Raapaleet ovat tasan sata sanaa pitkiä tarinoita. Lisäksi saa käyttää joitakin sanoja otsikointiin ja sen sellaiseen metatason tauhkaan. Vaikka raapaleita kirjoittavat etupäässä proosan tekijät, mikään mahti maailmassa ei estä soveltamasta raapaleiden ideaa myös elokuva-arvioihin.
Siispä tässä artikkelissa esittelen raapaleiksi raapaisemiani elokuva-arvioita, sillä kyllähän (lähes) jokainen leffa nyt sentään ainakin sen sata sanaa ansaitsee huomiota, vaikkakin myönnän auliisti, että toisinaan tuo huomio kiinnittyy enempi epäkohtiin kuin positiivisiin seikkoihin. Useimmat näistä kirjoituksista ovat pinnallisempia, tunnepitoisempia ja vähemmän pohdittuja puheenvuoroja kuin mitä varsinaiset elokuvajutut, mutta pyrkivät nyt kuitenkin antamaan ainakin perustason käsityksen elokuvasta. Ja niiden kirjoittajasta.
Ja kappas kehveliä, tämä esipuhekin on raapale.
Interstellar (2014)
USA, Christopher Nolan, 5/10
Komeaa katsottavaa ja kuunneltavaa, mutta ei kestä alkeellistakaan analyyttista tarkastelua. Alku menee tieteiselokuvan merkeissä. Loppukolmannes on kuitenkin joutavaa huttuhömppää. Substanssin uskottavuus ja toteutuksen yksityiskohdat menevät tässä pahasti metsään. Nolan käsittelee kyllä Tärkeitä ja Suuria Asioita, mutta itse tarinan juoni on täynnä uskottavuus, logiikka-, tiede- ja juoniongelmia. Ne tiedeongelmat on pakko ottaa huomioon, kun ensimmäisen puolikkaan aikana tiedettä kovin paljon korostetaan. Tähtiseikkailussa scifi joutaa jätemyllyyn ja ulos puristuu korkealentoista melodraamaa, supersankarisukellusta mustaan aukkoon sekä Suuria Tunteita.
Täydellinen elokuva katsojille, jotka haluavat vain irrottautua arjesta kolmeksi tunniksi. Kuorrutuksen alla kukkii valitettavasti sekavuuksia aina kyseenalaisesta arvomaailmasta elokuvan lähtökohtiin saakka ulottuviin outouksiin ja epäjohdonmukaisuuksiin.
Fury (2014)
USA, David Ayer, 5/10
Tumma, väkivaltainen ja synkkä sotaelokuva on jostain syystä arvotettu vain K-16 Suomessa. Sotakuvaus päästää kameran lähelle raadollisuuksia. Painopiste pidetään tiukasti yhden panssarivaunun miehistön edesottamuksissa. Alkupuoli on parasta sotakuvausta vuosikymmeniin, mutta loppupuoliskolla ajaudutaan tyylillisesti vinoon. Kliimaksiksi tarkoitettu suuri taistelukohtaus menee suoraan supersankarisarjakuvien maastoon. Panssarisodankäyntiäkään ei sitten lopulta paljoa lupausta enempää ole tarjota.
Kerronta on oivallisesti rytmitettyä ja sujuvaa. Näyttelijävalinnat toimivat hienosti. Jokaiseen vaunumiehistön jäseneen ehditään ja uskalletaan paneutua. Näiden miesten ilot, surut, kaipaus, ahdinko, himot ja pelot heijastuvat kerrontaan. Asennetta ja tyyliä olisi aineksissa ollut lajityypin parhaimmistoon ponnistamiseksi, mutta alun ja lopun räikeä tyylillinen epäsuhta ajaa koko elokuvan kovin kauas valioyksilöistä.
The Expendables 3 (2014)
USA, Patrick Huges, 3/10
Syltyn elokuvasarjan vieteri jäi vetämättä kakkosen jälkeen. Kolmonen on väsähtänyttä ja älyllisesti epärehellistä tusinarymistelyä samoine latteuksineen ja lauhtuneine vitsailuineen kuin aiemmissakin. Väljähtäminen näkyy näyttelijäkatona; tämän rymistelyn kärjessä koikkelehtii enää vain muutama nimekkäämpi palkkashekkien kuittaaja. Typerän tarinan ympärille rakennetaan kaikenlaista kikkakuutosta yrityksenä saada se näyttämään muulta kuin yksioikoiselta tusinatoiminnalta. Kaavakin on sama ja kadonneeksi ilmoitettakoon kakkosta kuorruttanut komediakin. Totista puurtamista yritetään sävyttää tuomalla mukaan vaivaannuttavaa alfaurosten pituuspissailua ja suuria tunteita, kun yksi omista semisti kellahtaa. Murheellisen esityksen kruunaa idioottimainen ”loppusota”, jonka puhtia nakertavat heikot tietokone-efektit. Keinotekoinen eripura ja hahmoille käsikirjoitetut roolit saavat aikuisen miehen kyynelehtimään myötähäpeästä.
Mel Gibson pahiksena kuitenkin toimii.
Ordinary Decent Criminals (2000)
USA/Saksa/Irlanti/Iso-Britannia, 5/10
Veijarikomediallinen elokuva perustuu John Boormanin elokuvaan The General, joka puolestaan sai inspiraationsa Martin Cahill -nimisestä Irlannin Dublinissa vaikuttaneesta rikollispomosta. Tosipohjainen tarina siis. Ohjaajaksi on luontevasti valikoitunut dublinilainen Thaddeus O’Sullivan, jonka meriittilista on television puolella. Kepeästi ohjattu elokuva jää staattisen televisiomaisuutensa ja tylsän yllätyksettömyytensä vuoksi keskinkertaisten veijarikomedioiden kastiin.
Gangsteripomoa esittää supertähden elkein auttavaa irlanninkielen aksenttia haastava Kevin Spacey. Ohjaaja ei kykene ottamaan tarinasta irti tarvittavaa syvyyttä eikä myöskään osaa rakentaa komediakohtauksista tarpeeksi hersyviä. Sivurooleissa nyt loistavat näyttelijät olisivat voineet avata ohjaajalle aivan upeita mahdollisuuksia komediallisen aspektin vahvempaan toteuttamiseen. Nyt ohjaustyö jää valitettavan vajavaiseksi ja lukuisia herkullisia tilanteita menee kokonaan sivu suun.
Godzilla (2014)
USA, Gareth Edwards, 4/10
Yksi filmatisointi Godzillan tarinasta lisättäväksi aikakirjoihin kymmenien entisten joukkoon. Kaikin puolin hienojen efektien esittelyn seassa tumpeloidaan aivan idiotismin rajoja hipovien juonenkäänteiden kanssa. Gareth Edwardsin elokuvan silmäkarkkia ei voi raaputtaa edes kynsiviilalla, koska mikään sen järeämmistä kohtauksista ei kestä päivänvalossa alkeellistakaan analyyttista tarkastelua. Fokus on aivan selkeästi isojen mörköjen mätkintäkisoissa ja kaikki päänraaputusvaiva kulminoituu lopulta sanoihin koska Godzilla. Juonenkulun typeryyksiä tulviva efektipaukuttelu hukkaa tyystin myös sen ihmiskomponentin eli näyttelijät. Näyttelijöiden toiminta ja touhotus latistuvat vääjäämättä turhuuksien gallerian lattialle, koska tekijöiden pääpaino kaikessa on efektien esittelyssä. Hyvinhän ne efektit lopulta on tehty, mutta jopa hirviöelokuvakin kaipaa muutakin, jos mielii nousta keskikastista erinomaiseksi.
Dunkirk (2016)
USA, Christopher Nolan, 6/10
Ahdistus. Synkkyys. Nolanin sotakuvauksesta niitä löytyy, mutta raa’an taistelun yksityiskohtainen kuvaus täysin verettömänä riitelee pahasti näiden kanssa. Oikean taistelun skaala ei elokuvassa ilmene kunnolla. Missään ei näy ensimmäistäkään siviiliä, joukkosidontapaikkaa, yhtään kenttäruokailua tai vesipistettä. Muutamasta rannan ruumiista ei saa uskottavasti lavennettua oikeiden tapahtumien useamman kymmenen tuhannen miehen uhrimäärää eikä yhtään missään näy ainuttakaan todistetta siitä valtavasti kalustomäärästä, jotka silloinen BEF joutui kaupunkiin hylkäämään evakuoinnin yhteydessä. Kovin suosittu vallaton heilunta valittuna kuvaustyylinä on ehkä modernia, mutta todella ylikäytetty ja sekava tapa hoitaa kuvaus. Onhan se ihan kiva korostaa aina silloin tällöin tapahtumien hektisyyttä. Pari tuntia tärisevää heiluntaa on kuitenkin vain liikaa.
Black Panther (2018)
USA, Ryan Coogler, 3/10
Marvelin elokuvien jatkumo on pyrkinyt pitäytymään politiikan ulkopuolella, mutta Black Panther on poikkeuksellisesti erittäin vahvasti poliittisesti latautunut. Tämä yhdistettynä lähes täyteen huumorin puutteeseen tekee rankasti ylipitkästä elokuvasta koko Marvelin elokuvasarjan tylsimmän. Ryan Cooglerin ohjaaman elokuvan juoni on yht’aikaa yksioikoinen ja sekainen, sillä kaikki tarinan houkuttelevimmat sivujuonteet tallaavat tuttuja ja turvallisia reittejä. Toimintakohtauksia tukevien tietokone-efektien toteutukset eivät nekään säväytä ja paikoin toiminta tuntuu jopa väljähtyneeltä, koska jok’ikisen kohtauksen suunta on katsojalle ihan täysin selvä jo tilanteiden käynnistyessä. Yhtään kivaa jippoa tai koukkua eivät tekijät osaa tai halua tarjoilla. Tylsä, vahvasti politisoitu ja huumoriton tarina luovat kiusallisen kontrastin muutamaan aiempaan Marvel-studion elokuvaan.
John Wick (2014)
USA, Chad Stahelski, 9/10
Simppelin, suoraviivaisen ja tiiviin kostotarinan vetäväksi johtohahmoksi antautunut Keanu Reeves on eläköityneen palkkatappajan John Wickin roolissa elämänsä vedossa. Elokuva ei häpeile, arastele tahi teeskentele olevansa yhtään mitään muuta kuin äärimmäisen väkivaltainen ja suoraviivainen kostotarina. Kupletin juoni on arvatenkin kaikille toimintaelokuvafaneille tuttu: eläkkeelle siirtynyt kovaotteinen, kaltaistensa arvostama mies saa (teko)syyn palata takaisin entisiin hommiinsa. Motivaattorina massiiviseksi tuhon ja väkivallan syöksykierteeksi kasvavassa kostotarinassa on periaatteessa pienestä asiasta eskaloituva kosto. Hurjan väkivallan ja temmon vastapainona väkivaltaeepoksen upotettu musta huumori toimii ilahduttavalla tarkkuudella. Ruumismäärä nousee kolminumeroiseksi rivakkaasti, joten deittileffaksi ei voi suositella. Huipputaitavien tekijöiden yhteistyön ansiosta näemme yksioikoisen ja mutkattoman tarinan nousun alansa huipulle.
Once a Thief (1996)
USA, John Woo, 2/10
Karmivan surkeaa näyttelijäntyötä yhdistettynä täydellisen epäuskottavaan tapahtumien ketjuun. John Woon oman Hong Kong -ajan elokuvansa uusintafilmatisointi rapakon toisella puolella tuntuu kuin se olisi juuri filmikoulusta putoamisvaarassa olevien hännänhuippujen epäonnistunut opinnäytetyö. Aika ajoin elokuva vaikuttaa olevan stunttien harjoituskenttä johonkin oikeaan elokuvaan valmistauduttaessa. Halpojen efektien kimaran lomassa kehitellään sitten halpismuzakin säestyksellä jotakin puuhaa umpisurkeille palloilijoille, joita näyttelijöiksi vakavammissa piireissä kuulee kutsuttavan. Häivähdyksen ohjaaja John Woo entisestä suuruudesta voi olla havaitsevinaan muutamissa pyssyttelykohtauksista, joka ainoana seikkana nostaa elokuvan juuri ja juuri kakkosen puolelle. Tekijät kategorisesti epäävät katsojalta mahdollisuuden jännittävään ja mukaansatempaavaan toimintatrilleriin, jollainen John Woo:n alkuperäinen Once a Thief (1991) oli. Surkea esitys.
Snowpiercer (2013)
Etelä-Korea/Tsekki, Bong Hoon Joo, 6/10
Tieteiselokuvien tekijöitä riittää nykyään tietokone-efektien tarjotessa halvalla nättejä taustoituksia tarinoiden tueksi. Korealaisten puuhasteluyritys suurellisen tieteisfiktion rintamalla lopulta lupailee antamista enemmän. Maailmanlopun skenaariossa ja maisemissa ihmiskunnasta on jäljellä kourallinen kasteihin jaettuja ihmisiä vangittuna kiitävän junan sisässä. Premissin taustalla on ranskalainen sarjakuva. Elokuva musertuu lukuisiin epäloogisiin valintoihin ja liialliseen pituuteen. Liian moni asia ohitetaan olankohautuksella. Junavaunusta toiseen siirtyvän kapinoivan proletaarijoukon päätön eteneminen lähinnä kummastuttaa. Käsikirjoituksen siirtäminen elokuvamuotoon ei ole onnistunut. Ideoita ja yksityiskohtia tursuavaa elokuvaa vainoaa myös harmillisen teennäinen ylinäytteleminen. Ankeat ongelmat eivät kuitenkaan siltikään alista elokuvaa pahnan pohjimmaisten joukkoon; siinä määrin paljon siinä on kuitenkin oivalluksia ja häikäisevän hienojakin yksittäisiä kohtauksia.
Transformers: Age of Extinction (2014)
Yhdysvallat, Michael Bay, 2/10
Yli kahdella sadalla miljoonalla taalalla rakennettua efektikarkkia. Mitään muuta mainitsemisen arvoista ei sitten löydykään. Turpea, mutta kieltämättä komea, efektimössö mölisee ja pärisee alusta loppuun peittäen alleen kaiken muun. Kokeneempienkaan näyttelijöiden ei tarvitse edes yrittää nousta krapulaisen aamun löysän vetelehtimisen tason yläpuolelle, sillä kaikki liikkumatila on varattu joka tapauksessa tietokoneella loihdituille efekteille. Elokuvasarjaa tänne asti kahlanneet katsojat kuitenkin arvannevat kaiken tämän jo ennalta eivätkä muuta haluakaan, sillä eihän tällaista superkallista tauhkaa tehtäisi ilman näitä katsojia. Siltikin kaikesta kolinasta huolimatta elokuva on tavattoman tylsä, köyhä, aivan liian pitkä sisältöönsä nähden eikä vähissäkään juonea edistävissä kohtauksissa ole tolkkua. Todellakin tarkoitettu vain sarjan faneille.
Birds of Prey: And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn (2020)
Yhdysvallat, Cathy Yan, 3/10
Disneyn omistaman Marvel-elokuvastudion vanavedessä pyristelevä Warner Brothers DC-sarjakuvahahmoineen on jäänyt kelkasta jo aikaa sitten. Takamatkalta tämäkin äänekäs, värikäs ja erittäin sekava elokuva yrittää pyristellä kilpailevan yhtiön Deadpool (2017)-elokuvaa myötäillen. Avoimen miesvihamielisenä elokuvana feministiset tavoitteet tuntuvat epämiellyttävän politisoituineilta. Tekele jää puolitiehen sarjakuvamaisuudessaan eikä vie tekemisiään tarpeeksi yli äyräiden tavoittaakseen sarjakuvahahmojen ihanan anarkistista raivokkuutta. Margot Robbie onnistuu kuitenkin pääroolissaan siltä osin, kun hänen hahmolleen nyt tilaa kehittyä tässä sekamelskassa annetaan. Ikäraja huomioiden elokuva on hämmästyttävän veretön ja pitäytyy mieluummin kirkkaiden värien ilotulituksessa. Ohjaus on sekaista eikä antaudu koskaan Harley Quinnin hahmon ihanan rönsyilevää mielenmaisemaa mukailevaksi, kuten olisi ollut luontevaa.
Ankdammen (The Duckpond, 2019)
Ruotsi, Robert Andersson, 2/10
Elokuvassa etuajassa vankilasta vapautunut heittiö Fredrik (Kristoffer Pettersson) palaa piskuiseen kotikaupunkiinsa, jossa vapautuminen sotkee pasmat niin Fredrikin vanhoilta kamuilta kuin kaupungin poliisisediltäkin. Samaan aikaan tanskalaisen koplan suunnittelema ryöstösuunnitelma etenee ja sattumalta Fredrik ajautuu tanskalaiskoplan kanssa törmäyskurssille.
Ruotsalaiset eivät ole aivan untuvikkoja poliisikomedioiden tahi rikosdraamojenkaan kanssa, mutta tämä Robert Anderssonin esikoisohjaus unohtaa osapuilleen kaikki aiemmat opit. Kohtaukset tuntuvat toisistaan irrallisilta ja useimpien kohtausten esittämät tapahtumat venyttävät uskottavuuttaan aivan liian pitkälle. Satunnaiset komiikan versot tukahtuvat liian nopeasti. Hauskoiksi tarkoitetut kohtaukset ovat yksinkertaisesti vaivaannuttavia ja keskittyvät enempi sinne kännisekoilu-, krapula-, kakka- ja tissiosastolle. Solsidanista kopioidut hahmokarikatyyrit muistelevat känni-illan tapahtumia … niin nähty kuvio.
Jiu Jitsu (2020)
Yhdysvallat, Dimitri Logothetis, 1/10
Täydellisen ponnetonta, hukkaan heitettyä toiminnallista tieteiselokuvapotentiaalia, joka härskisti lainaa juontaankin itseään paremmilta. Poikkeuksellisen surkeasti kuvatun toimintaelokuvan kaikki muutkin myötähäpeää herättävät tekniset kokonaisuudet kiljuvat nopeasti tehdyn rahastuksen ilosanomaa, jossa ainoat elokuvan arvot perustuvat elokuvajulisteeseen painettavien nimien ja naamojen myyntipotentiaaliin. Nicolas Cage ja Tony Jaa eivät tätä kuonaämpäriä muuksi kuitenkaan tee, sillä molemmat ovat unessa pääosan elokuvan kulusta. Taistelukoreografiat voisivat olla tämän tyyppisissä elokuvissa hienoisena pelastuksen enkelinä, mutta tällä kertaa nekin ovat kautta linjan harvinaisen epäonnistuneita. Tietokoneella tehdyt efektit olisivat ylpeydenaihe esikoululaisten videoeditointipäivän tuotoksina, mutta oikeassa elokuvassa jok’ikinen näyttää vain masentavan epäammattimaiselta. Järjetön dialogi yhdistettynä typerään juonikuvioon tuottaa lopulta katastrofaalisen umpisurkeuden jättipotin.
Verta pakkiin 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.