Death from a Distance (1935)

Ohjaus: Frank R. Strayer
Käsikirjoitus: John W.Kraft
Tuotantomaa: USA
Arvioidun version pituus: 68 minuuttia
Arvioitu: 2012
Ensi-ilta Suomessa: ei tiedossa
Kieli: englanti

JOHDANTOdeathfromadistance-primary

Frank R.Strayer oli oman aikansa B-mies. Aikana, jolloin Hollywoodin suuret studiot olivat vielä hyvää pataa itsenäisempien tekijöiden kanssa ja ajoittain tekivät tuottoisaa yhteistyötäkin, Strayer pääsi tekemään studioiden myötävaikutuksella kymmeniä pientuotantoja itsenäisenä ohjaajana. Ja niitä isompiakin tuotantoja sitten kyllä osui eteen, sillä myöhemmin urallaan Strayer teki useammankin aikanaan supersuositun Blondie-elokuvasarjan musikaalikomedioista. Pientuotannot olivat melkein poikkeuksetta lähes nollabudjetilla tuotettuja – studioiden palkatut näyttelijät joutuivat kiemuroisten sopimustensa vatineeksi näyttelemään suurinpiirtein ilman korvauksia – eikä käsikirjoitusten tekijöille maksettu omaperäisyydestä, laadusta tahi hienoista pohdituista ideoista vaan nopeudesta. Tämänkin elokuvan jo omana aikanaan ikääntynyttä ilmettä on pitkälti syyttäminen tuosta liukuhihnatuotannon ideologiasta.

JUONITIIVISTELMÄ

Yhdysvalloissa planetaariossa tähtitieteen ihmeellisestä maailmasta luentoa pitävä vieraileva kuulu itävaltalainen tiedemies Einfeld joutuu keskeyttämään noin parinkymmenen hengen salille pitämänsä yleisöluennon. Syynä on laukaus. Valojen sytyttyä havaitaan, että yksi vieraista on murhattu – ja murhaajan on väistämättä oltava joku paikallaolijoista. Mutta kuka? Se pitää paikalle hälytetyn etsivä Malloryn selvittää … ja pikimiten, sillä yllättäen poliisin toimintaan kohdistuu myös poliittista painetta.

KOMMENTIT

Rohkea, emansipoitunut, nuori ja kaunis naispuolinen tähtireportteri on roolitettu näyttelijä Lola Lanelle. Eihän tämä varsinaisesti klisee ollut vielä 1935, mutta kiinnostavaksi asian tekee se, että tämä rooli oli pohjana Jerry Siegelin kirjoittaessa vastaavaa kuolemattomaksi tullutta tähtireportterin hahmoa – Lois LaneaTeräsmiehen aisaparia. Elokuva on historiallinen myös siksi, että se on tiettävästi ensimmäinen kaupallisen televisioyhtiön eetteriin lähettämä elokuva. Elokuvan kiinnostavuus nuupahtaakin sitten pitkälti näihin historiallisiin yksityiskohtiin eikä edes sen tarinaa ole vaivauduttu toisintamaan enää unelmakaupungin kierrätystehtaallakaan – ainakaan sellaisenaan. Ja hyvä näin, sillä elokuvan murhamysteerin juoni on poikkeuksellisen väsynyt tusinakirjoitelma Agatha Christien ja Anthony Coxin tarinallisia tyylejä löyhästi mukaillen. Väsynyttä on myös näytteleminen ja ohjaustyöskentely, vaikkakin tiettyä pirtsakkaa pirteyttä näyttelijöiden maneereihin on saatukin.

Lyhyen kestonsa vuoksi (reilu tunti) elokuva kierähtää melko vaivatta kiharaisen murhamysteerionsa lävitse, mutta siitä huolimatta sen kohtauksissa on ajoittain pahaa sakkaamista, joka johtuu mielikuvituksettomasta ohjaustyöstä ja koko elokuvaa määrittävästä näytelmämäisestä staattisuudesta. Vain muutamaan huoneeseen sijoittuvan tarinan seuraaminen on kuin oikean lavanäytelmän seuraamista kolmannesta tuolirivistä – niin tasapaksua on kuvauksen ohjaus eivätkä tekijät tunnu osaavan lainkaan käyttää hyväkseen elokuvallisen ilmaisun vapauksia ja mahdollisuuksia. Näytelmäksi tarina sopisikin ja sen varsin runsaahko dialogi on koulukirjaesimerkki äänielokuvien ensimmäisestä aallosta, jolloin äänestä haltioitunutta yleisiöä haluttiin harhauttaa paljolla pulinalla – osaltaan kysymys on oman aikansa eksploitaatioelokuvasta, mutta osaltaan myös vielä uutuudenviehätyksestä. Harmi vain, että pulinaa ja kliseisiä sanailuja heitellään muun äänenkäytön kustannuksella ja hiljaisemmissa kohtauksissaan elokuva kääntyykin tästä syystä oudon raskassoutuiseksi.

YHTEENVETO

Laimeasti kiinnostava lähinnä historiallisista syistä ja omaperäisen tapahtumapaikkansa (observatorio) vuoksi, mutta kovin väljähtynyt, aikansa elänyt ja merkityksetön tarinansa puolesta. Elokuva tyytyy vain keskittymään murhamysteerion ratkaisuun ja pitää senkin kliinisenä etsivien suorittamana deduktiona jättäen psykologisen ja sosiologisen puolen murhan taustalla vain tylsäksi alaviitteeksi, joka tuskin kiinnostaa. Murhamysteerion ratkaisuun johtavat juonenkäänteet ovat vaikeita paloja nieltäviksi kokonaisina ja kirjaimellisesti joka kohtauksessa heitetyt kierot vihjeet eri suuntiin venyttävät tarinan uskottavuuden äärirajoilleen. Dekkarikirjallisuuden ”Edgar Award” -palkintoon ei siis käsikirjoituksella ylletä.

2/10

The Most Dangerous Game (1932)

Ohjaus: Irvin Pichel, Ernest Shoedsack
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: James Ashmore Creelman
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 63 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: noin $0,2 miljoonaa

Johdanto

Tämä Richard Connellin novelliin pohjautuva elokuva on ihmismetsästys -teeman ensimmäinen filmatisointi ja edelleen monella tapaa luokkansa valioita. Hullun herttua Zaroffin metsästys verikoirineen päivineen on 2000-luvulla edelleen ajankohtainen – jopa omaa aikaansa ajankohtaisempi – ja suora esikuva ties kuinka monelle kymmenelle myöhemmin tulleelle kauhu- ja myös toimintaelokuvalle, joita myöhemmät sukupolvet pitävät kovin omaperäisinä ja hurjina. Eikä pelkästään elokuvaviihde ole ottanut elokuvasta mallia: värikuulapelin keksiminen 70-luvulla sai inspiraationsa samasta novellista, mihin elokuvakin perustuu ja yhdysvaltalainen sarjamurhaaja Robert Hansen tiettävästi toteutti elokuvaa oikeassa elämässä 80-luvulla! Elokuvien puolella toisinaan keskeinen Bobin hahmo on Jaun-Claude van Damme (John Woon elokuva Hard Target vuodelta 1993), toisinaan John Ashley (Eddie Romeron The Woman Hunt vuodelta 1973), toisinaan Jay Hernandez (Eli Rothin Hostel vuodelta 2005). Ja nykyään Bob voi olla vaikka nainenkin: Henriette Bruusgaard norjalaisessa Patrick Syversenin teemavariantissa Rovdyr (2008) tai vaikkapa Kelly Reilly erinomaisessa brittiläisessä variantissa James Watkinsin elokuvassa Eden Lake (2008). Esimerkkejä löytyy kyllä lukuisia jokaiselta vuosikymmeneltä. Ensimmäinen uudelleenfilmatisointi, Robert Wisen ohjaama A Game of Death tehtiin sekin jo vuonna 1945. Jos joku siis kuvitteli, että Eli Rothin Hostel availi kauhun rintamilla uusia jännittäviä ovia, niin todellisuudessa Hostel on pitkälti verinen muunnelma 1930-luvulla siitetystä arkkityypistä – hullun herttua Zaroffin kuolematon perintö näkyy Hostel-elokuvissa jopa Elite Hunting -järjestön jäsentatuoinnissa ja ”metsästäjien” palkintohuoneessa (Hostel II) saakka.

Juonitiivistelmä

Joukko miehiä joutuu haaksirikkoon etäiselle viidakkosaarelle, koska turvallisesta reitistä kertovat avustavat valopoijut on siirretty paikoiltaan. Vene uppoaa ja miehistä vain yksi – kokenut suurriistanmetsästäjä Bob – jää henkiin. Bob rantautuu saarelle ja yllättäen löytää sieltä vanhassa remontoidussa portugalilaisten aikanaan perustamassa linnoituksessa elävän venäläistä alkuperää olevan herttua Zaroffin. Zaroff ottaa tulijan vastaan avosylin ja valittelee, ettei voi tarjota Bobille matkaa mantereelle ennen kuin saaren ainoa vene on korjattu käyttökuntoiseksi. Zaroffilla on vieraina vielä edellisestäkin haaksirikosta eloonjääneitä, mutta näiden joukkon on selittämättömästi harventunut viime päivien aikana. Zaroff on itsekin kokenut metsästäjä, mutta kyllästyttyään ”tavanomaiseen” suurriistaan, Zaroff on alkanut metsästää ihmisiä…

Kommentit

The Most Dangerous Game-elokuvan ohjaajakaksikko Irving Pichel ja Ernest B. Schoedsack työskentelivät seuraavana vuonna julkaistun suurtuotanto King Kong:in kanssa ristiin käyttäen samoja lavasteita, samoja näyttelijöitä, samoja vaatteita ja jopa samoja kameroita. King Kong ajoi aina tuotantona ohitse ja tätä pienemmän budjetin kauhua tehtiin öisin ja studion ollessa muutoin hiljainen King Kongin jäljiltä. Halvan tuotantokustannuksensa ansiosta elokuva tuotti lopulta studiolleen huomattavasti enemmän maallista mammomaa kuin kehuttu suurtuotanto King Kong. Ja vaikka molempien elokuvien naispääosassa ollut Fay Wray joutui työskentelemään putkeen huikean pitkiä päiviä, Wrayn suoritus on aivan yhtä erinomainen tässä pienemmässä tuotannossa kuin siinä varsinaisessa. Herttua Zaroffia näyttelevä Leslie Banks suoriutuu häikäisevän hienosti roolistaan hulluna ihmismetsästäjänä. Banksin Zaroff-hahmon esittämä dialogi on legendaarista materiaalia ja elokuvan tenho on yhä edelleen tallella varsin pitkälti Banksin realisoiman eksentrisen julmurin ansiosta.

Elokuva juoksee lyhyen kestonsa (nykyisin 63 minuuttia) terhakkaan pirteänä ja letkeästi toteutettu editointi ei moitetta saa. Elokuvasta tehtiin aluksi 76-minuuttinen versio, jossa kauhuefektejä (mm. ”palkintohuoneen” makaaberia ihmisistä koostuvaa sisustusta ja haiden ja verikoirien hyökkäilyä) oli runsaammin. Valitettavasti kuitenkin elokuvan tuottajat suunnittelivat sen King Kongin ”esinäytännöksi” ja siksi sen pituutta piti karsia. Ohjaajat tuhosivat kiukuissaan(?) tämän pidemmän version negatiivit, joten nykykatsoja ei pääse enää tuohon suunniteltuun versioon tutustumaan, sillä tiettävästi siitä ei ole olemassa yhtään kopiota. Eipä silti, luodin lailla etenevän kerronnan lomassa katsoja tässä lyhemmässäkin versiossa päästetään pikaisesti näiden makaaberimpien efektien kanssa tutuksi. Eivät ne nyt tietenkään tämän päivän efekteihin rinnastettuna ihmeitä ole, mutta sopivat tähän tuotantoon täydellisesti luoden puitteille juuri oikean tunnelman.

Yhteenveto

Kauhun saralla erittäin tärkeä merkkipaalu on kaikkien ”manhunt”-elokuvien Grand Old Man ja pystyy yhä edelleen pistämään kampoihin uusille tulokkaille sen tunnelman, hyvän näyttelijätyön, sopivien lavasteiden ja erittäin vetreän kerrontansa ansiosta. Monelle nykyohjaajalle ei tekisi ensinkään hallaa tutustua The Most Dangerous Game-elokuvan rytmityksen rakentamiseen, joka ei hetkeksikään jää vellomaan joutavien epäolennaisuuksien kuoppiin. Aikaa kestävä, teemaltaan edelleen ajankohtainen ja kuvauksellisesti edistyksellinen elokuva toimii yhä edelleen tänä päivänä aivan yhtä mallikkaasti kuin aikoinaan 30-luvulla pre-code -aikakaudella. Aikansa kaunis scream queen Fay Wray vielä sopivasti vähentää jo muutoinkin kireää asustustaan elokuvan edetessä, joten herkullinen eksploitatiivinen maustekin vielä löytyy. Nykymittareilla mitattuna toki liki veretön, mutta rivakkaasti etenevä tarina on moderninkin kauhutarinoinnin vakioteemoja, joten siksi tätä voi varauksetta suositella nimenomaisesti kauhuelokuvien harrastajille.

8/10