30 Days of Night: Dark Days (2010)

Ohjaus: Ben Ketai
Käsikirjoitus: Ben Ketai, Steve Niles
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Arvioidun version pituus: 92 minuuttia
Arvioitu: kesäkuussa 2011

30daysofnight2_primaryJohdanto

”Viimeinen nainen” (engl. The Final Girl) -käsite sai alkunsa 70-luvulla, mutta termin kehitti naisia ja naisten rooleja erityisesti slasher-elokuvissa tutkinut Carol J. Clover teoksessaan Men, Women, And Chain Saws: Gender In The Modern Horror Film (1992). Sillä tarkoitetaan elokuvan kulun aikana monella tavoin kasvavaa ja alunpitäen (usein ruskeaverikköä, ryhmän älykkäintä, hieman ujoa ja arkaakin) feminiiniä naishahmoa, joka pystyy murskautumaan irti ennakko-odotuksista ja nousemaan muiden ylitse kyvyillään, intuitiollaan ja kekseliäisyydellään, kohtaamaan elokuvan antagonistin loppukohtauksessa ja selviää sitten siitäkin hengissä kertomaan tarinansa. Aikaisemmin käsitettä käytettiin lähinnä ns. slasher-elokuvien yhteydessä, mutta sittemmin sitä on ruvettu käyttämään vaivatta muissakin lajityypeissä. Klassinen esimerkki on Jamie Lee Curtisin näyttelemä Laurie John Carpenterin elokuvassa Halloween (1978) ja ehkä ensimmäinen tai ainakin ensimmäisiä tämän käsitteen kanssa touhunnut elokuva on Bob Clarkin vuoden 1974 slasher  Black Christmas, jossa Olivia Husseyn näyttelemä Jess pistää kampoihin murhanhimoiselle kyttääjälle. Noiden vuosien jälkeen käsite on varioitu, tutkittu, purettu ja parodioitu väsyksiin saakka, mutta kieltämättä se on varsin voimakas elementti sitomaan erityisesti kauhuelokuvien katsojakuntaa samastumaan hahmoon, jonka pitää löytää keino selviytyä ylivertaisesta vastuksesta. Slasherien lisäksi valtavirtaelokuvien puolelta Sigourney Weaverin näyttelemä Ripley-hahmo Alien-elokuvista on varsin ikoniseksi noussut The Final Woman siitäkin huolimatta, että kaikki elokuvan roolihahmot oli alun perin kirjoitettu ilman ennakko-olettamaa sukupuolesta (ja mahdollisesti siksi elokuvan hahmot käyttävätkin toisistaan vain sukunimiä!). Ja on kyllä 30 Days of Night 2:n ohjaaja Ben Ketai tullut katsoneeksi Ripleyn edesottamuksia vimmatusti muistiinpanoja tehden.

 

Juonitiivistelmä

Vuosi on mennyt Barrowin tapahtumista (David Sladen elokuva 30 Days of Night (2007)) ja silloin leskeksi jäänyt Stella Oleson (tässä elokuvassa Kiele Sanchezin näyttelemä) lähtee hakemaan kostoa saatuaan kontaktin muihin revittyihin sieluihin, joiden elämän nämä inhat verenimijävampyyrit ovat kauttaaltaan tuhonneet kataluuksillaan. Pian on kasassa puolivampyyrin (niinpä tietysti, näitähän ei ole aiemmin nähty…) kaitsema muutaman hengen sissijoukkio, joka aikoo iskeä vampyyrien kuningattaren pesään leukaa myöten asti aseisiin varustettuina…

Kommentit

I am so sorry, but we do not feel that this script is good enough for a computer video game. But how about if you make a movie out of it instead?” Kokolailla näin on täytynyt mennä keskustelu tuottajien ja rahoittajien välillä. Käsikirjoitus on kuin suoraan railroad-tyyppisestä ampumispelistä, jossa pienten koukkujen kautta päähenkilö sidotaan tarinan ytimeen ja ohjataan tämä listimään alati kenkumpia vihuja. Loppupomoa unohtamatta. Myötähäpeää syntyy katsellessa sitä, miten tekijät pelaavat itseltään narratiivisia vaihtoehtoja pois ja joutuvat hämillään tyytymään vain jäljelle jääviin ratkaisuihin. Ratkaisut ovat loogisesti järkyttäviä ja välillä sitä ihmettelee, että mihin ihmeeseen katosivat ne ykkösosan lumoavan hurjat veitikat, jotka olemuksellaan jättivät pysyvän jäljen kauhumuistiin ja muuttivat omalta osaltaan vampyyrielokuvien kuvastoa aika laajalla pensselillä. Tämän kakkososan vampyyrit ovat pitkälti ns. ”hukassa”, koska ohjaaja ei ilmeisestikään omaa minkäänlaista visiota siitä, että mihin suuntaan hahmoja ja tarinaa pitäisi oikeastaan viedä ja kyvyt rakentaa tunnelmaa tarinan ympärille puuttuvat täysin. Suurta kitkaa hermonpäissä aiheuttaa se, että liki puolet elokuvan kestosta on puisevaa haahuilua hämärissä käytävissä ja kellareissa pyssyt tanassa ja lamput kiiluen – tai ehkä se on alitajuinen metafora sille, että elokuvan tekijätkin haahuilevat pimeässä yrittäen välillä saada jotakin merkittävää taltioitua kameralle.

Pääosan hahmon esittäjäksi on valikoitunut eri henkilö kuin ykkösessä. Stella Olesonia esitti David Sladen ohjaamassa verevämmässä ja väkevämmässä ensimmäisessä elokuvassa Melissa George, jonka roolityö oli keskeinen tekijä kyseisen elokuvan vetovoimassa. Eipä se mitään, vaikka Melissa ei ollut enää kiinnostunut, sillä Kiele Sanchez toimii ihan kohtuullisesti ja on riittävän valovoimainen pääroolia kantamaan ainakin tällaisessa tusinahalpiksessa. Rooli sinällään kuitenkin taas sitten on valitettavan tönkkö kombinaatio Zack Snyderin Dawn of The Dead (2004)[x] -elokuvan Ana (Sarah Polley) – ja Ridley Scottin Alien-elokuvien[x][x][x] Ellen Ripley (Sigourney Weaver) -hahmoista. Muiden suorituksista ei nyt merkittävää haittaa ole elokuvalle, kun onneksi ovatten melko vähäisesti esillä ja pääpahiksena hääräilevä Mia Kirschner sopii hyytäväksi verenimijäksi vallan mainiosti. Efektipuolella asiat ovat miten kuten kohdillaan, jos kohta vähänlaisesti katsojaa sitten kuitenkaan hemmotellaan varsin ilmeisten budjettirajoitteiden vuoksi. Kaikille vampyyrielokuvien tekijöille pitäisi tosin olla pakollisena pohjustuksena pikakurssi veren ominaisuuksiin. Tässä elokuvassa nimittäin tuo mystinen punainen kulta näyttää ja käyttäytyy kuin Lidlin mansikkamehu.

Loogiset ongelmat jäytävät tarinaa alusta asti ja kumuloituvat loppupomon kanssa mittelöintiin asti aivan liiallisiksi. Kliseitä marssitetaan esille toinen toistaan väistäen ja perinteitä kunnioittaen luonnollisesti se musta mies kuolee ensinnä. Vampyyrit ovat ihan toista maata kuin ykkösessä ja ilmeisesti heittopusseiksi alistetut tykinruokavampyyrit ovat olemassa vain siksi, että pyssyillä olisi jotain kohteita osuttaviksi. Loppukohtauksen kliseisyys on piste huonouden i:n päällä. Loppu olisi ollut ihan mukiinmenevä, jos viimeinen minuutti olisi jätetty kokonaan pois. Liuku yhdestä parhaimmista vampyyrielokuvista tällaiseen huttuun saa toivomaan, että nämä sarjakuvavampyyrit jätetään nyt pysyvästi uinumaan.

Yhteenveto

Toivottoman vuotava ja ongelmainen kakkososa hyytävälle David Sladen ohjaamalle vampyyrimätkimisleffalle 30 Days of Night (2007) alittaa riman ja saa toivomaan, että sitä ei olisi koskaan tehtykään tahrimaan Sladen ylivertaisen ykkösosan kruunua. Suoraviivainen tusinatöräyttely kurlaa esille kaikki mahdolliset kliseet mitä tällaiseen toimintapätkään vampyyreistä nyt ylipäätään voisi keksiä mahduttaa eikä se onnistu oikeastaan missään muussa kuin silloin tällöin näyttämään ihan kelvolliselta. Ohjaus on ponnetonta eikä mielikuvitukseton kuvauskaan asiaa mitenkään paranna. Satunnaisesti elokuvan tekijät sentään yrittävät nousta lajityypin keskikastiin kisailemaan, vaikka eivät siinäkään mainittavasti onnistukaan. Suositella voi vain niille keskiyön kumartajille, joille on ehta kunniakysymys kahlata läpi kaikki verenimijäelokuvat ikinä.

3/10.

 

BloodRayne (2005)

Ohjaus: Uwe Boll
Käsikirjoitus: Guinevere Turner
Tuotantomaa: USA/Saksa
Arvioidun version pituus: 95 min
Arvioitu: lokakuu 2010
Ensi-ilta Suomessa: ei teatteriensi-iltaa Suomessa
Budjetti: noin 25 miljoonaa USD

Johdantobloodrayne_primary

Tietokone/konsolipeleistä elokuviksi käännettävien teosten marssi saa jatkuvasti lisää osallistujia. Ohjaaja Uwe Boll on jopa profiloitunut tumpeloimaan peleistä elokuvia haaskabudjeteilla, mutta Bloodraynen kohdalla Boll sai sentään käyttöönsä tuhlattavaksi hulppeat 25 miljoonaa taalaa. Eräs keino yrittää vetää yleisöä on haalia mukaan jokunen tunnetumpi nimi ja Bollin erikoisuutena onkin ollut starojen kiinnittäminen sivurooleihin. Boll toimii nimittäin niin, että roolituksiin ei mietitä ketään tiettyä henkilöä ja vasta kuvausten aattona tarkistetaan, että mahtaisikohan joku rahantarpeessa oleva tähti tai tähtönen lähteä pikaiselle kuvauskeikalle. Tällä kertaa koukkuun on tarttunut Michael Madsen ja Ben Kingsley sekä vielä kuvausten aikaan nousussa oleva lihaskimpputähtökäinen Michelle Rodriguez (joka on sittemmin saanut paljonkin nostetta) ja joukko muitakin nimiä. Bloodraynessa ovat kohdallaan vain lavasteet ja tuotannolliset arvot, mutta tarinan karmeutta ja ohjauksen ontumista ne eivät pysty alleen peittämään, vaikka Uwe Boll kierrättääkin katsojan suuntaan paljon pikkukivaa silmille. Vähän kuin Paul W.S. Andersoninkin ohjaukset myös Uwe Bollin elokuvat usein näyttävät puitteiltaan kelvoilta, mutta karkkipinnan puraisu paljastaa ikävän sivumaun.

Juonitiivistelmä

Rayne (Kristanna Loken) on puoliksi vampyyri, puoliksi ihminen, joka janoaa kostoa vampyyrilordi Kaganille (Ben Kingsley). Kagan puolestaan murhasi Raynen äidin tämän ollessa vasta pikkuinen taapero ja Rayne todisti tapahtuman omilla silmillään piilopaikastaan. Raynen apuna Kaganin kukistamiseen tähtäävissä toimissa häärii salaseura, jota johtaa Vladimir (Michael Madsen). Kaganilla puolestaan on hallinnassaan kätyreitä ja dekadentteja aatelisia. Sitten etsitään vastustajia ja mätkitään näitä turpaan. Ja kun tilanne rauhoittuu, kaavassa kuuluu edetä ”lopputaisteluun” (Boss Monster) Raynen ja Kaganin välillä. Voittaja ratkeaa tutulla kaavalla.

 

Kommentit

BloodRaynen käsikirjoitus on rönsyilevä, vaikeasti tehokkaaksi elokuvaksi siirtyvä ja aivan liian mutkainen onnistuakseen aikaansaamaan jouhevaa ja toimivaa kokonaisuutta. Tarina rikkoutuu pahoin monessa monituisessa kohtaa ja Uwe Boll on tuttuun tapaan aivan ulapalla sekä tarinan ohjaamisessa että näyttelijöiden kaitsemisessa. Erityisen surullista on katsoa päätähtösen Kristanna Lokenin puisevaa koikkelehdintaa, jossa ei tunnu olevan tunnetta, taitoa, mielenkiintoa eikä päämäärää. Raynen rooli taas toisaalta edellyttäisi juurikin nimenomaisesti sielukasta tunteidenpaloa, mutta Loken ei kerta kaikkiaan taivu tällaiseen rooliin. Ulkoiset avut ovat kuitenkin kohdallaan ja niiden varaan Boll joutuukin pelaamaan yrittäessään saada kohtauksiinsa mielenkiintoa. Elokuvan kulku on yhtä epäselvää kaaosta ja sotkua alusta lopputeksteihin saakka eikä sottaisen juonen käänteissä tai edes kohtausten järjestyksillä ole useimmiten minkään valtakunnan tolkkua. BloodRaynen kokonaistunnelma on tasapaksu ja totinen ja elokuvaa vaivaa paha kaavoihin ja kliseisiin kangistuminen. Samaten tapahtumien sisäinen uskottavuus ja loogiset ongelmat täplittävät elokuvaa kautta kaikkien kohtausten, mutta hienot lavasteet ja miljööt peittävät osan tästä onneksi alleen.

Lavasteet ovat (Bollin kohdalla voi toisaalta sanoa jälleen!) ainoa asia, johon on kunnolla vaivauduttu satsaamaan. Taistelukoreografiat ja myötähäpeää synnyttävä ”taisteludialogi” ovat karmivaa seurattavaa ja muodostavatkin elokuvassa ainoan asian, joka lähestyy termiä ”kauhu”. Muutoin elokuvan tunnelma on lattea ja sekainen eikä asiaa auta lainkaan ääniraidan laimeus. Ben Kingsleyn sivurooli vampyyrilordi Kaganina on uskomattoman huono ja tönkkö. Madsen sentään tarjoilee ainoan kelmeän valonpilkahduksen tässä liki kaksituntisessa roskatarinassa, mutta se ei riitä pelastamaan edes niitä kohtauksia, joissa Madsen on mukana. Elokuvan ”juonenkäänteet” on parasta jättää kokonaan arvioimatta – sen verta hirveää tuubaa yritetään katsojalle välittää. Erityistä huomiota huonoudellaan huuteleepi elokuvan lopputaistelut Kaganin linnassa ja tapahtumat, jotka johtavat keskeiset apuhahmot Kaganin saliin.

Yhteenveto

BloodRayne on Uwe Bollin huonoakin huonompi elokuvasovitus samannimisestä pelistä. Elokuvan juoni karkaa idioottimaisuuksillaan täysin käsistä. Pääosassa heiluva puunukke Kristanna Loken on täysin kuutamolla roolissaan elokuvan puolivampyyri Raynenä, mutta eniten kulmien kurtistelua saa aikaan nimekkäämpien näyttelijöiden, Michael Madsenin ja Ben Kingsleyn, suorittama puolitehoinen näytteleminen. Tyypeillä on kyllä nätit vermeet ja naikkosilla kurveja myötäilevät nahka-asut. Ja lavasteet toimivat. Mihinköhän takahuoneiden sampanjakekkereihin tekijät saivat poltettua 25 miltsiä riihikuivaa?

2/10