Japanilainen aulajuliste. Skannattuna julisteen molemmat puolet. A movie flyer (chirashi) from Japan. Scanned both sides of the flyer.
Japanilainen aulajuliste. Skannattuna julisteen molemmat puolet. A movie flyer (chirashi) from Japan. Scanned both sides of the flyer.
Japanilainen aulajuliste. Skannattuna julisteen molemmat puolet. A movie flyer from Japan. Scanned both sides of the flyer.
Ohjaus: Rashane Limtrakul
Käsikirjoitus: Rashane Limtrakul, Sompope Vejchapipat
Tuotantomaa: Thaimaa
Kieli: thai, hindi, englanti
Arvioitu: syksy 2018
Arvioidun version pituus: 111 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä
Budjetti: ei tiedossa
Kamppailulajielokuvien kirjossa Rashane Limtrakulin Raging Phoenix kuuluu aika tavalliseen koloon: nimittäin sellaiseen, jossa koko elokuvan onnistuminen on asemoitu vain ja ainoastaan sen päätähden taitovalikoiman ympärille. Jeeja Yanin (Yanin Vismitananda) ei ehkä vielä ole mikään kovin hääppöinen luonneroolien näyttelijänä, mutta monipuolisena akrobaattina sitäkin mahtavampi. Jopa yhden esikuvansa Jackie Chanin veroinen taituri, joka itsepintaisesti pitää kiinni siitä, että tekee itse omat stunttinsa. Ilman häntä tätä elokuvaa ei olisi kannattanut tehdä ja jos se olisi silti tehty, sitä ei olisi kannattanut muille näyttää eikä eteenpäin levittää. Mutta siinä missä John G. Avildsenin Rocky (1976) tarvitsi erityisesti Sylvester Stallonen, Andrew Davisin Above The Law (1988) Steven Seagalin, Gordon Chanin Fist of Legend (1994) Jet Lin, Shigehiro Ozawan The Street Fighter (1974) Sonny Chiban, Stephen Norringtonin Blade (1998) Wesley Snipesin, Robert Clousen Enter the Dragon (1973) Bruce Leen, Eric Karsonin Octagon (1980) Chuck Norrisin, Jackie Chanin ja Chi-Wa Chenin Police Story (1985) Jackie Chanin, Ben Ramsayn Blood and Bone (2009) Michael Jai Whiten, Prachya Pinkaewin Ong Bak (2003) Tony Jaan, Newt Arnoldin Bloodsport (1988) Jean-Claude van Dammen, Wilson Yipin Yip Man (2008) Donnie Yenin ja Gareth Evansin The Raid (2011) Iko Uwaisin, Raging Phoenixin ohjaaja Rashane Limtrakul ei rakenna elokuvaa tarpeeksi taitavasti Jeeja Yaninin karisman, vetovoiman ja taitojen ympärille. Kaikki yllä mainitut ovat kamppailulaji- ja toimintaelokuvien fanien kautta maailman tuntemia alan tärkeitä klassikoita ja erityisesti siitä syystä, että niiden tekijät ovat osanneet hyödyntää päätähtensä vahvuudet osaksi elokuvan rakennetta ja vaikuttavuutta. Rashane Limtrakul ei tässä kisassa omilla taidoillaan oikein pärjää. Ohjaaja Prachya Pinkaew todisti vuonna 2008 Jeeja Yaninin debyyttielokuvassa Chocolate (2008), että Yaninissa kyllä riittää tähtivoimaa kamppailulajielokuvien eliittiin, kunhan tekijöillä riittävät taidot tuoda tämä voima esille.
Häijy ja väkivaltainen Jaguaarijengi kidnappaa nuoria naisia, joista jotkut raiskataan ja murhataan ja toisia ei enää koskaan nähdä. Deu (Jeeja Yanin) on joutua monimutkaisen kuvion päätteeksi jengin uusimmaksi uhriksi, mutta päätyykin lopulta pelastetuksi. Deun pelastajat värväävät Deun mukaan pieneen ja humalajuomiseen intoutuneeseen joukkioon, joita yhdistää Jaguaarijengin julmuus ja into saattaa koko jengi vastuuseen. Joukkion johtaja Sanim (Kazu Patrick Tan) kouluttaa Deun mestariksi mystisessä kamppailulajissa Meyraiyuthissa, joka yhdistää käkihumalassa heilumisen, akrobatian ja päheät iskut ja potkut. On aika kohdata Jaguaarijengi ja sen pääkiho Jaguaari…
Tehdään tämä nyt heti selväksi: elokuva on vain pitkä jatkumo huippuunsa viritettyjä koreografioita, joka kulminoituu päätähtien lopputaisteluun. Millään muulla ei ole elokuvassa mitään väliä ja aivan päätön juoni on vain ja ainoastaan tekosyy heittää Jeeja Yanin uusiin päheisiin akrobatiasuorituksiin uusissa päheissä akrobatiakohtauksissa. Thaimaassa tiukat alkoholia koskevat säännökset ja kulttuurin etiketti eivät normaalisti salli elokuvassa näytettävää ylenmääräistä viinalla läträämistä, joten lienee selvää, että tarkoituksena on ollut rikkoa myös elokuva-alan tabuja omassa maassa. Jeeja Yanin et co. näyttelevät päihtyneinä kamppailua ihan yhtä uskottavan näköisesti kuin Jackie Chan Chia-Liang Liun elokuvassa The Legend of Drunken Master (1994) ja vaikka humalasekoilun ilmeinen tarkoitus on tuoda kamppailukoreografioihin fyysisen komiikan keinoilla ilmavuutta ja kepeyttä, näyttävät ne kuitenkin pahimmillaan surkuhupaisilta ja parhaimmillaankin vain slapstick -komedian ikivanhojen jippojen väsyneiltä kertauksilta. Semminkin kun päihtyneenä toikkarointi tuntuu kytkeytyvän päälle ja pois ihan kesken kohtauksenkin.
Legendaarisen elokuva-alan monitoimikoneen Panna Rittikrain suunnittelemat akrobaattiset koreografiat ovat elokuvan keskeinen elementti ja ilman niitä tätä ei olisi koskaan päästetty levitykseen Thaimaan ulkopuolelle … tai ehkä ei edes Thaimaahan. Kamppailukohtausten ulkopuoliset kohtaukset ovat harvinaisen teennäisiä, hitaasti rakentuvia ja jopa staattisen laahaavia, mutta kamppailukohtauksissa meno muuttuu ja kamera saa kyytiä seuratessaan näyttelijöiden kerrassaan mahtavia liikeratoja. Etupäässä katsojalle tarjotaan huikeita akrobatioita ja elokuva ei missään nimessä ole mikään verinen ja brutaali turpakäräjöinti; itse asiassa kiusallisenkin epäuskottavan vähän punaista kultaa missään näkyykään mätke huomioiden ja siitäkin osa on melko tökerösti tietokoneella jälkikäteen lopputuotokseen lätkäisty. Jeeja Yaninin akrobatiaa ei voi olla ihailematta ja vaikka kysymyksessä nyt onkin romanttistaipuvainen akrobatiamätkintä, Yaninin pitkä ja rautainen tausta itämaisissa kamppailulajeissa (Taekwondo, Kung Fu, Muay Thai) näkyy kyllä mainiosti uskomattoman taitavana ja sulavana liikkeiden hallintana, josta ohjaaja ottaa irti sen minkä saa hidastuksineen päivineen.
Pelkällä koreografialla ei kyllä kuitenkaan kuuhun mennä. Rittikrai tai ei, mutta elokuvan tahditus, kohtauksista toiseen siirtyminen, hahmojen taustoitus, draaman kaaren rakentaminen, jännitteiden kehittäminen ja melkeinpä kaikki muukin, mikä ei keskeisesti liity turpaanvetämiseen on kyllä jätetty melko surkealle tolalle. Elokuvan ääniraita kohoaa kiinnostavaksi lähinnä vain lopputaistelun taustalla ja jää muuten mitäänsanomattoman turpeaksi (pehmeää popahtavaa hip-hoppia capoeiran täytteisissä hilpeämmissä tanssitaistelukohtauksissa ja melankolista pianopimputusta rakkauden kaipuun kohtauksissa). Ääniraitaan on lisäksi pakattu melko jämerällä kädellä jälkikäteisiä lisäefektejä turpakäräjöinnin tehojen maksimoimiseksi, mutta aika vahvasti tässäkin mennään jo lähes sarjakuvamaisen korostettuun äänimaisemaan, joka toimii vain osassa kohtauksissa kohtuullisesti. Aivan selkeästi kaikki kohtaukset, joissa ei tapella, alkavat nopeasti takeltaa ja irvistellä saumoista. Tekijöillä ei ole osaamista eikä ehkä kiinnostustakaan rakentaa tasapainoista kokonaista elokuvaa, mutta jotakinhan sinne tappelukohtausten väleihin ajankuluksi on pakko ympätä. Kun muutamassa taistelukohtauksista näkee millaisella paneutumisella kohtausten suunnittelu, kuvaus ja leikkaus on tehty, harmittaa sen puolesta, että tekijät eivät ole vaivautuneet samaan koko elokuvan kaikissa kohtauksissa.
Outo yhdistelmä hip-hop -tanssia, breakdancea, capoeiraa, kamppailulajeja ja akrobatiaa. Elokuvan olemassaolon ainoana tarkoituksena vaikuttavat olevan sinällään mahtavan taiturimaiset koreografiat. Äärimmäisen typerällä juonella varustettu romanttinen mätkintäpätkä keskittyy vain kauniisiin ja sulaviin koreografioihin. Elokuvan pelastaa yksintein Jeeja Yaninin upeat temput. Millään muulla perusteella tähän ei kannatakaan sotkeutua.
Ranskalainen elokuvajuliste. Koko on 40cm x 54cm. A movie poster from France. Size is 40cm x 54cm.
Ranskalainen aulajuliste. Karkeahkoa julistepaperia. A movie poster from France. Rather scruffy poster paper.
Japanilainen aulajuliste. Skannattuna julisteen molemmat puolet. A movie flyer from Japan. Scanned both sides of the flyer.
Ohjaus: Michael Bay
Käsikirjoitus: Caspian Tredwell-Owen, Alex Kurtzman, Roberto Orci
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Arvioitu: syksy 2007
Arvioidun version pituus: 136 minuuttia
Budjetti: noin 130 miljoonaa USD
JohdantoTieteiselokuva on lajityyppinä varsin vaikea. Romanttisten komedioiden ystävät eivät hae uusilta lajityypin elokuvilta erityisiä uusia temppuja ja ideoita; heille riittävät vallan mainiosti aiemmin hyväksi koetut tarinarakenteet, kolutut juonikuviot, mahdollinen kyyneleet valumaan saava traaginen väliepisodi ja onnellinen loppu, jossa poika saa tytön. Toimintaelokuvien suuri kuluttajakunta pysyy useimmiten tyytyväisen saadessaan vauhtia, vaarallisia tilanteita ja isoja räjähdyksiä. Historiallisten pukudraamojen seuraajat pysyvät haltioituneina koreiden pukujen loisteessa semminkin jos niiden sisällä hahmojaan tulkitsevat maailmankuulut luonnenäyttelijät. Tieteiselokuvien fanikuntaa ei ole helppo miellyttää, koska tämä porukka pysyy harvoin tyytyväisenä ja hiljaa, jos elokuva kierrättää ja monistaa aiempia kaavoja ja ideoita ja varsinkin jos nekin tuntuvat loppuvan kesken.
Jättirahalla ryminää ja tärinää ohjattavikseen saanut, alunperin musiikkivideoilla ja mainoksilla kuvioihin tullut, ohjaaja Michael Bay tuntuu olevan sinut tekeillään olevan elokuvan kanssa vain silloin, kun pystyy tarjoamaan pauketta, tutinaa, melskaamista, hätäistä säntäilyä ja jättimäisiä efektejä. Bayn ytimeltään romanttinen pelastautumistarina ja ulkokuoreltaan tieteistoimintaelokuva ei kykene seisomaan omilla jaloillaan kuin korkeintaan kelvollisten efektien ja toimintarymistelyn mittareilla tarkasteltuna. Sen sijaan tieteistarinana elokuva kierrättää ja monistaa aiempia ja parempia. Pitkälti saman elokuvan aiemman, pikku budjetin, version The Clonus Horror (1979) tekijät haastoivat jopa The Islandin tekijät oikeuteen tekijänoikeuslakien rikkomisesta ja saivat tuntemattomaksi jääneen, mutta seitsennumeroisen korvauksen riidassa, joka sovittiin oikeuden ulkopuolella. Samankaltaisuuksia löytyy myös lukuisiin muihin elokuviin, kuten vaikkapa François Truffautin ohjaamaan elokuvaan Fahrenheit 451 (1966), George Lucasin ohjaamaan elokuvaan THX 1138 (1971)[x], Michael Andersonin ohjaamaan elokuvaan Logan’s Run (1976), Richard Fleischerin ohjaamaan elokuvaan Soylent Green (1973), Philip Kaufmanin ohjaamaan elokuvaan Invasion of the Body Snatchers (1978)[x], Michael Crichtonin ohjaamaan elokuvaan Coma (1978)[x] ja miksei jopa Michael Winterbottomin elokuvaan Code 46 (2003).
Tulevaisuuden (vuoteen 2019 sijoittuvassa) dystopiatarinassa tuhannet ja taas tuhannet ihmiset elävät tarkoin ohjattua ja tiukilla säännöillä sävytettyä elämäänsä presessointilaitoksessa odottaessaan mahdollisuutta päästä jatkamaan elämäänsä mystisellä Saarella, jossa kaiken pitäisi olla hienosti ja hyvin. Kaikki laitoksen asukit jakavat käsityksen, että ulkomaailma on liian saastunut siellä elämiseen ja vaihtoehtojen puutteessa tyytyvät laitoksen tarjoamiin tiloihin. Joka viikko laitos järjestää loton, jonka voittajat pääsevät pois laitoksesta ja jatkamaan elämäänsä Saarella. Kaksi asukkia, Lincoln Six Delta (Evan McGregor) ja Jordan Two Delta (Scarlett Johansson) löytävät kauhukseen viitteitä siitä, että asiat eivät olekaan ehkä juuri niin, kuin laitoksen asukkaat kuvittelevat niiden olevan…
Toimintarymistelyihin profiloituneen Michael Bayn romanttinen sci-fi-toimintatarina The Island alkaa kiehtovasti vakavastiotettavana tieteiselokuvana synkästä tulevaisuudesta, jossa suuresta tuhosta selviytyneitä ihmisiä koulitaan ankarasti ennen kuin heidät päästetään mystiselle Saarelle, jossa heitä lupaa odottaa huoleton ja autuas elämä ilman alituista pelkoa kuolemasta ja selviytymisen haasteista. Kaikki ei tietenkään ole miltä näyttää ja tieteistarina muuttuukin nopsasti trillerin kautta puhtaaksi ison rahan toimintarämistelyksi, jossa keulitaan, hippaillaan, räjähdellään ja törmäillään väsyksiin asti – eli juuri sinne Michael Bayn omimmalle alueelle.
The Island lainailee kosolti elementtejä tutummista tieteiselokuvista vuosien varrelta ja ainakin alkuvaiheessa läträä limaisilla nesteilläkin sopivan tunnelman aikaansaamiseksi. Laitoksessa koulittavat asukit ovat kuin totaalitaarisen yhteiskunnan asukkeja, joita hallitaan ylempää tulevilla käskyillä ja määräyksillä. Käskyistä välittämättä jättäminen ie elokuvan maailmassa ole vaihtoehto. Välähdyksenomaisesti omiakin tieteisoivalluksia mahtuu mukaan ja elokuvan premissi lupaa muutoinkin kutkuttavaa ja uskottavaksi muokattua tieteistarinaa kiehtovine dystopioineen.
Sitten kaikki räjähtääkin kappaleiksi – kirjaimellisesti. Tarina loppuu kesken ja viimeinen tunti muutoinkin ylipitkässä elokuvassa meneekin sitten toinen toistaan nopeammin leikattujen toimintakohtausten loputtomassa jatkumossa. Elokuva heittää vakaat hyvästit kiinnostavan alun rakennuspalikoille ja palaa toimintapätkien tuttuihin kaavoihin itsestään räjähtävine autoineen ja pilvenpiirtäjistä roikkumisineen, takaa-ajoineen ja kiivastahtisine karkailuineen päivineen. Bayltä loppuvat kertakaikkiaan eväät kehittää tarinaa maltilla ja toisaalta käsikirjoituksen loppu tuntuu muutoinkin melkoisen nopeasti sutaistulta. Dramaturgisesti alun kehittelevä ja paikoin unenomaisen omintakeinen kerronta ja kuvakulmat vaihtuvat ohjaaja Baylle tutumpien musiikkivideoiden tempoon ja leikkauksiin ja lopulta on vaikeaa enää erottaa mihin tieteistarina kuukahtaa ja joutava toimintaryske alkaa. Bay ei tuosta rajasta sitten enää ihmeemmin perustakaan elokuvan loppua kohden mentäessä ja lopulta se alkaakin muistuttaa ihan tähän päivään sijoittuvaa perinteistä kaahailusäätöä prototyyppiautoilla, joita näkee vaikka nykyisin saksalaisilla automessuilla yleisöllekin auliisti esiteltävän. Huolellisesti rakennettua tieteispohjaa vedetään hiljaksiin syvälle pohjattomaan kuiluun eikä siitä lopussa ole enää kädessä kuin etäinen muisto vain. Sääli, sillä tarinan lähtökohta ja ainekset olisivat paremmalle visionäärille tarjonneet kerrassaan huikeita mahdollisuuksia tutkia ihmisen eettisiä ja moraalisia valintoja esitellyssä dystopiassa. Tämän päivän biotieteiden etiikkaan elokuva sorkkaiseekin tassunsa saarnamiehen elkeillä, mutta ei sitten lopulta kykene todellista ja perusteltua kantaa muodostamaan mihinkään suuntaan jättäen kommentointinsa vaihtoehdottoman moraalisen sormenheristyksen tasolle. Elokuva keskittyykin enemmän toimintavetoiseen kujanjuoksuun kuin pohtimaan niitä tarjolle asetettuja filosofisia kysymyksiä, joita tänäänkin ihan tosissaan maailman eri kolkissa mietitään.
Elokuva kapsahtaa metsään valitettavasti myös toisella saralla: uskottavuuden ja logiikan kanssa ajaudutaan nopeasti umpikujiin, joista Bay ei enää keksi ulospääsyjä ja vastapainoksi Bay turauttaa esiin Isompia Räjähdyksiä. Kiusallisesti nämä kömmähdykset alkavat vaikuttaa tarinasta nauttimiseen ja logiikan erheet osuvat suoraan juonen ydinkohtiin, mikä on anteeksiantamatonta erityisesti siksi, että alussa tieteispohjan kehittelyyn uhrattiin niin kovin paljon aikaa ja vaivaa. Tuotesijoittelu on poikkeuksellisen härskiä ja näkyvää elokuvassa ja alkaa nopeasti jopa vaivata katsojaa. Välillä tuntuu kuin olisi kävellyt suoraan sisään mainokseen, kunnes huomaakin katsovansa elokuvaa. Tuotesijoittelua varten on myös rakennettu aivan omia kokonaisia kohtauksiaan, jotka eivät edistä henkilöhahmojen kehittelyä eivätkä liioin tarinaa – ne ovat aivan puhtaasti mainosnikkarien tekemiä lisäyksiä käsikirjoitukseen.
Kokonaisuutena Michael Bayn perinteistä ryminätoimintaa, romantiikkaa ja scifi-jännäriä ontuvasti yhdistelevä The Island on lupaavasti alkava tieteiselokuva, joka ajautuu puolenvälin tietämillä mitäänsanomattomaksi hölynpölyksi ja kertaa tusinaviihteen kaavamaisuuksia kyllästymiseen asti. Elokuvan ensimmäinen vaihe kiehtoo varmasti tieteisjännärien ystäviä ja toinen vaihe perinteisen suuren rahan toimintaspektaallien ystäviä, mutta yhdistettynä yhteen ja samaan elokuvaan komponentit eivät muodosta toimivaa ykseyttä. The Island on lopulta keskinkertainen viihteellinen tieteishömppä, johon on ympätty 10 minuuttia mainoksia.
Ohjaus: Alan Smithee, Pete Riski
Käsikirjoitus: Pekka Lehtosaari
Tuotantomaa: Suomi / Islanti
Arvioitu: syksy 2008
Arvioidun version pituus: 85 minuuttia
Kieli: englanti
Budjetti: noin 4,3 miljoonaa euroa
JohdantoRock’n’Roll -musikanttien sivukäväisyt elokuvien puolella ovat olleet tuttua kauraa jo 1950-luvulta lähtien, joten hirviörockbändi The Lordin jengi ei ole ihan uusien ovien avaajan roolissa elokuvallaan Dark Floors vaikkakin kansainvälisestikin melko harvakseltaan kokonaisen rokkibändin aikataulut sopivat yhteen kokopitkän aikaansaamiseksi. Elviksen aikojen jälkeen rokkistarboja on aina vähän väliä käynyt kurkkimassa miltä elokuvamaailma tuntuu. Esimerkeiksi rokkinimien pienistä ja vähän isommistakin esiintymisistä fiktiivisissä elokuvissa, jotka eivät kerro artisteista itsestään, voi nykäistä vaikka seuraavia: Meat Loaf ohjaaja Neal Israelin elokuvassa Americathon (1979), Gene Simmons ohjaaja Michael Crichtonin elokuvassa Runaway (1984), Mick Jagger ohjaaja Tony Richardsonin elokuvassa Ned Kelly (1970), Keith Richards ohjaaja Gore Verbinskin elokuvassa Pirates of the Caribbean: At World’s End (2007), Courtney Love ohjaaja Milos Formanin elokuvassa The People vs. Larry Flynt (1996), Bob Dylan ohjaaja Sam Peckinpahin elokuvassa Pat Garrett & Billy the Kid (1973), Tom Waits ohjaaja Jim Jarmuschin elokuvassa Down by Law (1986), Iggy Pop ja Lemmy Kilmister ohjaaja Richard Stanleyn elokuvassa Hardware (1990), Alice Cooper ohjaaja Penelope Spheerisin elokuvassa Wayne’s World (1992), Jon Bon Jovi ohjaaja Jonathan Mostowin elokuvassa U-571 (2000), The Who:n Roger Daltrey ohjaaja Ken Russellin elokuvassa Tommy (1975) ja vaikka Juliette Lewis ohjaaja Kathryn Bigelow’n elokuvassa Strange Days (1995). Iso osa rokkimaailman tähdistä käy elokuvissa vain kääntymässä pikaisissa näyttäytymisrooleissa (ja hyvä näin!), mutta joiltakin näytteleminen tuntuu sujuvan hyvinkin luontevasti (kuten nyt vaikka ylläolevalta listalta Courtney Love, Tom Waits ja Juliette Lewis, jotka kukin tahoillaan voi bongata vaikka miten monista tuotannoista ihan nykypäivään asti). Kokonaisia bändejäkin intoutuu harvakseltaan elokuvantekoon, kuten vaikkapa The Ramones Allan Arkushin ja Joe Danten elokuvassa Rock’n’Roll High School (1979).
The Lordi -yhtyeen jäsenten kannattaisi ehkä kuitenkin jatkossa – useimpien muiden elokuviin pyrkineiden rokkistarbojen lailla – pysytellä suosiolla siellä musiikkimaailman tontilla. Sen verran onnetonta ja ponnetonta pannukakkua tuli tästä piipahduksesta elävien kuvien ihmeelliseen maailmaan.
Todellisuudesta osittain irtautunut autistinen nuori Sarah-tyttö pyörätuolissaan (Skye Bennet) on isänsä Benin (Noah Huntley) kanssa jälleen sairaalassa pohtimassa tytön tilaa. Tyttö ei osaa kommunikoida tietojaan kuin piirtämällä, mutta onnettomat aikuiset eivät ymmärrä piirroksista tytön kärsimää hätää. Pian tilanne suistuu raiteiltaan ja päällisin puolin tyhjentyneeseen sairaalaan jäävät jäljelle vain hissiin jumiin jäänyt kourallinen ihmisiä. Sairaalassa ei kaikki ole enää kunnossa ja ryhmä alkaa sisäisen kinastelun siitä mikä olisi paras keino ratkaista omituinen mysteeri. Piakkoin ryhmä kohtaa jotakin hirvittävää, joka asettaa kaikki ryhmät jäsenet hyvin todelliseen ja piinaavaan hengenvaaraan… he joutuvat naamakkain Lordin jäsenten kanssa!
Tomi Putaansuu valmistui 1994 filmikoulusta ja sen jälkeen miehen aika onkin mennyt enemmän tai vähemmän Lordin puikoissa tai efektitöissä. Nuoruuden vuosina purrut kauhuelokuvakärpänen on vahvasti läsnä Lordin musiikissa eikä olekaan mikään yllätys, että tilaisuuden tarjouduttua Lordi on osallisena kauhuelokuvan teossa. Poikkeuksellisen suurella budjetilla Suomen oloissa valmistettua elokuvaa voi hyvällä syyllä pitää ainutlaatuisena täällä Pohjolan perukoilla, sillä kauhugenre on maassamme vahvasti aliedustettuna. Kotimainen kauhuelokuva on nojannut joukkoon heikohkoja teoksia viimeisten 40 vuoden ajan ja vain muutamaan huomionarvoiseen (kuten Olli Soinion Kuutamosonaatti (1988), Erik Blombergin Valkoinen peura (1952) sekä tätä kirjoitettaessa juuri ensi-iltaan saapunut yllätyspaukku A.J.Annilan Sauna (2008)).
Pete Riskin ja Alan Smitheen teknisesti viimeistellystä teoksesta jää originaaliuden lisäksi harmillisesti puuttumaan jotakin aivan perin oleellista – pelon ja tiivistyvän jännityksen tunne ja tunnelma. Vaikka on ilmeisen selvää, että tekijöillä on suurta intoa toteuttaa visiotaan, jää myös jäätävän selväksi se tosiasia, että taidot piinaavan kauhun tekemiseen puuttuvat tekijöiltä tyystin ja ainoaksi keinoksi näyttää jäävän parempien tekijöiden imitointi. Lordi-brändin häpeilemättömän etukenoisen pönkittämisen asemesta tekijäryhmä onneksi lähestyy teosta vakavammalla otteella ja pyrkimyksenä on selkeästi tehdä ihan ehta oikeaa kauhua, vaikka siihen ei lopulta osaaminen riitäkään. Elokuvan ääniraita koostuu tyystin tavanomaisista perustehosteista ja tusinalaarin säikäyttelymusiikeista; kerran kuultuaan nämä katoavat katsojan kauhumuistista silmien räpyttelyn tahdissa. Herra Lordi Tomi Putaansuun brändirakentamisen taitoja ei pidä vähätellä tahi aliarvioida ja normaalisti elokuvien suhteen kauhuvihamielisessä Suomessa kauhuelokuvan tekeminen ennätyksellisen suurella budjetilla on itsessään päänahannoston arvoinen temppu kaikesta huolimatta. Toisaalta … ehkäpä budjetti huomioiden jonkun tuotannon taitajan olisi pitänyt harkita ja miettiä, että mitä tässä oikein ollaan tekemässä ja kenelle?
Elokuvassa yhdistellään häpeilemättä kliseitä sekä länsimaisesta 80-lukulaisesta kauhuviihteestä että tuoreemmasta Aasian perukoilta kantautuneesta kauhusta. Jopa siinä määrin, että osa kohtauksista jää pelkäksi kliseiden ontoksi kolinaksi vailla rahtuakaan omaperäisyyttä. Tarina käynnistyy mysteerimäisesti ja soljuu suhteellisen vaivatta – ensimmäiset puoli tuntia. Sitten orastavan tunnelman kehittäminen lakastuu eikä psykologisen piinaavasta otteesta voi enää kuin unelmoida. Paikoin vaivaannuttavan surkea näyttelijöiden työ (tai ehkä enemmänkin näyttelijöiden ohjaus?) saa voihkimaan tuskasta yksioikoisen dialogin typerissä mutkissa ja oikeastaan ainoan valonpilkahduksen näyttelijöiden saralla tarjoaa ironisesti nuori tyttönen Skye Bennett pyörätuolissaan. Sairaalaan sijoittuva tarina hyödyntää kovin usein jopa väsyksiin 2000-luvun kauhukerronnassa käytettyjä eristäytymiskauhun tehokeinoja, mutta kolkon kauniisti rakennettu miljöökään ei riitä saamaan aikaiseksi elokuvan kipeästi kaipaamaa puhtia ja tunnelmaa. Lopullinen lysähdys tulee aivan lopussa kun odotetusti viimeisenä hirviönä esiintyy itse Mr. Lordi. Toimivaa tunnelmaa ei kertakaikkiaan ole onnistuttu rakentamaan vimmaisesta yrityksestä huolimatta ja siksi kliimaksiksi tarkoitettu loppukohtaus maistuu vain odotetulta pakkopullalta, joka on vain pakko saada alta pois lopputekstien tieltä.
Pete Riskin ja muiden Lordi-heebojen Dark Floors on suoraviivainen kliseämpäristä aimo kulauksia klunksautteleva mysteeritrilleri, joka yrittää herttaisen kovasti olla ihan oikea ja pelottava kauhuelokuva. Loogisesti kömmähtelevä elokuva tarjoilee satunnaisesti muutamia onnistuneita kohtauksia, mutta kokonaistunnelma hajoaa pirstaleiksi jo ennen kuin ensimmäinenkään Lordi-hirviö vilahtaa ruudussa eikä lopulta kauhusta voi paljoa puhua muuta kuin puitteiden osalta. Vaatimattomasti näytelty B-elokuva lainailee ilman tunnontuskia ideoita sieltä täältä ja harmillisesti muutoinkin epäkoherentti tarina maistuu ehkä siksi lähinnä tilkkutäkiltä. Teknisesti ihan hieno suoritus kuitenkin, mutta eihän se riitä pääsemään edes keskikastiin, jos kaikki muut osa-alueet ovat mitä sattuu tynnyrin pohjalta poimittua.
Japanilainen nelisivuinen aukeamajuliste molemmista Grindhouse-kokonaisuuden elokuvista Death Proof ja Planet Terror. Skannattuna julisteen neljä sivua sekä aukeaman takasivu (tosin hieman reunasta vajavaisena). A four-page movie leaflet/poster from Japan. Contains material from both of the movies – Death Proof and Planet Terror – that make up the Grindhouse. Scanned all the four pages of leaflet and the back side of the leaflet (although the backside scans is slightly clipped from the left side).
Linkki Planet Terror -elokuvan arviooni. A link to my review of the movie Planet Terror (in Finnish).
Japanilainen aulajuliste. Kyseessä on neljäsivuinen aukeamajuliste. Skannattuna julisteen kaikki sivut. A four-page movie leaflet from Japan. Scanned all 4 pages of the leaflet.
Verta pakkiin 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.