Are You Scared? (2006)

Ohjaus: Andy Hurst
Käsikirjoitus: Andy Hurst
Tuotantomaa: USA
Arvioidun version pituus: 79 min
Arvioitu: lokakuu 2010
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Kieli: englanti
Budjetti: vähäinen

 Johdantoareyouscared_primary

Whannelin ja Wanin yllätysmenestyksekkään elokuvan Saw menestyksen jälkimainingeissa oli tietenkin päivänselvää, että samalla idealla ja elokuvan verisellä väkivaltakuvastolla lähtisi markkinoille kalastelemaan muitakin yrittäjiä taalankuvat kiilumassa silmissä. Tosi-TV:n viime vuosien aikana saavuttama huima suosio on sekin ajateltu nivottavaksi osaksi konseptia, jotta saadaan maksimoitua ryöstöviljely ilman vaivaa miettiä itse jännää konseptia. Andy Hurstin ”kauhuelokuvaa” vaivaa monien rip-off – elokuvien helmasynti: se luulee olevansa ihan oikea ja vakavasti otettava kauhuelokuva, kunhan vain tuotantoarvot on saatu tyydyttävälle tasolle kiihottamaan katsojia. Into, visio ja omaleimaisuus kuitenkin puuttuvat tyystin. Elokuva asettaa katsojalle puitavaksi mukamas jännittävän takaa-ajon poliisien ja psykopaattimurhaajan välillä, mutta loppujen lopuksi katsojaa ei jaksa tippaakaan kiinnostaa saavatko poliisit ajoissa estetyksi kaikkien nuorukaisten surmaamisen vai ei. Kauhufanien kohdalla luultavasti katsojat odottavat enempikin menestystä sille murhaajalle, joka on juuri tekemässä päivätyötä päästäessään päiviltä ärsytyskynnyksen yrittämättä ylittäviä turhia pikkujulkkuja surkuhupaisissa rooleissaan.

Juonitiivistelmä

Katala psykopaatti kaappaa sairaaseen tosi-tv -peliinsä 6 nuorta kisailijaa – kolme poikaa ja kolme tyttöä. Juuri teini-iän taakse jättäneet nuorukaiset haaveilevat kullasta ja kunniasta, mutta varsin pian heille selviää katalan pelin oikea luonne. Psykopaatin pelinjärjestäjän mielessä ei olekaan palkita voittajia riihikuivalla verottomalla käteisellä, kiiltoisilla urheiluautoilla tahi ilmaisella iPhonella …

Kommentit

Ohjaaja Andy Hurstin ote on turtuneen tunkkainen koko elokuvan kulun ajan. Jännitteiden rakentaminen tyssää tyystin, sillä Hurst ei vaan malta odottaa päästä esittelemään keksimiään tappamisen menetelmiä. Ohjauksen jaksotus, painotukset ja visio ovat täysin hukassa. Valitettavasti käsikirjoituksen tukeutuminen vain graafisen väkivallan esittämiseen maistuu ontolta ja osoittautuu väistämättömäksi pettymykseksi esikuvana toimineen Whannelin ja Wanin Saw-elokuvan esittämän väkevän vision rinnalla. Eritoten ongelmaksi muodostuvat laimeat ja tehottomat kohtaukset, jotka eivät herätä katsojaa tunnetasolla. Säälittävää ironiaa irtoaa elokuvan tosi-tv -ajatuksesta, sillä oikean maailman tosi-tv -showt ovat pitkälti sidottuja ennalta määrättyihin ja vahvasti käsikirjoitettuihin formaatteihin, jotka vain saadaan näyttämään ah-niin-realistisilta. Aivan kuten Are You Scared? on sidottu Saw:n määrittämään formaattiin psykopaatista murhapelien järjestäjästä. Mutta siinä missä Saw huikaisee käsikirjoituksen tasolla, Are You Scared? taas puolestaan tekee päinvastaisen. Käsikirjoituksen ja koko juonen ydin paljastuu melko helposti jo viimeistään elokuvan puolivälissä hieman tyhmemmällekin katsojalle, mutta vielä pitää mainitun katsojan kestää parikymmentä minuuttia piinaa, jotta idioottimainen lopetus tekee itsensä tykö. Nuoret näyttelijät ovat surkeata seurattavaa ja kuin tosi-tv -amatöörejä itsekin. Heille varatut henkilöhahmot ovat mitäänsanomattomia pölvästejä ja katsojaa lähinnä helpottaa, kun joukkiota harvennetaan tyyppien ärsytysjärjestyksessä. Nuorten henkilöhahmojen kohdalla rationaalinen ajattelu on julistettu kokonaan pannaan. Myötätunto kallistuukin vaakakupissa psykopaatin puolelle.

Hätkähdyttävästi elokuvan kulusta varmaan viidennes kuluu psykopaattia jahtaavan väsähtäneen etsivän ja tämän aisaparina häärivän FBI-agentin edesottamuksia seuratessa. Se ei vain kuitenkaan johda mihinkään eikä sitä elokuvassa millään tavalla edes tarvita. Ilmeisesti Hurstkin on kokenut kauhun väristyksiä näyttelijöidensä kyvyttömyyden edessä ja tarinaan on pitänyt lisätä pari aikuistakin hahmoa – tosin kyttien näyttelijät tai roolit eivät totta vieköön tee nekään mainittavaa mairittelevaa vaikutusta. Loogiset ongelmat vainoavat elokuvaa tavan takaa, mutta pienet kömmähdykset olisi vielä helppo antaa anteeksi pikkubudjetin rip-off -elokuvalle. Sen sijaan käsikirjoituksen ytimeen saakka upotetut ajattelun ongelmat saavat lähinnä aikaan hiusten repimistä katsojan suunnassa.

divider_03

Yhteenveto

Are You Scared? on surkea Saw-elokuvan rip-off. Ohjaaja Andy Hurst ei ole kyennyt piiskaamaan tekijöihinsä tarvittavaa sähköä ja lopputuote on ontto ja huonosti näytelty pölhöily, joka yrittää pelata vain inhoiluarvoillaan, kun osaaminen mihinkään muuhun ei tunnu riittävän. Valitettavasti edes tappamisen meininki ei paljoa haukotteluja enempää tarjoa. Idioottimaisesti kirjoitetut nuoret henkilöhahmot pökkelöivät sokkeloisessa varastorakennuksessa kuin lobotomiasta kärsivät labrarotat konsanaan. Elokuva ei tarjoa puistattavia kauhukokemuksia, jännitystä, psykologista otetta tai mitään muutakaan kiinnostavaa. Ei voi suositella edes kertakatsomisena, vaikka olisi genrestä yleisemmin kiinnostunutkin. Vastaus elokuvan nimen esittämään kysymykseen on helppo ja raikuva: EI.

2/10

Chicago Massacre (2007)

Ohjaus: Michael Feifer
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Michael Feifer
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 92 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: $1 miljoona

JOHDANTO

Elokuvan kertoma tapaus on pitkälti autenttinen rekonstruktio vuonna 1966 Yhdysvaltoja kuohuttaneesta massamurhasta, jonka tekijä Richard Speck kuoli myöhemmin vuonna 1991 vankilassa kärsiessään 1200 vuoden pituista tuomiotaan. Oikean elämän kauheudet penetroituvat tavan takaa elokuvailmaisuun. Toisinaan (ja hienoimmillaan) tämä näkyy allegorioina ja metaforeina, toisinaan viiteyhteyksien kautta ja toisinaan – eritoten sarjamurhaajia käsittelevissä elokuvissa – dramatisoituina mukaelmina. Oikeista sarjamurhaajista on tehty satoja kirjoja, elokuvia, esseitä, tutkielmia, lauluja, dokumentteja, veistoksia ja maalauksiakin. Osalle näistä hirviöistä on perustettu omia faniklubeja ja jopa näiden persoonaa tai tekoja ihannoivia tuotteitakin löytyy markkinoilta. Ja siltikin fiktiivisen kauhuelokuvan harrastajakuntaa katsotaan helposti kieroon!

JUONISYNOPSIS

Lapsuudentraumoista kärsivä hyvää vauhtia nuorisorikolliseksi kasvava Richard Speck muuttaa maalta kaupunkiin, jossa avautuu tuutin täydeltä uusia tilaisuuksia sosiopaattiselle mielelle. Eriävien tilanteiden kautta Speck tutustuu viehättävään sairaanhoitajaan, tunkeutuu tämän asuntolaan ja terrorisoi siellä asuvia yhdeksää sairaanhoitajaa murha mielessään.

KOMMENTIT

Tekojen ihannointia löytyy elokuvaviihteen puoleltakin, mutta tässä Michael Feiferin dramatisoinnissa ihannoinnin kaikuja on vaikea nähdä vaikkakin Speckin lapsuuden epämiellyttävyyksiä kuvaavissa takaumissa on ripauksen huolestuttavan ymmärtäväinen sävy. Tyylikseen Feifer on valinnut toteavan, lakonisen ja tarkkailevan dokumentaarisen otteen, jota vielä korostaa niukka ääniraita. Feifer maalaa pintapuolisesti Speckin elämän lapsuusajat korostamaan mieleltään poikkeavan nuoren miehen erikoislaatuisuutta, joka Speckin kuoleman jälkeen todennettiin myös ruumiinavauksessa, jossa hänen aivoistaan löytyi ainutlaatuisia neurologialle ennestään tuntemattomia fyysisiä muutoksia. Feifer tekee pohjustustyön hakien syitä Speckin myöhemmälle väkivallalle ja massamurhalle, mutta ajautuu selvästi vikaraiteille katkoessaan elokuvan kulkua takaumilla lapsuuteen. Elokuvien suhteen sarjamurhaajien teoista pystyisi saamaan hyvinkin paljon irti, mutta liian usein toteutuksissa ei osata tai uskalleta rakentaa riittävää puskuria faktan ja fiktion rajamaastoon. Kyllä onnistuneita toteutuksiakin löytyy, mutta harvemmin tästä joukosta mitään mestariteoksia haaviin jää. Elämäkertaelokuvien taiteellinen rajoittavuus on tietenkin ohjaustyölle vaativa haaste ja varsin usein dramatisointeihin jää soinniton ja jännitteetön jälkimaku, joka johtuu siitä, että tekijät poteroituvat vain tapahtumat toteaviksi tahoiksi. Jännitystä on pääasiassa turha hakea, jos kohta poikkeuksiakin löytyy, kuten nyt vaikka John McNaughtonin Henry: Portrait of a Serial Killer (1986), korealaisen kannibaalimurhaajan tarina Hong-jin Nan elokuvassa Chugyeogja (”The Chaser”,2008), kauhuelokuvaksi virittäytyvä Greg McLeanin Wolf Creek (2005) ja herkkusokerina pohjalla tietenkin Alfred Hitchcockin Frenzy (1972). Faktuaalisten tapahtumien sitovuus ja rajoittavuus tuntuu kuitenkin suurinta osaa tekijöistä haittaavan suuresti eikä materiaalista siksi osata muovata jännittävää tavalla, joka saisi katsojankin pauloihinsa.

Feiferin elokuva jakaa kerrontansa suurin piirtein kahtia. Käsittelyn alla on paitsi kohtalokas yö, jonka aikana Speck surmasi kahdeksan sairaanhoitajaa, myös Speckin taustatarina ja kohtalokasta yötä edeltävät tapahtumat. Jälkimmäinen on hoidettu lähinnä sinne tänne ripotettujen takaumien kautta ja ratkaisu on elokuvan kokonaisuuden kannalta murskaavan surkuhupaisa, sillä nekin pienet jännityksen pilkahdukset, joita tiiviillä kerronnalla voisi saada aikaan, rikkoutuvat armottoman tehokkaasti takaumien ajaksi. Kiusallisesti takaumat rikkovat liian pitkiksi jaksotettuina myös elokuvan rakenteen, sillä ne kukin pitävät sisällään oman pienen fokuksensa eivätkä näin lainkaan tue pääasiallisen tarinankerronnan linjoja. Kymmenet pienet ”lyhytelokuvat” pitäisi siis pystyä sisäistämään takaumina sen sijaan, että nämä olisivat vain temaattisia tuokiokuvia tai visuaalisia vihjeitä Speckin murhayön yksittäisten valintojen ja tekojen taustalla. Lähtökohtaisesti vaikuttaa siltä, kuin ”Chicago Massacre” olisikin pieleen mennyt dokumentti, joka sittemmin on yritetty leikkaamalla pelastaa ”jännityselokuvaksi” murhayön tapahtumista. Niin tai näin, mutta hybridi ei toimi. On melkomoinen saavutus kyllä saada aikaiseksi teos, joka sisällöltään kertoo kahdeksan murhan, pahoinpitelyjen, nöyryytysten ja seksuaalisen väkivallan kyllästämän yön tapahtumat, mutta joka ei ole jännittävä, kauhea eikä edes pelästyksiin tähtääviä elementtejä pysty kannattelemaan.

YHTEENVETO

Chicago Massacre on teemansa huomioiden hämmästyttävän lakoninen ja säyseä. Se jättää uhreille tehdyn seksuaalisen väkivallan mielikuvituksen tasolle ja pitäytyy murhaamisen meiningeissäkin likipitäen turhauttavan verettömänä. On vaikea keksiä syytä miksi näin on, sillä jos tällaisesta aiheesta elokuvan tekee, luulisi näiden väkivallantekojen olevan elokuvan keskiössä tavalla tai toisella. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Richard Speck ollut täysin tunteeton psykopaatti, joka ei edes katunut tekojaan. Harmi vain, että Speckin massamurhan toteuttamista kuvaava elokuva ajelee samoilla tunteettomuuden raiteilla – se ei jaksa herättää juuri mitään muita tunteita kuin kyllästymistä ja pitkästymistä. Yksi piste heruu kuitenkin Richard Speckiä näyttelevälle Corin Nemecille, jonka heiluminen tunteettomana paskiaisena on hyvinkin kohdallaan.

2/10