Dolph Lundgren on ruotsalainen näyttelijä ja kamppailulajitaitaja. Lundgren oli kyokushin-karatessa jopa Euroopan mestari parinakin vuotena 1980-luvulla ja näyttelemisen opintoihin Lundgren ajautui tyttöystävänsä Grace Jonesin kautta New Yorkissa. Läpimurto elokuvien ihmeelliseen maailmaan tuli 1985, kun Lundgren sai kontolleen Ivan Dragon roolin Sylvester Stallonen ohjaamassa, kynäilemässä ja näyttelemässä elokuvassa Rocky IV (1985). Sen jälkeen on kysyntää riittänyt. Pikku ote miehen toiminta-, ja tieteiselokuvista vuosien varrelta: Joseph Ziton Red Scorption (1988), Mark Goldblattin The Punisher (1989), Roland Emmerichin Universal Soldier (1992), Perry Langin Men of War (1994), Russell Mulcahyn Silent Trigger (1996), Dolph Lundgrenin The Mechanik (2005), Dolph Lundgrenin Command Performance (2009), Christopher Hattonin Battle of the Damned (2013) ja vaikka Mike Mendezin Don’t Kill It (2016). Ja lisää tulee joka vuosi …
Dolph Lundgren tässä blogissa:
Elokuva-arviot: Battle of the Damned (Christopher Hatton, 2013)
Dolph Lundgren is a Swedish actor and martial artist. As a Kyokushin-karateka Lundgren even won the European Championships for two years in the early 1980’s before his acting career. He took acting lessons in New York after being moved there with his then girlfriend Grace Jones. His breakthrough role was the role of Ivan Dragon in Sylvester Stallone’s movie Rocky IV (1985). After that he has had roles lined up and continues to act in several films almost early. A little peek into his roles over the years: Joseph Zito’s Red Scorption (1988), Mark Goldblatt’in’s The Punisher (1989), Roland Emmerich’s Universal Soldier (1992), Perry Lang’s Men of War (1994), Russell Mulcahy’s Silent Trigger (1996), Dolph Lundgren’s The Mechanik (2005), Dolph Lundgren’s Command Performance (2009), Christopher Hutton’s Battle ofthe Damned (2013) and why not add Mike Mendez’s Don’t Kill It (2016). And more keep coming up …
Katharine Isabelle on kanadalainen näyttelijätär. Isabelle on ollut ahkerasti esillä televisiotuotannoissa ja kymmenissa pienissä elokuvarooleissa (mukaan lukien David Nutterin Disturbing Behavior (1998)) , mutta läpimurtonsa kauhu- ja jännityselokuvien fanien pariin Isabelle teki eittämättä Gingerinä Emily Perkinsin näyttelijäparina John Fawcettin elokuvassa Ginger Snaps (2000) jatko-osineen. Matkaan on sittemmin tarttunut kaikenmoisia rooleja. Muistamme ainakin Ernest R.Dickersonin elokuvan Bones (2001) Snoop Doggin ja Pam Grierin rinnalla, Christopher Nolanin Insomnia (2002) Al Pacinon ja Robin Williamsin ympärillä ja Ronny Yu:n Freddy vs. Jason (2003) Robert Englundin ”kamuna”.
Aikakirjoihin merkinnän Isabelle teki Ginger Snaps -elokuvien lisäksi mainiosta pääroolistaan Soskan siskosten elokuvassa American Mary (2012) ja yhteistyö Soskan siskosten kanssa jatkui vielä vuoden 2014 elokuvalla See No Evil 2.
Katharine Isabelle tässä blogissa:
Elokuva-arviot: American Mary (Soskan siskokset, 2012)
Katharine Isabelle is a Canadian actress. Isabelle had been working in dozens of television roles and movie roles (including David Nutter’s Disturbing Behavior (1998)) until she was cast as alongside Emily Perkins as Ginger in John Fawcett’s Ginger Snaps (2000) and it’s two sequels. She has since had numerous roles in horror and thriller films such as Ernest R.Dickerson’s movie Bones (2001) with Snoop Dogg and Pam Grier, Christopher Nolan’s Insomnia (2002) with Al Pacino and Robin Williams and Ronny Yu’s Freddy vs. Jason (2003) with Robert Englund.
In the history annals she reached again with her role as Mary Mason in Soska sister’s wonderful American Mary (2012). Her co-operation with the directing twins has since extended with a primary role in their movie See No Evil 2 (2014) as well.
Katharine Isabelle in this blog:
Film review (in Finnish only): American Mary (Soskan sisters, 2012)
Eva Maendes on yhdysvaltalainen näyttelijätär, joka aloitti uransa mm. kauhuelokuvarooleilla Children of the Corn V: Fields of Terror (Ethan Wiley, 1998) ja Urban Legends: Final Cut (John Ottman, 2000). Jatkoa seurasi huomattavasti isommissa tuotannoissa, mutta pienissä rooleissa Antoine Fuquan elokuvassa Training Day (2001) ja Andrzej Bartkowiakin elokuvassa Exit Wounds (2001). Training Day oli Mendesille askel ylös ja pian hän alkoikin saada rooleja isojen, jo vakiintuneiden, tähtikaartilaisten rinnalla. John Singletonin 2 Fast 2 Furious (2003) ja Robert Rodriquezin Once Upon a Time in Mexico (2003) toivat Mendesille kansainvälistä näkyvyyttä. Siitä saakka Mendesillä on ollut kysyntää ja onneksi olemme nähneet hänen valitsevan rooleja myös toiminta-, jännitys-, ja kauhuelokuvien saralla. Kuten esimerkiksi Mark Steven Johnsonin Ghost Rider (2007), James Grayn We Own the Night (2007), Renny Harlinin Cleaner (2007), Frank Millerin The Spirit (2008), Werner Herzogin The Bad Lieutenant: Port of Call – New Orleans (2009) ja Adam McKayn toimintakomedia The Other Guys (2010).
Eva Mendes tässä blogissa:
Aulajulisteet ja valokuvat: Cleaner (Renny Harlin, 2007)
Eva Mendes is a US-born actress who started with minor horror roles in such movies as Children of the Corn V: Fields of Terror (Ethan Wiley, 1998) and Urban Legends: Final Cut (John Ottman, 2000). Soon she was cast in much bigger productions but again in minor roles in Antoine Fuqua’s movie Training Day (2001) and Andrzej Bartkowiak’s movie Exit Wounds (2001). The former was a step up for Mendes and after a while she was cast to act alongside established A-liner Hollywood stars in John Singleton’s 2 Fast 2 Furious (2003) and Robert Rodriquez’s Once Upon a Time in Mexico (2003) which both brought her tremendous international visibility. Since then she has been seen regularly in all sorts of movies and luckily for us action, thriller and horror movie fans, she has picked up roles in those kind of movies as well. For example Mark Steven Johnson’s Ghost Rider (2007), James Gray’s We Own the Night (2007), Renny Harlin’s Cleaner (2007), Frank Miller’s The Spirit (2008), Werner Herzog’s The Bad Lieutenant: Port of Call – New Orleans (2009) and Adam McKay’s action comedy The Other Guys (2010).
Eva Mendes in this blog:
Movie posters and photographs: Cleaner (Renny Harlin, 2007)
Lucio Fulci oli italialainen käsikirjoittaja, näyttelijä ja ohjaaja, jonka mittava ura televisio- ja elokuva-alalla kesti lähes viisi vuosikymmentä. Fulci teki monenmoisia hommia, kunnes vakiinnutti kiinnostuksensa kohteiksi aluksi länkkärit ja giallo-jännärit ja lopulta myös jännäreitä väkevämmät kauhuelokuvat. Fulcin ohjaustöistä verevämmän materiaalin fanikunta muistanee parhaiten giallo-jännärit A Lizard in a Woman’s Skin (1971), Sette note in nero (1977), New York Ripper (1982) ja Don’t Torture a Duckling (1972), länkkärit Four of the Apocalypse (1975) ja Silver Saddle (1978) sekä kauhuelokuvista varsinkin ns. Gates of Hell -trilogia eli City of the Living Dead (1980), The Beyond (1981) ja House by the Cemetery (1981). Näitä kaikkia elokuvia yhdistää ylenpalttinen väkivalta ja verisen kuvaston monipuolisuus sekä Fulcin innovatiivisuus käytännön efektien rakentamisessa pienillä budjeteilla.
Lucio Fulci tässä blogissa:
Elokuva-arviot: Zombie 3 (Bruno Mattei, Claudio Fragasso, Lucio Fulci, 1987)
Lucio Fulci was a screenwriter, actor and director whose career in television and cinema spanned almost five decades. He worked on all sorts of productions until in the late 60’s he chose Giallo–thrillers, westerns and later on pure horror films as his genres of choice. The fans of these genres probably remember him best from his Giallo films A Lizard in a Woman’s Skin (1971), Sette note in nero (1977), New York Ripper (1982) and Don’t Torture a Duckling (1972), westerns Four of the Apocalypse (1975) andSilver Saddle (1978) and his horror films; specifically his so called Gates of Hell –trilogy consisting of movies City of the Living Dead (1980), The Beyond (1981) and House by the Cemetery (1981). All of the above films are connected by excessive, almost ridiculous level of bloody violence and his passionate love and innovation regarding how to make spectacular practical effects in as cheap as possible.
Lucio Fulci in this blog:
Movie Review (in Finnish only): Zombie 3 (Bruno Mattei, Claudio Fragasso, Lucio Fulci, 1987)
Paul Verhoeven on alkujaan Alankomaista. Ohjaajana Verhoeven on tullut tunnetuksi seksuaalisen sisällön ja graafisen väkivallan yhdistämisestä satiiriin. Verhoeven aloitti ohjaajan uransa kotimaassaan draamoilla, mutta siirtyi Yhdysvaltoihin tekemään ensimmäisen Hollywood-filminsä Flesh and Blood (1985), jota seurasivat suuret menestykset RoboCop (1987), Total Recall (1990), Basic Instinct (1992), Starship Troopers (1997) ja Hollow Man (2000). Väliin mahtui myös Showgirls (1995), joka floppasi pahasti ilmestyessään, mutta on saanut myöhemmin arvostusta osakseen. Sittemmin Verhoeven palasi Eurooppaan jatkamaan uraansa muun muassa elokuvilla Black Book (2006), Elle (2016) ja Benedetta (2021).
Paul Verhoeven tässä blogissa:
Aulajulisteet ja valokuvat: RoboCop (Paul Verhoeven, 1987)
Aulajulisteet ja valokuvat: Total Recall (Paul Verhoeven, 1990)
Aulajulisteet ja valokuvat: Hollow Man (Paul Verhoeven, 2000)
Aulajulisteet ja valokuvat: Starship Troopers (Paul Verhoeven, 1997)
Aulajulisteet ja valokuvat: Elle (Paul Verhoeven, 2016)
Paul Verhoeven is originally from the Netherlands. A lauded director in the Netherlands he is known for his mixing of graphic violence, sexual content and social satire. He started with dramas in the Netherlands but after he made his Hollywood debut (Flesh and Blood, 1985), he made a string of prominent land-mark films (RoboCop in 1987, Total Recall in 1990, Basic Instinct in 1992, Showgirls in 1995, Starship Troopers in 1997 and Hollow Man in 2000), all of which excluding the Showgirls were huge box-office hits. He later returned to Europe and made the war-movie Black Book in 2006, psychological thriller Elle in 2021 and religious period drama Benedetta in 2016.
Paul Verhoeven in this blog:
Film posters and still photographs:RoboCop(Paul Verhoeven, 1987)
Film posters and still photographs:Total Recall(Paul Verhoeven, 1990)
Film posters and still photographs:Hollow Man(Paul Verhoeven, 2000)
Film posters and still photographs:Starship Troopers (Paul Verhoeven, 1997)
Film posters and still photographs:Elle(Paul Verhoeven, 2016)
Ohjaus: J.C.Chandor Käsikirjoitus:J.C.Chandor, Mark Boal Tuotantomaa:Yhdysvallat Kieli:englanti Budjetti:115 miljoonaa $USD Arvioitu:kesäkuu 2021 Arvioidun version pituus: 125 minuuttia Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa
Johdanto
Ei ole tämän elokuvan sotilashahmojen mielestä Setä Samuli antanut lämmintä kättä kummempaa pyyteettömästi eri puolilla palloa sotilashommeleissa hilluneille tappamisen ammattilaisille. Lienevätkö sitten palkkarahat kuluneet kurtisaanien liiveihin tai alkoholin sumentamiin iltarientoihin, mutta aktiiviuriensa jälkeen puilla paljailla olevien katkeroituvien herrojen hinku olisi saada hyppysiinsä kassikaupalla kahisevaa, ettei vain tarvitsisi mennä ns. oikeisiin töihin vielä muutamaksi vuosikymmeneksi ennen lopullista eläkeikää.
Eli se eläketurvakeikka -tyyppinen tapaus on tässä jälleen kyseessä. Elokuvakerronnan vakiokuvastoa, tällä kerralla suunnitelmia vanhuuden päivien varalle pyöritellään pelkästään sotilashenkilöiden näkökulmasta. Samoissa vesissä pyöritään siis kuin esimerkiksi elokuvat: Three Kings (David O.Russell, 1999), Dead Presidents (Hughes’n veljekset, 1995), Kelly’s Heroes (Brian G.Hutton, 1970), The League of Gentlemen (Basil Dearden, 1960) ja Ronin (John Frankenheimer, 1998), joissa kussakin sotilaat tai (Roninin tapauksessa vakoojat) päättävät lähteä hakemaan tiliä. Laajemmassa skaalassa eläketurvakeikka onkin sitten ihan oma mittava alijoukkonsa toimintaelokuvien kirjossa.
Juonitiivistelmä
Viisi omiin vaarallisiin, mutta kovin heikosti rahallisesti tuottaviin sotilasuriinsa, pettynyttä entistä ammattisotilasta yhdistävät voimansa tarkoituksenaan hankkia kerralla tarpeeksi pätäkkää letkeän eläke-elämän mahdollistamiseksi. Keikan kohteeksi valikoituu julma huumepomo, jolla mainittua pätäkkää tuntuu riittävän niin, että ranteet notkuvat. Yllättäen kaikki ei menekään Strömsön mallin mukaisesti ja kaverusten keikkamatka muuttuu kylmäksi selviytymistaisteluksi huumepomon kätyreiden, karujen olosuhteidein ja omien lojaliteettien sekä moraalisten periaatteiden ristipaineessa.
Kommentit
Kaikesta yrityksestä, rautaisen ammattimaisesta teknisestä tekemisestä ja kokeneista näyttelijöistä huolimatta ohjaaja J.C.Chandorin elokuva jää aavistuksen vaisuksi, ontoksi, epätasaiseksi ja vain ihan päteväksi keikkapätkäksi. Elokuvan kulusta valtaosa kuluu viiden keskeisen henkilön ympärillä ja juuri tämä osuus näyttäytyy elokuvan suurimpana ongelmana, sillä henkilöhahmojen luonteiden syvyys, motivaatiot ja käytös elokuvan kuluessa jättävät hiomattoman ja jopa keskeneräisen teoksen tunteen. Pääpaino ohjaaja Chandorilla on näiden karujen karjujen ulkoisen olemuksen, fyysisen vahvuuden ja näyttävyyden korostamisessa, joka lajityypille ominaista toki onkin. Henkilöhahmojen käsikirjoittaminen tai ohjaus jättävät siis toivomisen varaa ja erityisesti kummeksuttaa eri hahmojen käytöksen ja moraalisen kompassin ihan satunnaisen tuntuinen heittely kohtauksesta toiseen. Vaikuttaa aivan siltä, että käsikirjoituksessa olisi ollut isoja aukkoja hahmojen välisten suhteiden käsittelyssä ja aivan kuin hahmojen välistä interaktiota olisi kohtauksittain jopa improvisoitu välittämättä ristiristaisuuksista elokuvan muihin kohtauksiin. Pitkäjänteinen selkeys puuttuu vaikka hahmojen välien selvittelyyn käytetäänkin jopa kosolti aikaa elokuvan kestosta. Hiotuimmiksi kohtauksiksi muodostuvat toiminnalliset ja erämääselviytymiseen painottuvat kohtaukset, mutta draamalliset kohtaukset ontuvat; eivät pahasti, mutta riittävästi luodakseen kiusallista epäsuhtaa elokuvan eri osa-alueiden välille.
Näyttelijöiden tekeminen on selkeää ja johdonmukaista, mutta isohkon joukkion tekemisissä kukin joutuu taistelemaan ajasta linssin edestä. Elokuva on jaettu selkeästi kolmeen osioon, mutta osioiden erilaisen sisällön nivominen yhdeksi kokonaisuudeksi ei toimi. Osiot ovat toki tunnistettavasti saman juonikaaren osia, mutta kovin soljuviksi siirtymiä osiosta toiseen ei voi sanoa. Toisessa osiossa on varsin meneviä ja onnistuneesti realisoituneita – jopa suorastaan vaikuttaviakin – toimintakohtauksia, jotka selkeästi kertovat tekijöiden kiinnostuksesta toiminnallisempaan seikkailuun kuin mitä elokuva sitten lopulta kuitenkaan kykenee antamaan ulos. Toimintakohtausten jälkimainingeissa alkavat ongelmat, kun adrenaliinin nostattama syke laskee alas ja elokuva etenee kolmanteen osioonsa, jossa hieman jopa yllättäen hahmojen väliset ristiriidat nostetaan jalustalle kiivaan takaa-ajon ja erämaaselviytymisen sivutuotteina. Antisankarien kavalkadiksi nousevan osion harmillisimpana yksittäisenä seikkana tekijät kuitenkin väen väkisin yrittävät maalata ns. keskeisten hahmojen kruunua empatian sädekehäksi luoden vakavaa ristiriitaa hahmojen eettisten ja moraalisten valintojen joukkoon elokuvan ensimmäisten kahden jakson aikana. Tekijät eivät ole ryöstö- ja likvidointiteemastaan huolimatta kuitenkaan sitten halunneet antautua maailmaan, jossa elokuvan ns. pahisten ja hyvisten välillä ei ole kovinkaan paljon harmaata välialuetta. Sellaiseen maailmaan, joka on tehnyt esim. Quentin Tarantinosta (vaikka Reservoir Dogs (1992)), Sergio Leonesta (Il buono, il brutto, il cattivo [The Good, The Bad and The Ugly] (1966))) tai vaikka Brian de Palmasta (Scarface (1983)) suosikkeja rankemman elokuvakuvaston ystäville.
Yhteenveto
Ihan menetteleväksi keikkaelokuvaksi kääntyvä toiminnallinen pätkä pelaa hieman kyseenalaisin moraalisin kortein esitellessään sotilashahmojensa taustoja, tarjotessa julman huumeparonin likvidoinnin ryöstön moraalisena vaimentimena ja lopulta kuitenkin siirtäessä keskeiset hahmonsa vain ja ainoastaan ahneuden ammattilaisiksi. Ristiriitaisista moraalisista lähtökohdista huolimatta joukkion tekosien seuraaminen etenee teknisesti taitavasti, hyvin kuvattuna ja sopivan jouheana. Rouheaa estrogeenitöntä äijäilymusiikkia tarjotaan korostamaan miehistä maailmaa Fleetwood Mac:sta Metallicaan ja CCR:stä Panteraan. Elokuva jää kuitenkin osiensa summaa vaatimattomammaksi, kun sen etenevän kerronnan alla ei ole kokonaisuutta tarpeeksi määrittävää ja sitovaa ns. punaista lankaa.
Ohjaus:Norman J.Warren Käsikirjoitus:Hayden Pearce, Fracer Pearce, Norman J.Warren Tuotantomaa:Iso-Britannia Kieli:englanti Budjetti:olematon Arvioitu:elokuu 2022 Arvioidun version pituus:93 minuuttia Ensi-ilta Suomessa:ei valkokangas ensi-iltaa Suomessa
Johdanto
Kauhu-, tieteis- ja jännityselokuvien kohdalla Italia ei ollut suinkaan ainoa maa, jossa kukoistanut, Atlantin takaista maailmaa haastava ja monipuolinen elokuvateollisuus lakastui liki olemattomiin 1980-luvulla aiempien vuosikymmenten menestyksestä. Iso-Britannian jättistudioiden Hammer ja Amicus hiljattainen häviäminen jätti maahan tuntuvan ja näkyvän vajauksen erityisesti kauhu-, tieteis- ja jännityselokuvien rintamalla sekä elokuvien rahoituksessa että tekijöissä. Monethan noiden tunnettujen studioiden tekijämiehistä ja -naisista eläköityivät samaa tahtia studioiden kanssa. Varsinaisten kauhuelokuvien kohdalla lopulta vain kourallinen kokonaan brittiläistä alkuperää olevia elokuvia pääsi maassa edes teatterilevitykseen saakka koko vuosikymmenen aikana. Esimerkkeinä mainittakoon vaikka Harry Bromley Davenportin elokuva Xtro (1982), Tobe Hooperin elokuva Lifeforce (1985)[x], Neil Jordanin elokuva The Company of Wolves (1984), George Pavloun elokuva Rawhead Rex (1986), Ken Russellin elokuva Gothic (1986), Donald Cammelin elokuva White of the Eye (1987), ja vaikkapa Clive Barkerin elokuva Hellraiser (1987) – Xtron kohdalla lisäksi tämäkin oli vaikeaa, kun eri alueilla filmikopioita poltettiin ja teatteriesityksiä peruttiin Thatcherin valtakauden moraalilakien vuoksi. Valtaosa brittien 1980-luvun muutoinkin vähäisestä kauhuelokuvatuotantojen määrästä päätyi lopulta suoraan videolevitykseen ja sitä kautta unholaan tai kauhuelokuvan harrastelijain kauhisteltaviksi ja varsin usein myös hihiteltäviksi. Koko vuosikymmenen aikana maasta ponnisti yhteensäkin vain jokusen kymmentä kauhu-, tieteis- ja jännityselokuvaa sekä toki muutama yhteistuotanto (esimerkiksi Alan Parkerin elokuva Angel Heart (1987), John Landisin elokuva An American Werewolf in London (1981) sekä Stanley Kubrickin elokuva The Shining (1980)). Aika karua, kun miettii minkälaisen perinnön Amicus– ja Hammer-studiot jättivät jälkeensä.
Juonitiivistelmä
Kuuden nuoren joukkio (Lesley, Tom, Rick, Spud, Janet ja Carol) koomailee jossakin eteläisen Englannin rannikkoseudun lomakohteessa ja ajautuu paikallisessa rantativolissa hankaluuksiin muutaman paikallisen kanssa paeten tilanteesta purjeveneellä. Paatti osoittautuu merikelvottomaksi pohjakosketuksen jälkeen ja joukkio ainoaksi vaihtoehdoksi jää rantautua paikalliselle saarelle. Saarella joukkio törmää vanhahtavaan Grand Island Hotel -nimiseen hotelliin ajatellen, että koettelemuksista voisi hiljaksiin päästä eroon. Mitä vielä … show vasta alkaakin tästä, kun käy ilmi, että hotelli – ja itse asiassa – koko saari tuntuu olevan kovasti nuoria vastaan ja merkillisesti hotellin henkilökunta ja asukkaat eivät oikein tunnu pysyvän näkyvissä…
Kommentit
Amerikkalaisten kollegoiden innostuttua kunnolla varaamaan kalentereistaan kauhuelokuvilleen nimiä John Carpenterin Halloween (1978) -elokuvan suosion jälkimainingeissa, ei optioita oikein enää ollut käytettävissä Norman J.Warrenille 1987, kun Bloody New Year ristittiin. Uusi vuosi ehdiittin käyttää jo Emmett Alstonin elokuvassa New Year’s Evil (1980). Eipä sekään toki mitään haittaa, sillä Norman J.Warrenin elokuvassa on muutoinkin kovasti viittauksia aiempien tekijöiden parempiin elokuviin. Myös nimiöinnin kanssa kävi niin, että mainittu Emmett Alstonin keskeinen teos pieksee ilmat pihalle Warrenin yritelmästä. Tässä kohtaa viimeistään (ainkin kauhuelokuviin perehtynyt) lukija arvanneekin minkälainen sontaläjä Norman J.Warrenin elokuva oikein onkaan.
Elokuvan keskiössä on juoni, jonka mukaan saarella on aikaisemmin tapahtunut kenkku tutkateknologiaan liittyvä onnettomuus. Sen seurauksena saari asukkaineen on jäänyt jumiin jonkinlaiseen toistuvaan aikahäiriöön, joka samalla on muuttanut saaren asukkaista osan näkymättömiksi (tietenkin!). Lisäksi porukka on muuttunut luonteiltaan aiempaa ikävämmiksi – murhanhimoisuuteen saakka – ja fyysisiltä ominaisuuksiltaankin vähintäinkin poikkeaviksi. Joo. Elokuvan rakenne keskittyy lähinnä seuraamaan pelokkaiden nuorten aivotonta säntäilyä saaren eri osissa. Rannalla, metsissä, niityillä, rakennuksissa ja pelloilla. Toisinaan jokin avattu ovi johtaa odottamattomiin lokaaleihin ja toisinaan pakoilla pitää saaren asukkaiden lisäksi tivolista perään lähteneitä lättähattuja. Nuorten käytös heidän havaitsemiinsa tilanteisiin on parhaimmillaankin hämmentävää ja pahimmillaan sitä hämmentävyyttä sotkee vielä haulikkoammuntamainen editointi, jossa tekijäporukkaa ilmeisesti toivoo tsägällä onnistuvansa tekemään yhden onnistuneen kohtauksen. Ei kannata kuitenkaan henkeä pidätellä, sillä tässä piinallisen pitkäveteisessä juoksenteluorgiassa löytyy tarkalleen yksi jännittävyyteen asti nouseva kohtaus. Kyseessä on kohtaus, jossa nuorten elokuvateatterissa katsomasta mustavalkoisesta kauhuelokuvasta irtautuu yksi elokuvan hahmoista kuristamaan erästä nuorista. Kyseessä lienee tällaisen mekanismin varsin varhainen käyttö kauhuelokuvan saralla (ja siten mekanismi, jonka lopulta erityisesti Hideo Nagatan elokuva Ringu (1998) nosti suuren yleisön kartalle, mutta jota toki David Cronenberg käytti varhaisemmin elokuvassaan Videodrome (1983) ja Chuck Russell saman vuoden elokuvassaan A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors (1987)).
Elokuvan efektit ovat kauniisti sanottuna vaatimattomia ja ne olisivat näyttäneet jo 1950-luvulla ihan tavanomaisilta. Vähän kuivahtanutta puuroa poskeen sekä nokea silmien alle ja johan näyttääpi saarelainen kenkulta. Varsinaisia veriefektejä ei oikeastaan ole ollenkaan ja äänipuolellakin keskitytään joutavaan kirkuiluun sekä BBC:n sitcomeista mahdollisesti varastettuihin purkitettuihin nauruihin, kun näkymättömät saarelaiset jahtaavat nuorukaisia pitkin poikin mantuja. Näkymättömissä antagonisteissa on sellainen kätevä puoli, että riittää kun joku tuotantoassistentti heiluttelee vähän pajukkoa kameralle niin johan siitä pitäisi välittyä katsojalle mielikuva, että juu siellä ne näkymättömät saarelaiset nyt varmaan ovat piknikillä pajukossa. Rahaa säästyy, kun ei tarvitse edes puurolla maskeerata porukkaa; eri kätevää. Näyttelijöiden puuhastelua karmeampaa seurattavaa on heidän suuhunsa istutettu idioottimainen dialogi, joka tahattomasti muuttaa paikoin elokuvan hirvittävästä tylsyyden piinasuosta komedialliseksi, kun sanottava asia tai tapa sanoa se eivät mitenkään luontevasti istu omaan ympäristöönsä. Tästä lienee seurausta elokuvan nauttima vähäinen kulttimaine.
Yhteenveto
Norman J.Warrenin älyvapaassa nollabudjetin ”elokuvassa” on muun umpipölhön dialogin ohessa eräs yksittäinen kohta, joka tiivistää elokuvan sisällön vallan mainiosti tätä vuolasta arvostelua terhakammin kahteen virkkeeseen: ”I’m sorry I snapped at you. It’s just that suddenly everything seemed so stupid…”.
Ohjaus: Antonin Baudry Käsikirjoitus: Antonin Baudry Tuotantomaa:Ranska Kieli: ranska Budjetti:noin 22 miljoonaa USD Arvioitu:kesäkuu 2020 Arvioidun version pituus: 116 minuuttia Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa
Johdanto
Sukellusvene-elokuvien kirjo on pitkälti jännitys- ja sotakuvausten valtaama. Elokuvien tekijät ovat tarttuneet aiheeseen likipitäen siitä saakka, kun sukellusveneet otettiin käyttöön, koska sukellusveneen luontainen suljettu tila tarjoaa automaattisen eristyksen elementin, klaustrofobinen ympäristö antaa kiehtovan lisäsilauksen ja tiukasti koneen osien lailla toisiinsa sidottu miehistö upeasti lisää mahdollisuuksia tutkia myös toveruutta, petturuutta ja sankaruutta hädän hetkellä. Vaikka sukellusvene on tärkeässä roolissa kaikkiaan noin puolessatoistasadassa kokopitkässä kautta aikain, osassa elokuvia kuitenkin keskitytään aivan johonkin muuhun (Richard Fleischer elokuvassa Fantastic Voyage (1966)), puuhaillaan oikeastaan batyskafien tai sukelluskellojen eikä niinkään sukellusveneiden kanssa (James Cameron elokuvassa The Abyss (1989)[x]), käytetään sukellusveneitä vain ohuina juonen välikappaleina (Lewis Gilbert elokuvassa The Spy Who Loved Me (1977), se sukellusvene on sitten kumminkin lähinnä fiktiivisen teknologian alustana (Stephen Norrington elokuvassa The League of Extraordinary Gentlemen (2002)) tai lyödään koko touhu täysin lekkeriksi vailla huolta huomenesta (David S. Wardin elokuvassa Down Periscope (1996)). Varsinaisesti sukellusveneisiin kokonaan sijoittuvia tai ainakin pääosin sukellusveneitä käsitteleviä elokuvia onkin sitten jo huomattavasti vähemmän.
Varsinaisesti sukellusveneitä (tai niiden miehistöjä) tai sukellusveneiden operaatioita käsittelevistä elokuvista se kuuluisa ns. suuri yleisö – ainakin länsimaissa – tuntenee lähinnä ne muutamat isojen näyttelijöiden ja isojen budjettien jännityselokuvat, jotka kahmivat katsojia laipioidensa sisälle. Näitä ovat esimerkiksi Rock Hudson ja Ernest Borgnine John Sturgesin elokuvassa Ice Station Zebra (1968), Gene Hackman ja Denzel Washington Tony Scottin elokuvassa Crimson Tide (1995), Matthew McConaughey, Bill Paxton ja Harvey Keitel Jonathan Mostowin elokuvassa U-571 (2000), Jürgen Prochnow Wolfgang Petersenin elokuvassa Das Boot (1981), Sean Connery ja Alec Baldwin John McTiernanin elokuvassa The Hunt for Red October (1990), Glenn Ford ja Ernest Borgnine Joseph Pevneyn elokuvassa Torpedo Run (1958), Clark Gable ja Burt Lancaster Robert Wisen elokuvassa Run Silent, Run Deep (1958) ja Harrison Ford Kathryn Bigelowin elokuvassa K*19 Widow Maker (2002). Antonin Baudryn esikoispitkänä ohjaaman ranskalaisen sukellusvene-elokuvan Le chant de loup:n ei ollenkaan tarvitse hävetä ylläolevan listan vierellä, vaikka nimirooleissa ei olekaan kansainvälisiä A-listalaisia ja vaikka osa elokuvan kuvaamista tilanteista ei kestäkään syvemmälle menevää analyyttistä tarkastelua. Samalla yllä esimerkinomaisesti mainittujen elokuvien kavalkadi tiivistää myös Baudryn elokuvan teemoiltaan samaan joukkoon: kriisitilannetta yhden sukellusveneen miehistön näkökulmasta tässä käsitellään jännitys- ja sotaelokuvien elementtien kautta.
Juonitiivistelmä
Euroopan Unionin ja Venäjän suhteet ovat jäätävän kauden jälkeen ajautumassa pois rauhan ajasta ja Ranska käyttää ydinaseilla varustettua sukellusvenearsenaaliaan aktiivisemmin näyttäen Venäjän suuntaan olevansa tosissaan. Sukellusvene Titanea komentaa Grandchamp (Reda Kateb) ja sen kaikuluotauksesta vastaavana teknikkona operoi Chanteraide (François Civil). Syyrian sodan pauhatessa maan päällä, Ranska lähettää Titanen operoimaan Syyrian edustalle osana arkaluontoisia operaatioita. Tällaisessa operaatiossa Chanteraide kohtaa häntä hämmentävän vedenalaisen signaalin. Se paljastuu lopulta vihamieliseksi sukellusveneeksi, joka paljastaa Titanen lähistöllä olevalle sotalaivalle. Titane selviää operaatiosta kotisatamaan, mutta signaali jää vaivaamaan Chanteraidea. Venäjän lopulta hyökättyä Suomeen, Ranska lähettää Titanen entisen miehistön komentajineen kriisialueelle. Chanteraiden herkkää kuuloa kaivataan jälleen, kun kriisi kärjistyy ydinaseilla kalisteluksi ja uhkaa suistaa koko maanosan ydinsotaan …
Kommentit
Koko maailman kohtalo roikkuu yhden henkilön kuulon varassa. Sukellusvene-elokuvissa on siinä määrin usein käytetty hyperherkkäkuuloisten kaikuluotainanalyytikoiden kuuloa juonenkuljetuksen avainelementtinä (tai osana ns. katsoja-surrogaattia, jolloin elokuvan teknistä jargonia esitellään samalla katsojalle kuin jollekin elokuvan henkilöhahmolle), että kyseessä on vahvasti sukellusvene-elokuvien kiusallisimpia kliseitä. Hitsi, David S. Wardin elokuvassa Down Periscope (1996) asialle jo naureskeltiin aiheestakin, kun ”Sonar” Lovacellin (Harland Williams) kuulo oli niin hyperherkkä, että hän pystyi kuuntelemaan, miten paljon ja tarkalleen mitä kolikoita toisessa sukellusveneessä tipahti lattialle ja miten kollega toisella kannella kävi virtsalla. Hyperherkkien kaikuluotainvelhojen kanssa tässäkin elokuvassa nyt totta vieköön sitten pelataan ja vieläpä se on viety elokuvan keskeiseksi elementiksi. No se ei toki ole elokuvan ainoa klisee. Kliseistä huolimatta Antonin Baudryn esikoisohjaus on vetreä ja piristävä poikkeus. Ranskan historian kalleimpiin elokuvatuotantoihin 20 miljoonan euron budjetillaan kuuluva elokuva on teknisesti taitava, selkeästi ja tehokkaasti visualisoitu, oivallisesti näytelty ja erityisesti hyvin käsikirjoitettu draamallinen jännityselokuva. Elokuvan sukellusveneiden sisätiloihin sijoittuvat kohtaukset tuntuvat varsin autenttisilta, joka tietenkin johtuu siitä, että ne pitkälti kuvattiin suoraan mainittujen sukellusveneiden sisätiloissa. Se on paitsi teknisenä suoritteena huikea saavutus, myös oivallisesti kykenee taltioimaan sukellusveneiden sisätilojen klaustrofobisen tunnelman.
Ohjaaja jaottelee elokuvan kulun taidokkaisiin osioihin, joilla jaotteluilla hän saa sekä ajallista että paikallista tilaa esitellä ja perustella päähahmo Chanteraide asiaan kuuluvalla syvyydellä. Chanteraiden hahmo on kuitenkin elokuvan keskeinen suorittaja ja siksi on erityisen tärkeää, että Baudry ei sorru laventamaan vähemmän tärkeiden hahmojen kavalkadia sen enempää. Ohjaajille tämä tiivistäminen tuntuu olevan poskettoman vaikeaa ja liian usein tekijät sortuvat esittelemään lopulta tarinan kannalta turhia minuutteja kaivellessaan sivuhahmojen elämäntarinoita esille.
Yhteenveto
Raikas ja ajankohtainen ranskalainen sukellusvene-elokuva ei pelkää ottaa maailman poliittisesta tilanteesta kiinni ja laventaa tilanteiden kulkua kohti katastrofia. Se ei myöskään arastele piikitellä liittolaismaita eikä omaa maataan samalla hyläten propagandaan kumartavan yltiöpatrioottisuuden, joka niin kovin usein värittää sotaelokuvia. Puutteistaan huolimatta ohjaaja Antonin Baudryn ensimmäinen kokopitkä on kypsä, toimiva, hyvin näytelty, tiiviisti käsikirjoitettu ja ennen kaikkea pahuksen tehokas jännityselokuva sukellusveneiden maailmasta.
Saksalainen aulajulisteiden sarja. Keskivahvaa valokuvapaperia. Koko A4. A set of lobby cards from Germany. Medium-strength photographic paper. Size is A4.
Verta pakkiin 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.