review – Verta pakkiin

Ohjaus: Gareth Evans
Käsikirjoitus: Gareth Evans
Tuotantomaa: Indonesia
Kieli: Indonesia
Budjetti: noin 1 miljoona USD
Arvioitu: kesäkuu 2012
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Aina välillä jokin elokuva nousee omassa lajityypissään ns. virstanpylvääksi. Tällaiseen statukseen voi päätyä joko pidemmän ajan päästä tai koht’sillään julkaisun jälkeenkin. Miten sellaiseen elokuvaan lopulta päädytään, onkin sitten jo ihan oma tarinansa ja siihen liittyvää tieteellistä tutkimustakin lienee maailmalla tehdyn. Toimintaelokuvien kohdalla selkeitä merkkipaaluelokuvia on jälkikäteen tarkasteltuna kokonainen joukkio. Tarkastellaan tässä muutamaa lähinnä sillä tulokulmalla, että voisiko The Raid elokuvana olla edes olemassa ilman tätä sitä edeltänyttä elokuvien kavalkadia.

Shoedsack&Cooper olivat vastuussa elokuvasta King Kong (1933), joka paitsi oli esikuvana kirjaimellisesti sadoille tulevien vuosikymmenien Kaiju-elokuville, myös toimi uranuurtajana toimintaa tukeville efekteille ja toiminnallisten kohtausten rakentamiselle ylipäänsä. John Hustonin The Treasure of Sierra Madre (1948) yhdisteli toiminnan oheen henkilöhahmojen kehittämistä draaman keinoin rakentaen arkkityyppiä tulevien vuosikymmenien moraalisista ja eettisistä sisäisistä konflikteista kärsivien toimintasankarihahmojen pohjaksi. Akira Kurosawan Shichinin no samurai (Seven Samurai, 7 samuraita, 1954) laati vankan ja monipolvisen pohjarakenteen sankariryhmäelokuville; vaikutus elokuvien historiaan on nähtävissä melkeinpä missä tahansa ryhmiä käsittelevässä toimintaelokuvassa aivan tähän päivään saakka. Sam Peckinpahin The Wild Bunch (1969) oli olemassaolonsa velkaa edellä mainitulle, mutta samalla se raotti toimintaelokuvien kuvaston aivan uudenlaisiin, väkivaltaisen hurmion sfääreihin. Robert Clousen Enter the Dragon (1973) käytännössä loi kokonaan uuden lajityypin, kamppailulajielokuvan, toimintaelokuvien laajempaan joukkoon. John McTiernam elokuvallaan Die Hard (1988) rakensi koko lajityypille uudenlaisen sankarityypin vanhojen stereotypioiden kuluneista raunioista ja on kyennyt pysymään relevanttina siitä asti. Wachowskien Matrix (1999)^[x] osasi juuri oikeaan ajanhetkeen esitellä tieteisdystopian, tietokoneavusteisen efektisuunnittelun ja toiminnallisen koreografian amalgaamin muodostaen sen elokuvan, johon muita edelleen verrataan. Aika näyttää, kuinka tulevaisuudessa arvotetaan ohjaaja Gareth Evansin The Raid (2011) ja onko sillä asiaa nousta sellaisten elokuvien joukkoon, jotka ovat lajityyppiään määrittämässä tulevina vuosikymmeninä.

Juonitiivistelmä

Uraansa aloitteleva Rama (Iko Uwais) liitty rynnäkköpoliisin erikoisryhmän 20-henkiseen taktiseen joukkioon, jolle on annettu tehtäväksi siivota jakartalaisesta lähiöstä kokonaan pois sinne pilvenpiirtäjämäiseen kerrostalokompleksiin pesiytyneen pahamaineisen rikollisjengin. Jengin johtaja Tama (Ray Sahetapy) on käytännössä valloittanut koko kompleksin ja luottaa kompleksin alempien kerrosten asukkaiden tukeen pysytellessään itse turvassa ylempänä. Rikollisilla on käytössään valta arsenaali vahvasti aseistautuneita ja taistelutaitoisia apureita, jotka eivät epäröi asettaa omaa henkeäänkään alttiiksi julman johtajansa edestä. Ryhmä joutuu nopean alun jälkeen pahasti alakynteen ja operaatio on vaarassa kuivua epäonnistuneena kasaan kun Taman kätyrit onnistuvat piirittämään poliisien hajautuneet ryhmät. Nopeasti vähenevien poliisien perääntyminenkin muuttuu mahdottomaksi, joten ainoaksi keinoksi selvitä jää epätoivoinen eteneminen kuoleman uhatessa jokaisen oven, nurkan ja esteen takana…

Kommentit

Ensinnäkin The Raid on elokuva, joka olisi voinut tulla tehdyksi vain kehittyvän elokuvateollisuuden maassa. Toiseksi The Raid on elokuva, jonka tekijät tietävät jo ennen ensimmäistä kuvauspäivää aivan tarkalleen mitä ja miten ovat tekemässä, joten he kykenevät keskittämään kaiken tekemisen vain ja ainoastaan olennaiseen. Ohjaaja Evans ei todellakaan edes teeskentele tekevänsä yhtään mitään muuta kuin kamppailuun keskittyvää toimintaelokuvaa ja jättää suosiolla pois yhtälöstä draamalliset sivujuonteet, joilla usein toimintaelokuvien hahmokaartin toimintaa yritetään heikolla menestyksellä avata, vahvistaa tai perustella. Draamallisten osioiden tarkoitus esimerkiksi amerikkalaisissa toimintaelokuvissa on myös osaltaan rytmittää elokuvaa; tarjota toiminnallisten episodien väleihin rauhoittumisen sallivia suvantokohtia. Siltikin … vaikka Evans keskittyy pitkälti vain niihin toiminnallisiin episodeihin, hän on silti onnistunut rytmittämään elokuvansa tarjoamalla kiihkeiden kamppailutilanteiden välissä jännitystä ylläpitäviä rauhallisempia kohtauksia, joissa esimerkiksi hahmot joutuvat tekemään taktisia valintoja puntaroidessaan tulevia vaihtoehtojaan päämäärien saavuttamiseksi tai elossa pysymisen mahdollisuuksien maksimoimiseksi. Samalla näissä kohtauksissa Evans erittäin herkullisesti tarjoilee katsojalle niitä kuuluisia makupaloja antamalla katsojalle hengähdystilaa pohtia, että ”mitä minä itse tekisin vastaavassa tilanteessa”. Tällaisen psykologisen annin lisäksi tekijät eivät suorasukaisesti tarjoile elokuvaansa sellaisenaan vaan antavat myös katsojalle mietiskeltävää elokuvan hahmojen moraalisista ja eettisistä valinnoista. Suoraviivaiseksi turpasaunaelokuvaksi nimittäin tekijät eivät suinkaan tyydy vain esittelemään sitä kuuluisaa mätkintää; he myös kaiken tohinan keskellä selvästi antavat pähkinöitä katsojalle purtavaksi. Miten pitkälle tilanteen eskaloituminen on vielä perusteltavissa? Kuinka paljon tuhoa tavoitteen saavuttamiseksi on hyväksyttävissä? Nuori tähti Iko Uwais loistaa pääroolissa juuri sopivan uskottavana henkilönä, jolla on lisäksi tehtävän motiivina muutakin kuin seuraava palkkapäivä. Uwaisin rooli on toki lähtökohtaisesti fyysisyyteen nojaava eikä hänelle kirjoitettuun rooliin ole annettu liikkumavaraa draaman suuntaan. Tulevaisuus näyttää, päätyykö Uwais joskus myöhemmin myös laaja-alaisempiin roolituksiin vai jääkö hän vangiksi pelkkien kovaotteisten toimintaelokuvien rooleihin (vaikka siinä ei ehkä mitään pahaa sinällään olisikaan).

Elokuvasta on aistittavissa tiettyjä kyynisyyden ja nihilismin loiskeita, joista olemme aiemmin voineet nauttia esimerkiksi John Carpenterin elokuvassa Assault on Precinct 13 (1976) tai Quentin Tarantinon elokuvassa Reservoir Dogs (1992). Siinä on epätoivoisen taktisen tilanteen ratkaisumallien hakemista, kuten Walter Hillin elokuvassa Tresspass (1992) ja jääräpäistä, hulluuden rajoille saakka menevää periksiantamattomuutta kuten John McTiernanin elokuvassa Die Hard (1988). Siinä on epätoivoisen tehtävän värinää, kuten John Carpenterin elokuvassa Escape from New York (1981) ja kylmää laskelmoitua julmuutta, joka tuo mieleen Andrew Laun ja Alan Makin elokuvan Infernal Affairs (2002). Yksittäisten kohtausten koreografioiden tai yksinkertaisesti kamppailun tai koko elokuvan sykkivan intensiteetin tasolla ei voi olla miettimättä yhtymäkohtia Neveldinen ja Taylorin elokuvaan Crank (2008), Chan-wook Parkin elokuvaan Oldboy (2003), John Woon elokuvaan Hard Boiled (1992)^[x], Lexi Alexanderin elokuvaan Punisher: War Zone (2000) tai jopa Jeong-beom Leen elokuvaan Ajeossi [The Man from Nowhere] (2010). Intensiteetti on Evansin elokuvassa kaikki kaikessa. Evansille on ilmeisen tärkeää, että hektinen toiminta on kaiken touhun ytimessä koko elokuvan ajan. Hän on kuitenkin onnistunut liki mahdottomassa tehtävässä. Nimittäin rakentamaan toimintakohtausten jatkumon, jossa koreografioiden ja tuhonnan melske ajautuu yhdentekeväksi toiston sopaksi. Pitkälti tästä on kiittäminen poikkeuksellisen innovatiivisia tapoja koreografioissa, musiikin ja ääniefektien käyttämisessä kohtausten tukemisessa ja erityisen taitavaa efektien realisointia. Evans ei häpeile tarjota elokuvaansa pelkästään ja vain brutaalin väkivallan airueena. Tarjolla olevan väkivallan tason intensiteetti on kuitenkin niin ylitsevuotavan valtaisaa, että kaikki yllämainitut teokset voi laittaa nurkkaan häpeämään. Evans on ymmärtänyt elokuvansa teossa, että tällaiselle elokuvakerronnalle on kysyntää ja että menestyäkseen kansainvälisesti piinkovan toimintaelokuvan ytimessä ei ole enää tarpeen olla lihaksikasta dinosaurusta kuten Arnold Schwarzenegger, Sylvester Stallone, Dolph Lundgren, Vin Diesel, Dwayne Johnson tai Dave Bautista.

Yhteenveto

Periaatteessa juonellisesti äärimmäisen yksioikoisen elokuvan perusidea mahtuu vaivatta pariin virkkeeseen. Siksi on ihmeellistä ja kummallista, että ohjaaja onnistuu rakentamaan juonellisesta minimalismista polveutuvan tarinansa vetovoimaisen eloisaksi. Ohjaaja Evansin otteessa on jotain pelottavan maagista. Paljolti asiaan vaikuttaa se, että Evansilla on ohjaajana elokuvassaan selkeä näkemys eikä hän salli itselleen poikkeamia sivu-urille, vaan keskittyy koko elokuvansa keston täsmälleen siihen, minkä katsoo olevan olennaista. Evans tietää koko ajan, mitä on tekemässä, eikä ole sitä keneltäkään pyytämässä anteeksi.

10/10.

Ohjaus: Norman J.Warren
Käsikirjoitus: Hayden Pearce, Fracer Pearce, Norman J.Warren
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: elokuu 2022
Arvioidun version pituus: 93 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangas ensi-iltaa Suomessa

Johdanto

Kauhu-, tieteis- ja jännityselokuvien kohdalla Italia ei ollut suinkaan ainoa maa, jossa kukoistanut, Atlantin takaista maailmaa haastava ja monipuolinen elokuvateollisuus lakastui liki olemattomiin 1980-luvulla aiempien vuosikymmenten menestyksestä. Iso-Britannian jättistudioiden Hammer ja Amicus hiljattainen häviäminen jätti maahan tuntuvan ja näkyvän vajauksen erityisesti kauhu-, tieteis- ja jännityselokuvien rintamalla sekä elokuvien rahoituksessa että tekijöissä. Monethan noiden tunnettujen studioiden tekijämiehistä ja -naisista eläköityivät samaa tahtia studioiden kanssa. Varsinaisten kauhuelokuvien kohdalla lopulta vain kourallinen kokonaan brittiläistä alkuperää olevia elokuvia pääsi maassa edes teatterilevitykseen saakka koko vuosikymmenen aikana. Esimerkkeinä mainittakoon vaikka Harry Bromley Davenportin elokuva Xtro (1982), Tobe Hooperin elokuva Lifeforce (1985)^[x], Neil Jordanin elokuva The Company of Wolves (1984), George Pavloun elokuva Rawhead Rex (1986), Ken Russellin elokuva Gothic (1986), Donald Cammelin elokuva White of the Eye (1987), ja vaikkapa Clive Barkerin elokuva Hellraiser (1987) – Xtron kohdalla lisäksi tämäkin oli vaikeaa, kun eri alueilla filmikopioita poltettiin ja teatteriesityksiä peruttiin Thatcherin valtakauden moraalilakien vuoksi. Valtaosa brittien 1980-luvun muutoinkin vähäisestä kauhuelokuvatuotantojen määrästä päätyi lopulta suoraan videolevitykseen ja sitä kautta unholaan tai kauhuelokuvan harrastelijain kauhisteltaviksi ja varsin usein myös hihiteltäviksi. Koko vuosikymmenen aikana maasta ponnisti yhteensäkin vain jokusen kymmentä kauhu-, tieteis- ja jännityselokuvaa sekä toki muutama yhteistuotanto (esimerkiksi Alan Parkerin elokuva Angel Heart (1987), John Landisin elokuva An American Werewolf in London (1981) sekä Stanley Kubrickin elokuva The Shining (1980)). Aika karua, kun miettii minkälaisen perinnön Amicus– ja Hammer-studiot jättivät jälkeensä.

Juonitiivistelmä

Kuuden nuoren joukkio (Lesley, Tom, Rick, Spud, Janet ja Carol) koomailee jossakin eteläisen Englannin rannikkoseudun lomakohteessa ja ajautuu paikallisessa rantativolissa hankaluuksiin muutaman paikallisen kanssa paeten tilanteesta purjeveneellä. Paatti osoittautuu merikelvottomaksi pohjakosketuksen jälkeen ja joukkio ainoaksi vaihtoehdoksi jää rantautua paikalliselle saarelle. Saarella joukkio törmää vanhahtavaan Grand Island Hotel -nimiseen hotelliin ajatellen, että koettelemuksista voisi hiljaksiin päästä eroon. Mitä vielä … show vasta alkaakin tästä, kun käy ilmi, että hotelli – ja itse asiassa – koko saari tuntuu olevan kovasti nuoria vastaan ja merkillisesti hotellin henkilökunta ja asukkaat eivät oikein tunnu pysyvän näkyvissä…

Kommentit

Amerikkalaisten kollegoiden innostuttua kunnolla varaamaan kalentereistaan kauhuelokuvilleen nimiä John Carpenterin Halloween (1978) -elokuvan suosion jälkimainingeissa, ei optioita oikein enää ollut käytettävissä Norman J.Warrenille 1987, kun Bloody New Year ristittiin. Uusi vuosi ehdiittin käyttää jo Emmett Alstonin elokuvassa New Year’s Evil (1980). Eipä sekään toki mitään haittaa, sillä Norman J.Warrenin elokuvassa on muutoinkin kovasti viittauksia aiempien tekijöiden parempiin elokuviin. Myös nimiöinnin kanssa kävi niin, että mainittu Emmett Alstonin keskeinen teos pieksee ilmat pihalle Warrenin yritelmästä. Tässä kohtaa viimeistään (ainkin kauhuelokuviin perehtynyt) lukija arvanneekin minkälainen sontaläjä Norman J.Warrenin elokuva oikein onkaan.

Elokuvan keskiössä on juoni, jonka mukaan saarella on aikaisemmin tapahtunut kenkku tutkateknologiaan liittyvä onnettomuus. Sen seurauksena saari asukkaineen on jäänyt jumiin jonkinlaiseen toistuvaan aikahäiriöön, joka samalla on muuttanut saaren asukkaista osan näkymättömiksi (tietenkin!). Lisäksi porukka on muuttunut luonteiltaan aiempaa ikävämmiksi – murhanhimoisuuteen saakka – ja fyysisiltä ominaisuuksiltaankin vähintäinkin poikkeaviksi. Joo. Elokuvan rakenne keskittyy lähinnä seuraamaan pelokkaiden nuorten aivotonta säntäilyä saaren eri osissa. Rannalla, metsissä, niityillä, rakennuksissa ja pelloilla. Toisinaan jokin avattu ovi johtaa odottamattomiin lokaaleihin ja toisinaan pakoilla pitää saaren asukkaiden lisäksi tivolista perään lähteneitä lättähattuja. Nuorten käytös heidän havaitsemiinsa tilanteisiin on parhaimmillaankin hämmentävää ja pahimmillaan sitä hämmentävyyttä sotkee vielä haulikkoammuntamainen editointi, jossa tekijäporukkaa ilmeisesti toivoo tsägällä onnistuvansa tekemään yhden onnistuneen kohtauksen. Ei kannata kuitenkaan henkeä pidätellä, sillä tässä piinallisen pitkäveteisessä juoksenteluorgiassa löytyy tarkalleen yksi jännittävyyteen asti nouseva kohtaus. Kyseessä on kohtaus, jossa nuorten elokuvateatterissa katsomasta mustavalkoisesta kauhuelokuvasta irtautuu yksi elokuvan hahmoista kuristamaan erästä nuorista. Kyseessä lienee tällaisen mekanismin varsin varhainen käyttö kauhuelokuvan saralla (ja siten mekanismi, jonka lopulta erityisesti Hideo Nagatan elokuva Ringu (1998) nosti suuren yleisön kartalle, mutta jota toki David Cronenberg käytti varhaisemmin elokuvassaan Videodrome (1983) ja Chuck Russell saman vuoden elokuvassaan A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors (1987)).

Elokuvan efektit ovat kauniisti sanottuna vaatimattomia ja ne olisivat näyttäneet jo 1950-luvulla ihan tavanomaisilta. Vähän kuivahtanutta puuroa poskeen sekä nokea silmien alle ja johan näyttääpi saarelainen kenkulta. Varsinaisia veriefektejä ei oikeastaan ole ollenkaan ja äänipuolellakin keskitytään joutavaan kirkuiluun sekä BBC:n sitcomeista mahdollisesti varastettuihin purkitettuihin nauruihin, kun näkymättömät saarelaiset jahtaavat nuorukaisia pitkin poikin mantuja. Näkymättömissä antagonisteissa on sellainen kätevä puoli, että riittää kun joku tuotantoassistentti heiluttelee vähän pajukkoa kameralle niin johan siitä pitäisi välittyä katsojalle mielikuva, että juu siellä ne näkymättömät saarelaiset nyt varmaan ovat piknikillä pajukossa. Rahaa säästyy, kun ei tarvitse edes puurolla maskeerata porukkaa; eri kätevää. Näyttelijöiden puuhastelua karmeampaa seurattavaa on heidän suuhunsa istutettu idioottimainen dialogi, joka tahattomasti muuttaa paikoin elokuvan hirvittävästä tylsyyden piinasuosta komedialliseksi, kun sanottava asia tai tapa sanoa se eivät mitenkään luontevasti istu omaan ympäristöönsä. Tästä lienee seurausta elokuvan nauttima vähäinen kulttimaine.

Yhteenveto

Norman J.Warrenin älyvapaassa nollabudjetin ”elokuvassa” on muun umpipölhön dialogin ohessa eräs yksittäinen kohta, joka tiivistää elokuvan sisällön vallan mainiosti tätä vuolasta arvostelua terhakammin kahteen virkkeeseen: ”I’m sorry I snapped at you. It’s just that suddenly everything seemed so stupid…”.