Spectral (2016)

Ohjaaja: Nic Mathieu
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Ensi-ilta Suomessa: 9.12.2017 Netflixissä; ei teatterilevitystä
Käsikirjoitus: Nic Mathieu, Ian Fried
Arvioitu: marraskuu 2017
Arvioidun version pituus: 107 minuuttia
Budjetti: noin 70 miljoonaa USD
Kieli: englanti, venäjä, slovenia, romania

Johdantospectral_primary

Ei se harvinaista ole, että lajityyppinsä sisällä merkittäviksi muuttuneista elokuvista yritetään ammentaa kaikkea mahdollista oppia analysoimalla, kopioimalla, plagioimalla, imitoimalla ja jopa ryöstämällä. Turkkilaisten oman miehen Çetin Inançin vuonna 1982 ohjaama hilpeä Dünyayi Kurtaran Adam (Turkish Star Wars) nosti ryöstöviljelyn ihan omiin sfääreihinsä pöllimällä sekä kuvamateriaalia että äänimateriaalia suoraan sellaisenaan; jopa kuvasuhde menee hellyyttävästi pieleen ryöstetyissä kohtauksissa. Länsimaissakin kopiointia sattuu ihan tämän tästä sekä juonikuvioissa, kohtauksissa että suoraan ryöstetyissä materiaaleissa. Esimerkiksi massamaakari Fred Olen Rayn terroristielokuva Critical Mass (2001) varastaa ihan kelpo minuutteja kuvamateriaalia suoraan James Cameronin Terminator 2 (1991) -elokuvasta, mutta koska se ei jostain syystä riitä, mukaan on sotkettu vielä kohtauksia Ronald Emmerichin elokuvasta Universal Soldier (1992). Nic Mathieun Spectral puolestaan ei varasta yhtään kuvamateriaalia mistään, mutta sen juoni on suoraakin suorempi adaptaatio James Cameronin elokuvasta Aliens (1986). Jotakin kopion laadusta kertoo se, että sen alkuperäinen tuottaja Universal Pictures -studio ei nähnyt elokuvassa potentiaalia edes rajoitettuun teatterikierrokseen ja myi valmiin lopputuotteen eniten tarjonneelle. Ostaja oli Netflix, jonka palvelun kautta elokuva sitten jaeltiin. Ihan joka päivä ei Universalin kaltainen toimija sylje elokuvaan peräti 70 miltsiä ja totea jälkikäteen, että eihän tätä voi edes laittaa teatterilevitykseen.

Juonitiivistelmä

Moldovassa muhii. Epäjärjestys pääkaupungissa on edennyt siihen pisteeseen, että kaupungin keskustan alle rakennetussa hyper-dyper-huippusalaisessa tutkimuskeskuksessa tehtävän tutkimushankkeen tilanne on karannut hyppysistä. Paikalle läheiseen amerikkalaisten tukikohtaan lennätetään CIA:n ja armeijan avuksi Yhdysvaltain puolustushallinnon tulevaisuuden teknologioiden tutkimuskeskuksesta salamyhkäiseen teknologiaan perehtynyt tiedemies tohtori Mark Clyne (James Badge Dale) setvimään riistäytynyttä tilannetta, joka uhkaa paitsi koko alueen niin myös ilmeisesti koko planeetan tulevaisuutta. Clyne saa selville, että alueella on vapaalla jalalla eräänlaisia vihamielisiä haamuja, joiden edessä tavallisten armeijoiden perinteiset taktiikat ja ammukset ovat turhia. Kenttätehtäviin kovapintaisen kokeneen sotilasryhmän kanssa lähtevä Clyne joutuu pian tositoimiin olentoja vastaan ja pääsee testaamaan kehittämänsä teorian pohjalta kyhäilemänsä aseen toimivuutta olentoja vastaan. Riistäytyykö tilanne kokonaan käsistä vai pystyykö Clyne miehineen estämään koko planeetan tuhoutumisen ylivoimaisen ja ylivertaisen vastustajan edessä?

Kommentit

Onhan se kerrassaan hämmästyttävää, että elokuvan tekijät kopioivat juonirakenteen kokonaan – jopa osa kohtauksista on suoria lainoja – toisesta elokuvasta ja siltikin onnistuvat jättämään omaan lopputuotteeseensa järkyttäviä loogisia aukkoja, joista haamut liihottavat iloisina läpi. Elokuva on yhtä täyttä kliseiden kavalkadia, jota täplittävät suorat kohtauslainat, murheellisen ponnettomasti poukkoileva dialogi, ammottavat aukot elokuvan sisäisessä logiikassa ja varsin hyvin – isolla rahalla siis – onnistuneet tietokoneilla pykätyt erikoisefektit. Supersalainen aselaboratorio? Jep. McGyverinkin nurkkaan häpeämään taidoillaan lähettävä tiedemies, josta kuoriutuu kaikki pelastava sankari? Jep. Ilkeä taustaorganisaatio, jonka todelliset tavoitteet ja puheet ovat räikeässä ristiriidassa keskenään? Jep. Ajankulussa ilmenevät ristiriidat ja aukot, joista ilmeisesti kenenkään ei pitäisi välittää, koska scifileffa haamuilla? Jep. Vihut uhkaavat maailmaa ja amerikkalaiset sankarit lähetetään pelastamaan päivä? Jep. Ylivertaisen vastustajan kumoamiseen tarvitaankin lopulta vain kunnon motivaatiopuhe? Jep. Scifi-tiedemiehen fyysistä kenttäkuntoisuutta arvostelevat ylimieliset sotilaat, jotka lopulta nöyrtyvät ymmärtämään oman rajoituksensa? Jep. Kunnon McGyver kehittää nollasta superteknisen vihujen tuhovekottimen ja onnistuu sarjatuotantomonistamaan sen koko köörille? Jep jep ja jep.

Mielenkiintoisesti elokuvan visuaalinen ilme, sen kohtausten jatkumot ja äänien ja kuvan ykseys ovat kaikki toisistaan irrallisia elementtejä. Elokuvan kerronnassa irrallisen tuntuisia palasia liimataan yhteen ahtaissa sisätiloissa kuvatuilla dialogikohtauksilla antaen helposti sellaisen vaikutelman, että elokuva on kyhätty yhteen yhdistelemällä erilaista sopivaa kohtausmateriaalia dialogiliimalla. Seurauksena dialogi ei tunnu ensinkään luonnolliselta henkilöhahmojen keskinäiseltä keskustelulta vaan ainoastaan pakotetulta kommentaarilta, jonka ainoa funktio on selittää katsojalle, että miten hitossa tästä kohtauksesta päästiinkään tähän seuraavaan kohtaukseen. Visuaalinen identiteetti rakentuu lähinnä muutamien tietokone-efektien varaan ja ohjaaja Nic Mathieun oma kädenjälki jää muiden tekijöiden muiden elokuvien kohtausten vaisuksi toisintamiseksi. Leikkaus on toisinaan suht sujuvaa, mutta välillä lainaa turhan paljon tietokonepelien maailmasta: tietokonepelien interaktiivisessa pelikerronnassa hyväksi koetut ratkaisut eivät välttämättä kovin hyvin istu elokuvaformaattiin.

Aivan ilmeisen selvää on se, että pääosa budjetista tuli käytetyksi niihin haamuefekteihin ja sodan runteleman kaupunkitantereen taikomiseksi tietokoneen keskusmuistista visuaaliseen muotoon. Efektit ovat paikoin varsin eteviä ja taas paikoin kovin vahvasti tietokonepelimäisiä, vaikkakin silti näyttäviä. Hyvinkin helposti on spekuloitavissa, että tällaisten efektien arvostus on sidottu vahvasti juuri tähän ajan hetkeen, joten vaikea on kuvitella elokuvan efektien tuntuvan miltään muulta kuin surkuhupaisilta joidenkin vuosien tai vuosikymmenien kuluttua. Kertokäyttöviihteen efekteiksi toki kelvollisia, mutta tuollaisen budjetin hintalapulla eipä se nyt millensäkään yllättävää ole, että rahalla saa ja hevosella pääsee.

Yhteenveto

Joskus sitä tulee ajatelleeksi sellaisia ajatuksia, että useamman kymmenen miljoonan taalan budjetilla voisi olla kohtuullista odottaa elokuvakäsikirjoituksen pitävän sisässään rahtusen muutakin kuin muualta lainattua. Sitten tulee nähneeksi jälleen yhden suurella rahalla tehdyn kopion takavuosien merkkiteoksesta. Tällä kertaa siis Cameronin Aliens (1986) saa kyseenalaisen kunnian olla se kopioitava. Ei se kyllä ainut ole vaikkakin keskeinen ja onhan se kymmenien miljoonien budjetilla aikaansaatua lopputuotetta katsomalla suorastaan ällistyttävää, että tekijät eivät ole viitsineet vaivautua muuttamaan kopiointivimmassaan edes perusasetelmia lukuisista kohtauksista. Vaikka Nic Mathieun tieteissotaelokuva tarttuu kiintoisiin lähtökohtiin, se ei kuitenkaan osaa naiivia  jenkki pelastaa maailman haamuilta!– lopetusta kummemmin tutkia tai lähestyä premissiä. Kuinka monta kertaa olemmekaan nähneet salassa operoivien asetutkijoiden hyppysistä karanneen tutkimuksen johtavan mittavaan katastrofiin, jonka lopulta amerikkalaissankari selvittää vaikka teipillä ja paristoilla? Kohderyhmää on haastavaa hahmottaa: toimivien ajatuselimien haltijoille elokuva ei tarjoa kuin korkeintaan hetkellisen irtautumisen arjesta popkornin ääressä, kovaksikeitetyille tieteiselokuvien harrastajille typerät kliseet ja pseudotiedemiehiltä karanneet diibadaaba-perustelut sopisivat korkeintaan hersyvän parodian aineksiksi ja toimintaelokuvaa laajalla rintamalla jo nähneille katsojille elokuva ei tarjoa mitään uutta.

3/10.

BloodRayne (2005)

Ohjaus: Uwe Boll
Käsikirjoitus: Guinevere Turner
Tuotantomaa: USA/Saksa
Arvioidun version pituus: 95 min
Arvioitu: lokakuu 2010
Ensi-ilta Suomessa: ei teatteriensi-iltaa Suomessa
Budjetti: noin 25 miljoonaa USD

Johdantobloodrayne_primary

Tietokone/konsolipeleistä elokuviksi käännettävien teosten marssi saa jatkuvasti lisää osallistujia. Ohjaaja Uwe Boll on jopa profiloitunut tumpeloimaan peleistä elokuvia haaskabudjeteilla, mutta Bloodraynen kohdalla Boll sai sentään käyttöönsä tuhlattavaksi hulppeat 25 miljoonaa taalaa. Eräs keino yrittää vetää yleisöä on haalia mukaan jokunen tunnetumpi nimi ja Bollin erikoisuutena onkin ollut starojen kiinnittäminen sivurooleihin. Boll toimii nimittäin niin, että roolituksiin ei mietitä ketään tiettyä henkilöä ja vasta kuvausten aattona tarkistetaan, että mahtaisikohan joku rahantarpeessa oleva tähti tai tähtönen lähteä pikaiselle kuvauskeikalle. Tällä kertaa koukkuun on tarttunut Michael Madsen ja Ben Kingsley sekä vielä kuvausten aikaan nousussa oleva lihaskimpputähtökäinen Michelle Rodriguez (joka on sittemmin saanut paljonkin nostetta) ja joukko muitakin nimiä. Bloodraynessa ovat kohdallaan vain lavasteet ja tuotannolliset arvot, mutta tarinan karmeutta ja ohjauksen ontumista ne eivät pysty alleen peittämään, vaikka Uwe Boll kierrättääkin katsojan suuntaan paljon pikkukivaa silmille. Vähän kuin Paul W.S. Andersoninkin ohjaukset myös Uwe Bollin elokuvat usein näyttävät puitteiltaan kelvoilta, mutta karkkipinnan puraisu paljastaa ikävän sivumaun.

Juonitiivistelmä

Rayne (Kristanna Loken) on puoliksi vampyyri, puoliksi ihminen, joka janoaa kostoa vampyyrilordi Kaganille (Ben Kingsley). Kagan puolestaan murhasi Raynen äidin tämän ollessa vasta pikkuinen taapero ja Rayne todisti tapahtuman omilla silmillään piilopaikastaan. Raynen apuna Kaganin kukistamiseen tähtäävissä toimissa häärii salaseura, jota johtaa Vladimir (Michael Madsen). Kaganilla puolestaan on hallinnassaan kätyreitä ja dekadentteja aatelisia. Sitten etsitään vastustajia ja mätkitään näitä turpaan. Ja kun tilanne rauhoittuu, kaavassa kuuluu edetä ”lopputaisteluun” (Boss Monster) Raynen ja Kaganin välillä. Voittaja ratkeaa tutulla kaavalla.

 

Kommentit

BloodRaynen käsikirjoitus on rönsyilevä, vaikeasti tehokkaaksi elokuvaksi siirtyvä ja aivan liian mutkainen onnistuakseen aikaansaamaan jouhevaa ja toimivaa kokonaisuutta. Tarina rikkoutuu pahoin monessa monituisessa kohtaa ja Uwe Boll on tuttuun tapaan aivan ulapalla sekä tarinan ohjaamisessa että näyttelijöiden kaitsemisessa. Erityisen surullista on katsoa päätähtösen Kristanna Lokenin puisevaa koikkelehdintaa, jossa ei tunnu olevan tunnetta, taitoa, mielenkiintoa eikä päämäärää. Raynen rooli taas toisaalta edellyttäisi juurikin nimenomaisesti sielukasta tunteidenpaloa, mutta Loken ei kerta kaikkiaan taivu tällaiseen rooliin. Ulkoiset avut ovat kuitenkin kohdallaan ja niiden varaan Boll joutuukin pelaamaan yrittäessään saada kohtauksiinsa mielenkiintoa. Elokuvan kulku on yhtä epäselvää kaaosta ja sotkua alusta lopputeksteihin saakka eikä sottaisen juonen käänteissä tai edes kohtausten järjestyksillä ole useimmiten minkään valtakunnan tolkkua. BloodRaynen kokonaistunnelma on tasapaksu ja totinen ja elokuvaa vaivaa paha kaavoihin ja kliseisiin kangistuminen. Samaten tapahtumien sisäinen uskottavuus ja loogiset ongelmat täplittävät elokuvaa kautta kaikkien kohtausten, mutta hienot lavasteet ja miljööt peittävät osan tästä onneksi alleen.

Lavasteet ovat (Bollin kohdalla voi toisaalta sanoa jälleen!) ainoa asia, johon on kunnolla vaivauduttu satsaamaan. Taistelukoreografiat ja myötähäpeää synnyttävä ”taisteludialogi” ovat karmivaa seurattavaa ja muodostavatkin elokuvassa ainoan asian, joka lähestyy termiä ”kauhu”. Muutoin elokuvan tunnelma on lattea ja sekainen eikä asiaa auta lainkaan ääniraidan laimeus. Ben Kingsleyn sivurooli vampyyrilordi Kaganina on uskomattoman huono ja tönkkö. Madsen sentään tarjoilee ainoan kelmeän valonpilkahduksen tässä liki kaksituntisessa roskatarinassa, mutta se ei riitä pelastamaan edes niitä kohtauksia, joissa Madsen on mukana. Elokuvan ”juonenkäänteet” on parasta jättää kokonaan arvioimatta – sen verta hirveää tuubaa yritetään katsojalle välittää. Erityistä huomiota huonoudellaan huuteleepi elokuvan lopputaistelut Kaganin linnassa ja tapahtumat, jotka johtavat keskeiset apuhahmot Kaganin saliin.

Yhteenveto

BloodRayne on Uwe Bollin huonoakin huonompi elokuvasovitus samannimisestä pelistä. Elokuvan juoni karkaa idioottimaisuuksillaan täysin käsistä. Pääosassa heiluva puunukke Kristanna Loken on täysin kuutamolla roolissaan elokuvan puolivampyyri Raynenä, mutta eniten kulmien kurtistelua saa aikaan nimekkäämpien näyttelijöiden, Michael Madsenin ja Ben Kingsleyn, suorittama puolitehoinen näytteleminen. Tyypeillä on kyllä nätit vermeet ja naikkosilla kurveja myötäilevät nahka-asut. Ja lavasteet toimivat. Mihinköhän takahuoneiden sampanjakekkereihin tekijät saivat poltettua 25 miltsiä riihikuivaa?

2/10

 

 

House of the Dead (2003)

Ohjaus: Uwe Boll
Käsikirjoitus: Dave Parker, Mark Altman, Dan Bates
Tuotantomaa: USA/Kanada/Saksa
Arvioidun version pituus: 86 minuuttia
Arvioitu: 2006
Ensi-ilta Suomessa: ei teatteriensi-iltaa
Budjetti: $7 miljoonaa
Kieli: englanti

 Johdanto

houseofthedead_primary

Tietokonepelien historia on muuttanut elokuvateollisuutta perinpohjin. Vielä 80- ja 90-luvuilla menestyneistä elokuvista puskettiin nopeaan tahtiin halpoja lisenssiviritelmiä tietokonepelaajien ostettaviksi, mutta 2000-luvulla asiat ovat tyystin muuttuneet – jopa päinvastaisiksi. Menestyneet tietokonepelien konseptit lisensioidaan nyt elokuviksi. Ja valitettavasti näissä elokuvissa suuri osa joukosta on silkkaa kuraa, joka ratsastaa vain tietokonepelin maineella ja nimellä. Uwe Boll on House of the Dead -elokuvan vastuumiehenä vastuussa myös muutamasta muusta ”tietokonepelistä elokuvaksi”-sovitelmasta, mutta hänen taitonsa elokuvantekijänä vaativat … vielä hiomista … näin nätisti sanoen.  House of the Dead muodostuu lopulta varsin suoraviivaiseksi toimintakimaraksi, joka lainailee idioottimaisuuksia vuoroin tietokonepeleistä ja vuoroin toisista elokuvista. Elokuvan onnistunein anti löytyy lavasteista, mutta sillä ei vielä kuuhun lennetä.

Juonitiivistelmä

Elokuvassa joukko nuoria on saanut kutsun rave-bileisiin kaukaiselle saarelle, jonne he pääsevät lopulta venekyydillä. Saarella teinejä odottavat paitsi tyhjentynyt bilealue niin myös jotakin aivan muuta … pian teinit huomaavat olevansa ahdingossa epäkuolleiden ahdistaessa joka suunnasta.

Kommentit

House of the Dead perustuu siis tietokonepeliin. Ja kyllä se asia sitten tuleekin harvinaisen selväksi elokuvan edetessä. Kenen neronleimaus se sitten lienee ollutkin, että elokuvaan on pitänyt editoida lyhyitä pätkiä itse pelistä sinne tänne, se ei kyllä todellakaan toimi. Itse asiassa se näyttää hirveältä ja rikkoo aivan tarpeettomasti muutenkin surkean ohjaustyön rytmityksen. Elokuvakäsikirjoitus on aivan taatusti yksi surkeimmista käsikirjoituksista, mitä kuunaan elävien kuvien reilussa 100-vuotisessa historiassa on vaivauduttu kirjoittamaan. Tapahtumien käänteet ovat kauttaaltaan, alusta loppuun, täydellisen epäuskottavia ja juonen kuljetus nojaa etupäässä teinien idioottimaisuutta tihkuvaan käyttäytymiseen (ml. ns. The Idiot Plot). Uwe Boll ei kykene ohjauksessaan näyttämään minkäänlaista visuaalista näkemystä (lähes tietokonepeleistä kopioitujen kuvakulmakikkailujen lisäksi) eikä hän osaa ohjata näyttelijöitään edes ala-arvoiseen suoritukseen. Näyttelijöiden työskentely onkin niin surkeaa, että vaikeahan tässä on uskoa, että seitsemän miljoonan taalan elokuvatuotantoa tässä kuitenkin seurataan! Dialogi saisi puupökkelönkin näyttämään elegantilta ja hienostuneelta näiden ”näyttelijöiden” suoritusten vieressä. Jurgen Prochnow on ainoa hienoinen plussa – jos kohta täytyy vain ihmetellä, miksi Prochnowin kaltaisen näyttelijän on sorruttava mukaan tällaisiin teoksiin. Toki Boll on saanut pauloihinsa kovempiakin nimimiehiä elokuvissaan (Ben Kingsleyn surkea esitys tulee hakematta mieleen vuoden 2005 Uwe Bollin elokuvassa BloodRayne).

Viiden euron huoltsikkasyntikkatekno on hirveimpiä elokuvamusiikkeja ikinä missään (kilpailee selkeästi samassa liigassa Bartkowiakin elokuva Doom (2005) kanssa tässä suhteessa) eikä siihen enää enempää tässä tarvitse tässä puuttua – ollos varoitettu. Elokuva yrittää käyttää surkeasti epäonnistuen vanhentuneita pelottelumenetelmiä eikä ohjaaja kykene tiivistämään tunnelmaa missään kohtaa teosta. Jopa nopeatempoiset musiikkivideoleikkaukset näyttävät halvoilta kimaroilta, jotka on nähty kymmeniä kertoja aiemmin ja kun mitään uutta Boll ei näihinkää tuo, tulos on lähinnä tylsä. Käsikirjoituksessa on anteeksiantamattoman paljon ammottavan suuria aukkoja, joista osan olisi varmasti voinut karsia vaikka käsikirjoituksen läpilukemisella ennen kuvauksia. Elokuva on alusta loppuun asti yhtä loogista sekamelskaa. Kerronnallisesti teos noudattelee halpistoimintapätkistä tuttuja kaavoja. Surkea editointi syö vielä tästäkin järsitystä kakusta pohjan pois ja käteen ei jää yhtää mitään muuta kuin paha mieli menetetystä ajasta. Huumoria elokuvassa ei ole ollenkaan – ei siis todellakaan lainkaan. Ja selvähän se tietenkin on – ei kenelläkään voi olla oikeasti hauskaa edes tämmöisen tekemisessä.

YHTEENVETO

Uwe Bollin elokuva House of the Dead on näteillä lavasteilla kuorrutettu kauhuelokuva, jonka käsikirjoitus on vertaansa vailla olevan typerä ja huono. Elokuvaa voi ajatella suositeltavaksi vain kaikkien innostuneimmille zombie-elokuvien harrastajille, jotka ovat valmiit vaikka järsimään omaa kättään seuratakseen lisää elävien kuolleiden kohkaamista valkokankailla ja tv-ruuduissa. Ohjaaja Uwe Bollin todellinen rimanalitus. Elokuvassa ei ole ainuttakaan onnistunutta kauhukohtausta ja sen toimintaepisoditkin ovat puuduttavan tuskaista seurattavaa. Ja vielä ne sekaan editoidut pätkät alkuperäisestä tietokonepelistä … huh huh.

1/10.