The Tournament (2009)

Ohjaus: Scott Mann
Käsikirjoitus: Gary Young, Jonathan Frank, Nick Rowntree 
Tuotantomaa: USA
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevitystä Suomessa
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: helmikuu 2012
Budjetti: noin 8 miljoonaa USD

Johdantothetournament_primary

Ihmismetsästyselokuvien tausta on pitkä ja kiehtova alkaen Pichelin&Shoedsackin klassisesta lajin ensimmäisestä The Most Dangerous Game (1932) -elokuvasta, joka on yhä edelleen 2000-luvulla yhtä ajankohtainen ja tehokas kuin tekoaikanaankin. Alalajityyppi pyörii säännönmukaisesti kauhun, trillerin ja suoraviivaisemman toiminnan välimaastossa koukaten välillä sentään mukavasti eksploitaatioviihteen puolellekin (kuten esimerkiksi Peter Collinsonin Open Season (1974), Stephanie Rothmanin Terminal Island (1973) tai vaikkapa Jess Francon oikukas The Perverse Countess (1974)).

Ohjaaja Scott Mann on omalla vuorollaan päätynyt vauhdikkaan korkeaoktaaniseen pyssynpaukuttelurymistelyyn, joka heivaa taka-alalle ensin järjen, sitten jännitysmomentit ja harmillisesti jumittaa sekä kerrontansa että hahmonsa surullisen selkeisiin ja ennalta-arvattaviin karsinoihin. Uuden vuosituhannen aikana ah-niin-suosituksi-tullut tosi-tv -tyyppinen näkökulma on pitänyt istuttaa elokuvan keskeiseksi elementiksi, kun taustavaikuttajat seuraavat suojattiensa edesottamuksia pienen pahaa-aavistamattoman kaupunkipahasen kaduilla ja kujilla. Eipä Scott Mann tässä ihmismetsästyselokuvien kirjossakaan ole näkökulmineen ihan jonon ensimmäisenä uutta visioimassa; tekihän Elio Petri samaa jo vuonna 1965 elokuvallaan La decima vittima (The 10th Victim).

Juonitiivistelmä

Joka seitsemäs vuosi maailman kovimmat palkkamurhaajat (mm. Ving Rhames, Kelly Hu, Liam Cunningham, Ian Somerhalder, Sebastian Foucan…) kootaan yhteen kinaamaan siitä, kuka on ammattinsa paras. Vain yksi jää henkiin ja voittaa taustavaikuttajien tarjoaman 10 miljoonan taalan voittopotin taskuunsa. Taustavaikuttajat pelaavat isoilla panoksilla uhkapeliä omien suosikkiensa puolesta ja ryhmä seuraa kilpailijoiden edesottamuksia koko kilpailun keston ajan teknisavusteisesti. Tällä kertaa mukaan joutuu myös kokonaan ulkopuolinen juoppo pappi MacAvoy (Robert Carlyle), joka sotkee pelin kulkua monellakin tavalla. Ja kuka olikaan pelin voittaja tällä kertaa?

Kommentit

Jo elokuvan konsepti on kokolailla pölhö: 30 palkkamurhaajaa ja vain yksi jää henkiin … miten idiootteja ovatkaan murhamiehet(ja -naiset), jotka näillä todennäköisyyksillä mukaan karkeloihin oikein vaivautuvatkaan ja ovatko palkkamurhaajien palkat niin syvässä rotkossa, että voittorahoja on kannattavaa hamuilla? Toki mietityttää myös poloista katsojaa se, että ovatkohan nämä nyt sitten kuitenkaan ihan niitä mainostettuja parhaimpien parhaita ykköstappajien valioita, kun aika usein tuppaavat huteja tykittämään tuliaseilla. No eipä tuo haittaa, sillä mitään suurempaa järkeä ei elokuvaan muutoinkaan mahdu. Se on suoraviivainen aivot-narikkaan -tyylin toimintahässäkkä tuhansine ammuttuine laukauksineen, 1980-luvun elokuva-asekaupasta lainattuine aseineen, jotka ampuvat ilman välilatauksia, kieroine verhojen takana naruista vetelevine taustavaikuttajineen, repivine räjähdyksineen, kipakkoine käsirysyineen, näyttävine kolareineen ja takaa-ajoineen päivineen. Niin ja parkour-legenda Sebastien Foucan hyppii näyttävästi yhtenä hahmona tappaen sisällä ja puutarhassa. Sähäkkää säpinää siis riittää, mutta samalla juonensa puolesta elokuva on vain avutonta apinointia aiemmista alan elokuvista, kuten Philip Michael Glaserin Running Man (1987)[x], Scott Wiperin The Condemned (2007), Paul Bartelin Death Race 2000 (1975) ja sen uudemmat muunnokset, Michael J. Bassettin Wilderness (2006), Ernest R. Dickersonin Surviving The Game (1994), John Woon Hard Target (1993) tai Kinji Fukasakun Battle Royale (2000). Jo johdannossa mainittujen elokuvien lisäksi tietenkin siis. Robert Carlylen esittämä viaton sivullinen pappi on sentään pieni positiviinen pilke hahmon tuodessa moraalista hankaussähköä muutoin moraalisen rappion valtaamien hahmojen metafyysisille pinnoille. Scott Mann käyttää tosin tätäkin vain juonenkuljetuksen apukeinona eikä oikein pysty ottamaan papin hahmon tarjoamasta asetelmasta irti moraalisia vipuvarsia tahi avartavia näkökulmia. Carlyle kyllä hoitaa roolinsa pappina hyvin vakuuttavasti ja on ylivoimaisesti elokuvan parasta antia. Muutoin elokuvan näyttelijäntyö on tasapaksua ja hahmojen interaktio on samalla kertaa melko tönkköä ja sarjakuvamaisen yliampuvaa. Tekijät siltikin hillitsevät itseään ihan tarpeetta eikä elokuva ota irti tarpeeksi ajaakseen sellaiselle täyskahjolle moottoritielle, jolla kiihdyttelisivät vaikkapa Jan Kounenin Dobermann (1997)[x], Joe Carnahanin Smokin’ Aces (2006) ja Roger Avaryn Killing Zoe (1993).

Rivakkaan toimeliaasti elokuva puskee läpi odotettavien käänteidensä eikä osaa edes lopussa tarjoilla kovin kiinnostavaa koukkua. Teknisesti taitavan toteutuksen teloo tympeän tylsä tarina. Hahmokirjon ensiesittelyistä lähtien katsojan mielikuvitusta kiihottaa lähinnä se, osaako arvata oikein hahmojen tiputusjärjestyksen ja että montako sekuntia oikein kelloon jääkään ennen kuin pelin on määrä päättyä. Kerronnan linja on rutiineihin ja tasaiseen tavanomaisuuteen luottavaa ja sitä tukee tasapaksu ja kovin mitätöntä auraalista tekstuuria tarjoileva äänimaailma.

Yhteenveto

The Tournament on tyypillinen ihmismetsästyselokuvan variantti. Mannin elokuva sotkee sekaan vielä väsyneen tosi-tv -tyyppisen näkökulman ja karrikoi ”pahat pukumiehet” tapahtumien taustalla pahasti kulahtaneiksi degeneroituneiden nykypäivän rahakeisareiden arkkityypeiksi. Koko konsepti on 2010-lukuun mennessä siinä määrin kaluttu, että jotain perin omalaatuista tarvittaisiin nostamaan aihe muiden samassa sarjassa kamppailevien yläpuolelle. Scott Mann pyörittelee sentään elokuvassaan pientä kipinää kilpailijoiden ja mukaan vahingossa joutuvan papin moraaliarvojen hangatessa yhteen. Korkeaoktaanisen ja väkivaltaisen elokuvan kohderyhmä on kovin rajattu: vain väkivaltaviihteen suurkuluttajat saavat elokuvasta irti kelpo tärinät.

4/10.

Splice (2009)

Ranskalainen aulajulisteiden sarja. Vahvasti UV-lakattua, hyvin tukevaa valokuvakartonkia.

A lobby card set from France. Heavily UV-lacquered, very sturdy photographic paper.

divider_08

Japanilainen aulajuliste (chirashi). Skannattuna julisteen molemmat puolet.

A movie herald (chirashi) from Japan. Scanned both sides of the herald.

Espanjalainen kaksipuolinen elokuvaesite. Erittäin tukevaa pinnoitettua pahvia. Koko on osapuilleen A4. Skannattuna esitteen molemmat puolet.

A two-sided movie herald from Spain. Extremely sturdy, coated, cardboard. Size is about A4. Scanned both sides of the herald.

Slaughter (2009)

Ohjaus: Stewart Hopewell
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Stewart Hopewell
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 96 minuuttia
Arvioitu: 2010
Budjetti: noin $4 miljoonaa

Johdanto

slaughter_primary

Maatiloissa on taikaa. Mikäpä oikeastaan sen herkullisempi tapahtumapaikaksi jännitys- tai kauhuelokuvalle kuin syrjäisessä kolkassa kaukana ”sivistyksestä” ja uteliaista silmistä oleva ränsistynyt maatila, jonka alueelle eivät kännykkätornien signaalit ulotu saatikka pakeneminen juoksemalla tuntuu lähinnä typerältä. On vaikeaa keksiä parempaa lähtökohtaa kauhuelokuvalle kuin umpeen kasvavan syrjäisen tien päässä kuunvalossa nököttävä ränsistyvä röttelö. Paikka, jossa luontaisesti kukaan ei kuulu huutoasi ja joka nurkan takana voi uskottavasti lymytä mitä mielikuvituksellisin hengenpäästämiseen soveltuva vekotin. Varsin usein teemaan yhdistetään kaupungista maaseudun rauhaan muuttava henkilö tai perhe, jotka kuvittelevat pääsevänsä pakoon joko omaa taustaansa tai omaa itseänsä ja aloittavansa puhtaalta pöydältä. Näin myös tällä kertaa Stewart Hopewellin esikoispitkässä, jossa maatilalle saapuva nuori nainen pakenee kaupungista pois hankalan ex-poikaystävän ikeestä. Hyvinkin tavanomaista teeman elokuville on myös se, että maaseututulokkaalle yksinkertaisemman ja rauhallisemman elämän ja idyllisen ympäristön rikkoutuminen paljastaa, että ihmiselle luonnollinen raakuus ei ole suinkaan vain kaupungissa pahaa tekevien etuoikeus. Hopewell tutustuttaa meidät myös tähän ja hyvinkin totutuin rakentein. Melko tuttuja kaavoja Hopewell siis noudattaa esitellessään katsojalle paratiisin omalta kolkalta tuntuvan maatilan, johon tarkempi tutustuminen karsii kaupunkilaisen sinisten silmien auvon pilkkeen reippaalla kurituksella. Maatilan pahuuden kahleista irti pyristelevän kaupunkilaisen selviytymistrillerin muuntuminen slasher-lajityyppiin kesken kaiken on kuitenkin jokseenkin ontuvaa, vaikka se elokuvan juonirakenteiden kautta lieneekin väistämätön kulkusuunta.

Juonitiivistelmä

Väkivaltaiseksi ja mustasukkaiseksi osoittautunutta poikaystäväänsä pakeneva nuori nainen Faith lyöttäytyy yhteen sattumalta tapaamansa toisen nuoren naisen – Lolan – kanssa. Faith ja Lola viihtyvät hyvin yhdessä ja Faith muuttaa lopulta kesän ajaksi Lolan perheen maatilalle. Kaikki ei ole kuitenkaan kunnossa maatilalla ja hiljaksiin Faith pakottaa itsensä kohtaamaan mieltä kalvavat poikkeamat ja uskaltautuu astumaan sisälle maatalon sikalaan ja sen teurastamoon…

 

Kommentit

Ohjaajansa Stewart Hopewellin esikoispitkä asemoi itsensä – hieman epävakaasti kompuroiden – jännitysdraaman ja slasherin välimaastoon ja painottaen kauhutrillerimäisiä kohtauksia. Riipaisevan ja paljon lupaavan aloituskohtauksen jälkeen on ilmeistä, että aloituksen tapahtumat seuraavat vasta myöhemmässä vaiheessa ja että noihin tunnelmiin ei päästä ilman kunnollisia perusteluja. Hopewell aloittaakin aivan perusteista ja käytännössä elokuvan ensimmäinen tunti pitkittää nuorten naisten hiljaksiin rakentuvasta ystävyydestä kumpuavaa tunnelmaa lopun puolituntiseen sekopäiseen tehosekoittimeen. Draamankaari jää kuitenkin verrattain ohueksi ja vaikka nuorten naisten näyttelijät Lucy Holt ja Amy Shields pystyvätkin eläväisinä ja rooleihinsa hyvin mahtuvina pitämään elokuvan kiinnostavana, alun alustus on silti liian vaivalloinen ja tempoltaan tarpeettoman verkkainen toimiakseen kunnolla lopun kaoottisissa kauhutunnelmissa. Ero alun ja lopun välillä on pitkälti samankaltainen kuin Eli Rothin elokuvassa Hostel (2005). Rauhallisuus ja maltti olisivat toki olleet pelastuksena lukemattomille kinemaattisille joutomaan raadoille, mutta Slaughter:issa ongelmaksi muodostuu se, että nuorten naisten yhteisen elämän kierrokset tuntuvat pitkään vain tarpeettomalta joutokäynniltä sen sijaan, että kasvatettaisiin tiivistyvän tunnelman kautta puhtia elokuvan lopulliseen kliimaksiin.

Suurin osa elokuvasta soljuu käytännössä hyvinkin uskottavissa raameissa, mutta loppukohtauksen pyörteissä katsojalta odotetaan jo aivan toisenlaista venymistä uskottavuusrintamalla. Harmillisesti tapahtumien uskottavuuden johdonmukaisuus ei siis pysy vakiona koko elokuvan matkaa ja ristiriita alun ja lopun välillä on kiusallisen ammottava. Elokuva heittää kuperkeikkaa moneen kertaan ja x:nnen keikauksen jälkeen käänteet alkavat jo miltei huvittaa, vaikka elokuvan perusvire on hyvinkin synkkä ja totinen. Hyvin elegantisti rakennetut kauhukohtaukset antavat kuitenkin lupaa odottaa paljon ohjaajan tulevaisuuden elokuvilta. Maatila muodostuu keskeiseksi tarinan edetessä ja viisaasti tekijät malttavat kasvattaa maatilan oman teurastamon merkitystä riittävän pitkään ja siitä muodostuukin näin onneksi perin hyytävä. Rakennustyö maksaa itsensä takaisin korkojen kera. Aika ajoin teurastettavien sikojen vinkuna ja tieten suorastaan epäinhimilliseksi korostetun vinkunan vaikutukset Faithiin voidaan toki nähdä tavanomaisina tehokeinoina tyylillajin sisällä, mutta yhtä kaikki elokuvan toimijoiden yhteistyön kautta tulos kuitenkin vakuuttaa ja vaikuttaa. Pirullisen ankea lopetus sopii hyvin kovempipintaisten kauhuelokuvien henkeen, mutta tavalliselle trillerille se on kyllä liikaa ja koska elokuva kuitenkin suostuu pelaamaan hyvin pitkälti maltillisemman trillerin korteilla, lopetus ei istu siihen eheänä osana. Käsikirjoitus vielä saattaakin kestää tämän liikkumatilan, mutta lopullinen elokuvallinen toteutus ei pysty uskottavasti vakuuttamaan olevansa sekä piinaavaa kauhua että jännitysdraamaa yhtäaikaisesti.

Yhteenveto

Ohjaaja Stewart Hopewellin esikoinen on kyllä perushyvä trilleri. Kauhuainesten sekoittuminen draamalliseen trilleriin toimii kohtuullisen hyvin ja vaikka elokuva kumartaakin slasher-elokuvien puolelle, se ei missään tapauksessa lopultakaan yllä sellaiseen hurmeeseen, mitä elokuvan nimi antaisi olettaa. Katsojan pinnaa venytetään alkupuolella tarpeettomasti, mutta lopun puolituntiseen lihamyllyyn kuuluvat kohtaukset palkitsevat kyllä odottamisen, mikäli katsoja sattuu olemaan kauhuelokuvan ystävä. Tässäpä yksi keskeinen elokuvan ongelma: elokuvan kohderyhmää on hieman vaikea hahmottaa, koska die-hard -kauhufaneille loppu yksistään ei riitä ja perinteisemmän trillerin ystäville loppu on aivan liian shokeeraavan väkivaltainen ja kaoottinen erityisen synkän lopetuksen heittäessä vielä elokuvan ylle sysimustan nihilismin varjon.

5/10