matilda lutz

Ohjaus: Coralie Fargeat
Käsikirjoitus: Coralie Fargeat
Tuotantomaa: Ranska/Belgia
Kieli: ranska, englanti
Budjetti: noin 3 miljoonaa USD
Arvioitu: helmikuu 2020
Arvioidun version pituus: 98 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa Suomessa

Johdanto

Kauhu- ja jännityselokuvan alla on monia selkeästi määriteltävissä olevia alalajityyppejä. Raiskaus-kosto -elokuvat ovat näistä helposti identifioitavissa ja usein inhottavan kontekstinsa vuoksi nämä elokuvat muodostavat jopa lähes underground-liikettä muistuttavan valtavirran marginaalin, johon vain harva haluaa kajota. Joukkoon mahtuu niin hurmoksellista äärifeminismiä kuin epämiellyttävää naisvihaakin. Lajityypin ansaitusti hurja leima estää yleensä näitä elokuvia pääsemästä suurempaan yleiseen tietoisuuteen, vaikka tekijöillä olisi vahvaakin viestittävää tai jopa taiteellisia ambitioita. Uudella vuosituhannella lajityyppi on kokenut varsin vahvan uuden nousun – suorastaan renessanssin -, jota on siivittänyt vanhojen alan teosten uudet tulkinnat ja naisten vahvistunut läsnäolo sekä tekijöinä että yleisöinä ja laajempikin B-elokuvien arvostuksen kasvu, jossa ilmiössä on selkeitä merkkejä vahvasta vastareaktiosta jättimäisille kaavoihin kangistuville satojen miljoonien taalojen Hollywood-spektaakkeleille. Lajityyppi on myös lähtenyt vahvasti avautumaan ja rönsyilemään sekä tyyliltään että teemoiltaan ja samalla elokuvien tekijäkaarteihin on alkanut ilmaantua laajemmallekin yleisölle tuttuja nimiä. Fouad Mikatin varsin draamallisessa jännärissä Return to Sender (2015) Rosamund Pike esittää sairaanhoitajaa, jonka mielenterveys nyrjähtää pahasti naisen suunnitellessa järjestelmällisen kieroa kostoaan. Dan Reedin jännärissä Straightheads (2007) Gillian Andersonin näyttelemä hahmo ajautuu itsekin epäröimään suunnittelemansa koston oikeutuksen mittasuhteita. Paul Verhoevenin elokuvassa Elle (2016)^[x] Isabelle Huppertin roolihahmo tekee järisyttävän löydön itsestään seksuaalisen väkivallan jälkimainingeissa. Mikael Salomonin trillerissä Big Driver (2014) Maria Bellon näyttelemä kirjailija alkaa epäillä omaa muistiaan ja mielenterveyttään järkyttävien tapahtumien viedessä hänet kostonhimon ristiaallokkoon. Yhteistä mm. juuri näille neljälle mainitulle on se, että eivät ne ole enää erikseen pienelle yleisölle kohdennettuja eksploitatiivisia B-elokuvia, kuten käytännössä koko 1970-luvun alan tarjonta oli, vaan pyrkimys on tuoda vaikeiden teemojen käsittelyä kohti muitakin yleisöjä. Coralie Fargeatin esikoisohjaus on lopulta liian raaka laajemmalle yleisölle, mutta siitäkin huolimatta ohjaaja tanssii upean taidokkaasti sillä kapealla nuoralla, jonka toisella puolella vaanii eksploitatiivinen rahastus ja toisella puolella ideologinen manifesti.

Juonitiivistelmä

Kolmen rikkaan – tahoillaan naimisissa olevan – ja menestyvän toimitusjohtajan yhteinen vuosittainen metsästysretki aavikolle on kuin katoavan miehuuden pönkitystä, jota tukevat rasvaiset jutut ja järeät aseet. Pasmat sekoavat pahasti, kun Richard (Kevin Janssens) tuo tuoreimmalle retkelle mukanaan nuoren salarakastajattarensa Jenin (Matilda Lutz). Täysin aavikon eristyksissä oleva hieno moderni jahtihuvila on joukkion tukikohta ja odotetusti se metsästys ei ole kenenkään prioriteetilla niin tärkeä etteikö ehtisi vähän bilettääkin. Hommat karkaavat käsistä ja Jen joutuu kokemaan asioita, joita ei olisi halunnut kokea. Yllättäen Richard kääntyy nuorta rakastajatartaan vastaan ja Jenin kieltäydyttyä avokätisestä rahallisesta tarjouksesta unohtaa aiemmat tapahtumat kolmikolle kehkeytyy ajatus, että koko nainen voisi vain kadota. Jen pääsee kuitenkin pakenemaan huvilasta erämaan karuun ympäristöön ja yht’äkkiä kolmikko huomaakin, että tulihan tästä sittenkin reipasta ulkoilmaa keuhkoille tarjoava metsästysretki …

Kommentit

Juuri, kun kyyninen kaiken nähnyt katsojaparka on menettämässä uskonsa, että raiskaus-kosto -lajityypin sisältä ei enää löydy tilaa uusien näkökulmien avaamiseen, Coralie Fargeat päräyttää esiin modernin ajan nais-Rambon, joka tekee u-käännöksen heitukkablondista tahtoselviytyjäksi. Itse muutos ei ole tärkeä, vaan se miksi se muutos on pakotettu syntymään. Miehisen ylivallan häikäisevää majakkaa särkemään lähtevä Fargeat kuitenkin upeasti tarjoilee elokuvassaan monia koukkuja, näkemyksiä ja liennytyksiä, jotka tekevät tarinasta epätavallisen moniulotteisen ja vivahteikkaan. Valtavan taitava kameratyöskentely taltioi sellaisia aavikkonäkymiä, joista Mad Maxien luoja George Millerkin olisi kerrassaan haltioitunut ja ylipäätäänkin elokuvan tekninen taso, ohjauksen sujuvuus, äänisuunnittelu, käytännön efektit ja taitava leikkaus kamppailevat ihan tasamitalla useita kymmeniä kertoja itseään suurempibudjettisten elokuvien kanssa. Fargeatin Revenge ei ole uutta henkeä väsähtäneisiin kliseisiin puhaltava eksploitaatio eikä se ole myöskään puhkikaluttu miehinen fantasia seksuaalisen väkivallan seurauksena käynnistyvästä groteskista kostosta, jossa uhri jää lopulta kuitenkin vioittuneeksi ja rikkinäiseksi sai hän sitten kostonsa tahi ei. Sen sijaan se on taitavasti ja itseluottamusta uhkuvalla huolella kudottu tarina naisellisesta uudelleensyntymästä, joka voi katsojasta riippuen vertautua jopa naisen ja miehen asemien muutokseen länsimaisessa yhteiskunnassa yleisemminkin.

Ei ole pelkkää sattumaa, että ohjaaja maalaa katsojalle ensivaikutelmia elokuvan henkilöhahmoista kliseisillä odotusarvopensseleillä, sillä tekijät suorastaan nauttivat mahdollisuudesta särkeä muotteja. Eikä ole sattumaa tai vahinkoa sekään, että se varsinainen tarinallinen kulminaatiopiste eli ruma raiskaus kuvataan lajityypin elokuvista tyystin poiketen hyvin suurella huolellisuudella ja jopa tietyllä taiteellisella vakavuudella. Useimmiten tekijät varta vasten haluavat luoda tilanteen, jossa rumuutta on muuallakin kuin itse tapahtumassa; asetelmalla, dialogilla, äänien käytöllä ja leikkauksella ilkeä ja ruma tapahtuma voidaan maalata entistä rumemmaksi ja luotaantyötävämmäksi. Fargeat ei toki tee mitään pehmopornoa tässä eikä myöskään pyri arkipäiväistämään itsessään julmaa tilannetta, mutta siltikin kykenee luomaan keskeisestä kohtauksesta yht’aikaa jännittävän, tapahtumallisesti julman ja kuvauksellisesti kauniin. Matilda Lutz istahtaa vaivatta fyysisesti vaativaan rooliin ja ottaa omat kohtauksensa haltuun hienoin nyanssein. Lutzille elokuva ei toki ole ensimmäinen eikä ainoa, mutta aiemmat roolityöt ovat olleet romanttisten draamojen parissa. Ehkäpä tämän elokuvan vakuuttavasta fyysisyydestä urkenee uraa jopa toimintaelokuvien parissa jatkossa?

Elokuvassa vasta Jenin kieltäytyminen miesten tarjoamasta rahakkaasta vaitiolosopimuksesta on todellisena katalyyttinä tapahtumille. Kieltäytyminen edustaa tavatonta uhmakkuutta sitä miehistä ylivaltaa vastaan, jossa rahalla voi ostaa naiselta ihan mitä huvittaa ja tehdä ihan mitä huvittaa välittämättä seurauksista. Katalyytti on ensimmäinen niistä askelista, jotka lopulta johtavat Jenin uudestisyntymään uutena naisena: vahvempi, itsetietoisempi, määrätietoisempi ja ennen kaikkea selviytyjä. Fargeat pyörittää Jenin uuden syntymätarinan ympärillä mytologisia ja symbolisia vertauskuvia enemmän kuin lääkäri määräisi Buranaa kyynärpääkipuihin ja väistämätön väkivaltainen konflikti vetää vertoja karuimmillekin New French Extremity -leiman saaneille väkivaltaa karusti ja läheltä kuvaaville elokuville. Kaikkea tätä sävyttää taitavasti nakutettu muusikko Rob:n (Robin Coudert) ääniraita, jonka avara äänimaailma maalautuu uskottavasti aavikon aakeuteen luoden kiehtovia kiinnekohtia kohtausten jatkumoihin. Fargeat onnistuu tässä luomaan lajityypin selkeän valion – ei pelkästään tällä vuosituhannella, vaan koko lajityypin historiassa.

Yhteenveto

Ohjaaja Coralie Fargeatin esikoisohjaus viiltää tehokkaasti ja taitavasti haavan syvälle raiskaus-kosto -lajityypin ihon alle. Lajityypin uuden vuosituhannen aikana koettu uusi tuleminen on ollut varsin usein vain samojen tuttujen kuvioiden ja ideoiden toisintoa, mutta Fargeatin elokuvan erottajiksi keskimääräisestä alan teoksesta voi lukea elokuvan poikkeuksellisen upean kuvauksen, vahvan näkemyksen ja irrottelun lajityypin kaavojen sisällä. Vahva teos, jota uskaltanee suositella hieman laajemmallekin katsojakunnalle kuin pelkästään raa’an kauhun ystäville, jos kohta kyllähän tässäkin elokuvassa on muutama pysäyttävän raju kohtaus.