Kategoria: elokuvat

Iko Uwais

Iko Uwais on indonesialainen näyttelijä ja kamppailulajitaitaja. Uwais nousi kansainväliseksi tähdeksi kirjaimellisesti yhdessä yössä hänen pääroolistaan Gareth Evansin rajat rikkoneessa brutaalissa toimintaelokuvassa The Raid (2011). Uwais tähditti kuitenkin jo tätä ennen Gareth Evansin mainiota aiempaa elokuvaa Merentau (2009), joka olisi ansainnut jo silloin tulla paremmin huomioiduksi. Gareth Evans oli huomioinut Uwaisin lähes vahingossa etsiessään rooleihinsa sopivaa näyttelijää Indonesiassa ja kamppailulajeja harrastaneesta sekatyöläisestä tuli nopeasti kansainvälinen tähti. Keanu Reeves otti Uwaisin mukaan omaan elokuvaansa Man of Tai Chi (2013) ja kamppailulajitaitoja pääroolissa Uwais uudelleen esittelemään jälleen Evansin jatko-osassa The Raid: Berandai (2014). Indonesialaisten ohjaajien Timo Tjahjanton ja Kimo Stamboelin kanssa Uwais teki yhteistyötä elokuvassa Headshot (2016) ja Tjahjanton kanssa lisäksi pöyristyttävän väkivaltaisesss toimintaelokuvassa The Night Comes for Us (2018). Tässä välissä Uwais kävi Yhdysvalloissa sivuroolittamassa Peter Bergin pätevää toimintapätkää Mile 22 (2018) ja Liam O’Donnellin vähemmän pätevää tieteiskauhuelokuvaa Beyond Skyline (2017). Todellinen kamppailulajitähtien tähtikimara oli sitten saatu kasattua Jesse V.Johnsonin elokuvaan Triple Threat (2019), mutta ohjaajan taidot eivät riittäneet muuttamaan konseptia keskikastin pöllöilyä suuremmaksi elokuvaksi. Pienehkö mahalasku koettiin myös Roel Reinén elokuvassa Fistful of Vengeance (2022). Toivomme todella, että Uwais nähtäisiin vielä joko Evansin tai Tjahjanton kaltaisten visionäärien rajoja rikkovissa elokuvissa eikä Uwais vajoaisi keskikastin tai laarin pohjan tusinatuotantojen myötähäpeää aiheuttavaksi vakionaamaksi kuten vaikkapa Steven Seagal tai Bruce Willis.

Iko Uwais tässä blogissa:

  • Elokuva-arvio: Headshot (Kimo Stamboel, Timo Tjahjanto, 2016)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Headshot (Kimo Stamboel, Timo Tjahjanto, 2016)
  • Elokuva-arvio: Triple Threat (Jesse V.Johnson, 2019)

Iko Uwais is an Indonesian Martial Artist and actor. His rise into international fame happened literally overnight as his starring role in Gareth Evans’ boundary-breaking action epic The Raid (2011) sweeped over the world. He had already starred in Evans’ previous Martial Arts film Merentau (2009) which remains criminally underrated even after Uwais’ rise to fame. Evans had accidentally found Uwais while he was looking an actor to his projects and so a Martial Artist supporting himself with low-income odd-jobs was instantly turned into an international sensation. Keanu Reeves quickly took him as part of his own Martial Arts movie The Man of Tai-Chi (2013) and the next year Uwais was again cast as the main actor in Evans’ follow-up movie The Raid: Berandai (2014) further cementing Uwais’ fame. Uwais teamed up with fellow Indonesian directors Kimo Stamboel and Timo Tjahjanto in a violent Martial Arts film Headshot (2016) and again with Tjahjanto in ridiculously over-the-top violent blood bath of a movie The Night Comes for Us (2018). Between these films he popped in the States to appear in supporting roles in Peter Berg’s action movie Mile 22 (2018) and Liam O’Donnell’s science fiction horror movie Beyond Skyline (2017). A true Martial Arts movie fan’s wet dream was demolished in Jesse V.Johnson’s Triple Threat (2019) as the director wasn’t able to make a meaningful film with so many Martial Arts actors jammed up in the same set. Again Roel Reiné managed to disappoint us with his film Fistful of Vengeance (2022) starring Uwais. Any genre fan would surely share my sentiment that I truly hope we would see Uwais again working with visionaries like Evans or Tjahjanto instead of becoming a laughing stock of a former star churning out below-than-mediocre abominations like what happened to Steven Seagal and Bruce WIllis.

Iko Uwais in this blog:

  • Posters, lobby cards and still photos: Headshot (Kimo Stamboel, Timo Tjahjanto, 2016)
  • Movie review (in Finnish only): Headshot (Kimo Stamboel, Timo Tjahjanto, 2016)
  • Movie review (in Finnish only): Triple Threat (Jesse V.Johnson, 2019)

Amber Heard

Amber Heard on yhdysvaltalainen näyttelijätär, jonka ura ajoittuu nykyiselle vuosituhannelle. Pienempien tuotantojen sivuroolien kautta Heard päätyi tämän blogin teemojen ja lajityyppien kannalta ”läpimurtorooliin” Jonathan Levinen herkullisessa slashertrillerissä All the Boys Love Mandy Lane (2006). Myöhemmin Heard nähtiin pienessä, mutta mukavassa roolissa Ruben Fleischerin muikeassa zombie-elokuvassa Zombieland (2009) ja samana vuonna niin ikään pienessä roolissa Nelson McCormickin mysteerijännärissä The Stepfather (2009). Todellisen mahdollisuuden nousta kauhugenren ikoniksi Heard sai saadessaan pääroolin John Carpenterin kauhutrillerissä The Ward (2010), mutta vaikka Heard siinä loistikin, ei elokuva kuitenkaan ollut lajityypissään kovinkaan suuria loiskeita synnyttävä. Parempi tulos tuli Marcos Efronin kauhumysteerissä And Soon the Darkness (2010) ja Nicolas Cagen vastaparina Patrick Lussierin toimintakomediaelokuvassa Drive Angry (2011). Sittemmin Heard on nähty sivurooleissa monien A-listalaisten jännäreissä, komedioissa ja supersankarielokuvissakin.

Amber Heard tässä blogissa:

  • Aulajulisteet ja valokuvat: Zombieland (Ruben Fleischer, 2009)

Amber Heard is a U.S. actress whose career dates to the current millennium. Having been cast at many supporting roles she was finally landed (in regards with this blog’s interests to a limited range of genres and themes) a big nice breakthrough role as Mandy Lane in Jonathan Levine’s delicious slasher All the Boys Love Mandy Lane (2006). Later on she had a small but delightful role in Ruben Fleischer’s excellent zombie-comedy Zombieland (2009) and in Nelson McCormick’s mystery thriller The Stepfather (2009). She experienced a true chance to rise as an icon in the horror genre as John Carpenter himself cast her to a leading role in his movie The Ward (2010) but alas while Heard did the best she could, the movie just didn’t make any splashes in the pond. Better results were seen in Marcos Efron’s horror mystery And Soon the Darkness (2010) and as the supporting lead to Nicolas Cage in Patrick Lussier’s action comedy Drive Angry (2011). Since then Heard has been seen in many minor supporting roles alongside many A-listers in thrillers, comedies and even in superhero movies.

Amber Heard in this blog:

  • Posters, lobby cards and still photos: Zombieland (Ruben Fleischer, 2009)

Yoshihiro Nishimura

Yoshihiro Nishimura on japanilainen ohjaaja, tehoste- ja maskeerausvelho ja käsikirjoittajan, jonka tuotanto on lähes poikkeuksetta kauhulajityypin sisällä. Nishimura aloitti elokuvien parissa lukiolaisena itseoppien kuvausta, valaistusta, efektien tekoa ja lavastusta. Vuosien ajan Nishimura teki tehosteita muille ohjaajille (mm. Sion Sono, Noboru Iguchi, Yudai Yamaguchi , Jun’ichi Yamamoto…). Ohjaajana ensimmäinen kunnari tuli vuoden 2008 hurmeisella väkivaltaeepoksella Tokyo Gore Police. Sen jälkeen Nishimura jatkoi samojen veristen ylilyöntien ja kehokauhuteemojen äärellä mm. elokuvilla Vampire Girl vs. Frankenstein Girl (2009), Mutant Girls Squad (2010), Helldriver (2010) ja Meatball Machine Kodoku (2017).

Yoshihiro Nishimura tässä blogissa:

Yoshihiro Nishimura is a Japanese director, screenwriter, special effects and makeup wizard. He started his career at high school learning by himself the arts of lightning, modeling, directing, screenwriting and cinematography. Most of his works are within the horror genre and in the more strictly definable sub-genre of body horror (with a Japanese twist, of course!). For years he made special effects for other directors such as Sion Sono, Noboru Iguchi, Yudai Yamaguchi and Jun’ichi Yamamoto. His directorial debut (apart from his student work) was the gore-drenched body horror spectacle of Tokyo Gore Police (2008). After that he has continued in the same path with such delights as Vampire Girl vs. Frankenstein Girl (2009), Mutant Girls Squad (2010), Helldriver (2010) and Meatball Machine Kodoku (2017).

Yoshihiro Nishimura in this blog:

  • Posters, lobby cards and still photos: Tokyo Gore Police (Yoshihiro Nishimura, 2008)
  • Movie review (in Finnish only): Helldriver (Yoshihiro Nishimura, 2010)

Mateo Gil

Mateo Gil on espanjalainen ohjaaja, käsikirjoittaja, kuvaaja, leikkaaja ja tuottaja. Hän on työskennellyt tiiviissä yhteistyössä toisen espanjalaisen ohjaajan, Alejandro Amenábarin, kanssa käsikirjoittaen tämän kanssa melkein kaikkia tuotantoja. Ohjaajana Mateo Gilin esikoisohjaus oli vuoden 1999 trilleri Nadie conoce a nadie [Nobody Knows Anybody], mutta sittemmin Gil on etupäässä toiminut käsikirjoittajana. Hänen kynänjäljistään kauhu-, ja tieteiselokuvan rintamilla olemmekin saaneet nautiskella muun muassa erinomaisissa elokuvissa Tesis (Alejandro Amenábar, 1996), Abre los ojos [Open Your Eyes] (Alejandro Amenábarin, 1997) ja sen jenkkiversio Vanilla Sky (Cameron Crowe, 2001), El método [The Method] (Marcelo Piñeyro, 2005), Regreso a Moira [Spectre] (Mateo Gil, 2006) ja Realive (Mateo Gil, 2016).

Mateo Gil tässä blogissa:

  • Aulajulisteet ja valokuvat: Tesis (Alejandro Amenábar, 1996)

Mateo Gil is a Spanish director, screenwriter, cinematographer, editor and producer. Throughout his career he has been working closely with fellow Spanish director Alejandro Amenábar. As a director his debut film was the 1999 thriller Nadie conoce a nadie [Nobody Knows Anybody] but since then he has been known foremost by his screenwriting. With the horror, thriller and science fiction films we have been treated with such films as Tesis (Alejandro Amenábar, 1996), Abre los ojos [Open Your Eyes] (Alejandro Amenábarin, 1997) and it’s U.S. version Vanilla Sky (Cameron Crowe, 2001), El método [The Method] (Marcelo Piñeyro, 2005), Regreso a Moira [Spectre] (Mateo Gil, 2006) and Realive (Mateo Gil, 2016).

Mateo Gil in this blog:

  • Posters, lobby cards and still photos: Tesis (Alejandro Amenábar, 1996)

Dolph Lundgren

Dolph Lundgren on ruotsalainen näyttelijä ja kamppailulajitaitaja. Lundgren oli kyokushin-karatessa jopa Euroopan mestari parinakin vuotena 1980-luvulla ja näyttelemisen opintoihin Lundgren ajautui tyttöystävänsä Grace Jonesin kautta New Yorkissa. Läpimurto elokuvien ihmeelliseen maailmaan tuli 1985, kun Lundgren sai kontolleen Ivan Dragon roolin Sylvester Stallonen ohjaamassa, kynäilemässä ja näyttelemässä elokuvassa Rocky IV (1985). Sen jälkeen on kysyntää riittänyt. Pikku ote miehen toiminta-, ja tieteiselokuvista vuosien varrelta: Joseph Ziton Red Scorption (1988), Mark Goldblattin The Punisher (1989), Roland Emmerichin Universal Soldier (1992), Perry Langin Men of War (1994), Russell Mulcahyn Silent Trigger (1996), Dolph Lundgrenin The Mechanik (2005), Dolph Lundgrenin Command Performance (2009), Christopher Hattonin Battle of the Damned (2013) ja vaikka Mike Mendezin Don’t Kill It (2016). Ja lisää tulee joka vuosi …

Dolph Lundgren tässä blogissa:

  • Elokuva-arviot: Battle of the Damned (Christopher Hatton, 2013)

Dolph Lundgren is a Swedish actor and martial artist. As a Kyokushin-karateka Lundgren even won the European Championships for two years in the early 1980’s before his acting career. He took acting lessons in New York after being moved there with his then girlfriend Grace Jones. His breakthrough role was the role of Ivan Dragon in Sylvester Stallone’s movie Rocky IV (1985). After that he has had roles lined up and continues to act in several films almost early. A little peek into his roles over the years: Joseph Zito’s Red Scorption (1988), Mark Goldblatt’in’s The Punisher (1989), Roland Emmerich’s Universal Soldier (1992), Perry Lang’s Men of War (1994), Russell Mulcahy’s Silent Trigger (1996), Dolph Lundgren’s The Mechanik (2005), Dolph Lundgren’s Command Performance (2009), Christopher Hutton’s Battle of the Damned (2013) and why not add Mike Mendez’s Don’t Kill It (2016). And more keep coming up …

Dolph Lundgren in this blog:

Katharine Isabelle

Katharine Isabelle on kanadalainen näyttelijätär. Isabelle on ollut ahkerasti esillä televisiotuotannoissa ja kymmenissa pienissä elokuvarooleissa (mukaan lukien David Nutterin Disturbing Behavior (1998)) , mutta läpimurtonsa kauhu- ja jännityselokuvien fanien pariin Isabelle teki eittämättä Gingerinä Emily Perkinsin näyttelijäparina John Fawcettin elokuvassa Ginger Snaps (2000) jatko-osineen. Matkaan on sittemmin tarttunut kaikenmoisia rooleja. Muistamme ainakin Ernest R.Dickersonin elokuvan Bones (2001) Snoop Doggin ja Pam Grierin rinnalla, Christopher Nolanin Insomnia (2002) Al Pacinon ja Robin Williamsin ympärillä ja Ronny Yu:n Freddy vs. Jason (2003) Robert Englundin ”kamuna”.

Aikakirjoihin merkinnän Isabelle teki Ginger Snaps -elokuvien lisäksi mainiosta pääroolistaan Soskan siskosten elokuvassa American Mary (2012) ja yhteistyö Soskan siskosten kanssa jatkui vielä vuoden 2014 elokuvalla See No Evil 2.

Katharine Isabelle tässä blogissa:

Katharine Isabelle is a Canadian actress. Isabelle had been working in dozens of television roles and movie roles (including David Nutter’s Disturbing Behavior (1998)) until she was cast as alongside Emily Perkins as Ginger in John Fawcett’s Ginger Snaps (2000) and it’s two sequels. She has since had numerous roles in horror and thriller films such as Ernest R.Dickerson’s movie Bones (2001) with Snoop Dogg and Pam Grier, Christopher Nolan’s Insomnia (2002) with Al Pacino and Robin Williams and Ronny Yu’s Freddy vs. Jason (2003) with Robert Englund.

In the history annals she reached again with her role as Mary Mason in Soska sister’s wonderful American Mary (2012). Her co-operation with the directing twins has since extended with a primary role in their movie See No Evil 2 (2014) as well.

Katharine Isabelle in this blog:

  • Film review (in Finnish only): American Mary (Soskan sisters, 2012)

Eva Mendes

Eva Maendes on yhdysvaltalainen näyttelijätär, joka aloitti uransa mm. kauhuelokuvarooleilla Children of the Corn V: Fields of Terror (Ethan Wiley, 1998) ja Urban Legends: Final Cut (John Ottman, 2000). Jatkoa seurasi huomattavasti isommissa tuotannoissa, mutta pienissä rooleissa Antoine Fuquan elokuvassa Training Day (2001) ja Andrzej Bartkowiakin elokuvassa Exit Wounds (2001). Training Day oli Mendesille askel ylös ja pian hän alkoikin saada rooleja isojen, jo vakiintuneiden, tähtikaartilaisten rinnalla. John Singletonin 2 Fast 2 Furious (2003) ja Robert Rodriquezin Once Upon a Time in Mexico (2003) toivat Mendesille kansainvälistä näkyvyyttä. Siitä saakka Mendesillä on ollut kysyntää ja onneksi olemme nähneet hänen valitsevan rooleja myös toiminta-, jännitys-, ja kauhuelokuvien saralla. Kuten esimerkiksi Mark Steven Johnsonin Ghost Rider (2007), James Grayn We Own the Night (2007), Renny Harlinin Cleaner (2007), Frank Millerin The Spirit (2008), Werner Herzogin The Bad Lieutenant: Port of Call – New Orleans (2009) ja Adam McKayn toimintakomedia The Other Guys (2010).

Eva Mendes tässä blogissa:

  • Aulajulisteet ja valokuvat: Cleaner (Renny Harlin, 2007)

Eva Mendes is a US-born actress who started with minor horror roles in such movies as Children of the Corn V: Fields of Terror (Ethan Wiley, 1998) and Urban Legends: Final Cut (John Ottman, 2000). Soon she was cast in much bigger productions but again in minor roles in Antoine Fuqua’s movie Training Day (2001) and Andrzej Bartkowiak’s movie Exit Wounds (2001). The former was a step up for Mendes and after a while she was cast to act alongside established A-liner Hollywood stars in John Singleton’s 2 Fast 2 Furious (2003) and Robert Rodriquez’s Once Upon a Time in Mexico (2003) which both brought her tremendous international visibility. Since then she has been seen regularly in all sorts of movies and luckily for us action, thriller and horror movie fans, she has picked up roles in those kind of movies as well. For example Mark Steven Johnson’s Ghost Rider (2007), James Gray’s We Own the Night (2007), Renny Harlin’s Cleaner (2007), Frank Miller’s The Spirit (2008), Werner Herzog’s The Bad Lieutenant: Port of Call – New Orleans (2009) and Adam McKay’s action comedy The Other Guys (2010).

Eva Mendes in this blog:

  • Movie posters and photographs: Cleaner (Renny Harlin, 2007)

Lucio Fulci

Lucio Fulci oli italialainen käsikirjoittaja, näyttelijä ja ohjaaja, jonka mittava ura televisio- ja elokuva-alalla kesti lähes viisi vuosikymmentä. Fulci teki monenmoisia hommia, kunnes vakiinnutti kiinnostuksensa kohteiksi aluksi länkkärit ja giallo-jännärit ja lopulta myös jännäreitä väkevämmät kauhuelokuvat. Fulcin ohjaustöistä verevämmän materiaalin fanikunta muistanee parhaiten giallo-jännärit A Lizard in a Woman’s Skin (1971), Sette note in nero (1977), New York Ripper (1982) ja Don’t Torture a Duckling (1972), länkkärit Four of the Apocalypse (1975) ja Silver Saddle (1978) sekä kauhuelokuvista varsinkin ns. Gates of Hell -trilogia eli City of the Living Dead (1980), The Beyond (1981) ja House by the Cemetery (1981). Näitä kaikkia elokuvia yhdistää ylenpalttinen väkivalta ja verisen kuvaston monipuolisuus sekä Fulcin innovatiivisuus käytännön efektien rakentamisessa pienillä budjeteilla.

Lucio Fulci tässä blogissa:

Lucio Fulci was a screenwriter, actor and director whose career in television and cinema spanned almost five decades. He worked on all sorts of productions until in the late 60’s he chose Giallo–thrillers, westerns and later on pure horror films as his genres of choice. The fans of these genres probably remember him best from his Giallo films A Lizard in a Woman’s Skin (1971), Sette note in nero (1977), New York Ripper (1982) and Don’t Torture a Duckling (1972), westerns Four of the Apocalypse (1975) and Silver Saddle (1978) and his horror films; specifically his so called Gates of Hell –trilogy consisting of movies City of the Living Dead (1980), The Beyond (1981) and House by the Cemetery (1981). All of the above films are connected by excessive, almost ridiculous level of bloody violence and his passionate love and innovation regarding how to make spectacular practical effects in as cheap as possible.

Lucio Fulci in this blog:

Paul Verhoeven

Paul Verhoeven on alkujaan Alankomaista. Ohjaajana Verhoeven on tullut tunnetuksi seksuaalisen sisällön ja graafisen väkivallan yhdistämisestä satiiriin. Verhoeven aloitti ohjaajan uransa kotimaassaan draamoilla, mutta siirtyi Yhdysvaltoihin tekemään ensimmäisen Hollywood-filminsä Flesh and Blood (1985), jota seurasivat suuret menestykset RoboCop (1987), Total Recall (1990), Basic Instinct (1992), Starship Troopers (1997) ja Hollow Man (2000). Väliin mahtui myös Showgirls (1995), joka floppasi pahasti ilmestyessään, mutta on saanut myöhemmin arvostusta osakseen. Sittemmin Verhoeven palasi Eurooppaan jatkamaan uraansa muun muassa elokuvilla Black Book (2006), Elle (2016) ja Benedetta (2021).

Paul Verhoeven tässä blogissa:

  • Aulajulisteet ja valokuvat: RoboCop (Paul Verhoeven, 1987)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Total Recall (Paul Verhoeven, 1990)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Hollow Man (Paul Verhoeven, 2000)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Starship Troopers (Paul Verhoeven, 1997)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Elle (Paul Verhoeven, 2016)

Paul Verhoeven is originally from the Netherlands. A lauded director in the Netherlands he is known for his mixing of graphic violence, sexual content and social satire. He started with dramas in the Netherlands but after he made his Hollywood debut (Flesh and Blood, 1985), he made a string of prominent land-mark films (RoboCop in 1987, Total Recall in 1990, Basic Instinct in 1992, Showgirls in 1995, Starship Troopers in 1997 and Hollow Man in 2000), all of which excluding the Showgirls were huge box-office hits. He later returned to Europe and made the war-movie Black Book in 2006, psychological thriller Elle in 2021 and religious period drama Benedetta in 2016.

Paul Verhoeven in this blog:

  • Film posters and still photographs: RoboCop (Paul Verhoeven, 1987)
  • Film posters and still photographs: Total Recall (Paul Verhoeven, 1990)
  • Film posters and still photographs: Hollow Man (Paul Verhoeven, 2000)
  • Film posters and still photographs: Starship Troopers (Paul Verhoeven, 1997)
  • Film posters and still photographs: Elle (Paul Verhoeven, 2016)

Triple Frontier (2019)

Ohjaus: J.C.Chandor
Käsikirjoitus: J.C.Chandor, Mark Boal
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: 115 miljoonaa $USD
Arvioitu: kesäkuu 2021
Arvioidun version pituus: 125 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Ei ole tämän elokuvan sotilashahmojen mielestä Setä Samuli antanut lämmintä kättä kummempaa pyyteettömästi eri puolilla palloa sotilashommeleissa hilluneille tappamisen ammattilaisille. Lienevätkö sitten palkkarahat kuluneet kurtisaanien liiveihin tai alkoholin sumentamiin iltarientoihin, mutta aktiiviuriensa jälkeen puilla paljailla olevien katkeroituvien herrojen hinku olisi saada hyppysiinsä kassikaupalla kahisevaa, ettei vain tarvitsisi mennä ns. oikeisiin töihin vielä muutamaksi vuosikymmeneksi ennen lopullista eläkeikää.

Eli se eläketurvakeikka -tyyppinen tapaus on tässä jälleen kyseessä. Elokuvakerronnan vakiokuvastoa, tällä kerralla suunnitelmia vanhuuden päivien varalle pyöritellään pelkästään sotilashenkilöiden näkökulmasta. Samoissa vesissä pyöritään siis kuin esimerkiksi elokuvat: Three Kings (David O.Russell, 1999), Dead Presidents (Hughes’n veljekset, 1995), Kelly’s Heroes (Brian G.Hutton, 1970), The League of Gentlemen (Basil Dearden, 1960) ja Ronin (John Frankenheimer, 1998), joissa kussakin sotilaat tai (Roninin tapauksessa vakoojat) päättävät lähteä hakemaan tiliä. Laajemmassa skaalassa eläketurvakeikka onkin sitten ihan oma mittava alijoukkonsa toimintaelokuvien kirjossa.

Juonitiivistelmä

Viisi omiin vaarallisiin, mutta kovin heikosti rahallisesti tuottaviin sotilasuriinsa, pettynyttä entistä ammattisotilasta yhdistävät voimansa tarkoituksenaan hankkia kerralla tarpeeksi pätäkkää letkeän eläke-elämän mahdollistamiseksi. Keikan kohteeksi valikoituu julma huumepomo, jolla mainittua pätäkkää tuntuu riittävän niin, että ranteet notkuvat. Yllättäen kaikki ei menekään Strömsön mallin mukaisesti ja kaverusten keikkamatka muuttuu kylmäksi selviytymistaisteluksi huumepomon kätyreiden, karujen olosuhteidein ja omien lojaliteettien sekä moraalisten periaatteiden ristipaineessa.

Kommentit

Kaikesta yrityksestä, rautaisen ammattimaisesta teknisestä tekemisestä ja kokeneista näyttelijöistä huolimatta ohjaaja J.C.Chandorin elokuva jää aavistuksen vaisuksi, ontoksi, epätasaiseksi ja vain ihan päteväksi keikkapätkäksi. Elokuvan kulusta valtaosa kuluu viiden keskeisen henkilön ympärillä ja juuri tämä osuus näyttäytyy elokuvan suurimpana ongelmana, sillä henkilöhahmojen luonteiden syvyys, motivaatiot ja käytös elokuvan kuluessa jättävät hiomattoman ja jopa keskeneräisen teoksen tunteen. Pääpaino ohjaaja Chandorilla on näiden karujen karjujen ulkoisen olemuksen, fyysisen vahvuuden ja näyttävyyden korostamisessa, joka lajityypille ominaista toki onkin. Henkilöhahmojen käsikirjoittaminen tai ohjaus jättävät siis toivomisen varaa ja erityisesti kummeksuttaa eri hahmojen käytöksen ja moraalisen kompassin ihan satunnaisen tuntuinen heittely kohtauksesta toiseen. Vaikuttaa aivan siltä, että käsikirjoituksessa olisi ollut isoja aukkoja hahmojen välisten suhteiden käsittelyssä ja aivan kuin hahmojen välistä interaktiota olisi kohtauksittain jopa improvisoitu välittämättä ristiristaisuuksista elokuvan muihin kohtauksiin. Pitkäjänteinen selkeys puuttuu vaikka hahmojen välien selvittelyyn käytetäänkin jopa kosolti aikaa elokuvan kestosta. Hiotuimmiksi kohtauksiksi muodostuvat toiminnalliset ja erämääselviytymiseen painottuvat kohtaukset, mutta draamalliset kohtaukset ontuvat; eivät pahasti, mutta riittävästi luodakseen kiusallista epäsuhtaa elokuvan eri osa-alueiden välille.

Näyttelijöiden tekeminen on selkeää ja johdonmukaista, mutta isohkon joukkion tekemisissä kukin joutuu taistelemaan ajasta linssin edestä. Elokuva on jaettu selkeästi kolmeen osioon, mutta osioiden erilaisen sisällön nivominen yhdeksi kokonaisuudeksi ei toimi. Osiot ovat toki tunnistettavasti saman juonikaaren osia, mutta kovin soljuviksi siirtymiä osiosta toiseen ei voi sanoa. Toisessa osiossa on varsin meneviä ja onnistuneesti realisoituneita – jopa suorastaan vaikuttaviakin – toimintakohtauksia, jotka selkeästi kertovat tekijöiden kiinnostuksesta toiminnallisempaan seikkailuun kuin mitä elokuva sitten lopulta kuitenkaan kykenee antamaan ulos. Toimintakohtausten jälkimainingeissa alkavat ongelmat, kun adrenaliinin nostattama syke laskee alas ja elokuva etenee kolmanteen osioonsa, jossa hieman jopa yllättäen hahmojen väliset ristiriidat nostetaan jalustalle kiivaan takaa-ajon ja erämaaselviytymisen sivutuotteina. Antisankarien kavalkadiksi nousevan osion harmillisimpana yksittäisenä seikkana tekijät kuitenkin väen väkisin yrittävät maalata ns. keskeisten hahmojen kruunua empatian sädekehäksi luoden vakavaa ristiriitaa hahmojen eettisten ja moraalisten valintojen joukkoon elokuvan ensimmäisten kahden jakson aikana. Tekijät eivät ole ryöstö- ja likvidointiteemastaan huolimatta kuitenkaan sitten halunneet antautua maailmaan, jossa elokuvan ns. pahisten ja hyvisten välillä ei ole kovinkaan paljon harmaata välialuetta. Sellaiseen maailmaan, joka on tehnyt esim. Quentin Tarantinosta (vaikka Reservoir Dogs (1992)), Sergio Leonesta (Il buono, il brutto, il cattivo [The Good, The Bad and The Ugly] (1966))) tai vaikka Brian de Palmasta (Scarface (1983)) suosikkeja rankemman elokuvakuvaston ystäville.

Yhteenveto

Ihan menetteleväksi keikkaelokuvaksi kääntyvä toiminnallinen pätkä pelaa hieman kyseenalaisin moraalisin kortein esitellessään sotilashahmojensa taustoja, tarjotessa julman huumeparonin likvidoinnin ryöstön moraalisena vaimentimena ja lopulta kuitenkin siirtäessä keskeiset hahmonsa vain ja ainoastaan ahneuden ammattilaisiksi. Ristiriitaisista moraalisista lähtökohdista huolimatta joukkion tekosien seuraaminen etenee teknisesti taitavasti, hyvin kuvattuna ja sopivan jouheana. Rouheaa estrogeenitöntä äijäilymusiikkia tarjotaan korostamaan miehistä maailmaa Fleetwood Mac:sta Metallicaan ja CCR:stä Panteraan. Elokuva jää kuitenkin osiensa summaa vaatimattomammaksi, kun sen etenevän kerronnan alla ei ole kokonaisuutta tarpeeksi määrittävää ja sitovaa ns. punaista lankaa.

7/10.