Avainsana: ranska

Voleuses [Wingwomen] (2023)

Ohjaus: Mélanie Laurent
Käsikirjoitus: Mélanie Laurent, Christophe Deslandes, Cédric Anger
Tuotantomaa: Ranska
Kieli: Ranska
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: Elokuu 2024
Arvioidun version pituus: 115 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Ah – se kuuluisa viimeinen keikka. Viimeisestä keikasta on pulinaa ollut tämän blogin muiden elokuva-arvioiden johdannoissa jo joltisenkin verran, joten ehkä nyt voitaisiin ottaa tikun nenään toinen tätä keikkaelokuvaa määrittävä tekijä eli feminismi. Naisia tappajina ja voroina? Naisia rikollispomoina? Naisia pakokuskeina? Naisia kostajina? ”Mitä kerettiläisyyttä on tämä?!”, huudahtaa kauhuissaan perinteisten toimintaelokuvien piinkova tosifani nojatuolinsa pohjalta nyrkkiään puiden. Vai huutaako sittenkään? Ne ajat ovat olleet jo kauan takanapäin, kun katsojien odotusarvot naisten roolituksista toimintaelokuvissa harasivat vastaan sille, että nainen voisi olla toimintaelokuvan tähtiroolissa puuhastelemassa kaikkea mahdollista äijäilymeininkiä siinä missä mieskin. 2010- ja 2020-lukujen aikana naiset ovat täyttäneet huikean määrän rooleja toimintaelokuvissa, jotka takavuosina miesroolituksin olisi mielletty toksisen machokulttuurin edustajiksi. Ja mikäs siinä! Kyllä eläviin kuviin mahtuu pyssytteleviä ja tappelevia naisia vallan mainiosti. Kuitenkin toimintaelokuvien kerronnassa siinä sivussa nousussa on ollut havaittavissa sellainen feministinen trendi, jossa naiset eivät pelkästään olekaan korvaamassa miehiä, vaan alentavat kaikki elokuvan miehet hömelöiksi idiooteiksi, joiden keskeinen virka on olla elokuvassa naisten toiminnan laskiämpäreinä, naurunaiheina tai nyrkkeilysäkkeinä. Kutsuttakoon tätä vaikka yltiöfeminismiksi. Se on varmasti vastareaktiota kauan sitten ohitettujen vuosikymmenien elokuvakerronnalle, jossa naiset olivat heikkoja pelastettavia kodinhengettäriä tai kaltoinkohdeltuja perhosiksi kuoriutuvia toukkia vain. Tälle vastareaktiolle löytyy varmasti ymmärtäjänsäkin, mutta modernin tasa-arvon ajattelun kannattajien kannalta tällainen elokuvailmapiiri on täsmälleen yhtä toksinen kuin se ilmiö, jota vastaan reagoidaan. Viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana toimintaelokuvien naistähdet ovat voineet tehdä aivan mitä tahansa mitä aiemmin miehetkin, kuten tästä lyhyestä ja puutteellisesta toiminnallisten elokuvien listastakin käy vaivatta ilmi: Gina Prince-Bythewoodin The Woman King (2022), Patty Jenkinsin Wonder Woman (2017), Cathy Yanin Birds of Prey and the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn (2020), Niki Caron The Mother (2023), Tanya Wexlerin Jolt (2021), Cedric Nicolas-Troyanin Kate (2021), Steven Soderberghin Haywire (2011), Jung Byung-gilin The Villainess (2017)[x], Pierre Morelin Peppermint (2018), Vaughn Steinin Terminal (2018)[x], Navot Papushadon Gunpowder Milkshake (2021), David Leitchin Atomic Blonde (2017)[x], Mateusz Rakowiczin Dzien Matki [The Mother’s Day] (2023), Dan Trachtenbergin Prey (2022) ja Chung-Hyun Leen Ballerina (2023). Näistä elokuvista osa kurottaa aktiivisesti miessukupuolta avoimesti halveksivaan yltiöfeminismiin ja osa puolestaan lähinnä vaihtaa perinteisen miestähden roolituksen naistähden roolitukseen yrittäen pitää tasapainoa siinä, miten elokuvan miesrooleja elokuvassa kohdellaan. Osa tasapainoilee siinä välissä. Osa onnistuu, osa ei niinkään.

Juonitiivistelmä

Korkean profiilin keikkoihin erikoistuneen varaskaksikon Carole (Laurent) ja Alex (Adèle Exarchopoulos) ensimmäinen puolikas olisi halukas ripustamaan naulaan rikolliselämän hansikkaat ja puhuu kaksikon toisenkin puoliskon mukaan suunnittelemaan elämää varastamisen jälkeen. Vaan kaksikon yläpuolella oleva johtajatar Marraine (Isabelle Adjani) ei semmoista peliä suvaitse ilman kovaa korvausta eli vaatii kaksikolta sen kuuluisan viimeisen keikan tekemistä. Marraine yrittää murhata Alexin epäonnistuen siinä ja lopulta kaksikko lähtee vastentahtoisesti vimoiselle keikalle. He ottavat mukaansa pakokuskiksi nuoren Samin (Manon Bresch), koska ilmeisesti sellaiselle voisi olla tässä keikassa käyttöä. Keikan suunnittelun ja toteutuksen sijasta naiset suunnittelevat elämäänsä, tekevät sivuhommeleita tappaen naama virneessä, vetävät kunnon kännejä kyläbileissä ja pohtivat kuka olisi sopiva kenellekin poika- tai tyttöystäväksi. Keikkaakin tulee sitten lopulta suoritettua, kun muut hommelit alkavat käydä vähiin.

Kommentit

Keikkaelokuvaksi Laurentin teos on tasan tarkkaan surkea. Keikkaa ei sen ihmeemmin pohjusteta eikä suunnitella eivätkä sen toteutuksen yksityiskohdat kestä ensinkään lähempää tarkastelua – vaikka asiaa tarkastelisi elokuvan sarjakuvamaisista lähtökohdista. Elokuvan kerronnallinen pääpaino on kepeä draama naiskolmikon yhteisten ilojen ja surujen aiheiden purkamisessa ja lähes melodramaattisessa vatvomisessa suhdekarikkojen pettymysten ja tulevaisuuden haaveilun välimaastossa unohtamatta naisten välisiä keskinäisiä ristiriitoja ja seksuaalissävytteisiä kiintymyksiä. Rikollisten ystävyyden ja keskinäisen kumppanuuden tarkastelu ja pohdiskelu onkin elokuvan olennainen sisältö – sitä vain koristellaan toimintaelokuvakohtauksin, joita ripotellaan sopivin väliajoin pitämään yllä edes jonkinlaista vaikutelmaa toimintaelokuvasta. Toimintaa sisältävät kohtaukset eivät kuitenkaan ole millään lailla erityisen huolimattomia tai huonoja. Ohjaaja Laurent taikoo paikoin jopa hyvinkin onnistuneita kiihkeitä tuokiokuvia toiminnalisista episodeistaan, mutta aivan keskeiseksi ongelmaksi tulee se, että kaikki tuntuu olevan keskeisen juonen kannalta merkityksetöntä, kehnosti istuvaa ja toisistaan irrallaan olevaa. Katsojan on vaikea ymmärtää, miten iso osa tapahtumista nivoutuu sen ison keikan osaksi. Mihin keikassa lopulta edes tarvitaan tarkka-ampujaa tai jopa sitä keikkakuskia? Erityisen outoa on, että ”juonen” keskiössä oleva keikka tuntuu olevan elokuvan tekijöille toissijainen pakkopulla ja valtaosa elokuvan toimintakohtauksista keskittyy aivan toisarvoisiin tapahtumiin, joiden moottorina toimivat henkilökohtaiset syyt. Osa kohtauksista on niin pahasti irrallaan muun elokuvan maailmasta, että katsojaparan pitää oikein nipistää itseään varmistaakseen, että ei ole nukahtanut jonkun oleellisen kymmenminuuttisen kohtauksen ohitse (kyllä,… lasiseinäinen piilopaikka keskellä metsää, mietin muiden muassa juuri sinua!). Tätä ei auta ollenkaan elokuvan kaksituntinen kesto, joka ylittää lähes tunnilla sen mitä elokuvan käsikirjoituksella olisi tarjota. Hollywood-vastinparejaan mukaellen elokuvassa myös teknologiset aspektit ohitetaan olankohautuksilla ja hyvinkin hankalilta tuntuvat asiat lutviutuvat elokuvassa ilman perusteluita tai hahmojen aiempaa suunnittelua. Luonnollisesti kilpa-autoileva moderni nykynainen on myös automaattisesti parhaan A-ryhmän teknohakkeri eikä ihmisiä siellä täällä keskellä kirkasta päivää iloisesti tangon tahtiin murhaavan neitossakin ole tarpeen pelätä virkavaltaa, kameroita eikä näemmä yhtään mitään muutakaan. Paitsi omaa palkkaajaansa. Itse asiassa neitossakin murhaamien tai muutoin vahingoittamien miesten määrä kasvaa rajusti elokuvan edetessä ihan hyviin lukemiin. Vaikka elokuva yrittääkin pestä kasvojaan keksimällä murhaamisen olevan ”kostoa” ja ”välttämättömyyttä”, tekijöiden moraalinen sanoma miesten tappamisesta, tästä tappamisesta nauttimisesta ja koston mittasuhteista oikeutuksineen tulee kyllä harvinaisen selväksi. On hieman hankalaa asennoitua elokuvan avointa murhanhimoa tihkuvien ja hihkuvien naisten haaveiluun rikollisen maailman tomujen jättämisestä taakseen ja perheen perustamisesta rauhaisaan maaseutuidylliin. Asiaa ei myöskään millään muotoa helpota naisten moraalisen kompassin jatkuva heiluriliike, joka saa katsojan kyseenalaistamaan hahmojen todellisen halun aloilleen asettumisesta.

Sarjakuvakirjaan perustuvan tarinan filmatisoinnin ainoana pelastavana enkelinä on Laurentin visuaalinen silmä. Monet kohtauksista on kuvattu ja sommiteltu kiehtovasti, kamera-ajot ovat ammattimaisen vetreitä ja laajan linssin taltioimat maisemat kerrassaan upeita. Harmi vain, että Laurent ei ole ollut tekemässä jaksoa Avara luonto -sarjaan vaan yritteillä on ollut ihan kaksituntinen kokopitkä rikosraina. Elokuvan näyttelijät luovivat kapeiden roolihahmojensa karikoissa miten kykenevät ja onnistuvatkin kehittämään intiimiäkin kemiaa joissakin yhteisissä kohtauksissaan. Toisaalta esimerkiksi Alexin ja Samin hahmojen keskinäinen kasvu ystäviksi on taattua klassista klisee-puuroa enkä loppuratkaisun järkevyydestä nyt viitsi paljastaa muuta kuin, että ”Tuntuu, kuin vastaavaa olisi joskus ennenkin nähnyt … peräti monastikin”.

Yhteenveto

Kipeän kovasti kepeäksi komediaksi yrittävä yltiöfeministinen toimintaelokuva paljastuukin toiminnallissävytteisin kimallekuorin koristelluksi ystävyysdraamaksi ja kapsahtaa katajaan erityisesti sen komediallisten vireiden puutteesta, mutta myös toiminnallisten episodien täysin irrallisesta yhteydestä toisiinsa ja elokuvan yleiseen juonenkulkuun. Elokuvan kohtausten välillä niitä yhdistävää punaista lankaa ei ole; se on kuin samaan picnic-koriin ängettynä mitä keittiön kaapeista on sattunut juurikin sillä hetkellä löytymään välittämättä tuon taivaallista siitä, mikä sopii minkäkin kanssa.

3/10

Coralie Fargeat

Coralie Fargeat on ranskalainen elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja. Vaikka Fargeat on jo pian 50 vuoden iässä, hänen esikoisohjauksensa Revenge ilmestyi vasta 2017. Revenge on voimakas, symboliikan värittämä feministinen kostoelokuva, joka teki syvän vaikutuksen yleisöihin myös kansainvälisesti. Toistaiseksi (tätä kirjoitettaessa on vuosi 2024) Fargeat ei ole vielä ilahduttanut meitä lisää elokuvien alalla.

Coralie Fargeat tässä blogissa:

  • Elokuva-arviot: Revenge (Coralie Fargeat, 2017)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Revenge (Coralie Fargeat, 2017)

Coralie Fargeat is a French director and screen writer. Even though she is almost fifty years old, her directorial debut Revenge came about in 2017. But it is a powerful rape-revenge film with a feminist touch and ripe with symbolism and was exceedingly well received all over the world. So far (it is 2024 at the time of this writing) she hasn’t graced us with more films but the word is that we’ll soon hear from her again…

Coralie Fargeat in this blog:

  • Movie reviews (in Finnish only): Revenge (Coralie Fargeat, 2017)
  • Posters, lobby cards and photographs: Revenge (Coralie Fargeat, 2017)

Olivier Megaton

Olivier Megaton on ranskalainen elokuvaohjaaja. Megatonin ensimmäinen ohjaustyö on vähälle huomiolle jäänyt tieteisjännäri Exit (2000), jota seurasi niin ikään vähälle huomiolle jäänyt toimintajännäri La sirène rouge (2002). Huomiota alkoi tulla Megatonin saadessa ohjattavakseen Transporter-elokuvasarjan kolmannen elokuva Transporter 3 (2008) ja sen siivittämänä Megaton teki kansainvälisen läpimurtonsa jännärillään Colombiana (2011). Colombiana oli vielä ranskalainen tuotanto, mutta sen suosion jälkeen Megaton löysi itsensä Yhdysvalloista ja käteen lapattiin Hollywoodin ykkössarjan tähtikaartia, kun ohjattavaksi löytyi Taken-elokuvasarjan toinen ja kolmas elokuva Taken 2 (2012) ja Taken 3 (2014). Elokuvapuolella ykkösohjaana pallilla on sittemmin ollut hiljaisempaa, mutta oli Megaton mukana sentään apuohjaajana tekemässä Luc Bessonin jännäriä Anna (2019). Vuonna 2020 näki päivänvalon varsin onneton ja ponneton tieteiselokuvan ja rikosdraaman hybridi The Last Days of American Crime (2020).

Olivier Megaton tässä blogissa:

  • Elokuva-arviot: Anna (Luc Besson, 2019)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Transporter 3 (Olivier Megaton, 2008)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Colombiana (Olivier Megaton, 2011)

Olivier Megaton is a French director. His film debut, a rather competent science fiction thriller Exit (2000) was largely ignored and forgotten as was his second film, an action thriller La sirène rouge (2002). He started to receive some attention after directing the third instalment of the Transporter-movie franchise Transporter 3 (2008). His international breakthrough film followed soon in the form of the thriller Colombiana (2011). While Colombiana was still a French film, Megaton quickly found himself across the big pond as he was chosen to direct the Hollywood action franchise Taken’s second instalment Taken 2 (2012) and after it proved a success, then it’s sequel Taken 3 (2013). As a director he hasn’t had much activity since that; excepting a second unit director post in fellow Frenchman Luc Besson’s thriller Anna (2019). He did direct a sordid and ill-conceived science fiction and crime drama hybrid film The Last Days of American Crime in 2020 but we’re hoping he’ll do much better in the future.

Olivier Megaton in this blog:

  • Movie reviews (in Finnish only): Anna (Luc Besson, 2019)
  • Movie posters and stills: Transporter 3 (Olivier Megaton, 2008)
  • Movie posters and stills: Colombiana (Olivier Megaton, 2011)

Amityville Horror (1979)

Ranskalainen aulajulisteiden sarja. Sarjasta puuttuu yksi aulajuliste. Koko on A4. Materiaalina on varsin ohut lakattu valokuvapaperi.

Lobby card set from France. The set is incomplete; one card is missing from the set. Size is A4. The cards are pretty thin, lacquered photographic paper.

Paul Verhoeven

Paul Verhoeven on alkujaan Alankomaista. Ohjaajana Verhoeven on tullut tunnetuksi seksuaalisen sisällön ja graafisen väkivallan yhdistämisestä satiiriin. Verhoeven aloitti ohjaajan uransa kotimaassaan draamoilla, mutta siirtyi Yhdysvaltoihin tekemään ensimmäisen Hollywood-filminsä Flesh and Blood (1985), jota seurasivat suuret menestykset RoboCop (1987), Total Recall (1990), Basic Instinct (1992), Starship Troopers (1997) ja Hollow Man (2000). Väliin mahtui myös Showgirls (1995), joka floppasi pahasti ilmestyessään, mutta on saanut myöhemmin arvostusta osakseen. Sittemmin Verhoeven palasi Eurooppaan jatkamaan uraansa muun muassa elokuvilla Black Book (2006), Elle (2016) ja Benedetta (2021).

Paul Verhoeven tässä blogissa:

  • Aulajulisteet ja valokuvat: RoboCop (Paul Verhoeven, 1987)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Total Recall (Paul Verhoeven, 1990)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Hollow Man (Paul Verhoeven, 2000)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Starship Troopers (Paul Verhoeven, 1997)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Elle (Paul Verhoeven, 2016)

Paul Verhoeven is originally from the Netherlands. A lauded director in the Netherlands he is known for his mixing of graphic violence, sexual content and social satire. He started with dramas in the Netherlands but after he made his Hollywood debut (Flesh and Blood, 1985), he made a string of prominent land-mark films (RoboCop in 1987, Total Recall in 1990, Basic Instinct in 1992, Showgirls in 1995, Starship Troopers in 1997 and Hollow Man in 2000), all of which excluding the Showgirls were huge box-office hits. He later returned to Europe and made the war-movie Black Book in 2006, psychological thriller Elle in 2021 and religious period drama Benedetta in 2016.

Paul Verhoeven in this blog:

  • Film posters and still photographs: RoboCop (Paul Verhoeven, 1987)
  • Film posters and still photographs: Total Recall (Paul Verhoeven, 1990)
  • Film posters and still photographs: Hollow Man (Paul Verhoeven, 2000)
  • Film posters and still photographs: Starship Troopers (Paul Verhoeven, 1997)
  • Film posters and still photographs: Elle (Paul Verhoeven, 2016)

Le chant du loup (The Wolf’s Call, 2019)

Ohjaus: Antonin Baudry
Käsikirjoitus: Antonin Baudry
Tuotantomaa: Ranska
Kieli: ranska
Budjetti: noin 22 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2020
Arvioidun version pituus: 116 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdantolechantduloup

Sukellusvene-elokuvien kirjo on pitkälti jännitys- ja sotakuvausten valtaama. Elokuvien tekijät ovat tarttuneet aiheeseen likipitäen siitä saakka, kun sukellusveneet otettiin käyttöön, koska sukellusveneen luontainen suljettu tila tarjoaa automaattisen eristyksen elementin, klaustrofobinen ympäristö antaa kiehtovan lisäsilauksen ja tiukasti koneen osien lailla toisiinsa sidottu miehistö upeasti lisää mahdollisuuksia tutkia myös toveruutta, petturuutta ja sankaruutta hädän hetkellä. Vaikka sukellusvene on tärkeässä roolissa kaikkiaan noin puolessatoistasadassa kokopitkässä kautta aikain, osassa elokuvia kuitenkin keskitytään aivan johonkin muuhun (Richard Fleischer elokuvassa Fantastic Voyage (1966)), puuhaillaan oikeastaan batyskafien tai sukelluskellojen eikä niinkään sukellusveneiden kanssa (James Cameron elokuvassa The Abyss (1989)[x]), käytetään sukellusveneitä vain ohuina juonen välikappaleina (Lewis Gilbert elokuvassa The Spy Who Loved Me (1977), se sukellusvene on sitten kumminkin lähinnä fiktiivisen teknologian alustana (Stephen Norrington elokuvassa The League of Extraordinary Gentlemen (2002)) tai lyödään koko touhu täysin lekkeriksi vailla huolta huomenesta (David S. Wardin elokuvassa Down Periscope (1996)). Varsinaisesti sukellusveneisiin kokonaan sijoittuvia tai ainakin pääosin sukellusveneitä käsitteleviä elokuvia onkin sitten jo huomattavasti vähemmän.

Varsinaisesti sukellusveneitä (tai niiden miehistöjä) tai sukellusveneiden operaatioita käsittelevistä elokuvista se kuuluisa ns. suuri yleisö – ainakin länsimaissa – tuntenee lähinnä ne muutamat isojen näyttelijöiden ja isojen budjettien jännityselokuvat, jotka kahmivat katsojia laipioidensa sisälle. Näitä ovat esimerkiksi Rock Hudson ja Ernest Borgnine John Sturgesin elokuvassa Ice Station Zebra (1968), Gene Hackman ja Denzel Washington Tony Scottin elokuvassa Crimson Tide (1995), Matthew McConaughey, Bill Paxton ja Harvey Keitel Jonathan Mostowin elokuvassa U-571 (2000), Jürgen Prochnow Wolfgang Petersenin elokuvassa Das Boot (1981), Sean Connery ja Alec Baldwin John McTiernanin elokuvassa The Hunt for Red October (1990), Glenn Ford ja Ernest Borgnine Joseph Pevneyn elokuvassa Torpedo Run (1958), Clark Gable ja Burt Lancaster Robert Wisen elokuvassa Run Silent, Run Deep (1958) ja Harrison Ford Kathryn Bigelowin elokuvassa K*19 Widow Maker (2002). Antonin Baudryn esikoispitkänä ohjaaman ranskalaisen sukellusvene-elokuvan Le chant de loup:n ei ollenkaan tarvitse hävetä ylläolevan listan vierellä, vaikka nimirooleissa ei olekaan kansainvälisiä A-listalaisia ja vaikka osa elokuvan kuvaamista tilanteista ei kestäkään syvemmälle menevää analyyttistä tarkastelua. Samalla yllä esimerkinomaisesti mainittujen elokuvien kavalkadi tiivistää myös Baudryn elokuvan teemoiltaan samaan joukkoon: kriisitilannetta yhden sukellusveneen miehistön näkökulmasta tässä käsitellään jännitys- ja sotaelokuvien elementtien kautta.

Juonitiivistelmä

Euroopan Unionin ja Venäjän suhteet ovat jäätävän kauden jälkeen ajautumassa pois rauhan ajasta ja Ranska käyttää ydinaseilla varustettua sukellusvenearsenaaliaan aktiivisemmin näyttäen Venäjän suuntaan olevansa tosissaan. Sukellusvene Titanea komentaa Grandchamp (Reda Kateb) ja sen kaikuluotauksesta vastaavana teknikkona operoi Chanteraide (François Civil). Syyrian sodan pauhatessa maan päällä, Ranska lähettää Titanen operoimaan Syyrian edustalle osana arkaluontoisia operaatioita. Tällaisessa operaatiossa Chanteraide kohtaa häntä hämmentävän vedenalaisen signaalin. Se paljastuu lopulta vihamieliseksi sukellusveneeksi, joka paljastaa Titanen lähistöllä olevalle sotalaivalle. Titane selviää operaatiosta kotisatamaan, mutta signaali jää vaivaamaan Chanteraidea. Venäjän lopulta hyökättyä Suomeen, Ranska lähettää Titanen entisen miehistön komentajineen kriisialueelle. Chanteraiden herkkää kuuloa kaivataan jälleen, kun kriisi kärjistyy ydinaseilla kalisteluksi ja uhkaa suistaa koko maanosan ydinsotaan …

Kommentit

Koko maailman kohtalo roikkuu yhden henkilön kuulon varassa. Sukellusvene-elokuvissa on siinä määrin usein käytetty hyperherkkäkuuloisten kaikuluotainanalyytikoiden kuuloa juonenkuljetuksen avainelementtinä (tai osana ns. katsoja-surrogaattia, jolloin elokuvan teknistä jargonia esitellään samalla katsojalle kuin jollekin elokuvan henkilöhahmolle), että kyseessä on vahvasti sukellusvene-elokuvien kiusallisimpia kliseitä. Hitsi, David S. Wardin elokuvassa Down Periscope (1996) asialle jo naureskeltiin aiheestakin, kun ”Sonar” Lovacellin (Harland Williams) kuulo oli niin hyperherkkä, että hän pystyi kuuntelemaan, miten paljon ja tarkalleen mitä kolikoita toisessa sukellusveneessä tipahti lattialle ja miten kollega toisella kannella kävi virtsalla. Hyperherkkien kaikuluotainvelhojen kanssa tässäkin elokuvassa nyt totta vieköön sitten pelataan ja vieläpä se on viety elokuvan keskeiseksi elementiksi. No se ei toki ole elokuvan ainoa klisee. Kliseistä huolimatta Antonin Baudryn esikoisohjaus on vetreä ja piristävä poikkeus. Ranskan historian kalleimpiin elokuvatuotantoihin 20 miljoonan euron budjetillaan kuuluva elokuva on teknisesti taitava, selkeästi ja tehokkaasti visualisoitu, oivallisesti näytelty ja erityisesti hyvin käsikirjoitettu draamallinen jännityselokuva. Elokuvan sukellusveneiden sisätiloihin sijoittuvat kohtaukset tuntuvat varsin autenttisilta, joka tietenkin johtuu siitä, että ne pitkälti kuvattiin suoraan mainittujen sukellusveneiden sisätiloissa. Se on paitsi teknisenä suoritteena huikea saavutus, myös oivallisesti kykenee taltioimaan sukellusveneiden sisätilojen klaustrofobisen tunnelman.

Ohjaaja jaottelee elokuvan kulun taidokkaisiin osioihin, joilla jaotteluilla hän saa sekä ajallista että paikallista tilaa esitellä ja perustella päähahmo Chanteraide asiaan kuuluvalla syvyydellä. Chanteraiden hahmo on kuitenkin elokuvan keskeinen suorittaja ja siksi on erityisen tärkeää, että Baudry ei sorru laventamaan vähemmän tärkeiden hahmojen kavalkadia sen enempää. Ohjaajille tämä tiivistäminen tuntuu olevan poskettoman vaikeaa ja liian usein tekijät sortuvat esittelemään lopulta tarinan kannalta turhia minuutteja kaivellessaan sivuhahmojen elämäntarinoita esille.

Yhteenveto

Raikas ja ajankohtainen ranskalainen sukellusvene-elokuva ei pelkää ottaa maailman poliittisesta tilanteesta kiinni ja laventaa tilanteiden kulkua kohti katastrofia. Se ei myöskään arastele piikitellä liittolaismaita eikä omaa maataan samalla hyläten propagandaan kumartavan yltiöpatrioottisuuden, joka niin kovin usein värittää sotaelokuvia. Puutteistaan huolimatta ohjaaja Antonin Baudryn ensimmäinen kokopitkä on kypsä, toimiva, hyvin näytelty, tiiviisti käsikirjoitettu ja ennen kaikkea pahuksen tehokas jännityselokuva sukellusveneiden maailmasta.

7/10.

Silent Rage (1982)

Yhdysvaltalainen aulajuliste. Kartonkia. Koko on 25,4cm x 20,4 cm. Yksi kahdeksan sarjasta. A front of house card from the USA. Cardboard. Size is 25,4cm x 20,4cm. Single card from a set of 8.

Ranskalainen aulajulisteiden sarja. Koko on A4. Tukevaa valokuvapaperia. A lobby card set from France. Size is A4. Sturdy photographic paper.