaus: Alexander Witt
Käsikirjoitus: Patricio Lynch, Julio Rojas, Carla Stagno
Tuotantomaa: Chile
Kieli: mapudungun, espanja
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: tammikuu 2024
Arvioidun version pituus: 94 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Luonto on uhattuna ja riistokapitalistit tulouttavat riihikuivat veroparatiisien kirstuihin pölyttymään. Jättiyhtiöiden häikäilemätön köyhien maiden riistäminen ja rehottavan korruption aulis ruokinta ovat tuiki tavallisia aiheita nykyjännäreissä ja miksei osassa toimintaelokuviakin. Ekologisesti herkkien alueiden tuhoaminen mammonan alttarilla tarjoaa teemana mukavan selkeän ja mustavalkoisen näkökulman riiston mekanismeihin. Näitä mekanismeja on sitten kiva paheksua oman olohuoneen rauhassa vaikka televisiosta, jonka valmistaminen on osaltaan ollut kuivattamassa maankuorta harvinaisista maametalleista ja siten juurikin tämän mainitun riiston mekanismin osanen. Erityisen tyypillistä ekotrillerien lajityypille on se, että niissä usein yksi puuhastelija aloittaa pahasti alakynnessä totaalisen ylivoimaista vihollista vastaan ja päätyy jollakin epätyydyttävällä tavalla sankarin viittaa marttyyrimaisesti kantaen Pyrrhoksen voittoa mukailevaan lopputulemaan. Näin tälläkin kertaa.

Ongelmaksi kuitenkin muodostuu se, että Sayen ottaa kovin yksipuolisen asennoitumisen sinällään vakavaan luonnon riistoa ja alkuperäiskansojen oikeuksia käsittelevään tematiikkaan. Elokuvan tekijät maalaavat, ihan tietoisesti ja tahallaan, mapuche-alkuperäisväestön edustajat jonkinlaisiksi rauhaa rakastaviksi luonnon kanssa täydellisessä symbioottisessa ja hengellisessä harmoniassa eläviksi heterogeenisiksi ihannehipeiksi, joiden ihanteellisen elämänmuodon ainoana haitallisena esteenä ovat valkoiset miehet. Huomaamatta jää, että mapuche-alkuperäisväestön pitkään jatkunut väkivaltainenkin – ja kyllä, ihan oikeutettukin – vastarinta Chilen hallintoa ja erityisesti kotimaisia metsäyhtiöitä vastaan on synnyttänyt Chilen Araucanian alueelle myös kokonaisia huumekartelleja ja vaikutusvaltaisia rikollisliigoja, joiden johdossa on nimenomaan mapuche-alkuperäisväestön edustajia. Siitäkin porukasta, kuten kaikista porukoista kautta maailman, löytyy se myrkyllinen osanen, joka ottaa itselleen mieluummin kuin laittaa yhteiseen nuotioon. Tekijät myös jättävät kokonaan avaamatta sen, miksi perinteistäkin elämää vaaliville intiaaneille tuntuvat kelpaavan moottoripyörät, tietokoneet, tuliluikut ja kännykät. Pääasia on, että niiden valmistamiseen käytettävät materiaalit tulevat sieltä mystisestä jostakin muualta eikä omalta takapihalta.

Juonitiivistelmä

Mapuche-vähemmistöön kuuluva nuori nainen Sayen (Rallen Montenegro) palaa kotiseudulleen opiskeltuaan urbaanissa ympäristössä. Sattumoisin samoihin aikoihin Sayenin isoäitiä (Teresa Ramos) lähestytään aikeissa ostaa naisen omistamat maa-alueet. Alkuperäisväestön ikiaikaiset asuinseudut ovat uhattuna, kun eurooppalaisen jättikonsernin GreenCorp:n tytäryhtiö Araucorp on aikeissa aloittaa koboltin louhimiseen tähtäävän kaivostoiminnan vielä luonnontilaisella alueella. Yhtiö haluaa saada alueet hallintaansa keinoja kaihtamatta ja pian Sayen löytää itsensä sissisotilaana taistelemassa yhtiön raakoja keinoja vastaan tavoitteenaan kosto ja korruptoituneen mädän järjestelmän paljastaminen salaliittoineen päivineen.

Kommentit

Ohjaaja Witt ymmärtää kyllä, että elokuvallisessa kerronnassa filosofisesti mustavalkoisen materiaalin kanssa on paljon helpompi tehdä työtä kuin harmaan eri sävyjen kanssa. Siispä välttääkseen ajamasta elokuvan protagonistia Sayenia liiaksi ekoterroristin muottiin istuvaksi, Sayenille annetaan primääriseksi motivaattoriksi vanha kunnon verikosto. Koston ja vähemmistön oikeuksien puolustamisen yhdistäminen yhdeksi motivaattoriksi tekee Sayenin matkasta niin paljon helpommin samastuttavan, ymmärrettävän ja hyväksyttävämmän. Koston keskiössä ovat hämärän jättiyhtiön häikäilemättömät kätyrit ja käskyttäjät kuin parhaimmassakin John Wick -tarinassa konsanaan, mutta elokuvallinen lopputulos on toki merkittävästi vaatimattomampi kuin tuossa mainitussa elokuvasarjassa. Koston matkaan lähtevä Sayen ei juuri saa apuja omalta heimoyhteisöltään, joka seikka herättää katsojassa oitis kummeksuntaa. Eikö Sayenin vastarinta edustakaan koko yhteisön yhteistä hyvää, kuten tekijät yrittävät melodraamankin keinoin osoittaa? Ristiriitojen ja kummeksuntaa aiheuttavien tapahtumien aallokkoon kasautuu hyvinkin nopeasti elokuvan edetessä jos jotain hämmästeltävää sekä Sayenin tarinan avautuessa että pahisten kuorolaisten määrän vähentyessä Sayenin käsittelyssä. Tekijät avaavat kaikenlaisia sivupolkuja (esimerkiksi kohtaukset Sayenin perinneaseiden valmistus- ja käyttötaidoista tai apurina toimivan veljen mediayhteyksistä), mutta sitten nämä esitellyt asiat oudosti vain putoavat pois jälkiäkään jättämättä. Sayenin toiminnalliset episodit ja tappelukoreografiat herättävät hieman jopa myötähäpeää jenkkielokuvien vastaavia kohtauksia epäonnistuneesti kopioimalla. Selvää on se, että tekijät ovat erilaisissa takaa-ajokohtauksissa nieleskelemässä aivan liian suuria kakun palasia. Kuvaus on parhaimmillaan keskinkertaista ja teknisesti elokuva näyttää muutoinkin hyvin köyhältä. Juonen juoksutus on töksähtää useampaankin kertaan metsähippailun tuoksinassa ja ns. viime hetken pelastuksia nähdään niitäkin lopulta enemmän kuin lääkäri on määrännyt yhteen puoltoistatuntiseen. Toisaalta sitten taas Sayenin hahmo toimii yllättävän hyvin Rallen Montenegron käskytyksessä. Yltiöfeministinen hentoinen misu vetää turpaan kaikkea ilman hikikarpaloita -asenne ei tee itseään tykö joka kohtauksessa ja selvästi mukana on ripaus kovasti genressä kaivattua realismia, kun kaksimetrinen venäläinen ammattitappajakatujyrä ei suostukaan kuukahtamaan ensimmäisestä henkäyksestä. Vaikka toimintaroolin pääosassa on nainen, eivät tekijät ole halunneet viedä sankaritartaan sarjakuvalliseen ilmaisuun. Kaukana on se maailma, jossa hentoinen spagettiranteinen nainen pikkaisen pyörähtää ja johan jok’ikinen vastaan asteleva äijyli on oitis kanveesissa (kuten esimerkiksi Sasha Luss Luc Bessonin elokuvassa Anna (2019), Kim Ok-Bin Jung Byung-gilin elokuvassa The Villainess[x] (2017), Kate Beckinsale Tanya Wexlerin elokuvassa Jolt (2021), Karen Gillan Navut Papushadon elokuvassa Gunpowder Milkshake (2021) tai vaikka Mary Elizabeth Winstead Cedric Nicolas-Troyanin elokuvassa Kate (2021)). Näyttelijäpuolella vanhempi nainen, Sayenin isoäitiä esittävä, Teresa Ramos vie aivan pystyyn kaikki ne vähäiset kohtaukset, joissa hän on mukana, mutta muutoin elokuvan näyttelijöiden roolitukset ja suoritukset pysyvät kautta linjan varsin staattisina ja televisiotuotantomaisina. Elokuvan ääniraitaa erityisesti toimintakohtauksissa sävytetään harvinaisen ärsyttävillä ja huonosti kohtauksien tunnelmaan sopivilla mapuche hip-hop -tyylisuuntaa edustavilla antifa-ideologioita ylistävillä räppäysralleilla. Ylituotettu sähköisyyttä ja tietokoneilla automaattikorjattua laulantaa korostava valinta on erityisen outo, koska tekijät kuitenkin lähtökohtaisesti lähtivät liikkeelle alkuperäisväestön perinnekulttuurin säilytys mielessään.

Yhteenveto

Ekotrilleriksi naamioituva poliittisesti latautunut kostojännäri Sayen ottaa tieten varsin yksipuolisen katsantokannan sinällään vakavaan aiheeseen poliittisesta korruptiosta sekä jättiyhtiöiden moraalisista, eettisistä ja ekologisista selkänojista tai niiden täydestä puuttumisesta. Elokuva ottaa hyvin tyypillisen, vihaisen nationalistisen introvertin asenteen: oman maan epäluotettaviin poliiseihin, poliitikkoihin ja virkamiehiin on helppo vaikuttaa rahalla ja taustalla häärivät aina ulkomailta käsin operoivat mistään piittaamattomat hämäräperäiset korruptiolla juhlivat tahot. Jännäri polkee osan ajastaan paikoillaan ilman suuntaa metsähippailun merkeissä ja antautuu tämän tästä kliseisten hahmojen paraatimarssiksi vailla rahtuakaan omaperäisyyttä. Tasapaksu perusjännäri, mutta sentään tällä kertaa ihan kiehtovassa ympäristössä näin pohjoismaalaisittain pällisteltynä.

4/10.