Avainsana: 2010-luku

Brick Mansions (2014)

Ohjaus: Camille Delamare
Käsikirjoitus: Luc Besson, Bibi Nazeri, Ryan Amon
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Kanada, Ranska, Espanja
Kieli: englanti
Budjetti: 28 miljoonaa USD
Arvioitu: tammikuu 2026
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Yhdysvaltain elokuvamarkkinat ovat isot ja niiden studioiden ja elokuvien levitykseen erikoistuneiden yhtiöiden rahkeet ovat maailman kovimmat. On täysin tavallista, että hyväksi koetuista muualla tehdyistä elokuvista tehdään Pohjois-Amerikan markkinoita varten isolla rahalla ja isoilla elokuvatähdillä suoria kopioita, joita sitten ajetaan levitykseen myös koko maailman levityskanaviin. Osalle katsojista ei tule edes mieleen elokuvaa katsellessaan, että kysymyksessä on jonkun toisen elokuvan kohtaus-kohtaukselta tehty suora kopio. Joskus amerikkalaisten elokuvajakelijoiden globaali jakelutoiminta on niin suorasukaisen tehokasta, että katsojat eivät välttämättä edes tiedä alkuperäisen olemassaolosta saati sitä, mistä sen saisi käsiinsä. Vielä kun suurella rahalla saa isoja tähtiä niin osalle riittää se. Tom Cruisen tähdittämä Vanilla Sky (Cameron Crowe, 2001) on suora kopio espanjalaisesta elokuvasta Abre los ojos (Alejandro Amenábar, 1997). Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä True Lies (James Cameron, 1994) on kopio ranskalaisesta elokuvasta La Totale! (Claude Zidi, 1991). Al Pacinon tähdittämä Insomnia (Christopher Nolan, 2002) on kopio norjalaisesta alkuteoksesta Insomnia (Erik Skjoldbjærg, 1997). Richard Geren tähdittämä Unfaithful (Kohtalokas syrjähyppy, Adrian Lyne, 2002) on kopio ranskalaisesta elokuvasta La Femme Infidèle (Claude Chabrol, 1969). Liam Neesonin tähdittämä Cold Pursuit (Hans Petter Moland, 2019) on norjalaiselokuvan Kraftidioten (Hans Petter Moland, 2014) kopio. Tässä siis vain pienen pieni otos isojen tähtien tähdittämistä kopioelokuvista. Osassa kopioelokuvista on sama ohjaaja (esimerkiksi Jason Stathamin tähdittämä Géla Babluanin kopioelokuva Thirteen (2010) ohjaajan omasta alkuteoksesta viittä vuotta aiemmin) ja osassa jopa samoja näyttelijöitä (kuten Penélope Cruz ylläkin mainitussa Cameron Crowen elokuvassa Vanilla Sky ja myös tässä, nyt arvosteltavana olevassa elokuvassa mukana oleva David Belle) .

Juonitiivistelmä

Detroitin kaupunki on eristänyt pahimman slummiutuneen alueensa muurein ja sotilain muusta kaupungista. Tätä aluetta kutsutaan nimellä Brick Mansions ja sitä hallitsee huumekauppias ja gangsteri Tremaine (RZA). Alueen huumeongelmaa yrittää omalta osaltaan hillitä Lino (David Belle), joka laittaa kapuloita gangsterien rattaisiin. Gangsterit kidnappaavat Linon entisen tyttöystävän Lolan (Catalina Denis) ja ryöstävät kaupungin omistaman panssariauton, jonka lastina on neutronipommi! Gangsterit virittävät vahingossa pommin ja tuhon estämiseksi kaupungin pormestari lähettää alueelle peitetehtävään poliisi Damien Collierin (Paul Walker). Damien löyttäytyy yhteen Linon kanssa selvittääkseen sekä Lolan että neutronipommin kohtaloa. Käy lopulta ilmi, että kaupunkia johtavan pormestarin katala suunnitelma alueen tuhoamiseksi on käynnistynyt …

Kommentit

Otetaan rahtunen John Carpenteria (Escape from New York, 1981 ja Assault on Precinct 13, 1976), hyppysellinen Paul Verhoevenia (RoboCop, 1987), teelusikallinen Prachya Pinkaewia (Ong Bak, 2003), sekoitetaan hyvin ja kuvataan filmille. Ja se on vasta lopputulos alkuperäiselle Pierre Morelin ranskalaiselokuvalle Banlieu 13. Kun tuo vielä kopioidaan ja siirretään Amerikan isojen rahavirtojen avulla englanninkieliseksi versioksi, saadaan Camille Delamaren Brick Mansions. Kiertotaloutta kannatta edistää ja niin edespäin. Kierrätetty on myös David Belle, parkourin kehittäjä, joka näytteli myös alkuperäisteoksessa – ja totta vieköön nuo Bellen parkour -temput ovat kuitenkin yksi niistä aivan keskeisistä tekijöistä miksi tästä elokuvasta viitsii edes kohkata viittä sanaa enempää. Belle teki osapuilleen kaikki elokuvan huikeat temppunsa ilman apuja ja monet Bellen liikkeistä ja liikeradoista ovat selkeästi parantuneet vuosikymmenen harjoituksella alkuperäiseen verraten. Samalla pitää kuitenkin todeta, että parkour -temppuja on kuitenkin tässä elokuvassa jopa vähemmän kuin mitä odottaa sopisi ja samalla on vähentynyt myös alkuperäisen sarjakuvamaisesta ilmaisusta ammentava ylitseampuvuus, joka realisoitui lähes komediallisena vireenä tekijöiden itsekin ymmärtäessä tarinansa poskettomuuden. Nyt mennään paljon totisemmalla asenteella ja näitä totisten torvien soittajia edustavat RZA ja Paul Walker hahmoineen, mikä heikentää elokuvan viihteellisyyttä merkittävästi. RZA on sellainen wannabe-Wesley-Snipes Marco Brambillan elokuvasta Demolition Man (1993), mutta ei oikein osaa kolmea ilmettä enempää avittaa elokuvaa. Walker puolestaan mutristelee totisena valeasukyttänä ja tarkoituksena lienee ollut rakentaa jonkinlaista Richard Donnerin Lethal Weapon (1987) -elokuvan kyttäkamu-kuviota, mutta ei näiden näyttelijöiden välillä ole tarpeeksi kemiaa tai oikeanlaisia kohtauksia vuorosanoineen, jotta siitä koskaan mitään kummempaa realisoituisi.

Elokuvan moraalisessa ympäristössä on paljonkin kulmakarvojen kohotuksia aiheuttavia kohtauksia. Ehkä pisteliäimmin pistää mietityttämään, että erittäin julmaksi, ahneeksi ja pahansuopaiseksi maalattu kylmäverisesti omiaankin murhaava korruptoitunut uhkailuun ja kiristämiseen taipuvainen huumerikollisgangsteri – RZA:n näyttelemä Tremaine – nähdään ja realisoidaan elokuvassa vain olosuhteiden uhrina. Kun elokuvan tekijät vertailevat tätä julmaa petoa Detroitin nykyiseen kieroutuneeseen vain rahaeliittiä kunnioittavaan johtoon, peto nähdään hyvänä vaihtoehtona johtajaksi. Mitään välimallin henkilöä – tiedättehän, sellaista, joka ei olisi narsistinen psykopaatti – ei elokuvassa edes mietiskellä sopivaksi johtajaksi.

Teknisesti elokuva on varsin tavanomainen. Todella iso, lähes 30 miljoonaan jenkkitaalaan paisunut budjetti ei kuitenkaan näy kovin kummoisesti elokuvassa, vaikka miljöö ja lavasteet ovatkin onnistuneita. Paul Walkerin roolihahmoa varten on suunniteltu kasapäin joutavia kaahailu- ja autoromutuskohtauksia, jotka noudattelevat tyypillisiä toimintaelokuvien kliseitä ja kaavoja. Samaa on luvassa pyssynpaukuttelupuolella eli isommillakin paukkuraudoilla annetaan palaa oikein huolella, mikä on linjassa amerikkalaisten käsityksien kanssa hyvästä toiminnasta, mutta monin paikoin tuntuu vain omahyväisen ylitsevuotavalta liioittelulta. Parkouria sisältävien kohtauksien kuvauksessa on tukeuduttu hieman liian vahvasti muka-dynaamisuutta korostaviin agressiivisiin nytkähdyksiin, jotka vain sekoittavat kokonaiskuvaa tapahtumista eikä leikkauksen paikoittainen nopeus ollenkaan auta asiaa. Mukavasti kuitenkin David Bellen parhaimpien parkour- suoritusten taltioinnissa filmille on nähty kosolti vaivaa ja niiden parissa kyllä totisesti viihtyy.

Yhteenveto

Paul Morelin kymmentä vuotta aiemmin tekemän elokuvan Banlieu 13 (2004) suora amerikkalainen sinikopio kierrättää dystooppisen gangsteritarinansa varsin muuttumattomana. Moraalisilta arvoiltaan erittäin kyseenalainen elokuva yrittää kuorruttaa omaa luokkasanomaansa pärinällä ja sarjatuliaseiden säksätyksellä. Elokuvan keskeinen anti on David Bellen huikeatakin huikeammat parkour-temput, jotka ovat hioutuneet vieläkin paremmiksi mitä alkuperäisessä ranskalaiselokuvassa, vaikka kaikilta muilta osin alkuperäinen on selkeästi parempi elokuvana.

4/10.

Winter’s Bone (2010)

Ohjaus: Debra Granik
Käsikirjoitus: Debra Granik, Anne Rosellini, Daniel Woodrell
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: ~2 miljoonaa USD
Arvioitu: tammikuu 2022
Arvioidun version pituus: 100 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 28.01.2011

Johdanto

Ozarkvuoret on Yhdysvalloissa neljän osavaltion alueelle levittäytyvä laaja vuoristoalue, joka on tullut tunnetuksi varsin karuista elinolosuhteista ja yhtenä Yhdysvaltain keski-lännen takapajuisimmista alueista. Missourin osavaltiosta ihan kelpo siivu on Ozarkvuorten alueella ja erityisesti halveeraavaa hillbilly-termiä on usein käytetty juuri Ozarkvuorten valkoisten väestöryhmien jäsenistä. Vuoristo-olosuhteiden takia monet väestöryhmät ovat eläneet varsin eristäytynyttä elämää varsin karussa ympäristössä. Aiemmin elinvoimaisia puulajeja hakattiin armotta 1800-luvulla ja vuorten mineraalirikkauksia hyödynnettiin saastuttavissa kaivosteollisuuden prosesseissa. Jäljelle on jäänyt saasteita, heikosti viljeltävää maa-ainesta ja systeemistä köyhyyttä, joka on iskenyt kovasti alueen asukasryhmiin.

Ozarkvuorille hyvässä ja pahassa sijoittuvia elokuvia on tehty jonkun verran. Joitakin jopa jännitys- ja kauhuelokuvienkin lajityypeissä, joita tässä voisi hieman tarkastella. Ehkä pölöimpiä on Misty Talleyn haikauhuelokuva Ozark Sharks (2015). Tuoreimpiin (kirjoitettaessa vuosi on 2026) kuuluu John-Michael Powellin trilleri Violent Ends (2025). Erikoisimpiin kuuluu David Friedkinin film-noir -elokuva Hot Summer Night (Gangsterien luolassa, 1957). Toimintalänkkäreistä moniakin kuvattiin alueella, mutta ainakin Joseph Kanen Smoke in the Wind (Savua tuulessa, 1975) myös sijoittuu sinne. Kuuluisin ja arvostetuin puolestaan lienee David Fincherin erinomainen psykologinen jännäri Gone Girl (2014), joka sijoittuu Ozarkvuorille ainakin osittain. Huvittavin taitanee olla tositarinaan pohjautuva Roger Cormanin B-luokan hähmäinen rikoskomedia Bloody Mama (Verinen Mamma Barker, 1970). Mainituissa elokuvissa korostuu vuorten asukkaiden eristäytyneisyys, huono-osaisuus, köyhyys ja väkivallan kyllästämä epäluulo sekä Yhdysvaltain hallintokoneistoon ja virkavaltaan että kaikkiin ulkopuolisiin. Samoja teemoja toistuu tässä Debra Granikin ohjaustyössäkin, mutta lisämausteena vielä mukaan on otettu seilaamaan näköalaton epätoivo ja lohduttomuus, koska miksei.

Juonitiivistelmä

Nuori Ree (Jennifer Lawrence) on vasta täysi-ikäisyyden kynnyksellä, mutta on jo joutunut ottamaan vastuun äidistään ja pienemmistä sisaruksistaan, kun käy ilmi, että metamfetamiinin valmistuskuvioihin sotkeutunut isä on pantannut tilukset ja talon takuiksi päästäkseen vapaalle jalalle odottamaan oikeudenkäyntiään. Kun miestä ei näy eikä kuulu, nuoren Reen on selvitettävä mitä isälle on tapahtunut ja yritettävä estää perheensä joutuminen kodittomuuden kurimukseen. Ree joutuu ottamaan suuria riskejä ja rikkomaan vuoristosukunsa kirjoittamattomia sääntöjä selvittäessään, miksi kukaan ei suostu hänelle avaamaan suutaan tai auttamaan tapauksen selvittämisessä.

Kommentit

Pohjolan perukoilla kirjallisuudessa ja elokuvissakin on suuressa suosiossa ollut sellainen tyylilaji mitä kutsutaan sateenvarjotermillä nordic noir. Tyylilajissa kukaan ei hymyile, kenelläkään ei ole hyvä olo, sääkin on ankeaa ja ainoa heiveröisen elonliekin varmuus on se, että se sammuu – ja pian. Vain muutaman elokuvan urallaan ohjanneen Debra Granikin Winter’s Bone voisi tältä osin olla aivan hyvin pohjois-amerikkalainen vastine Pohjolan nordic noir -tyylille ja menee samalla maanläheisessä kuvauksessaan niin lähelle kurjuuden ydintä kuin vain kameran linssillä pääsee. Granikin kuvauksessa värimaailmakin on ankean latistettu depressiivisyyden korostamiseksi. Likaisella seepialla ja myrskypilvien harmaudella murretut värit korostavat elokuvan sanomaa epätoivoisen kurjuuden ja köyhyyden keskellä elävistä näköalattomista vuoristolaisista, jotka samaan hengenvetoon kokevat tulevaisuuden vain sarjaksi epätoivoista selviytymistä ja samalla ovat ylpeitä omasta itsepintaisten vuoristolaisten perinteistä asuinpaikkoineen, joista eivät halua poiskaan. Granikin elokuvassa kuvataan kurjistuneen yhteisön elämää yhtä lailla rappioituneiden moraalikäsitysten, monimutkaisten väkivaltaan nojautuvien sukusiteiden ja lahoavan rakennetun ympäristön kautta. Ohjaaja kuvaa fiktiivisen tarinan maailmaa suorastaan dokumentaarisella otteella, jota seikkaa vielä korostaa elokuvan viipyilevät otokset ja äänimaailma. Äänimaailmaan on otettu mukaan jopa autenttista paikallisten asukkaiden suorittamaa perinnemusiikkia.

Jennifer Lawrence loistaa tässä elokuvaroolissa. Roolin hahmo ei ole sivistynyt eikä ole päässyt elämään normaalia lapsuutta, mutta hahmon maanläheinen ymmärrys arkisista elämän perusasioista maadottaa hahmon katsojalle ymmärrettävään muotoon. Lawrence ei ylinäyttele hahmonsa epätoivoista kamppailua isänsä kohtalon selvittämisessä vaan päinvastoin tuntuu näytellessäänkin saavan hahmolle pelattua hienoin pienin nyanssein sellaista sanatonta selviytymiseen tarvittavaa voimavaraa; uhmaa vastustaa melankolista apatiaa, joka yhteisön yllä vainoaa kaikkia ja kaikkea. Sivuosarooleja on kuitenkin selkeästi liikaa. Pitkälti kolmattakymmentä serkusta, setää, tätiä ja muita etäisempiä sukulaisia omine kumppaneineen ajaa elokuvan seuraamisen sekavaksi. Tekijät käyttävät mieluummin aikaa kuvaten pyydetyn peuran nylkemistä kuin selventääkseen Reen suhdetta muihin ympärillään. On kuitenkin ilmeistä, että Ree itse tietää kuka kukin on Ozarkvuorten rähjäisissä rinnetaloissa, mutta tätä tietoa ei mitenkään kyetä tuomaan katsojalle saakka selväksi. Ree vain tallustaa paikasta toiseen tavaten ison joukon sukulaisiaan ja ystäviään, mutta ani harvan sivuosahahmon kontaktipinnasta muodostuu elokuvan tarinan kannalta merkityksellinen. Jännityselokuvan aineksia sisältävän elokuvan kulku on myös varsin verkkaista ja monissa paikoin elokuvassa on vain joutavaa tyhjäkäyntiä, joka ehkä tekijöiden mielestä kuvastaa vuorten asukkaiden elämän vähemmän hektistä luonnetta kaupunkilaisten maailmaan verrattuna, mutta joka itse elokuvan pitkittyessä alkaa maistua pitkäveteiseltä. Lohduttomuutta draaman keinoin kuvaavaksi taide-elokuvaksi Granikin teos sopii varmasti paremmin kuin isän kohtaloa selvittävän sinnikkään nuoren naisen tutkimuksia kuvaavaksi jännityselokuvaksi.

Yhteenveto

Debra Granikin ohjaaman elokuvan ytimessä on Ozarkvuorten asukkaiden näköalattoman lohduttomuuden, rapistuvan moraalin ja katoavan perhettä korostaneen yhteisöllisyyden katoamisen kuvaaminen raa’an rehellisellä otteella. Draaman juoneen on säikeistetty mukaan jännitystarinamaista selvittelyä ja selviytymistä, mutta pääpaino on vaikeissa oloissa elävien ihmisten ihmiskohtaloiden mietiskely.

6/10.

Ex Machina (2014)

Espanjalainen yhden aukeaman nelisivuinen elokuvaesite. Tukevaa, päällystettyä paperia. Koko on hieman A4:ää suurempi. Skannattuna kaikki esitteen sivut.

A four-page movie herald from Spain. Sturdy, coated, paper. Size is slightly bigger than A4. Scanned all pages of the herald.

The Raid (2011)

Ohjaus: Gareth Evans
Käsikirjoitus: Gareth Evans
Tuotantomaa: Indonesia
Kieli: Indonesia
Budjetti: noin 1 miljoona USD
Arvioitu: kesäkuu 2012
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Aina välillä jokin elokuva nousee omassa lajityypissään ns. virstanpylvääksi. Tällaiseen statukseen voi päätyä joko pidemmän ajan päästä tai koht’sillään julkaisun jälkeenkin. Miten sellaiseen elokuvaan lopulta päädytään, onkin sitten jo ihan oma tarinansa ja siihen liittyvää tieteellistä tutkimustakin lienee maailmalla tehdyn. Toimintaelokuvien kohdalla selkeitä merkkipaaluelokuvia on jälkikäteen tarkasteltuna kokonainen joukkio. Tarkastellaan tässä muutamaa lähinnä sillä tulokulmalla, että voisiko The Raid elokuvana olla edes olemassa ilman tätä sitä edeltänyttä elokuvien kavalkadia.

Shoedsack&Cooper olivat vastuussa elokuvasta King Kong (1933), joka paitsi oli esikuvana kirjaimellisesti sadoille tulevien vuosikymmenien Kaiju-elokuville, myös toimi uranuurtajana toimintaa tukeville efekteille ja toiminnallisten kohtausten rakentamiselle ylipäänsä. John Hustonin The Treasure of Sierra Madre (1948) yhdisteli toiminnan oheen henkilöhahmojen kehittämistä draaman keinoin rakentaen arkkityyppiä tulevien vuosikymmenien moraalisista ja eettisistä sisäisistä konflikteista kärsivien toimintasankarihahmojen pohjaksi. Akira Kurosawan Shichinin no samurai (Seven Samurai, 7 samuraita, 1954) laati vankan ja monipolvisen pohjarakenteen sankariryhmäelokuville; vaikutus elokuvien historiaan on nähtävissä melkeinpä missä tahansa ryhmiä käsittelevässä toimintaelokuvassa aivan tähän päivään saakka. Sam Peckinpahin The Wild Bunch (1969) oli olemassaolonsa velkaa edellä mainitulle, mutta samalla se raotti toimintaelokuvien kuvaston aivan uudenlaisiin, väkivaltaisen hurmion sfääreihin. Robert Clousen Enter the Dragon (1973) käytännössä loi kokonaan uuden lajityypin, kamppailulajielokuvan, toimintaelokuvien laajempaan joukkoon. John McTiernam elokuvallaan Die Hard (1988) rakensi koko lajityypille uudenlaisen sankarityypin vanhojen stereotypioiden kuluneista raunioista ja on kyennyt pysymään relevanttina siitä asti. Wachowskien Matrix (1999)[x] osasi juuri oikeaan ajanhetkeen esitellä tieteisdystopian, tietokoneavusteisen efektisuunnittelun ja toiminnallisen koreografian amalgaamin muodostaen sen elokuvan, johon muita edelleen verrataan. Aika näyttää, kuinka tulevaisuudessa arvotetaan ohjaaja Gareth Evansin The Raid (2011) ja onko sillä asiaa nousta sellaisten elokuvien joukkoon, jotka ovat lajityyppiään määrittämässä tulevina vuosikymmeninä.

Juonitiivistelmä

Uraansa aloitteleva Rama (Iko Uwais) liitty rynnäkköpoliisin erikoisryhmän 20-henkiseen taktiseen joukkioon, jolle on annettu tehtäväksi siivota jakartalaisesta lähiöstä kokonaan pois sinne pilvenpiirtäjämäiseen kerrostalokompleksiin pesiytyneen pahamaineisen rikollisjengin. Jengin johtaja Tama (Ray Sahetapy) on käytännössä valloittanut koko kompleksin ja luottaa kompleksin alempien kerrosten asukkaiden tukeen pysytellessään itse turvassa ylempänä. Rikollisilla on käytössään valta arsenaali vahvasti aseistautuneita ja taistelutaitoisia apureita, jotka eivät epäröi asettaa omaa henkeäänkään alttiiksi julman johtajansa edestä. Ryhmä joutuu nopean alun jälkeen pahasti alakynteen ja operaatio on vaarassa kuivua epäonnistuneena kasaan kun Taman kätyrit onnistuvat piirittämään poliisien hajautuneet ryhmät. Nopeasti vähenevien poliisien perääntyminenkin muuttuu mahdottomaksi, joten ainoaksi keinoksi selvitä jää epätoivoinen eteneminen kuoleman uhatessa jokaisen oven, nurkan ja esteen takana…

Kommentit

Ensinnäkin The Raid on elokuva, joka olisi voinut tulla tehdyksi vain kehittyvän elokuvateollisuuden maassa. Toiseksi The Raid on elokuva, jonka tekijät tietävät jo ennen ensimmäistä kuvauspäivää aivan tarkalleen mitä ja miten ovat tekemässä, joten he kykenevät keskittämään kaiken tekemisen vain ja ainoastaan olennaiseen. Ohjaaja Evans ei todellakaan edes teeskentele tekevänsä yhtään mitään muuta kuin kamppailuun keskittyvää toimintaelokuvaa ja jättää suosiolla pois yhtälöstä draamalliset sivujuonteet, joilla usein toimintaelokuvien hahmokaartin toimintaa yritetään heikolla menestyksellä avata, vahvistaa tai perustella. Draamallisten osioiden tarkoitus esimerkiksi amerikkalaisissa toimintaelokuvissa on myös osaltaan rytmittää elokuvaa; tarjota toiminnallisten episodien väleihin rauhoittumisen sallivia suvantokohtia. Siltikin … vaikka Evans keskittyy pitkälti vain niihin toiminnallisiin episodeihin, hän on silti onnistunut rytmittämään elokuvansa tarjoamalla kiihkeiden kamppailutilanteiden välissä jännitystä ylläpitäviä rauhallisempia kohtauksia, joissa esimerkiksi hahmot joutuvat tekemään taktisia valintoja puntaroidessaan tulevia vaihtoehtojaan päämäärien saavuttamiseksi tai elossa pysymisen mahdollisuuksien maksimoimiseksi. Samalla näissä kohtauksissa Evans erittäin herkullisesti tarjoilee katsojalle niitä kuuluisia makupaloja antamalla katsojalle hengähdystilaa pohtia, että ”mitä minä itse tekisin vastaavassa tilanteessa”. Tällaisen psykologisen annin lisäksi tekijät eivät suorasukaisesti tarjoile elokuvaansa sellaisenaan vaan antavat myös katsojalle mietiskeltävää elokuvan hahmojen moraalisista ja eettisistä valinnoista. Suoraviivaiseksi turpasaunaelokuvaksi nimittäin tekijät eivät suinkaan tyydy vain esittelemään sitä kuuluisaa mätkintää; he myös kaiken tohinan keskellä selvästi antavat pähkinöitä katsojalle purtavaksi. Miten pitkälle tilanteen eskaloituminen on vielä perusteltavissa? Kuinka paljon tuhoa tavoitteen saavuttamiseksi on hyväksyttävissä? Nuori tähti Iko Uwais loistaa pääroolissa juuri sopivan uskottavana henkilönä, jolla on lisäksi tehtävän motiivina muutakin kuin seuraava palkkapäivä. Uwaisin rooli on toki lähtökohtaisesti fyysisyyteen nojaava eikä hänelle kirjoitettuun rooliin ole annettu liikkumavaraa draaman suuntaan. Tulevaisuus näyttää, päätyykö Uwais joskus myöhemmin myös laaja-alaisempiin roolituksiin vai jääkö hän vangiksi pelkkien kovaotteisten toimintaelokuvien rooleihin (vaikka siinä ei ehkä mitään pahaa sinällään olisikaan).

Elokuvasta on aistittavissa tiettyjä kyynisyyden ja nihilismin loiskeita, joista olemme aiemmin voineet nauttia esimerkiksi John Carpenterin elokuvassa Assault on Precinct 13 (1976) tai Quentin Tarantinon elokuvassa Reservoir Dogs (1992). Siinä on epätoivoisen taktisen tilanteen ratkaisumallien hakemista, kuten Walter Hillin elokuvassa Tresspass (1992) ja jääräpäistä, hulluuden rajoille saakka menevää periksiantamattomuutta kuten John McTiernanin elokuvassa Die Hard (1988). Siinä on epätoivoisen tehtävän värinää, kuten John Carpenterin elokuvassa Escape from New York (1981) ja kylmää laskelmoitua julmuutta, joka tuo mieleen Andrew Laun ja Alan Makin elokuvan Infernal Affairs (2002). Yksittäisten kohtausten koreografioiden tai yksinkertaisesti kamppailun tai koko elokuvan sykkivan intensiteetin tasolla ei voi olla miettimättä yhtymäkohtia Neveldinen ja Taylorin elokuvaan Crank (2008), Chan-wook Parkin elokuvaan Oldboy (2003), John Woon elokuvaan Hard Boiled (1992)[x], Lexi Alexanderin elokuvaan Punisher: War Zone (2000) tai jopa Jeong-beom Leen elokuvaan Ajeossi [The Man from Nowhere] (2010). Intensiteetti on Evansin elokuvassa kaikki kaikessa. Evansille on ilmeisen tärkeää, että hektinen toiminta on kaiken touhun ytimessä koko elokuvan ajan. Hän on kuitenkin onnistunut liki mahdottomassa tehtävässä. Nimittäin rakentamaan toimintakohtausten jatkumon, jossa koreografioiden ja tuhonnan melske ajautuu yhdentekeväksi toiston sopaksi. Pitkälti tästä on kiittäminen poikkeuksellisen innovatiivisia tapoja koreografioissa, musiikin ja ääniefektien käyttämisessä kohtausten tukemisessa ja erityisen taitavaa efektien realisointia. Evans ei häpeile tarjota elokuvaansa pelkästään ja vain brutaalin väkivallan airueena. Tarjolla olevan väkivallan tason intensiteetti on kuitenkin niin ylitsevuotavan valtaisaa, että kaikki yllämainitut teokset voi laittaa nurkkaan häpeämään. Evans on ymmärtänyt elokuvansa teossa, että tällaiselle elokuvakerronnalle on kysyntää ja että menestyäkseen kansainvälisesti piinkovan toimintaelokuvan ytimessä ei ole enää tarpeen olla lihaksikasta dinosaurusta kuten Arnold Schwarzenegger, Sylvester Stallone, Dolph Lundgren, Vin Diesel, Dwayne Johnson tai Dave Bautista.

Yhteenveto

Periaatteessa juonellisesti äärimmäisen yksioikoisen elokuvan perusidea mahtuu vaivatta pariin virkkeeseen. Siksi on ihmeellistä ja kummallista, että ohjaaja onnistuu rakentamaan juonellisesta minimalismista polveutuvan tarinansa vetovoimaisen eloisaksi. Ohjaaja Evansin otteessa on jotain pelottavan maagista. Paljolti asiaan vaikuttaa se, että Evansilla on ohjaajana elokuvassaan selkeä näkemys eikä hän salli itselleen poikkeamia sivu-urille, vaan keskittyy koko elokuvansa keston täsmälleen siihen, minkä katsoo olevan olennaista. Evans tietää koko ajan, mitä on tekemässä, eikä ole sitä keneltäkään pyytämässä anteeksi.

10/10.