30 Days of Night: Dark Days (2010)

Ohjaus: Ben Ketai
Käsikirjoitus: Ben Ketai, Steve Niles
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Arvioidun version pituus: 92 minuuttia
Arvioitu: kesäkuussa 2011

30daysofnight2_primaryJohdanto

”Viimeinen nainen” (engl. The Final Girl) -käsite sai alkunsa 70-luvulla, mutta termin kehitti naisia ja naisten rooleja erityisesti slasher-elokuvissa tutkinut Carol J. Clover teoksessaan Men, Women, And Chain Saws: Gender In The Modern Horror Film (1992). Sillä tarkoitetaan elokuvan kulun aikana monella tavoin kasvavaa ja alunpitäen (usein ruskeaverikköä, ryhmän älykkäintä, hieman ujoa ja arkaakin) feminiiniä naishahmoa, joka pystyy murskautumaan irti ennakko-odotuksista ja nousemaan muiden ylitse kyvyillään, intuitiollaan ja kekseliäisyydellään, kohtaamaan elokuvan antagonistin loppukohtauksessa ja selviää sitten siitäkin hengissä kertomaan tarinansa. Aikaisemmin käsitettä käytettiin lähinnä ns. slasher-elokuvien yhteydessä, mutta sittemmin sitä on ruvettu käyttämään vaivatta muissakin lajityypeissä. Klassinen esimerkki on Jamie Lee Curtisin näyttelemä Laurie John Carpenterin elokuvassa Halloween (1978) ja ehkä ensimmäinen tai ainakin ensimmäisiä tämän käsitteen kanssa touhunnut elokuva on Bob Clarkin vuoden 1974 slasher  Black Christmas, jossa Olivia Husseyn näyttelemä Jess pistää kampoihin murhanhimoiselle kyttääjälle. Noiden vuosien jälkeen käsite on varioitu, tutkittu, purettu ja parodioitu väsyksiin saakka, mutta kieltämättä se on varsin voimakas elementti sitomaan erityisesti kauhuelokuvien katsojakuntaa samastumaan hahmoon, jonka pitää löytää keino selviytyä ylivertaisesta vastuksesta. Slasherien lisäksi valtavirtaelokuvien puolelta Sigourney Weaverin näyttelemä Ripley-hahmo Alien-elokuvista on varsin ikoniseksi noussut The Final Woman siitäkin huolimatta, että kaikki elokuvan roolihahmot oli alun perin kirjoitettu ilman ennakko-olettamaa sukupuolesta (ja mahdollisesti siksi elokuvan hahmot käyttävätkin toisistaan vain sukunimiä!). Ja on kyllä 30 Days of Night 2:n ohjaaja Ben Ketai tullut katsoneeksi Ripleyn edesottamuksia vimmatusti muistiinpanoja tehden.

Juonitiivistelmä

Vuosi on mennyt Barrowin tapahtumista (David Sladen elokuva 30 Days of Night (2007)) ja silloin leskeksi jäänyt Stella Oleson (tässä elokuvassa Kiele Sanchezin näyttelemä) lähtee hakemaan kostoa saatuaan kontaktin muihin revittyihin sieluihin, joiden elämän nämä inhat verenimijävampyyrit ovat kauttaaltaan tuhonneet kataluuksillaan. Pian on kasassa puolivampyyrin (niinpä tietysti, näitähän ei ole aiemmin nähty…) kaitsema muutaman hengen sissijoukkio, joka aikoo iskeä vampyyrien kuningattaren pesään leukaa myöten asti aseisiin varustettuina…

Kommentit

I am so sorry, but we do not feel that this script is good enough for a computer video game. But how about if you make a movie out of it instead?” Kokolailla näin on täytynyt mennä keskustelu tuottajien ja rahoittajien välillä. Käsikirjoitus on kuin suoraan railroad-tyyppisestä ampumispelistä, jossa pienten koukkujen kautta päähenkilö sidotaan tarinan ytimeen ja ohjataan tämä listimään alati kenkumpia vihuja. Loppupomoa unohtamatta. Myötähäpeää syntyy katsellessa sitä, miten tekijät pelaavat itseltään narratiivisia vaihtoehtoja pois ja joutuvat hämillään tyytymään vain jäljelle jääviin ratkaisuihin. Ratkaisut ovat loogisesti järkyttäviä ja välillä sitä ihmettelee, että mihin ihmeeseen katosivat ne ykkösosan lumoavan hurjat veitikat, jotka olemuksellaan jättivät pysyvän jäljen kauhumuistiin ja muuttivat omalta osaltaan vampyyrielokuvien kuvastoa aika laajalla pensselillä. Tämän kakkososan vampyyrit ovat pitkälti ns. ”hukassa”, koska ohjaaja ei ilmeisestikään omaa minkäänlaista visiota siitä, että mihin suuntaan hahmoja ja tarinaa pitäisi oikeastaan viedä ja kyvyt rakentaa tunnelmaa tarinan ympärille puuttuvat täysin. Suurta kitkaa hermonpäissä aiheuttaa se, että liki puolet elokuvan kestosta on puisevaa haahuilua hämärissä käytävissä ja kellareissa pyssyt tanassa ja lamput kiiluen – tai ehkä se on alitajuinen metafora sille, että elokuvan tekijätkin haahuilevat pimeässä yrittäen välillä saada jotakin merkittävää taltioitua kameralle.

Pääosan hahmon esittäjäksi on valikoitunut eri henkilö kuin ykkösessä. Stella Olesonia esitti David Sladen ohjaamassa verevämmässä ja väkevämmässä ensimmäisessä elokuvassa Melissa George, jonka roolityö oli keskeinen tekijä kyseisen elokuvan vetovoimassa. Eipä se mitään, vaikka Melissa ei ollut enää kiinnostunut, sillä Kiele Sanchez toimii ihan kohtuullisesti ja on riittävän valovoimainen pääroolia kantamaan ainakin tällaisessa tusinahalpiksessa. Rooli sinällään kuitenkin taas sitten on valitettavan tönkkö kombinaatio Zack Snyderin Dawn of The Dead (2004)[x] -elokuvan Ana (Sarah Polley) – ja Ridley Scottin Alien-elokuvien[x][x][x] Ellen Ripley (Sigourney Weaver) -hahmoista. Muiden suorituksista ei nyt merkittävää haittaa ole elokuvalle, kun onneksi ovatten melko vähäisesti esillä ja pääpahiksena hääräilevä Mia Kirschner sopii hyytäväksi verenimijäksi vallan mainiosti. Efektipuolella asiat ovat miten kuten kohdillaan, jos kohta vähänlaisesti katsojaa sitten kuitenkaan hemmotellaan varsin ilmeisten budjettirajoitteiden vuoksi. Kaikille vampyyrielokuvien tekijöille pitäisi tosin olla pakollisena pohjustuksena pikakurssi veren ominaisuuksiin. Tässä elokuvassa nimittäin tuo mystinen punainen kulta näyttää ja käyttäytyy kuin Lidlin mansikkamehu.

Loogiset ongelmat jäytävät tarinaa alusta asti ja kumuloituvat loppupomon kanssa mittelöintiin asti aivan liiallisiksi. Kliseitä marssitetaan esille toinen toistaan väistäen ja perinteitä kunnioittaen luonnollisesti se musta mies kuolee ensinnä. Vampyyrit ovat ihan toista maata kuin ykkösessä ja ilmeisesti heittopusseiksi alistetut tykinruokavampyyrit ovat olemassa vain siksi, että pyssyillä olisi jotain kohteita osuttaviksi. Loppukohtauksen kliseisyys on piste huonouden i:n päällä. Loppu olisi ollut ihan mukiinmenevä, jos viimeinen minuutti olisi jätetty kokonaan pois. Liuku yhdestä parhaimmista vampyyrielokuvista tällaiseen huttuun saa toivomaan, että nämä sarjakuvavampyyrit jätetään nyt pysyvästi uinumaan.

Yhteenveto

Toivottoman vuotava ja ongelmainen kakkososa hyytävälle David Sladen ohjaamalle vampyyrimätkimisleffalle 30 Days of Night (2007) alittaa riman ja saa toivomaan, että sitä ei olisi koskaan tehtykään tahrimaan Sladen ylivertaisen ykkösosan kruunua. Suoraviivainen tusinatöräyttely kurlaa esille kaikki mahdolliset kliseet mitä tällaiseen toimintapätkään vampyyreistä nyt ylipäätään voisi keksiä mahduttaa eikä se onnistu oikeastaan missään muussa kuin silloin tällöin näyttämään ihan kelvolliselta. Ohjaus on ponnetonta eikä mielikuvitukseton kuvauskaan asiaa mitenkään paranna. Satunnaisesti elokuvan tekijät sentään yrittävät nousta lajityypin keskikastiin kisailemaan, vaikka eivät siinäkään mainittavasti onnistukaan. Suositella voi vain niille keskiyön kumartajille, joille on ehta kunniakysymys kahlata läpi kaikki verenimijäelokuvat ikinä.

3/10.

Way of the Vampire (2005)

Ohjaus: Sarah Nean Bruce, Eduardo Durão
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Käsikirjoitus: Karrie Melendrez, Michael David Stewart, Sherri Strain
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 78 minuuttia
Arvioitu: 2008
Budjetti: noin 580000 USD

Johdantowayofthevampire_primary

Bram Stokerin tarinoista on tehty kirjaimellisesti tusinoittain elokuvia ja näistä kaikkein kuuluisimmasta hahmosta eli tietenkin kreivi Draculasta yksin pelkästään noin puolitoistasataa elokuvaa. Suurin osa kestää päivänvaloa yhtä hyvin kuin kuuluisa vampyyrilordi itse. Way of the Vampire -elokuvassa ei ole juurikaan mitään huomionarvoista jollei sen huonoutta oteta lukuun. Ohjaajakaksikko Sarah Nean Bruce ja Eduardo Durão tekevät kuitenkin kaikesta huolimatta totista työtä tämän elokuvan parissa, mutta parhaimmillaankin Way of the Vampire vain kuvittelee olevansa oikea elokuva. Elokuvan tekemisen taustalla olevia motiiveja on vaikea arvuutella, mutta julkaisuajankohta osuu pienimuotoisen vampyyrihalpisten syklin loppumetreille. Tämän syklin aloittajana lienee arvatenkin ollut Len Wisemanin kivasti menestynyt vampyyritoiminta Underworld (2003), jonka hyvää vastaanottoa epäilemättä yrittivät seuraavien parin vuoden aikana käyttää nämä pikkuhalpikset hyväkseen. Listalle mahtuvat vaikkapa Kevin Summerfieldin säälittävä Adventures of Young Van Helsing: The Quest for the Lost (2004), Darrell Roodtin murheellinen Dracula 3000 (2004), Vince D’Amaton Sheridan LeFenun Carmilla-klassikon rumasti raiskaava Vampires vs. Zombies (2004), Timur Bekmanbetovin kelvollinen venäjä-variantti Nochnoy dozor (Nightwatch, 2004),  Richard Brandesin Out for Blood (2004), Marty Weissin MA/action/vampire-hybridi Vampires: The Turning (2004) Patrick Lussierin Dracula III: Legacy (2005), Matthew Hastingsin outo hybridi Bloodsuckers (2005), Eric Brossin Vampire Bats (2005), Marc Morgensternin The Vampire Conspiracy (2005),  Jeff Centaurin kökköinen Blade-wannabe Shira: The Vampire Samurai (2005), Ron Hallin Blade-wannabe Vampire Assassin (2005), Charles Bandin Decadent Evil (2005) ja sokerina pohjalla  myös itse Uwe Boll ryhtyi näihin kekkereihin umpisurkealla tietokonepelistä-elokuvaksi virityksellä Bloodrayne (2005). Huh. Eikä lista varmaan ole kuin osittainen.

Juonitiivistelmä

Tohtori Abraham van Helsingin (Rhett Giles) pahin vastus – muuan tuttu verenimöijden aatelinen eli kreivi Dracula itse – on vihdoin päästetty päiviltä. Siitä innostuneena tohtori van Helsing siirtyy tuhoamaan maailman loppujakin  vampyyriolentoja tarkoituksenaan hävittää ne kaikki; olisihan maailma parempi paikka ilman näitä vekkuleita. Van Helsingin tiedossa olevista pesäkkeistä viimeisistä viimeisin vampyyrien joukkio majailee Los Angelesissa (kuinkas muuten) ja nämä veikkoset eivät tyydykään pelkästään lurkkimaan varjoissa. Katolisen kirkon van Helsingille myöntämän kuolemattomuuden myötä tohtori apujoukkoineen tuhoaa vampyyrin kerrallaan tavoitteena vapauttaa maailma vampyyrien ikeestä lopullisesti.

Kommentit

Elokuva jakautuu kahdelle eri aikakaudelle, joista kronologisesti ensimmäistä tullutta omaperäisesti kuvataan monokromaattisen linssin tai suotimien avulla. Mikään muu ei sitten muutukaan eli näyttelijöillä on aika lailla samat tennarit ja t-paidat 1800-luvulla kuin 2000-luvullakin. Jep jep. Helvetti pääsee valloilleen, kun vampyyriyhteisö alkaa taas kasvaa ja Van Helsing apureineen ryntää pelastamaan päivän. Siinäpä se sitten olikin. Ai niin ja siinä välissä herra Van Helsing opastaa jonkun koulun jumppasalissa temppeliritariapureitaan vampyyrien tappamisen jalossa taidossa. Tai siis ainakin kertoilee, miten se noin niin kuin teoriassa käy samalla kun taustalla yksi ”oppilaista” treenailee keltaisen vyön karatea itsekseen. Kauhutrilleri Way of the Vampire on vain paperilla, sillä sekä kauhu että trilleri kiertävät tämän teoksen yhtä kaukaa kuin vampyyri päivänvalon. Paitsi tietenkin parissakin kohtauksissa päivänvalo ei näemmä vampyyreja edes haittaa, vaikka sen pitäisi olla näille veitikoille peräti kuolemaksi. Ehkä kukaan näyttelijöistä, avustajista, ohjaajista tai tuottajista ei ”huomannut” tuotakaan pikkuista seikkaa elokuvanteon tiimellyksessä. Ugh. Näyttelijöiden sohellus on hirvittävää piinaa silmille. On vaikea kuvitella tuottajaporrasta, joka sitoutuu tällaisen elokuvan tekemiseen, mutta vielä vaikempi on arvuutella mitä ihmettä levittäjäporras on miettinyt salliessaan teoksen jakelun eteenpäin. Tämä olisi pitänyt pitää ehdottomasti arkistojen kätköissä tuomiopäivään asti. Elokuvan tuotantoarvot muistuttavat kankkuspäivän kolkkoutta ja leikkaus ja äänitys kuvauksesta puhumattakaan ovat täydellisen ala-arvoisia. Dialogi kuulostaa suoraan kadulta studioon tempaistujen mattimeikäläisten teennäiseltä ähinältä ja dialogin sisältö on yhtä kaukana uskottavasta kuin Dracula Jeesuksesta. Elokuvassa on myös muutama säälittävä toimintakohtaus, mutta näyttelijöiltä puuttuu sekä koordinaatiota, uskottava koreografia että tarvittava fysiikka näyttääkseen edes lukion ilmaisutaidon harjoitustyöltä. Ohi kohteistaan metrikaupalla menevät nyrkit, Tiimarin muovisten tekohampaiden väläyttely kesken kaiken ja säälittävän näköinen palloilu kesken kovan tohinan ovat aivan normaalia ja tavanomaista tämän elokuvan kohdalla.

Yhteenveto

Way of the Vampire ei onnistu missään vaiheessa luomaan minkäännäköistä nostetta tai tutinaa tarinaansa ja suspensiosta sen tekijät ovat varmaan kuulleet mainittavan TV-Week-lehden sivuilla. Kun tämän kaiken päälle upotetaan vielä käsittämättömän huono äänimiksaus ja toimintakohtauksien hirvittävä huoltikkasyntikkapoppi, niin käteen jää vain toivomus siitä, ettei koskaan enää näe mitään samojen tekijöiden tuotantoja. Jopa vannoutuneiden vampyyrifriikkien kannattaa suosiolla ohittaa, sillä tästä pätkästä saa samanlaisen olon kuin puisella vaarnalla itseään sydämeen hakkaamalla.

1/10.