The Voyeurs (2021)

Ohjaus: Michael Mohan
Käsikirjoitus: Michael Mohan
Tuotantomaa: Kanada
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: joulukuu 2025
Arvioidun version pituus: 116 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Ikkunoiden läpi silminnähdyt tapahtumat ovat olleet herkullisia lähtökohtia jännityselokuville aina Ted Tetzlaffin pienimuotoisemman jännärin The Window (Ikkuna, 1949), Roy Rowlandin jännärin Witness to Murder (Henkeni on vaarassa, 1954) ja Alfred Hitchcockin legendaarisen jännityselokuvan Rear Window (Takaikkuna, 1954) ajoista saakka. Salakatseluksi kutsuttua toimintaa on sittemmin kovasti käytetty apukeinona erityisesti murhajännäreissä ja eroottissävytteisissä jännäreissä ja usein se on jopa koko elokuvan juonirakennetta ohjaava elementti.

Dario Argenton gialloslasherissä L’uccello dalle piume di cristallo (The Bird With the Crystal Plumage, Kuolemanlintu, 1970) Tony Musanten esittämä amerikkalainen kirjailija näkee lomamatkallaan taidegallerian isoista näyteikkunoista, miten sisällä on murhayritys meneillään ja yrittää estää tapahtuman. Brian G.Huttonin brittijännärissä Night Watch (1973) henkisesti epävakaa nainen (Elizabeth Taylor) näkee murhatun miehen ikkunastaan myrskyisenä yönä, mutta hänen sanaansa ei oikein uskota. Brian De Palman huikeassa psykologisessa jännärissä Body Double^[x] (Kuolema tulee kahdesti, 1984) salakatsellaan teleskoopilla alastoman naisen murha. Philip Noycen eroottisessa trillerissä Sliver^[x] (Taivaansilpoja, 1993) kurkisteluja muiden elämiin tekevät William Baldwin ja Sharon Stone sähköisten ikkunoiden eli kameroiden kautta. DJ Caruson psykologisessa jännärissä Disturbia (Paranoia, 2007) teini-ikäinen poika (Shia LaBeouf) alkaa kotiarestistaan seurata kiikareilla naapurustoaan ja lopulta alkaa epäillä erästä kohdettaan sarjamurhaajaaksi, mutta kuka lopulta seuraakaan ja ketä? Tate Taylorin psykologisessa jännärissä The Girl on the Train (Nainen junassa, 2016) erosta toipuva nainen (Emily Blunt) näkee päivittäisellä junamatkallaan ohikiitävän hetken seuraamansa talon ikkunasta murhan ja sotkeutuu tapaukseen. Joe Wrightin tiiviissä jännärissä The Woman in the Window (2020) pillereitä popsiva alkoholisti (Amy Adams) näkee alkoholinhuuruisessa tilassa ikkunastaan kuinka naapurissa tapahtuu inha veriteko, mutta voiko naisen muistikuviin luottaa? Chloe Okunon kauhujännärissä The Watcher (2022) puolestaan miehensä työn perässä ulkomaille muuttanut nainen (Maika Monroe) pelästyy kovin arvellessaan, että hänen ajankulukseen seuraamastaan naapurustosta joku seuraa myös häntä; eikä kuka tahansa vaan kyseessä saattaisi olla jopa paikallisesti etsitty pelätty sarjamurhaaja. Luis Prieton jännärissä Shattered (2022) rikollisryhmän tarkoituksena on ovelalla suunnitelmalla kaapata eristäytyneen miljonäärin kämppä rahoineen ja taideteoksineen, mutta paikallinen majatalon pitäjä (John Malkovich) näkee teleskoopilla kesken operaation, miten miljonääriä kohdellaan ja lähtee mukaan tilanteeseen sotkemaan.

Nämä muutamat esimerkit ovat sieltä ns. paremmasta päästä eikä toki kaikissa ole varsinaisesti kysymys piintyneestä salakatselusta. Salakatselun teemaa sivutaan juonen kannalta oleellisesti kovin monissa elokuvissa kautta historian. Tässä Michel Mohanin elokuvassa sen sijaan pääroolien henkilöt uppoavat osin omien ongelmiensa vuoksi salakavalasti salakatselun maailmaan ja se on teemana vahvasti kiinni elokuvan juonirakenteissa, kun henkilöiden elämä ja käytös alkavat pyöriä seuraamiensa kohteiden ympärillä.

Juonitiivistelmä

Nuoripari Pippa (Sydney Sweeney) ja Thomas (Justice Smith) muuttavat yhteen vuokralle kerrostaloasuntoon, josta isojen ikkunoiden kautta avautuu laaja näköala … etenkin naapuritalon vastaavasti isojen ikkunoiden läpi asuntojen arkeen. Pippa ja Thomas aloittavat varovasti erään tietyn vastapäisen naapurinsa seuraamisen heidän seuratessa asukkaiden eroottisia kuvioita ja salaa ainakin osittain kadehtien näiden elämää. Thomas yrittää jarruttaa pakkomielteeksi ajautuvaa seuraamista, mutta Pippa on täysin lumoutunut naapureidensa draaman ja seksuaalisten seikkailujen täyteisestä elämästä. Pippa alkaa puuttua näkemäänsä hieman nenäkkäämmin ja sotkeutuu seuraamansa parin elämään yhä pahemmin, kunnes lopulta ajautuu todistamaan ikkunan läpi peruttamattomia tekoja, jotka alkavat kalvaa Pippan mieltä. Nähdyt asiat ja Pippan pakkomielle ajavat syvää kiilaa Thomasin ja Pippan suhteeseen, mutta Pippa ei tunnu antavan periksi …

Kommentit

Elokuvan suurin ongelma lienee siinä, ettei se oikeastaan tiedä, mitä se haluaisi olla. Tiivistunnelmaiseksi trilleriksi siinä on liikaa löysyyttä. Yhteiskunnallista ja/tai sosiaalista sanomaa elokuva yrittää tuottaa, mutta laihoin tuloksin, kun se ei lopulta löydä mitään merkillepantavaa sanottavaa. Draaman keinoin kuvatuksi tragediaksi se ei uskottavasti taivu eroottissävytteisen sisältönsä vuoksi. Psykologiseksi eroottiseksi trilleriksi sisältö riittää vain vaivoin. On huomattava, että elokuvan lähtökohtaiseksi vetovoimaksi ajateltu naispääosan näyttelijä Sydney Sweeney suoriutuu roolistaan sisäisten ristiriitaisuuksiensa, oman seksuaalisuutensa ja pakkomielteensä kanssa painivana nuorena naisena varsin onnistuneesti – siitäkin huolimatta, että hänen ne ns. avunsa on haluttu nostaa tapetille. Näin ei voi valitettavasti sanoa miespääosaa esittävästä Justice Smithistä, jonka läsnäolo ja vetovoima eivät riitä lähellekään tarvittavaa intensiteettiä Sweeneyn vastapariksi. Smith on suorastaan masentavan kehno eikä näiden kahden näyttelijän välillä ole juuri mitään mainittavaa kemiaa. Ben Hardy ja Natasha Liu Bordizzo kytättävinä naapureina eivät varsinaisesti paljoakaan ole esillä näyttelijöinä vaan Sydney Sweeneyn hahmon seksuaalisen pakkomielteisen tirkistelyn objekteina eikä heille näin avaudu erityisen kummallisia tilanteita loistaa tai olla loistamatta.

Ohjaaja Mohanin eroottissävytteinen trillerielokuva väläyttää lyhyinä katkelmina sellaista jälkeä mitä väläyttivät mm. Paul Verhoeven elokuvassa Basic Instinct (1992), Brian De Palma elokuvassa Body Double (1984)^[x], Stanley Kubrick elokuvassa Eyes Wide Shut (1999) tai Lawrence Kasdan elokuvassa Body Heat (1981), mutta tunnelman ylläpitäminen, kohtausten jatkumoiden tehokas luominen, tarinan viitekehyksen taustoitus ja tarpeettomien rönsyjen katkominen eivät onnistu noiden lajityyppiklassikoiden tekijöiden vertaisesti. Vertailusakki on toki kovaa. Ohjaaja Mohanilla kuitenkin vaikuttaisi olleen kunnianhimoa ja tahtoa tehdä lajityyppiin istahtavaa pätevää kokonaisuutta uudelle vuosituhannella, vaikka toki minkään Sam Taylor-Johnsonin Fifty Shades of Grey (2015) -elokuvan vertaiseen kihisevään erotiikkaan ei aikomusta olisikaan tähdätä.

Elokuvan liiallinen pituus on sille haitaksi. Sen tarinan kuljetuksen paikoin latteaksi ajautuva draama laskee jännityselementtien nostattamaa momenttia liiaksi ja siltikään elokuvan päähenkilöiden saatikka sivuhenkilöiden taustoihin ja motiiveihin ei kyetä tarpeeksi paneutumaan, vaikka tarinan käänteet mitä ilmeisimmin olisivat paljon paremmin käsiteltävissä laajennetuilla tiedoilla. Haitaksi ovat myös elokuvan liialliset yllätyskäänteet, jotka rikkovat pahasti uskottavuuden rajoja. Elokuvan päähenkilöiden psykologiaan ei ehkä ole tarvetta mennä syvemmälti, mutta Mohanin tarinan hahmoissa on sentään piristävää monitulkintaisuutta.

Yhteenveto

Eroottiseksi trilleriksi aiottu pikkujännäri liehittelee ehkä hieman liiaksi katsojan odotusarvojen murskausyritystensä kanssa ja ajautuu lopulta melko vaikeasti uskottaville juonellisille sivuraiteille, joista ei pääse peruuttamalla ulos. Ohjaaja Michael Mohanin omasta käsikirjoituksesta tehty elokuva teeskentelee hetkellisesti ottavansa kantaa yhteiskuntaa riivaaviin sosiaalisiin ongelmiin, mutta jättää lopulta sanottavansa puolitiehen. Trillerin juonellinen sisältö ei kanna likimain kahtatuntista pituutta ja erityisesti lopussa suorittaa epämiellyttävän mahalaskun, kun yllätyskäänteiksi tarkoitetut jipot kampittavat toisiaan. Silti, elokuva on eroottissävytteisenä trillerinä ihan soiva peli.

5/10.

Infinity Pool (2023)

Ohjaus: Brandon Cronenberg
Käsikirjoitus: Brandon Cronenberg
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Kanada, Kroatia, Unkari
Kieli: englanti
Budjetti: 4,5 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2025
Arvioidun version pituus: 118 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Ohjaaja Brandon Cronenberg on selvästi saanut kehokauhun realisoinnin lahjat ns. veren perintönä isältään David Cronenbergiltä, jonka keskeisen kehokauhun tuotannon jokaisen itseään kunnioittavan kauhuelokuvaa seuraavan hyypiön pitää tunnistaa. Isä sikseen, mutta poika Brandon on tällä kolmannella täyspitkällä elokuvallaan sukeltanut yhä vain syvemmälle kehokauhun syleilyyn.

Miehen ensimmäinen elokuva, Antiviral (2012) oli jo heti kypsä elokuvallinen näyte ja myrskyvaroitus siitä, mihin uskaliaisiin uusiin suuntiin Brandon Cronenberg tohtii lajityyppiä vielä viedäkään. Oman käsikirjoituksensa turvin Cronenberg avasi täysin uuden portin lajityypin sisällä esitellessään uniikin tulevaisuusvision maailmasta, jossa tähteydestä sokaistuneet ihmiset ostavat itselleen ihailemiensa kuuluisuuksien henkilökohtaisia vammoja tai sairauksia erityisten virusten avulla.

Kahdeksan vuotta myöhemmin seurasi elokuva Possessor (2020), jossa Cronenberg esittelee katsojille jälleen kokonaan uuden kappaleen kehokauhuelokuvien laajenevassa kirjossa ja tarkastelee nyt teknologisen ulottuvuuden kautta ihmisen mielen ja sitä kautta koko kehon kaappaamiseen liittyviä moraalisia ja eettisiä esteitä. Siinä missä Cronenbergin esikoiselokuvaan ei vielä mahtunut kuuluisampia vetonauloja näyttelijöiden muodossa, nyt läsnä niitä jo on (Andrea Riseborough, Sean Bean, Christopher Abbott ja myös isäpappa Cronenbergin kanssa jo työskennellyt Jennifer Jason Leigh). Tämänkin elokuvan hän oli myös itse käsikirjoittanut.

Nyt kolmannessa – ja jälleen itse käsikirjoittamassa – elokuvassaan Cronenberg edelleen uskaltaa avata aivan täysin uusia latuja kehokauhun jo vuosikymmeniä vanhojen stereotypioiden ja jo keksittyjen ideoiden rinnalle. Nyt mukaan on saatu jo 2020-luvun keskeisiin lajityyppinäyttelijöihin itsensä vahvasti sementoinut Mia Goth sekä ruotsalaisnäyttelijä Alexander Skarsgård, joka on hänkin varsin vakuuttavasti porannut itseään kohti Hollywoodin A-listaa.

Juonitiivistelmä

Kirjailija James Foster (Alexander Skarsgård) vaimonsa Emin (Cleopatra Coleman) kanssa hakeutuvat lomamatkallaan eksoottiseen Li Tolqan pikkuvaltioon (saarivaltio ilmeisesti jossain Karibialla) ja sattumalta saapuvat juuri paikalliseen festivaalisesonkiin. Loma-alue on aidattu eikä lomalaisille sallita turvallisuussyistä pääsyä saaren muihin osiin. Pariskunnan ylirasittunut parisuhde saa lisää rasitusta, kun he törmäävät kirjailijan faniin Gabiin (Mia Goth) ja tämän mieheen Albaniin (Jalil Lespert), jotka suostuttelevat pariskunnan mukaansa päiväajelulle loma-alueen ulkopuolelle. Tällä ajelulla he ajavatkin vahingossa paikallisen miehen kuoliaaksi ja pakenevat paikalta ilmoittamatta asiasta. Seuraavana päivänä James pidätetään ja kuulustelujen yhteydessä käy selväksi, että paikallisten lakien mukaan hänen rangaistuksenaan on kuolema – kuolleen miehen esikoisen toimiessa pyövelinä. Saarelaisilla on kuitenkin hallussaan mystistä teknologiaa, joka on diplomaattisin sopimuksin varattu ulkomaalaisille kuolemaantuomituille …

Kommentit

Ohjaaja Brandon Cronenberg on jo ehtinyt todistaa tyylitajunsa edellisillä elokuvillaan, mutta nyt hän on ottanut isoja askelia eteenpäin. Elokuvan estetiikka on harkittua ja kaunista, sen värimaailma on selkeää ja kohtausten yleiseen tunnelmaan moitteetta istuvaa ja sen rajaukset ja kuvauksen tekninen taituruus muutoinkin kutkuttavan taidokkaita. Tässä täytyy toki huomata, että estetiikka on monessa kohtauksessa rumuuden ja julmuuden estetiikkaa. Cronenberg ei epäröi soveltaa taiteellista otetta sellaisiin kohtauksiin, joiden sisältö hyllyy moraalisesti saastaisessa saavissa. Voi toki olla, että monien rajujen kohtausten jälkimaininkeihin ujutettu rauhallinen viipyily on joillekin katsojille tulkittavissa tekotaiteellisena. Tämä tällainen joutilaisuus on kuitenkin epäilemättä mietitty tehostamaan katsojalle juuri nähtyjä visioita; antamalla katsojalle se lyhyt viipyilevä hetki todella sisäistää tapahtunut ennen kuin lähdetään viipottamaan jälleen jonnekin toisaalle. Sisäistämiseen on kyllä hyväkin varata tuokio tai toinenkin, sillä elokuva ei ole millään muotoa yksiulotteinen tai helppo ymmärtää. Sen koukeroihin on toki mukava uppoutua, mutta samalla se edellyttää katsojalta kykyä seurata tapahtumien kulkua eli sitä kuuluisaa keskittymiskykyä ja elokuvan parituntinen kesto huomioiden elokuvan tapahtumista on helppo herpaantua. Cronenberg ei myöskään käytä turhaa aikaa rautalangasta vääntämiseen (kuten olemme havainneet jo hänen kahdesta aiemmasta elokuvastaankin), joten vaikka kaikki käänteet eivät heti aukeaisikaan, voi olla varma, että visuaalinen antikin on itsessään jo palkitsevaa sekin. Elokuvaa ei siis kannata edes yrittää käynnistää väsyneenä, humalatilassa tai perheen pienimpien häslätessä Lego-palikoiden kanssa samassa huoneessa tai edes kartanon samassa siivessä.

Mia Goth on nopeasti noussut 2020-luvun kauhugenren kiintotähdeksi Maika Monroen ja Samara Weavingin rinnalle (tai ohitse; riippuu katsantokannasta) ja tässäkin elokuvassa Goth on roolissaan kokolailla täydellinen. Mitään lisättävää ei ole eikä mitään olisi mielekästä poistaakaan. Cronenberg on ilmiselvästi antanut taitaville näyttelijöilleen tilaa todella upottautua näiden ”lomailemaan” tulleiden ihmisten outoihin mieliin ja saanut näyttelijät manifestoimaan havaintonsa verrattoman taitavasti. Genren sisällä Cronenbergin elokuva varmasti kuitenkin jakaa kansaa kahtia: taiteellinen näkemys yhdistettynä todella omituiseen makaaberiin sisältöön joko uppoaa tai ei uppoa. Loppujen lopuksi elokuvan sisältö ei olisi tarvinnut ihan nyt käytettyä kahta tuntia ja osa sen värienkyllästämästä surrealismista olisi voinut olla korvattavissa suoraviivaisemminkin suuremman yleisömäärän miellyttämiseksi, mutta toisaalta pitää ihailla Cronenbergia siitä, että hän on ainakin valinnoissaan selkeän johdonmukainen koko elokuvan keston.

Yhteenveto

Ohjaaja Cronenbergin omasta käsikirjoituksesta tekemä ohjaus on hämmentävän erikoinen tapaus – sekoitus eksistentiaalista humua, yhteiskunnallista analyysiä, kehokauhua ja painajaisunien houreita. Ohjaajalla on tässä kyky yhdistellä teemojen palaset kokonaiseksi elokuvaksi ja rakentaa näiden ympärille outoudessaan koukuttavan juonen hedonistisista länsimaalaisista turisteista, jotka ”lomallansa” voivat uppoutua mihin tahansa riettaisiin ja väkivaltaisiin fantasioihin pelkäämättä seuraamuksia ja palata lomalta ”uusiutuneina” ihmisinä takaisin sivilisaation pariin ns. normaaliin elämäänsä. Cronenberg on antanut päätähdilleen selvästi vapaat kädet manifestoida hahmojensa sisäisiä tornadoita ja taitavat näyttelijät eivät jätä kylmäksi.

7/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Suitable Flesh (2023)

Ohjaus: Joe Lynch
Käsikirjoitus: Dennis Paoli, H.P.Lovecraft
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: toukokuu 2025
Arvioidun version pituus: 100 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Barbara Crampton. Siinä on nimi, jonka jokaisen itseään kunnioittavan kauhuelokuvan lajityypin tuntijana itseään pitävän henkilön pitäisi tunnistaa. Crampton on tullut erityisen tunnetuksi kauhukirjailija H.P.Lovecraftin tuotannon filmatisointien kautta, mutta hänen jälkensä lajityypin sisällä ulottuu paljon pidemmälle ja sijoittuu ajallisesti (tätä kirjoitettaessa 2025) viiden vuosikymmenen ajalle. Siinä missä valtaosa aloittelevista näyttelijättäristä käyttää kauhun lajityyppiä vain ”pakollisena” ponnahduslautana päästäkseen joskus näyttelemään ”oikeisiin” elokuviin, pieni osa näyttelijättäristä kokee lajityypin jo valmiiksi kiehtovaksi. Kun näyttelemistä ei koe epämiellyttävänä uran käynnistämiseksi tarvittavana pakkopullana, jälkikin on heti parempaa. Crampton täräytti lajityypissä ensimmäisen osumansa sivuroolissa itsensä Melanie Griffithin tähdittämässä psykologisen kauhutrillerin valioyksilössä Body Double (Brian De Palma, 1984) ja sen jälkeen naisella onkin ollut vientiä lajityypin sisällä. Crampton on osoittanut ei pelkästään viihtyvänsä lajityypin sisällä näyttelijänä vaan myös alan elokuvien tuottajana. Cramptonin elokuvaroolit eivät ole jättimäisten miljardiyhtiöiden megatuotannoissa vaan pääosin pienempien tahojen tuotannoissa; puhutaan siis pitkälti ns. B-elokuvista. Siitä on yleensä se seuraus, että elokuvia voi joutua vähän metsästämään, kun niillä on kansainvälistä levitystä lähinnä erilaisilla lajityypin festivaaleilla. Metsästäminen kannattaa kyllä.

Crampton on osoittanut alalla varsin poikkeuksellista resilienssiä onnistuttuaan pysymään relevanttina naisena lajityypin sisällä 80-luvulta saakka yhtäjaksoisesti eikä hän ole osoittanut mitään merkkejä hidastamisesta. Hän on toki tehnyt muutamia loikkauksia kauhun ja jännitysviihteen raja-aitojen toispuolelle, mutta aina (onneksi!) palannut takaisin tarjoamaan jälleen jotain uutta kauhisteltavaa lajityypin harrastajille. Kaiken lisäksi Crampton on tullut tunnetuksi halustaan auttaa nuoria näyttelijöitä ja ohjaajia alalle löytämällä näille mahdollisuuksia ja tilaisuuksia sekä tarjoutumalla myös mukaan nuorten tekijöiden lyhytelokuviin ja antologiaprojekteihin, joita kautta sitten tulevaisuuden tekijöitä pikku hiljaa muovautuu. Crampton on ollut vuosikymmenten ajan myös rakentamassa naisrooleja ulos aiemmin pinttyneistä kaavoista. Cramptonin maailmassa kauhuelokuvan naisen ei enää tarvitse olla pelastettava kiljuja, hysteerinen tapettava, mielisairas äiti tai juonitteleva noita. Roolien evoluutio lajityypin sisällä ei toki tietenkään ole pelkästään Cramptonin ansiota, mutta aika monella hänen roolillaan on ollut evolutiivinen vaikutus. Ironista kyllä, Crampton on ollut mukana monessa kauhukirjailija H.P.Lovecraftin filmatisoinnissa, joissa alkuperäisissä tarinoissa ei yleensä naisille löytynyt kummempaa käyttöä. Itse asiassa tämä käsittelyssä olevan elokuvan alkuperäistarina The Thing on the Doorstep lienee niitä ainoita, joissa nainen on merkittävässä roolissa. Ja fimatisoinnissa myös naisten osuutta tarinassa kirjoitetaan uudelleen – se on sitä evoluutiota se.

Juonitiivistelmä

Psykiatrian tohtorin Daniella Upton (Barbara Crampton) joutuu työssään omituiseen tilanteeseen, kun hänen kollegansa, psykiatrian tohtori Elizabeth Derby (Heather Graham) pidätetään julmasta murhasta ja suljetaan mielisairaalan osastolle tutkimusten ajaksi. Selvästi häiriintyneessä tilassa oleva Derby esittää ystävälleen Uptonille oudon teorian nuoresta miespotilaastaan Asasta (Judah Lewis), jonka hän monien käänteiden jälkeen sittemmin murhasi. Derby kertoo Uptonille takaumien kautta uskomattoman tarinan vihamielisestä Ephraim Waitesta (Bruce Davison), joka taikuudella kykenee vaihtamaan tietoisuutensa itsensä ja uhrinsa kanssa ja näin siirtyy kuolemattomana entiteettinä eteenpäin aina, kun hänen edellinen kaappaamansa keho alkaa käydä vanhaksi, sairaaksi tai muutoin epämiellyttäväksi. Upton sotkeutuu tapauksen tutkintaan ajatuksenaan saada tolkkua ystävänsä Derbyn kokemuksista.

Kommentit

Heti aluksi on sanottava, että tämä tarina on henkistä jatkumoa edesmenneen kauhuohjaajalegenda Stuart Gordonin H.P.Lovecraft -tarinoiden filmatisoinneille Re-Animator (1985)^[x] jatko-osineen ja From Beyond (1986)^[x]. Ja Lovecraftin lisäksi elokuvilla on muutakin yhteistä: Barbara Crampton on kaikissa mukana näyttelijänä ja Dennis Paoli käsikirjoittajana. Paoli on kynäillyt kasapäin tunnettujenkin kauhuelokuvien käsikirjoituksia ja ohjaajana Joe Lynchkään ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä (muistamme hyvin ainakin melkoiset tapaukset Mayhem (2017) ja Everly (2014)^[x]). Tällä kertaa emme liiku urbaanissa betoniviidakossa suljettujen ovien takana, kuten noissa ohjaajan kahdessa mainitussa aiemmassa pätkässä, vaan nyt Lynch kahlitsee meitä mielen ja tietoisuuden näkymättömien ovien taakse. Itse juoni noudattelee H.P.Lovecraftin tarinaa The Thing on the Doorstep juonen keskeisten suuntaviivojen tasolla tehden sinne vuotavia viiltoja aika ajoin. Tarina on kuitenkin siirretty nykypäivän ajankohtaan ja sen käsikirjoituksessa on ajettu samalla oikoiseksi joitakin tarinan piirteitä. Varsin ohkaisen budjetin rajoitteet näkyvät niissä vähäisissä kohtauksissa, missä on ollut tarpeen käyttää efektejä ja niiden realisoituminen hieman jää kismittämään amatöörimäisyydellään. Itse kuvaus, valaistus, lavastus, muu tekniikka ja äänimaailma menettelevät pikkutuotannon rajoitteet huomioiden, mutta se kaiken keskiössä oleva, eli näyttelijäntyö, onkin sitten jo kivasti plussan puolella. Heather Graham tohtori Derbynä toimii oivallisen pontevasti ja Graham pystyy hyvin uskottavasti viestimään katsojalle hahmonsa vaihtuvat tunnetilat ja sen persoonan siellä kehon sisällä.

Kehonvaihtoelokuvien pääosa on komedioita, joissa aika usein aika väsyneenkin komedian keinoin pyritään viestimään katsojalle, että kukas peijooni sitä biokemiallis-mekaanista ihmiseksikin kutsuttua masiinaa tällä haavaa oikein kipparoi. Kauhuelokuvan kohdalla käytössä pitää olla aivan toisenlaisia keinoja ja Lynch on kyennyt ohjaamaan Asan roolissa olevan Judah Lewisin varsin hyvin kertomaan katsojalle, kuka kehon puikoissa kulloinkin häärää. Lewisin onnistuminen on keskeinen tekijä sille, että elokuva nousee keskimääräistä hieman paremmaksi suoritteeksi. Harmillisesti Lynch on mennyt tunkemaan elokuvaan varsin isolla kauhalla pehmopornoa ja seksuaalissävytteisyyttä, joka vie koko kokonaisuutta hähmäisesti ennemminkin B-luokan eksploitaatioelokuvien suuntaan kuin pienen budjetin indie-kauhuelokuvan suuntaan, joka olisi ollut elokuvalle parempi meriitti. Tuo pehmopornoon rinnastuva aspekti myös puuttuu tyystin lähdeteoksesta ja on aivan selkeästi käsikirjoituksen ainoa erittäin vahva negatiivinen moite. Temppu haiskahtaa hieman tarkoitukselliselta eksploitaatiolta aikomuksena kalastaa katsojia myös kauhuelokuvan fanikunnan ytimen ulkopuolelta. Niin tai näin, ilmankin olisi pärjännyt eikä se nyt suurta mielikuvitusta olisi vaatinut projisoida alkuperäisen tarinan tapahtumia muuallekin kuin pehmopornoksi.

Yhteenveto

Lähdemateriaalia sopivasti kunnioittava kauhukirjailija H.P.Lovecraftin tarinan The Thing on the Doorstep (1933) filmatisointi osoittaa vähäisen budjetin rajallisuudet kunnianhimoisessa yrityksessä saada mainittu tarina taltioitua elokuvaksi. Elokukuvan budjetaariset rajoitteet huomioiden sitä voi kuitenkin pitää erittäin onnistuneena legendaarisen kauhutarinan filmatisointina, kun ottaa huomioon, miten vaikeista käsitteellisistä asioista elokuvan keskeinen sisältö muodostuu. Siinä on kuitenkin – juurikin budjetista ja käsikirjoituksesta johtuvia – auttamattomia puutteita, jotka laskevat kokonaisuuden vain juuri keskinkertaista paremmaksi. Silti … oiva lisä Lovecraftin filmatisointien fanien kokoelmiin.

6/10.

Voleuses [Wingwomen] (2023)

Ohjaus: Mélanie Laurent
Käsikirjoitus: Mélanie Laurent, Christophe Deslandes, Cédric Anger
Tuotantomaa: Ranska
Kieli: Ranska
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: Elokuu 2024
Arvioidun version pituus: 115 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Ah – se kuuluisa viimeinen keikka. Viimeisestä keikasta on pulinaa ollut tämän blogin muiden elokuva-arvioiden johdannoissa jo joltisenkin verran, joten ehkä nyt voitaisiin ottaa tikun nenään toinen tätä keikkaelokuvaa määrittävä tekijä eli feminismi. Naisia tappajina ja voroina? Naisia rikollispomoina? Naisia pakokuskeina? Naisia kostajina? ”Mitä kerettiläisyyttä on tämä?!”, huudahtaa kauhuissaan perinteisten toimintaelokuvien piinkova tosifani nojatuolinsa pohjalta nyrkkiään puiden. Vai huutaako sittenkään? Ne ajat ovat olleet jo kauan takanapäin, kun katsojien odotusarvot naisten roolituksista toimintaelokuvissa harasivat vastaan sille, että nainen voisi olla toimintaelokuvan tähtiroolissa puuhastelemassa kaikkea mahdollista äijäilymeininkiä siinä missä mieskin. 2010- ja 2020-lukujen aikana naiset ovat täyttäneet huikean määrän rooleja toimintaelokuvissa, jotka takavuosina miesroolituksin olisi mielletty toksisen machokulttuurin edustajiksi. Ja mikäs siinä! Kyllä eläviin kuviin mahtuu pyssytteleviä ja tappelevia naisia vallan mainiosti. Kuitenkin toimintaelokuvien kerronnassa siinä sivussa nousussa on ollut havaittavissa sellainen feministinen trendi, jossa naiset eivät pelkästään olekaan korvaamassa miehiä, vaan alentavat kaikki elokuvan miehet hömelöiksi idiooteiksi, joiden keskeinen virka on olla elokuvassa naisten toiminnan laskiämpäreinä, naurunaiheina tai nyrkkeilysäkkeinä. Kutsuttakoon tätä vaikka yltiöfeminismiksi. Se on varmasti vastareaktiota kauan sitten ohitettujen vuosikymmenien elokuvakerronnalle, jossa naiset olivat heikkoja pelastettavia kodinhengettäriä tai kaltoinkohdeltuja perhosiksi kuoriutuvia toukkia vain. Tälle vastareaktiolle löytyy varmasti ymmärtäjänsäkin, mutta modernin tasa-arvon ajattelun kannattajien kannalta tällainen elokuvailmapiiri on täsmälleen yhtä toksinen kuin se ilmiö, jota vastaan reagoidaan. Viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana toimintaelokuvien naistähdet ovat voineet tehdä aivan mitä tahansa mitä aiemmin miehetkin, kuten tästä lyhyestä ja puutteellisesta toiminnallisten elokuvien listastakin käy vaivatta ilmi: Gina Prince-Bythewoodin The Woman King (2022), Patty Jenkinsin Wonder Woman (2017), Cathy Yanin Birds of Prey and the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn (2020), Niki Caron The Mother (2023), Tanya Wexlerin Jolt (2021), Cedric Nicolas-Troyanin Kate (2021), Steven Soderberghin Haywire (2011), Jung Byung-gilin The Villainess (2017)^[x], Pierre Morelin Peppermint (2018), Vaughn Steinin Terminal (2018)^[x], Navot Papushadon Gunpowder Milkshake (2021), David Leitchin Atomic Blonde (2017)^[x], Mateusz Rakowiczin Dzien Matki [The Mother’s Day] (2023), Dan Trachtenbergin Prey (2022) ja Chung-Hyun Leen Ballerina (2023). Näistä elokuvista osa kurottaa aktiivisesti miessukupuolta avoimesti halveksivaan yltiöfeminismiin ja osa puolestaan lähinnä vaihtaa perinteisen miestähden roolituksen naistähden roolitukseen yrittäen pitää tasapainoa siinä, miten elokuvan miesrooleja elokuvassa kohdellaan. Osa tasapainoilee siinä välissä. Osa onnistuu, osa ei niinkään.

Juonitiivistelmä

Korkean profiilin keikkoihin erikoistuneen varaskaksikon Carole (Laurent) ja Alex (Adèle Exarchopoulos) ensimmäinen puolikas olisi halukas ripustamaan naulaan rikolliselämän hansikkaat ja puhuu kaksikon toisenkin puoliskon mukaan suunnittelemaan elämää varastamisen jälkeen. Vaan kaksikon yläpuolella oleva johtajatar Marraine (Isabelle Adjani) ei semmoista peliä suvaitse ilman kovaa korvausta eli vaatii kaksikolta sen kuuluisan viimeisen keikan tekemistä. Marraine yrittää murhata Alexin epäonnistuen siinä ja lopulta kaksikko lähtee vastentahtoisesti vimoiselle keikalle. He ottavat mukaansa pakokuskiksi nuoren Samin (Manon Bresch), koska ilmeisesti sellaiselle voisi olla tässä keikassa käyttöä. Keikan suunnittelun ja toteutuksen sijasta naiset suunnittelevat elämäänsä, tekevät sivuhommeleita tappaen naama virneessä, vetävät kunnon kännejä kyläbileissä ja pohtivat kuka olisi sopiva kenellekin poika- tai tyttöystäväksi. Keikkaakin tulee sitten lopulta suoritettua, kun muut hommelit alkavat käydä vähiin.

Kommentit

Keikkaelokuvaksi Laurentin teos on tasan tarkkaan surkea. Keikkaa ei sen ihmeemmin pohjusteta eikä suunnitella eivätkä sen toteutuksen yksityiskohdat kestä ensinkään lähempää tarkastelua – vaikka asiaa tarkastelisi elokuvan sarjakuvamaisista lähtökohdista. Elokuvan kerronnallinen pääpaino on kepeä draama naiskolmikon yhteisten ilojen ja surujen aiheiden purkamisessa ja lähes melodramaattisessa vatvomisessa suhdekarikkojen pettymysten ja tulevaisuuden haaveilun välimaastossa unohtamatta naisten välisiä keskinäisiä ristiriitoja ja seksuaalissävytteisiä kiintymyksiä. Rikollisten ystävyyden ja keskinäisen kumppanuuden tarkastelu ja pohdiskelu onkin elokuvan olennainen sisältö – sitä vain koristellaan toimintaelokuvakohtauksin, joita ripotellaan sopivin väliajoin pitämään yllä edes jonkinlaista vaikutelmaa toimintaelokuvasta. Toimintaa sisältävät kohtaukset eivät kuitenkaan ole millään lailla erityisen huolimattomia tai huonoja. Ohjaaja Laurent taikoo paikoin jopa hyvinkin onnistuneita kiihkeitä tuokiokuvia toiminnalisista episodeistaan, mutta aivan keskeiseksi ongelmaksi tulee se, että kaikki tuntuu olevan keskeisen juonen kannalta merkityksetöntä, kehnosti istuvaa ja toisistaan irrallaan olevaa. Katsojan on vaikea ymmärtää, miten iso osa tapahtumista nivoutuu sen ison keikan osaksi. Mihin keikassa lopulta edes tarvitaan tarkka-ampujaa tai jopa sitä keikkakuskia? Erityisen outoa on, että ”juonen” keskiössä oleva keikka tuntuu olevan elokuvan tekijöille toissijainen pakkopulla ja valtaosa elokuvan toimintakohtauksista keskittyy aivan toisarvoisiin tapahtumiin, joiden moottorina toimivat henkilökohtaiset syyt. Osa kohtauksista on niin pahasti irrallaan muun elokuvan maailmasta, että katsojaparan pitää oikein nipistää itseään varmistaakseen, että ei ole nukahtanut jonkun oleellisen kymmenminuuttisen kohtauksen ohitse (kyllä,… lasiseinäinen piilopaikka keskellä metsää, mietin muiden muassa juuri sinua!). Tätä ei auta ollenkaan elokuvan kaksituntinen kesto, joka ylittää lähes tunnilla sen mitä elokuvan käsikirjoituksella olisi tarjota. Hollywood-vastinparejaan mukaellen elokuvassa myös teknologiset aspektit ohitetaan olankohautuksilla ja hyvinkin hankalilta tuntuvat asiat lutviutuvat elokuvassa ilman perusteluita tai hahmojen aiempaa suunnittelua. Luonnollisesti kilpa-autoileva moderni nykynainen on myös automaattisesti parhaan A-ryhmän teknohakkeri eikä ihmisiä siellä täällä keskellä kirkasta päivää iloisesti tangon tahtiin murhaavan neitossakin ole tarpeen pelätä virkavaltaa, kameroita eikä näemmä yhtään mitään muutakaan. Paitsi omaa palkkaajaansa. Itse asiassa neitossakin murhaamien tai muutoin vahingoittamien miesten määrä kasvaa rajusti elokuvan edetessä ihan hyviin lukemiin. Vaikka elokuva yrittääkin pestä kasvojaan keksimällä murhaamisen olevan ”kostoa” ja ”välttämättömyyttä”, tekijöiden moraalinen sanoma miesten tappamisesta, tästä tappamisesta nauttimisesta ja koston mittasuhteista oikeutuksineen tulee kyllä harvinaisen selväksi. On hieman hankalaa asennoitua elokuvan avointa murhanhimoa tihkuvien ja hihkuvien naisten haaveiluun rikollisen maailman tomujen jättämisestä taakseen ja perheen perustamisesta rauhaisaan maaseutuidylliin. Asiaa ei myöskään millään muotoa helpota naisten moraalisen kompassin jatkuva heiluriliike, joka saa katsojan kyseenalaistamaan hahmojen todellisen halun aloilleen asettumisesta.

Sarjakuvakirjaan perustuvan tarinan filmatisoinnin ainoana pelastavana enkelinä on Laurentin visuaalinen silmä. Monet kohtauksista on kuvattu ja sommiteltu kiehtovasti, kamera-ajot ovat ammattimaisen vetreitä ja laajan linssin taltioimat maisemat kerrassaan upeita. Harmi vain, että Laurent ei ole ollut tekemässä jaksoa Avara luonto -sarjaan vaan yritteillä on ollut ihan kaksituntinen kokopitkä rikosraina. Elokuvan näyttelijät luovivat kapeiden roolihahmojensa karikoissa miten kykenevät ja onnistuvatkin kehittämään intiimiäkin kemiaa joissakin yhteisissä kohtauksissaan. Toisaalta esimerkiksi Alexin ja Samin hahmojen keskinäinen kasvu ystäviksi on taattua klassista klisee-puuroa enkä loppuratkaisun järkevyydestä nyt viitsi paljastaa muuta kuin, että ”Tuntuu, kuin vastaavaa olisi joskus ennenkin nähnyt … peräti monastikin”.

Yhteenveto

Kipeän kovasti kepeäksi komediaksi yrittävä yltiöfeministinen toimintaelokuva paljastuukin toiminnallissävytteisin kimallekuorin koristelluksi ystävyysdraamaksi ja kapsahtaa katajaan erityisesti sen komediallisten vireiden puutteesta, mutta myös toiminnallisten episodien täysin irrallisesta yhteydestä toisiinsa ja elokuvan yleiseen juonenkulkuun. Elokuvan kohtausten välillä niitä yhdistävää punaista lankaa ei ole; se on kuin samaan picnic-koriin ängettynä mitä keittiön kaapeista on sattunut juurikin sillä hetkellä löytymään välittämättä tuon taivaallista siitä, mikä sopii minkäkin kanssa.

3/10

Sayen (2023)

Ohjaus: Alexander Witt
Käsikirjoitus: Patricio Lynch, Julio Rojas, Carla Stagno
Tuotantomaa: Chile
Kieli: mapudungun, espanja
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: tammikuu 2024
Arvioidun version pituus: 94 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Luonto on uhattuna ja riistokapitalistit tulouttavat riihikuivat veroparatiisien kirstuihin pölyttymään. Jättiyhtiöiden häikäilemätön köyhien maiden riistäminen ja rehottavan korruption aulis ruokinta ovat tuiki tavallisia aiheita nykyjännäreissä ja miksei osassa toimintaelokuviakin. Ekologisesti herkkien alueiden tuhoaminen mammonan alttarilla tarjoaa teemana mukavan selkeän ja mustavalkoisen näkökulman riiston mekanismeihin. Näitä mekanismeja on sitten kiva paheksua oman olohuoneen rauhassa vaikka televisiosta, jonka valmistaminen on osaltaan ollut kuivattamassa maankuorta harvinaisista maametalleista ja siten juurikin tämän mainitun riiston mekanismin osanen. Erityisen tyypillistä ekotrillerien lajityypille on se, että niissä usein yksi puuhastelija aloittaa pahasti alakynnessä totaalisen ylivoimaista vihollista vastaan ja päätyy jollakin epätyydyttävällä tavalla sankarin viittaa marttyyrimaisesti kantaen Pyrrhoksen voittoa mukailevaan lopputulemaan. Näin tälläkin kertaa.

Ongelmaksi kuitenkin muodostuu se, että Sayen ottaa kovin yksipuolisen asennoitumisen sinällään vakavaan luonnon riistoa ja alkuperäiskansojen oikeuksia käsittelevään tematiikkaan. Elokuvan tekijät maalaavat, ihan tietoisesti ja tahallaan, mapuche-alkuperäisväestön edustajat jonkinlaisiksi rauhaa rakastaviksi luonnon kanssa täydellisessä symbioottisessa ja hengellisessä harmoniassa eläviksi heterogeenisiksi ihannehipeiksi, joiden ihanteellisen elämänmuodon ainoana haitallisena esteenä ovat valkoiset miehet. Huomaamatta jää, että mapuche-alkuperäisväestön pitkään jatkunut väkivaltainenkin – ja kyllä, ihan oikeutettukin – vastarinta Chilen hallintoa ja erityisesti kotimaisia metsäyhtiöitä vastaan on synnyttänyt Chilen Araucanian alueelle myös kokonaisia huumekartelleja ja vaikutusvaltaisia rikollisliigoja, joiden johdossa on nimenomaan mapuche-alkuperäisväestön edustajia. Siitäkin porukasta, kuten kaikista porukoista kautta maailman, löytyy se myrkyllinen osanen, joka ottaa itselleen mieluummin kuin laittaa yhteiseen nuotioon. Tekijät myös jättävät kokonaan avaamatta sen, miksi perinteistäkin elämää vaaliville intiaaneille tuntuvat kelpaavan moottoripyörät, tietokoneet, tuliluikut ja kännykät. Pääasia on, että niiden valmistamiseen käytettävät materiaalit tulevat sieltä mystisestä jostakin muualta eikä omalta takapihalta.

Juonitiivistelmä

Mapuche-vähemmistöön kuuluva nuori nainen Sayen (Rallen Montenegro) palaa kotiseudulleen opiskeltuaan urbaanissa ympäristössä. Sattumoisin samoihin aikoihin Sayenin isoäitiä (Teresa Ramos) lähestytään aikeissa ostaa naisen omistamat maa-alueet. Alkuperäisväestön ikiaikaiset asuinseudut ovat uhattuna, kun eurooppalaisen jättikonsernin GreenCorp:n tytäryhtiö Araucorp on aikeissa aloittaa koboltin louhimiseen tähtäävän kaivostoiminnan vielä luonnontilaisella alueella. Yhtiö haluaa saada alueet hallintaansa keinoja kaihtamatta ja pian Sayen löytää itsensä sissisotilaana taistelemassa yhtiön raakoja keinoja vastaan tavoitteenaan kosto ja korruptoituneen mädän järjestelmän paljastaminen salaliittoineen päivineen.

Kommentit

Ohjaaja Witt ymmärtää kyllä, että elokuvallisessa kerronnassa filosofisesti mustavalkoisen materiaalin kanssa on paljon helpompi tehdä työtä kuin harmaan eri sävyjen kanssa. Siispä välttääkseen ajamasta elokuvan protagonistia Sayenia liiaksi ekoterroristin muottiin istuvaksi, Sayenille annetaan primääriseksi motivaattoriksi vanha kunnon verikosto. Koston ja vähemmistön oikeuksien puolustamisen yhdistäminen yhdeksi motivaattoriksi tekee Sayenin matkasta niin paljon helpommin samastuttavan, ymmärrettävän ja hyväksyttävämmän. Koston keskiössä ovat hämärän jättiyhtiön häikäilemättömät kätyrit ja käskyttäjät kuin parhaimmassakin John Wick -tarinassa konsanaan, mutta elokuvallinen lopputulos on toki merkittävästi vaatimattomampi kuin tuossa mainitussa elokuvasarjassa. Koston matkaan lähtevä Sayen ei juuri saa apuja omalta heimoyhteisöltään, joka seikka herättää katsojassa oitis kummeksuntaa. Eikö Sayenin vastarinta edustakaan koko yhteisön yhteistä hyvää, kuten tekijät yrittävät melodraamankin keinoin osoittaa? Ristiriitojen ja kummeksuntaa aiheuttavien tapahtumien aallokkoon kasautuu hyvinkin nopeasti elokuvan edetessä jos jotain hämmästeltävää sekä Sayenin tarinan avautuessa että pahisten kuorolaisten määrän vähentyessä Sayenin käsittelyssä. Tekijät avaavat kaikenlaisia sivupolkuja (esimerkiksi kohtaukset Sayenin perinneaseiden valmistus- ja käyttötaidoista tai apurina toimivan veljen mediayhteyksistä), mutta sitten nämä esitellyt asiat oudosti vain putoavat pois jälkiäkään jättämättä. Sayenin toiminnalliset episodit ja tappelukoreografiat herättävät hieman jopa myötähäpeää jenkkielokuvien vastaavia kohtauksia epäonnistuneesti kopioimalla. Selvää on se, että tekijät ovat erilaisissa takaa-ajokohtauksissa nieleskelemässä aivan liian suuria kakun palasia. Kuvaus on parhaimmillaan keskinkertaista ja teknisesti elokuva näyttää muutoinkin hyvin köyhältä. Juonen juoksutus on töksähtää useampaankin kertaan metsähippailun tuoksinassa ja ns. viime hetken pelastuksia nähdään niitäkin lopulta enemmän kuin lääkäri on määrännyt yhteen puoltoistatuntiseen. Toisaalta sitten taas Sayenin hahmo toimii yllättävän hyvin Rallen Montenegron käskytyksessä. Yltiöfeministinen hentoinen misu vetää turpaan kaikkea ilman hikikarpaloita -asenne ei tee itseään tykö joka kohtauksessa ja selvästi mukana on ripaus kovasti genressä kaivattua realismia, kun kaksimetrinen venäläinen ammattitappajakatujyrä ei suostukaan kuukahtamaan ensimmäisestä henkäyksestä. Vaikka toimintaroolin pääosassa on nainen, eivät tekijät ole halunneet viedä sankaritartaan sarjakuvalliseen ilmaisuun. Kaukana on se maailma, jossa hentoinen spagettiranteinen nainen pikkaisen pyörähtää ja johan jok’ikinen vastaan asteleva äijyli on oitis kanveesissa (kuten esimerkiksi Sasha Luss Luc Bessonin elokuvassa Anna (2019), Kim Ok-Bin Jung Byung-gilin elokuvassa The Villainess^[x] (2017), Kate Beckinsale Tanya Wexlerin elokuvassa Jolt (2021), Karen Gillan Navut Papushadon elokuvassa Gunpowder Milkshake (2021) tai vaikka Mary Elizabeth Winstead Cedric Nicolas-Troyanin elokuvassa Kate (2021)). Näyttelijäpuolella vanhempi nainen, Sayenin isoäitiä esittävä, Teresa Ramos vie aivan pystyyn kaikki ne vähäiset kohtaukset, joissa hän on mukana, mutta muutoin elokuvan näyttelijöiden roolitukset ja suoritukset pysyvät kautta linjan varsin staattisina ja televisiotuotantomaisina. Elokuvan ääniraitaa erityisesti toimintakohtauksissa sävytetään harvinaisen ärsyttävillä ja huonosti kohtauksien tunnelmaan sopivilla mapuche hip-hop -tyylisuuntaa edustavilla antifa-ideologioita ylistävillä räppäysralleilla. Ylituotettu sähköisyyttä ja tietokoneilla automaattikorjattua laulantaa korostava valinta on erityisen outo, koska tekijät kuitenkin lähtökohtaisesti lähtivät liikkeelle alkuperäisväestön perinnekulttuurin säilytys mielessään.

Yhteenveto

Ekotrilleriksi naamioituva poliittisesti latautunut kostojännäri Sayen ottaa tieten varsin yksipuolisen katsantokannan sinällään vakavaan aiheeseen poliittisesta korruptiosta sekä jättiyhtiöiden moraalisista, eettisistä ja ekologisista selkänojista tai niiden täydestä puuttumisesta. Elokuva ottaa hyvin tyypillisen, vihaisen nationalistisen introvertin asenteen: oman maan epäluotettaviin poliiseihin, poliitikkoihin ja virkamiehiin on helppo vaikuttaa rahalla ja taustalla häärivät aina ulkomailta käsin operoivat mistään piittaamattomat hämäräperäiset korruptiolla juhlivat tahot. Jännäri polkee osan ajastaan paikoillaan ilman suuntaa metsähippailun merkeissä ja antautuu tämän tästä kliseisten hahmojen paraatimarssiksi vailla rahtuakaan omaperäisyyttä. Tasapaksu perusjännäri, mutta sentään tällä kertaa ihan kiehtovassa ympäristössä näin pohjoismaalaisittain pällisteltynä.

4/10.

The Outpost (2020)

Ohjaus: Rod Lurie
Käsikirjoitus: Eric Johnson
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Bulgaria
Kieli: englanti
Budjetti: noin 18 miljoonaa USD
Arvioitu: elokuu 2020
Arvioidun version pituus: 123 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 17.7.2020

Johdanto

Tositapahtumiin pohjautuvien sotakuvausten satapäisesti letkeä joukkio saa riveihinsä taas uutta verta tästä journalisti Jake Tapperin kirjoittaman kirjan The Outpost: An Untold Story of American Valor valkokangassovituksesta. Talibanien kukistamisesta on siis kysymys. Afganistankaan ei ole ihan vieras paikka sijoittua näille tosiperäisille tarinoille ja uuden vuosituhannen taitteen jälkeen Afganistan on muuttunut suosituksi teemaksi epäilemättä maan kytköksistä New Yorkin 2001 massiiviseen terrori-iskuun ja siitä käynnistyneen pitkäksi venyvän sodan vuoksi.

Muutama esimerkki tuoreista tosipohjaisista Afganistaniin sijoittuvista tarinoista on siis paikallaan. Nicolai Fugsligin elokuva 12 Strong (2018) kertoilee talibanien kanssa kohkaavasta pienehköstä erikoisjoukkiosta, joka pudotetaan vaikeakulkuiseen maastoon erikoisoperaatioon hyvinkin pian New Yorkin 2001 terrori-iskun jälkeen. Kanadalaisen Paul Grossin elokuvassa Hyena Road (2015) päästään seuraamaan kanadalaisen pioneerikomppanian vaikeuksia rakentaa huoltoyhteystietä syvällä talibanien hallitsemassa Kandaharin maakunnassa vuosina 2010-2011. Brittiläisen Paul Katisin elokuvassa Kajaki (2014) liikutaan jo melkein puolittain dokumentaarisessa maastossa. Elokuva seuraa sodassa kuolleen sotilaan Mark Wrightin askelia lähellä Kajakin patoa Helmandin maakunnassa. Peter Bergin elokuvassa Lone Survivor (2013) seurataan nelihenkisen erikoisjoukon epäonnistunutta operaatiota taliban-johtajan kaappaamiseksi. Kaiken töminän keskellä komediaankin on joku uskaltanut ryhtyä: Glenn Ficarran ja John Requan elokuva Whiskey Tango Foxtrot (2016) seuraa sotakirjeenvaihtajaksi Afganistaniin lähteneen journalistin pölhöilyä sodan riepottelemassa maassa ja irvailu tömähti purkaksi saappaan alle lippuluukuilla. Satiirisessa David Michôdin ohjaamassa elokuvassa War Machine (2017) ollaan jo vähän kaukana sotilaiden arjesta, mutta elokuva antaa kuitenkin perspektiiviä operaatioiden johtajuuteen (tai sen puutteeseen). Ihan luotien väistelyksi ei mene myöskään Todd Phillipsin rikoskomedia War Dogs (2016), jossa nähdään sotamarkkinoiden olevan hyvää bisnestä myös hämäräheikeille. Ja onhan sielläpäin nahisteltu ennenkin … Fedor Bondarchukin elokuva 9 poma (The 9th Company, 2005) kuvaa yhtä viimeisimmistä Neuvostoliiton sotilasoperaatioista Afganistanissa sitä suorittamassa olevien sotilaiden silmin 1980-luvun lopulla.

Juonitiivistelmä

Typerän vaaralliseen ja hankalasti huoltoylläpidettävään paikkaan pykätty etuvartioasema COP Keating Afganistanissa on väliaikainen koti pienelle joukolle Yhdysvaltain armeijan sotilaita, jotka on määrätty etuvartioasemalle töihinsä. Sotilaat yrittävät pitää miten kuten ystävällistä asennoitumista paikallisten afgaaniheimojen kanssa peläten koko ajan tilanteen ryöstäytymistä käsistä taliban-sissien täplittämällä maantieteellisellä alueella.

Kapteeni Keating (Orlando Bloom), ylikersantit Gallegos (Jacob Scipio) ja Romesha (Scott Eastwood), luutnantti Bundermann (Taylor John Smith) sekä kersantit Kirk (Jack Kesy) ja Martin (Cory Hardrict) yrittävät pitää porukan henkisesti kasassa lähes päivittäisten afgaanien pienten kokeiluhyökkäysten nakertaessa moraalia. Ei liene yllätys, että lopulta vuorilta sitten laskeutuu se isompi taliban-sissien verilöylyosasto tarkoituksenaan mopata mokoma leiri pois kartalta.

Kommentit

Ei sille nyt oikein mitään voi, mutta kyllähän elokuvan alkuosa ensimmäisten kahakoiden jälkimainingeista ”loppukahinan” alkamiseen on aikamoista puuroa niin näyttelijöiden suoritteiden, ohjauksen ja kuvauksen kuin myös leikkauksenkin suhteen. Alussa suhteellisen intensiivinen alkusykäys saa adrenaalin jo virtaamaan ja odotukset kasvamaan, mutta elokuvan keskellä majaileva tunnin pölinä on nuorisokielellä ilmaistuna ihan gringee eli jossei nyt suoranaista myötähäpeää synnyttävää niin ei tosiaan myöskään parasta A-ryhmää. Sotilaiden jargon on sinällään ihan hyväksyttävästi alatyylistä – joskin kliseisen oloista – machouhoilua ja yleisemminkin dialogin aihepiirikin liikkuu tavalla tai toisella sukukalleuksien ympärillä. Ongelmaksi muodostuu se, että ohjaaja ei oikeastaan osaa tai halua samastaa elokuvan katsojia näiden sotilaiden pöyristyttävään arkeen. Yrityksestä ei silti voi syyttää; useammankin hahmon kanssa teutaroidaan pitkään ja hartaasti, mutta valmista vaan ei tahdo millään tulla. Hahmoja on toisaalta liikaa, jotta elokuvassa olisi tilaa perehtyä edes muutamaan ja toisaalta liian vähän ettei kaikkia voi oikein jättää puolihuolimattomasti heitteille pelkiksi naamakuviksi taustalle. Yhtä kaikki elokuvan jälkeen on aivan selvää, että kukaan ei muista, että kuka näistä karpaaseista nyt kaipasikaan minkäkin nimistä mimmiä kotopuolessa. Hahmoista ei ole onnistuttu rakentamaan sellaisia, että heidän kohtalonsa jaksaisi liikuttaa yhtä ainukaista ajatusta pidempään. Se on todella sääli, sillä traagisia ihmiskohtaloita kuitenkin tässä nyt lopulta on tiedossa ihan isommallakin mittakauhalla annosteltuna.

Hahmojen ja näiden välisten suhteiden selventäminen ei ole ainut sudenkuoppa, johon ohjaaja tippuu pää edellä. Elokuva ei nimittäin pysty antamaan katsojalle muutaman sekunnin drone-kuvaa parempaa visuaalista hahmotelmaa siitä, minkälaisessa paikassa nyt oikeastaan ollaan. Itse etuvartioaseman pitäisi olla tällaisessa elokuvassa ikäänkuin yhden henkilöhahmon vertaisena tekijänä mukana, mutta ohjaaja mieluummin näyttää kirjaimellisesti paskan polttamista kuin viitsisi mallintaa katsojalle tukikohdan rakennusten etäisyyksiä, käyttötarkoituksia, suojauksia jne. Tästä on viime kädessä se seuraus, että lopun väistämättömässä superkahinassa (minkä vuoksi koko elokuva on alunpitäen edes viitsitty tehdä) on jatkuvaa epäselvyyttä siitä, missä porukka oikein milloinkin hyörii ja mitäköhän kohteita se vihulainen missäkin järjestyksessä yrittää vyöryttää. Sekaisuus haittaa kovasti ja vielä enemmän harmittaa se, että tukikohta rakennuksineen olisi ollut niin helppo herättää tärkeämmäksi peluriksi vaikka juoksulenkkikierroksella alueen ympäri missä olisi uudelle tulokkaalle (ja samalla siis katsojille) vähän vihjailtu, että missä lienee majailevan komentokeskus, shuurahuone, pääportti, ammusvarasto, keittiö, heitinsuoja ja parakkitilat. Tai missäköhän asustelevat ne amerikkalaisjoukkojen koulutuksessa olevat talibaneja vastustavat afgaanitaistelijat, joita elokuvassa sievästi kerrotaan olevan olemassa kymmenittäin, mutta joiden kohtelu elokuvassa on kuitenkin mauttoman yliolkaisesti ja jopa halveksuvasti hoidettu.

No. Jos nyt tänne asti on viitsinyt tätä tekstiä kahlata niin eipä liene epäselvää, että moitteiden vastapainoksi on jotain hyvääkin sanottavana, koska miksipä sitä muutoinkaan arvosanana seisoisi keskimääräistä kipakampi kuutonen. Juu no se on se loppukahina kaikessa tylyssä karuudessaan, jonka takia elokuva on tehty. Konfliktin vääjäämättömyys roikkuu kasvavasti tiivistyvässä ilmapiirissä, kunnes kaikki helvetti pääsee valloilleen. Loppukonfliktin itsetarkoituksellisuus näkyy siinä, miten tarkasti lopun kohtaukset on mietitty ja miten kohtausten väliset siirtymät on toteutettu. Jopa monet CGI-efektit on onnistuttu upottamaan realismin muutoin isoihin saappaisiin, mikä on näin pienen budjetin elokuvalle melko huikea suoritus. 2010- ja 2020-luvun alun sotakuvausten muotijippo on tietenkin näennäisten pitkien otosten ketjutus kieppuvaksi ja alati yhtä tilannetta suorastaan dokumentoivaksi kokonaisuudeksi ja ohjaaja Rod Lurie kyllä selvästi onnistuu tämän muotijipon käyttäjänä aikaansaamaan vaikuttavaa sotakuvausta. Herkullista raikkautta tuovat myös muutamat tekniset yksityiskohdat, jotka usein sotakuvauksissa huuhdellaan vessasta alas ensimmäisinä uhreina. Nimittäin aikuisten oikeasti aseet kuluttavat ammuksia hirvittävää tahtia ja jonkun pitää niitä toimittaa tarvitsijoille. Räjähdysten rikkoman maan pöly tunkeutuu silmiin, korviin ja kurkkuun ja vie tehoja kaikkein ärjyimmiltäkin ärisijöiltä. Aseiden äänet vievät ihmisten kuulemisesta tarkimman terän ja lyhyestäkin matkasta huudettu viesti katoaa nopeasti kuin se kuuluisa pieru Saharaan. Ja jos oikeassa konfliktissa saa rynnäkkökiväärin luodin nahkaansa, se ihan oikeasti lamauttaa taistelijan varsin nopeasti vaikkei olisikaan kuolettavaan kohtaan osunut. Realismista on tosin hieman jouduttu joustamaan, mutta pääsääntöisesti tästä elokuvasta ei löydy ikiammuksilla varustettuja rynnäkkötuliaseita, vihollisen askeleet keskellä pauketta kuulevia supersotilaita eikä liioin paksun savun läpi pyssyt tanassa juoksevia robokoppeja.

Elokuvan sisältö ei lopulta kannattele yli kaksituntiseksi venahtavaa kestoa mitenkään. Ei siitä pääse yli eikä ympäri, että tämän elokuvan ainoa olemassaolon syy on se loppukahakka.

Yhteenveto

Sotaelokuvaksi varsin vaatimattomalla budjetilla rakennettu elokuva onnistuu parhaiten silloin, kun se yrittää välttää sotilaselokuvien yleisiä kliseitä. Elokuvassa räjähdykset ovat vaikuttavia, mutta eivät pelkästään Hollywoodin mielestä hienoja bensaräjähdyksiä. Rynnäkkökiväärien luodeista vaurioituneet sotilaat muuttuvat varsin nopeasti avuttomiksi autettaviksi, kaikki sotimisen mekkala vaikeuttaa viestintää ihan oleellisesti ja pöly pistää karskimmankin karjun yskimään. Sotimiskohtausten näennäinen realismi on epäilemättä se keskeinen tavoitekin ollut tekijöillä ja vaikka realismista on paikka paikoin lipsuttukin, on se siltikin sillä saralla ihan kärkikastissa mitä lajityypissä on nähty pariin vuosikymmeneen. Feminismivapaata testosteroninkatkuista estotonta tuhojuhlaäijäilyä tiedossa ja elokuva jättää juurikin hienosti ilmaan leijumaan sen tekijöitäkin selvästi askarruttaneen kysymyksen, että mitäköhän järkeä tässäkin opeaatiossa aikanaan oikein oli?