Kategoria: 1990-luku

Split Second (1992)

Ohjaus: Tony Maylam / Ian Sharp
Käsikirjoitus: Gary Scott Thompson
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: ~5 miljoonaa puntaa
Arvioitu: joulukuu 2025
Arvioidun version pituus: 87 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 25.12.1992

Johdanto

Ei tullut näytteljä Harrison Fordista sitten tämän elokuvan tähteä vaan rooli ujutettiin Rutger Hauerille, jonka tähtistatus oli vielä 90-luvun alussa tarpeeksi suuri ollakseen hyvä vetonaula miljoonien puntien brittiläiselle tieteiselokuvalle. Epäilemättä Hauerin palkkakuitti olikin paljon vähäisempi kuin mitä Fordille olisi jouduttu pulittamaan.

Split Second on kantavalta teemaltaan selkeästi ns. kyttäkamu -leffa, jossa kovaotteisen, sääntöjä tottelemattoman yksinäisen suden työpariksi laitetaan toinen jepari toiselta äärilaidalta ideana saada railakkaampi jamppa vähän tasoittumaan ja tästä ristiriitaisen parin dissonanssista saadaan elokuvaan virkistävää kipinöintiä. Teeman kantaisäksi ilmoittautuu käsi pystyssä itse Akira Kurosawan rikosjännäri Nora inu (Kulkukoira, Stray Dog) vuodelta 1949, mutta lähempänä Split Second -elokuvan geeniperimää vaikuttaisivat kuitenkin olevan Split Second -elokuvaa edeltävän kymmenen vuoden aikana julkaistut kansainvälisen jättisuosion saaneet teeman elokuvat, kuten 48 Hrs. (Walter Hill, 1982) ja jatko-osansa Another 48 Hrs. (Walter Hill, 1990), Beverly Hills Cop (Martin Brest, 1984) jatko-osineen, Running Scared (Peter Hyams, 1986), Lethal Weapon (Richard Donner, 1987) jatko-osineen, Tango & Cash (Andrei Konchalovsky, 1989) sekä The Last Boy Scout (Tony Scott, 1991), joissa kaikissa tätä tematiikkaa pyöriteltiin enemmän tai vähemmän samankaltaisten kuvioiden kautta ja lipputuloja kauhottiin ympäri maailman isoilla saaveilla. Noissa kyttärooleissa nähtiin niin ikään kovia kasaritähtiä vetonauloina: Bruce Willis, Nick Nolte, Sylvester Stallone, Kurt Russell, Eddie Murphy, Mel Gibson, Danny Glover etc. Teema on niin toimiva, että se ei ole sittemminkään mennyt pois muodista, mutta siinä määrin kovasti sen ympärillä 1980-luvulla kohkattiin, että John McTiernam töräytti 1993 ilmoille satiirisen parodian koko teemasta elokuvallaan Last Action Hero tähtenään itse Arnold Schwarzenegger.

Kuten odottaa saattaa, kyttäkamut teemana villitsi myös pienempien budjettien tekijöitä ympäri maailman saaden näitä oikeastaan kopioimaan suoraan ideoita ja jopa maneereita noista ylläolevan listan jättisuosion saaneista elokuvista. Myös Split Second -elokuvan käsikirjoitus ei kaihda eikä kavahda ryöstöviljellä teemaa, mutta tuo sentään rahtusen omaperäisyyttä, kun isojen johtajien kuvitelma omapäisen sekopääkytän rauhoittamiseen tarkoitetusta partnerista johtaakin kokolailla päinvastaiseen lopputulemaan.

Juonitiivistelmä

Nopeasti etenevä ilmastonmuutos on muuttanut vuoden 2008 Lontoon tulvivaksi kaatopaikaksi, jossa sateisessa harmaassa dystopiassa lainehtivilla kaduilla paarustavat ihmiset yrittävät keksiä keinoja ratkaista normaalien elämiseen liittyvien ongelmien lisäksi hurjaksi äitynyttä rottaongelmaa. Näitä ongelmia ratkotaan mm. hämyisillä klubeilla vähäisissä nahkavaatteissa bilettämällä kuin viimeistä päivää (joka ei toki välttämättä ole niin kovin kaukana elokuvan premissi huomioiden). Lontoon poliisilla riittää työsarkaa muutenkin, mutta sitä lisää äärimmäisen kenkku sarjamurhastelija, jonka brutaalit murhat järkyttävät poliisikuntaa. Erityisesti tikun nokassa on sarjamurhaajaa väsymättä jahtaava – suklaalla ja kahvilla hengissä pysyttelevä – etsivä Harley Stone (Rutger Hauer), jonka työparin samainen sarjamurhaaja murhasi vuosia aiemmin ja jonka vaimo Michelle (Kim Cattrall) siirtyikin Stonen naisystäväksi ilmeisesti jo ennen työparin murhaa. Stone on vakuuttunut siitä, että hänellä on henkilökohtainen psyykkinen yhteys murhaajaan ja että murhaaja ei ole enää ihminen, jos on koskaan ollutkaan. Stonen henkinen epävakaus, röyhkeä suoruus, asenne ja pakkomielle saavat poliisijohdon työntämään tämän pariksi etsivä Dick Durkinin (Alastair Duncan), joka sinnikkäästi pysyttelee hankalasti käsiteltävän ja kaikelle vastahankaisen Stonen parina läpi vaikeidenkin hetkien, kunnes itsekin joutuu allekirjoittamaan ainakin osan Stonen näkemyksistä muuksikin kuin mielikuvituksen tuotteiksi. Siitä onkin sitten aika rientää hankkimaan järeämpää aseistusta, kun pari jäljittää hirviöksi paljastuvan sarjamurhaajan pesäänsä Lontoon hylättyihin ja tulvien täyttämiin metrokäytäviin.

Kommentit

Ekologista sormienheiluttelua, kyttäkamu -teemaa, hirviön metsästystä, tieteisdystopiaa, raakaa väkivaltaa, telepatiaa, eksploitaatiota, antisankaritematiikkaa … Tony Maylamin ohjaaman elokuvan käsikirjoitukseen on upotettu jos kohta kaikenmoista piratoitua materiaalia vaikka ja mistä muualta. Kaikki on sullottu isoon iloiseen tehosekoittimeen ja pieraistu filmille vailla rahtuakaan järkeä juonenkuljetuksessa, ilman selkeitä loogisia jatkumoita tahi mitään tolkkua esitetyissä tapahtumissa. Aivan täydellistä B-luokan kulttikamaa pitäisi siis olla tämä! Vaan ei ole tämä sitä nyt sitten kuitenkaan. Lieneekö kukaan akateemisesti edes tutkinut, miksi jotkut elokuvat saavuttavat tietynlaisen kulttistatuksen ja toiset eivät. Miksi ohjaaja Richard Stanleyn kyberpunkelokuva Hardware (1990) on kulttimaineessa, mutta Split Second on vajoamassa unholaan sivulauseena Rutger Hauerin uralla? Tämän pohtimiseen ei tässä nyt sen enempää kuitenkaan lähdetä, mutta eiköhän tarkkaavainen lukija jotain osviittaa saa omaan pohtimiseensa jatkamalla lukemista.

Elokuvan käsikirjoitus meni uusiksi moneen otteeseen ja sitä kirjoitettiin uudelleen ja uudelleen jo kuvausten alettuakin ja myös itse Hauer halusi käsikirjoitukseen sitä sun tätä lisäystä. Suunta ja päämäärä ei ollut selvillä juuri kenelläkään osallistuneista ja siksi monissa elokuvan kohtauksissa on vallan kummallisia käänteitä ja ideoita, joita ei sitten enää käsitellä mitenkään tai avata ollenkaan. Asioita vain ilmaantuu ja katsojaparka kummastelee, että mitäköhän tässä nyt oikeastaan tapahtuu! Jopa elokuvan nimi muuttui muutamaankin kertaan eikä yhteisymmärrystä tekijöiden kesken syntynyt edes siitä, minkälainen mörkö on elokuvan sarjamurhaajahirviö tavoiltaan, luonteeltaan, psykologialtaan tai edes ulkonäöltä. Olennon suunnittelijalle, taitavalle erikoistehostevelho Stephen Norringtonille, jäi lopulta vain päiviä aikaa kehittää kaikki tarvittava ja sehän menikin sitten aivan katastrofaalisesti pieleen. Kokonaan avoimeksi jäi miksi mörköön kerääntyy sen uhrien DNA:ta ja mitä sillä on edes merkitystä tarinan kannalta. Tai miksi ja miten mörkö telepaattisesti sydämen tykytystään jakelee muiden tietoisuuteen tai miksi mörkö on kiinnostunut juuri siitä uhriensa ruumiinosasta, jota elokuvassa se nauttii. Sekoilu juonen, hirviön suunnittelun ja kuvausten kanssa meni lopulta niin pitkälle, että Tony Maylam pisti hanskat naulaan ja vetäytyi koko projektista kesken kuvausten. Tuotanto ajettiin kuitenkin loppuun ja elokuvan viimeiset kohtaukset ohjasi Ian Sharp. Maylamilla kesti liki vuosikymmenen palata takaisin elokuvien pariin.

Mielenkiintoisesti elokuvan näyttelijäkaarti hoitaa omat tehtävänsä varsin mallikkaasti. Hauer on tässä se yksinoikeutettu kohtausten varastaja, mutta sivurooleissa tapahtuu silti mukavasti. Pete Postlethwaite, Alastair Duncan ja Kim Cattrall esiintyvät edukseen ja näistä yhtä aivan tarkoituksellisesti esitellään yläosattomissa sopivan pitkässä suihkukohtauksessa – eikä tämä ole Pete saatikka Alastair. No riippumatta siitä mistä syystä Kim Cattrall on tuotantoon palkattu, hän hoitaa sivuroolinsa hyvin ja ontumatta kuten myös Postlethwaite ja Duncan. Elokuvan keskeiseksi pinnalla pysymisen moottoriksi muodostuu lopulta Rutger Hauerin ja Alastair Duncanin välinen kemia, joka kunnioittaa kivasti kaikkia kyttäkamu-leffojen stereotypioita, mutta samalla siinä on tarvittavaa kipinöintiä ja taitavien näyttelijöiden ajastukset yhteisissä kohtauksissa onnistuvat vallan mainiosti. Ehkä yksi askel todelliseksi kulttielokuvaksi olisikin tietty onneton kömpelyys tai tahaton pörhistely näyttelijöiden toiminnassa?

Elokuvan kohtaukset ovat yhtä sekaista sillisalaattia, sen värimaailma on sentään yhteneväisen harmaa läpi elokuvan kulun ja epäuskottava dialogi saa kuitenkin välillä hyvästikin kierroksia ja erityisesti Alastair Duncanin hahmon täyskäännös – niin epäuskottava kuin se onkin – Rutger Hauerin hahmon puolelle on kyttäkamu-leffoissa sentään suht uniikkia. Harmillisesti elokuvan hirviö on lopulta vain erittäin kömpelösti realisoituva Alien-variantti eikä lunasta lainkaan niitä lupauksia, joita sekä elokuvan premississä että elokuvan keskivaiheen kohtauksissa olennolle asetetaan. Mahalaskun täydentää joutava okkultistinen symboliikka horoskooppeineen ja kiinalaisine viittauksineen, jotka eivät millään muotoa tarkennu hirviön paljastuessa pelkäksi kynsiviilakammoiseksi mieheksi kumipuvussansa.

Yhteenveto

Split Second on dystooppista tieteiselokuvaa, ekoheristelyä, kyttäkamuilua, hirviönmetsästyshippaa ja sikarinsavuista hörhöilyä isolla rahalla (brittiläisittäin siis) tuotetussa B-tuotannossa. Elokuvalle ostettiin isosti näkyvyyttä globaalisti, mutta se sakkasi lopulta pahasti lippuluukuilla eikä syynä varmasti ollut jouluun sijoittuva aikataulutus vaan kyllä elokuvan suosion ongelmien lähteet tuottajat ja rahoittajat voivat löytää katsomalla peiliin. Pääasiassa muualta ongituista kierrätysosista koottu käsikirjoitus on pahasti levällään ja ohjaajan pallilla paininut Tony Maylan toki ei varmaan mitään ole sille voinut, että tuotannon ongelmat tekivät koherentin kokonaisuuden kuvaamisesta täysin mahdotonta. Elokuva pysyy snorkkelin avulla hengissä vain Rutger Hauerin ja Alastair Duncanin pääroolien dynamiikan ansiosta, mutta se ei lopulta riitä muuhun kuin nostamaan elokuva ulos kaikkein syvimmästä epäonnistumisen kuopasta.

4/10.

Miami Blues (1990)

Ohjaus: George Armitage
Käsikirjoitus: George Armitage
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: noin 11 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: 30.11.1990
Arvioitu: kesäkuu 2007
Arvioidun version pituus: 97 minuuttia

Johdanto

miamiblues_primary

Neo-noiriksi kutsutun elokuvallisen suuntauksen 90-luvun merkkipaaluihin kuuluva Miami Blues on harvakseltaan elokuvia ohjanneen George Armitagen ilmeisesti ainut neo-noir -elokuva. Miami Blues yhdistelee synkkää mustaa huumoria, fatalismia ja kohtalon vääjäämättömyyttä hiljaksiin kiristyvässä ja ehdottoman koukuttavassa tarinassa. 1990-luvun alkuhetket olivat jostain syystä erityisen otolliset lajityypille. Kierojen rikollisten yksilöiden edesottamuksia käsiteltiin lohduttomissa ja melankolisen fatalistisissa rikostarinoissa, jotka upposivat hyvin yleisöihin ja saivat ohjaajikseen ja näyttelijöikseen yhtä lailla kokenutta kaartia ja uusia nousevia kykyjä. Pelkästään 1990 ensi-iltansa sai George Armitagen Miami Blues -elokuvan lisäksi peräti toistakymmentä varsin hyvin menestynyttä ja melko isojenkin starbojen tähdittämää selkeästi film noir -vaikutteista rikostrilleriä ja -draamaa.

Mike Figgisin elokuva Internal Affairs (1990) kertoili kieron kytän ja sisäisen poliisin tutkijan tiivistyvästä kissa ja hiiri-leikistä Andy Garcian ja Richard Geren taidoilla. Michael Ciminon elokuvassa Desperate Hours (1990) Mickey Rourken lakia pakoileva ketku valtasi naimisissa olevan parin (Anthony Hopkins ja Mimi Rogers) elämän asuntoineen. Stephen Frearsin trillerissä The Grifters (1990) rikollisen huijarin (John Cusack) uskollisuus oli koetuksella huijarityttöystävän (Annette Bening) ja huijariäidin (Anjelica Huston) välissä. Curtis Hansonin trillerissä Bad Influence (1990) Rob Lowen näyttelemä mysteerimies kehotti James Spaderin näyttelemän nuoren nousukkaan tutkimaan omaa pimeää puoltaan ja seurauksena epävakaa tiimi vaipui huumehouruiseen rikoskierteeseen. Dennis Hopperin elokuvassa The Hot Spot (1990) pikkukaupunkiin saapuva rikollinen (Don Johnson) ajautuu oitis ongelmiin sekä kaupungin virkavallan että kaupungin naisten (Virginia Madsen, Jennifer Connelly) kanssa. Abel Ferraran elokuvassa The King of New York (1990) vankilasta vapautuva rikollispomo (Christopher Walken) pistää tuulemaan pyrkimyksenään ottaa kaupungin alamaailma otteeseensa (Steve Buscemi, Wesley Snipes, Laurence Fishburne, David Caruso). Coenin veljesten elokuvassa Miller’s Crossing (1990) mafiapomojen (Jon Polito, Albert Finney) ja näiden alaisten (John Turturro, Gabriel Byrne) välejä hiertävät sekä raha että naiset. Peter Hyamsin trillerissä Narrow Margin (1990) Anne Archerin näyttelemä hahmo todistaa vahingossa mafiapomon tekemän murhan ja ajautuu nopeasti ajojahdin uhriksi, jossa häntä yrittää pitää hengissä Gene Hackmanin näyttelemä apulaispiirisyyttäjä. Gene Hackmanin piti muuten alun perin näytellä Miami Bluesissa Juniorin rooli, mutta vetäytyi ja rooliin kiinnitettiin Alec Baldwin. Jack Nicholsonin elokuva The Two Jakes (1990) puolestaan kertoi tarinan Jack Nicholsonin näyttelemän hahmon palkkaamasta yksityisetsivästä (Harvey Keitel), joka ajautui monimutkaisen sotkun keskiöön ihmettelemään. David Lynchin tähtiä vilisevässä elokuvassa Wild at Heart (1990) taas Laura Dernin ja Nicolas Cagen näyttelemä pariskunta oli pakosalla Willem Dafoen näyttelemän palkkamurhaajan seuratessa tiukasti kannoilla. Luc Bessonin trillerissä Nikita (1990)[x] näimme miten Anne Parillaudin näyttelemä nuori nainen välttää vankilan ryhtymällä epämääräisen organisaation palkkamurhaajaksi.

Juonitiivistelmä

Miami Blues kertoo juuri vankilasta vapautuneesta Juniorista (Alec Baldwin), joka suuntaa Kaliformiasta Floridaan etsimään uusia oikoteitä rikkauden kukkuloille. Heti aluksi hän törmää Jennifer Jason Leigh:n näyttelemään tyhjäpäiseen haihattelijaan Susaniin ja näkee Susanissa oitis hyvän tilaisuuden. Kumpikin löytää toisesta mahdollisuuden siirtyä takaisin normaalin elämän rytmiin, vaikka samalla kumpikin ymmärtää oman fantasiansa lohduttoman mahdottomuuden. Juniorin perään iskostaa itsensä komisario Moseley (Fred Ward) murharyhmästä ja pääosa elokuvan kulusta seurataan joko Moseleyn tai Juniorin edesottamuksia vääjäämättömään loppuun saakka.

Kommentit

Heti elokuvan alkumetreiltä asti tulee perin selväksi, miten lopussa kortit kääntyvät, mutta elokuva haluaakin kertoa tarinan kulun näiden kahden pisteen välillä ja siinä samassa perustella, rakennella ja motivoida hahmojaan. Tyylittelyt ja tehokeinot lainaavat suoraan 50-luvun film noir -elokuvan kerronnasta ja ohjaaja Armitage onnistuu kutomaan niistä vahvasti tunnelmallisen tyylipaketin, jonka sanoman oleellisin pointti on sattuman vaikutus kohtalon kulkuihin. Armitage rakentelee pääosaparistaan lähes murhaavan yhdistelmän viattomuutta ja julmuutta, jonka parin outo dynamiikka on selkeästi koko jutun kannalta keskeinen. Näiden perässä roikkuva komisario on kuin suoraan mustavalkoisesta fiftaridekkarista nykäisty ja Fred Wardin loistava karisma sitoo komisarion hienosti osaksi kokonaisuutta.

Elokuvan jaksotus, leikkaus ja dialogi toimivat ilman ongelmia ja satunnaisesti (tosin epäilemättä kuitenkin tarkkaan harkitut) mukaan tempaistut pitkän matkan kuvakulmat lisäävät tenhoa ja vaikuttavuutta entisestään. Valitettavasti Armitage ei ilmeisesti osaa tai uskalla päästää liiaksi irti ja elokuva kärsii ripauksellisesti ohjauksen mielikuvituksettomuudesta ja staattisesta kaavamaisuudesta. Lisäksi ajoittaiseksi ongelmaksi nousee hankala kontrasti merkityksettömien pikkukohtausten ja intensiivisten juonta voimalla eteenpäin ajavien kohtausten välillä. Merkityksettömiä kohtauksia on viljelty sangen laajalla pensselillä, joten elokuvaan mahtuu hyvinkin tusinan verran kohtauksia, jotka eivät edistä sen kummemmin tarinaa tai tarinan hahmoja oikeastaan mihinkään suuntaan. Radikaalimpi ote ohjauksessa ja editoinnissa nostaisi tämän neo-noir -kulttiklassikon selvästi merkittävämmäksi teokseksi kuin miksi se elokuvan historiassa on jäänyt. Siellä täällä tarkkaamaton katsoja voi vaipua jopa erehtymään katselevansa jonkun mitättömän tv-sarjan täytejaksoa, vaikka kerronnan alla vaikuttava kohtalon ivan kouraisu ja päähahmon hämmentävän ahnas fatalistinen henki kertovat kuitenkin aivan toisenlaisesta, selvästi melankolisemmasta ja synkemmästä virtauksesta kuin mitä tv-sarjoissa on totuttu näkemään. Armitage ei vain aivan pysty välittämään tätä välittämään visuaalisin elementein. Tarinan henkilöhahmot eivät elokuvan aikana nekään tunnu kasvavan täysin tyydyttävästi eteenpäin alkuperäisestä asetelmastaan ja Miami Blues jättää siksi käsikirjoituksen osalta lievää toivomisen varaa. Elokuvan huumori on kaukana kaavamaisista slapstick-murjaisuista ja karttaa ns. comic relief -tilanteita kuin ruttoa antaen katsojalle tilaa miettiä ja arvioida itse kunkin tilanteen ironian tai huumorin aste. Huumori on kyllä selkeästi synkeällä, mustalla ja alitajuisella tasolla ja sen täyteen arvostamiseen tarvittaneen katsojaltakin ripaus tai reipas kattaus oman maailmankuvan fatalismia sekä tuntemusta lajityypin ja tietenkin pohjana olevan film noir -elokuvan konventioista. Armitage osaa myös olla katsojan kanssa leikillinenkin tarvittaessa, joten vivahteita ja veikeyksiä tarinaan mahtuu kyllä.

Yhteenveto

Miami Blues kertoo rikosdraamallisen tarinan, jossa juoni asetetaan samalle lähtöviivalle tyylin ja asenteen kanssa eikä mitään näistä oletuksellisti päästetä valta-asemaan. Lopputuloksena on omituisen synkällä tavalla kiehtova vilkaisu toisaalta rikollisen mielen syövereihin ja toisaalta katsaus ihmisiin, jotka hyväksyvät hiljaa kohtalonsa ja alistuvat siihen sen sijaan, että hakisivat aggressiivisesti reittejä muuttaa sitä. Fatalismia, ironiaa ja kylmääviä tilanteita tihkuva rikosdraama hämmästyttävän hyvillä roolisuorituksilla on neo-noir -elokuvien 1990-luvun valioita ja samalla vaikuttavan piristävä todistusaineisto siitä, että toimivan trillerin voi saada aikaan melko vaatimattomallakin budjetilla.

8/10.

Moebius (1996)

Ohjaus: Gustavo Mosqueira R.
Tuotantomaa: Argentiina
Kieli: espanja
Budjetti: vajaa neljännesmiljoona USD
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevistä
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Arvioitu: kesä 2007

moebius_primaryJohdanto

Matematiikka ja sen monet vaikeasti hahmotettavat mutkikkuudet antavat paljon pureskeltavaa tieteiskirjailijoille. Amerikkalainen astronomi ja tieteiskirjailija A.J.Deutsch kirjoitti jo vuonna 1950 novellin A Subway Named Mobius, joka kertoo Bostonilaisesta metrojärjestelmästä. Novellissa metrojärjestelmä on yhteydessä itsensä kanssa niin monessa paikassa, että siitä ei enää paraskaan tuntija ota tolkkua. Systeemin sisäisten yhteyksien määrä kasvaa vuosien kuluessa eksponentiaalisesti ja lopulta näiden äärettömäksi. Seurauksena metrojuna katoaa ulottuvuuksien väliselle matkalle.

Saksalainen matemaatikko ja teoreetikko August Ferdinand Möbius keksi suurin piirtein yht’aikaa maanmiehensä Johann Benedict Listingin kanssa vuonna 1858, että on olemassa kappale, jolla on vain yksi pinta ja yksi reuna. Tätä kappaletta kutsutaan nykyään Möbiuksen nauhaksi ja se on helppo rakentaa paperisuikaleesta ja teipistä. Möbiuksen nauhan keskiviivalle piirretty viiva saavuttaa viivan aloittamispisteen sen vastakkaisella puolella ja viivaa jatkettaessa se kohtaa lopulta aloituspisteensä. Argentiinalaisten elokuvataiteen opiskelijoiden elokuvassa Moebius Deutschin tarina ja siihen liittyvä Möbiuksen nauha ovat keskeisessä osassa. Tieteiskirjailija Deutschin novelli on argentiinalaisten käsissä suoraviivaisesti käännetty elokuvaksi ja käytännössä novellista on muutettu oikeastaan vain henkilöt ja miljöö. Bostonista Buenos Airesiin siirrettyä tarinaa ei jostain erikoisesta syystä ole kuitenkaan omistettu kirjailja Deutschille, joka seikka aiheuttaa kyllä kulmien kurtistelua.

Juonitiivistelmä

Buenos Airesin metrojärjestelmää pyörittävän viraston ylijohtajalla on ongelma. Metrotunneleiden syövereihin on kadonnut kokonainen metrojuna, UM-86. Junaa ei ole tavattu enää päiviin, mutta silti siitä tehdään jatkuvasti kuulohavaintoja ja metroa hallinnoivat turvajärjestelmät tuntuvat kuvittelevan, että metro noudattelee tuttua reittiään aiheuttaen näin kaaosta muulle reittiliikenteelle. Pääjohtaja (Roberto Carnaghi) ei kykene selvittämään liian monimutkaiseksi paisumaan päästetyn metrojärjestelmän arvoitusta ja avuksi hän ottaa topologian tuntijan ja matemaatikon Daniel Prattin (Guillermo Angelelli). Pratt alkaa selvittää tapausta ja lopulta keksii, että kadonnut metro ei ole enää täysin tässä ulottuvuudessa. Prattin ajatus tyrmätään siltä istumalta ja tilalle vaaditaan jotakin konkreettisempaa. Pratt ei anna kuitenkaan periksi ajatuksineen …

Kommentit

Argentiinaisten professorien ja näiden opiskelijoiden yhdessä luoma elokuva on yllättävän täyteläinen ja kerroksellinen. Se sai kokonaan alkunsa Buenos Airesissa, Argentiinassa ja koko elokuvan tekoon osallistunut ryhmä oli alan opiskelijoita paikallisessa yliopistossa ja kuvauksissa käytetty kalustokin oli professorien ja yliopiston omaa. Iso osa elokuvan efekteistä on kuvattu suoraan kampikäyttöisellä vuoden 1926 Kinamo-filmikameralla ja on siten suoraan sanottuna melkoinen näyte teknisesti virtuositeetistä.

Elokuvan kuvauksen erheettömyys ja visuaalinen silmä kiinnittävät huomiota eikä vähiten siksi, että Argentiina nyt ei ole niitä ihan ensimmäisenä mieleen tulevia maita, joista voisi kuvitella löytyvän uusia lupauksia elokuvataiteelle. Elokuvan kerronta etenee hiljaksiin kiivastuvaan tahtiin, joka tekee oikeutta itse lähdetarinalle ja samalla toimii hienona vertauskuvana niille voimille, joiden kanssa elokuvan hahmot ovat tekemisissä. Elokuvan näyttelijöiden työ on oikein onnistunutta ja hallittua, jos kohta muutamaan kohtaukseen välittyy ehkä tarpeettakin koomisia vivahteita, kun Guillermo Angelellin näyttelemä Pratt yrittää selvittää viranomaisille keksimäänsä hullua teoriaa. Moebius elää vahvasti dialoginsa sujuvuuden kautta, mutta samalla se yllättäen osoittautuu myös elokuvan heikoimmaksi lenkiksi ja sen ainoaksi todelliseksi kompastuskiveksi. Nimittäin Deutschin novellin kerrontaa ja dialogin kulkua on yritetty toisintaa liiankin täsmällisesti, jolloin elokuvaformaattiin siirtymisessä ei ole kyetty käyttämään tarpeeksi hyväksi elokuvallisia keinoja. Dialogipainotteisia kohtauksia vaivaa tästä syystä hienoinen staattisuus ja mielikuvituksettomuus, kun kameralla keskitytään liiaksi vain näyttelijöiden puhumisen toistamiseen. Tästä on oivana esimerkkinä elokuvan loppukohtaus, joka valahtaa tyystin filosofiaa sivuavaksi kerronnaksi lähes kokonaan vailla omintakeista visuaalista identiteettiä. Argentiinalaisten opiskelijoiden elokuvan työstö kesti kuuleman mukaan kaikkiaan jopa neljä vuotta budjettirahojen puutteen vuoksi ja käsikirjoituksen läpikäydessä peräti kahdeksan täyttä uudelleenkirjoitusta, mutta tämä seikka ei lopullisessa elokuvassa kummemmin näy, joka itsessään on kumarruksen arvoinen suoritus periksiantamattomuudessa ja teknisessä luovuudeksi puutteen keskellä. Sujuvassa, hyvin ohjatussa ja huolellisesti ja varmasti leikatussa elokuvassa ei ole jo mainitun lisäksi paljoakaan moitteen sijaa. Dialogiin liittyvien ongelmien lisäksi elokuvaa vaivaa myös sen sieluttomuus ja omaperäisyyden puute. Se tuntuu kuin teknisesti loppuun hiotulta toisen kirjoittaman vision sinikopiolta toiselle medialle.

Yhteenveto

Moebius toistaa uskollisesti vaikuttavan, tieteiskirjailija A.J.Deutschin jo 1950-luvulla kirjoittaman, tieteistarinan ulottuvuuksien sulautumisesta, kun alunpitäen äärelliseksi kaavaillusta suljetusta järjestelmästä kasvaakin hallitsemattomassa tilassa ääretön. Elokuva nojaa puhtaasti alkulähteensä sisältöön ja voimaan eikä uskalla rakentaa alkuperäisen novellin ympärille riittävää visuaalista voimaa ja omintakeisuutta. Tekijät luottavat liiaksi tarinan paikoin varsin hankalankin dialogin tenhoon eivätkä kykene tekemään tyydyttävästi transformaatiota tekstuaalisesta formaatista audiovisuaaliseen formaattiin. Elokuva rakentuu mysteerinä, jota päähenkilö, matemaatikko Daniel Pratt sitten hiljalleen kasaa kehittäessään pähkähullun teorian selittämään Buenos Airesin metrojärjestelmän omituisia tapahtumia. Tieteistarinana oivallinen kyllä, mutta elokuva kiinnostanee lähinnä vain hieman syvällisemmin ja vakavamminkin tieteiselokuviin suhtautuvia katsojia. Moebiuksessa ei ole juuri lainkaan toiminnallista sisältöä ja sen efektitkin rakentuvat etupäässä vain hyvin tehtyjen kuvausten ja valotusten varaan.

6/10.

 

Bullet in the Head (1990)

Ohjaus: John Woo
Käsikirjoitus: Janet Chun,Patrick Leung,John Woo 
Tuotantomaa: Hong Kong
Ensi-ilta Suomessa: teatterissa 27.06.1997
Arvioidun version pituus: 122 min
Arvioitu: syksy 2009
Budjetti: 3,5 miljoonaa USD
Kieli: kantonin kiina, englanti, ranska, vietnam

Johdantobulletinthehead_primary

Hong Kong -toiminnan kulmakivenä operoinut John Woo teki kieltämättä huikeita toimintaelokuvia uransa Hong Kong -päivinä. Bullet in the Head laittaa kierroksia koneeseen ja kuvastaa synkästi väkivallan mykistävää  tehoa paaduttaa. Woon anti-väkivaltaisista teoksista Bullet in the Head korostaa ehkä suoraviivaisimmin väkivallan tuhoavaa vaikutusta ja allegorioi vähemmän suoraviivaisesti kylmää ja ahnetta yhteiskuntaa, joka palkitsee julmuuden ja välinpitämättömyyden rikkauksilla ja vallalla. Väkivaltaisen teoksen edellä John Woo teki aiempina vuosina elokuvat A Better Tomorrow (1986), A Better Tomorrow 2 (1987), The Killer (1989) ja Just Heroes (1989), joiden kovapintainen väkivalta sai Bullet in the Head -elokuvassa eräänlaisen kulminaatiopisteen sen massiivisten tappamiskohtausten nostaessa väkivaltaisen toimintaelokuvan riman kokolailla loogiseen lakipisteeseensä. Ruumiskasan koko kellottaa pitkälti yli kahden sadan…

Juonitiivistelmä

Elokuva tutkii kolmen lapsuudenystävän touhuiluja ja toilailuja Hong Kongissa 1967 Vietnamin sodan jo riehuessa Vietnamissa ja Hong Kongin ollessa pahassa ristipaineessa kommunistisen Kiinan ja Iso-Britannian intressien risteämäkohdassa. Kolmikko syyllistyy jengipomon tappoon ja joutuu heittämään hyvästit lapsuudelleen astuessaan ulos naiviuuden kaapista. Etsintäkuulutettuina he pestaavat itsensä salakuljettajiksi ja lähtevät matkalle sodan runtelemaan ja kahtiajaettuun Vietnamiin ajatuksenaan rikastua sodan kaaoksen avulla. He kuitenkin luisuvat pian yhä pahenevaan väkivallan kierteeseen, josta ulospääsyinä he näkevät vain vielä hurjemman väkivallan. Kolmikko ajautuu todistamaan ja tekemäänkin julman sodan äärimmäisiä kauhuja eikä kukaan nuorukaisista selviä  traumaattisesta matkasta ilman vuotavia haavoja psyykeen.

Kommentit

Bullet in the Head on häijyn nihilistinen ja äärimmäisen kyyninen toimintaseikkailu, joka risteilee myös sotaelokuvan vesillä sen kuvatessa Vietnamin sodan hurjuuksia. Elokuva kasvaa järkyttäviin mittoihinsa samaa tahtia kuin kolmikko riisuu lapsuutensa naiviuuden ja astuu vaaralliseen aikuisuuteen. Woo vie katsojan mukanaan karmealle matkalle hiljakseen raaistuvana ja kuin salaa kasvavana synkkyytenä, joka saa äärimmäisiä mittasuhteita kolmikon joutuessa kohtaamaan itseään Viet Kong:in taistelijoiden saatua kolmikon vangituksi. Äärimmäiset olosuhteet tuovat nuorukaisissa esiin äärimmäisiä luonteenpiirteitä ja alistaa nuorukaiset epätoivoissaan huomaamaa, että lapsuudessa sovitut yhteiset pelisäännöt eivät enää pädekään, kun pelissä ovat suunnattomat rikkaudet ja oma henkiriepu. Woo heittää pannulle niin paljon verta, tuhoa ja pyrotekniikkaa, että heikompaa huippaa.

Elokuvan viimeinen tunti on käytännössä liki taukoamatonta korkeaoktaanista toimintaa, jonka katsominenkin jo alkaa hengästyttää. Elokuvan nuoret näyttelijät tuntuvat alussa melko surkeilta valinnoilta, mutta Woo pieksee näyttelijänsä lopulta maaniseen raivoon, jonkalaisessa kuulemma itsekin oli elokuvan kuvausten edetessä. Ja se kyllä elokuvasta välittyy katsojalle! Vaikka kysymyksessä ei varsinaisesti sotaelokuva olekaan, se kykenee silti sävähdyttämään myös sotakuvauksensa puolesta paljon vakuuttavammin kuin monet täysin sotaan perehtyvät elokuvat. Siviilien kärsimykset, ahneuden ja piittaamattomuuden logiikka sekä hulluuden kierre näyttelevät tässä sotakuvauksessa pääosia. Se projisoi huikeasti myös yksilöidensä kautta kokonaisen yhteiskunnan tasolla rehottavaa häijyyttä ja suoranaista pahuutta, joka manifestoituu ahneutena, vallan väärinkäyttönä ja piittaamattomuutena. Woon Bullet in the Head kertoo suoraan ja kiertelemättä viestinsä, että Kaaos on hyvää bisnestä. Huumekauppa, pakkoprostituutio, lahjonta, kiristys ja aseiden voiman palvonta saavat kaikki osansa Woon kuvauksessa. Ne ovat kaikki voimassaolevia ja valitettavan arkipäiväisiäkin ilmiöitä sekä sotaa käyvissä että myös osittain sotaa käymättömissä maissa nykyäänkin, joten elokuvan viesti ei ole vanhentunut mihinkään vaikka vuosituhat alla onkin vaihtunut.

Yhteenveto

Bullet in the Head on voimallinen ja järisyttävän nihilistinen toimintaseikkailu, joka heittää katsojan keskelle väkivallan kierrettä, josta ulospääsynä pääosan hahmot näkevät vain jyrkemmän väkivallan. Elokuva rikkoo loogista eheyttään paikoin eivätkä sen kaikki efektit tai leikkaukset enää liki 20 vuotta ensi-iltansa jälkeen vaikuta kestäviltä, mutta siitä huolimatta Bullet in the Head on huikeaa toimintaa, jossa on paitsi vauhtia ja räminää, myös synkkää sanomaa. Sen ankara väkivalta, epätoivon kuvaus ja estoton verenvuodatus eivät missään nimessä sovi kaikille.

8/10.