Curse of the Undead (1959)

Ohjaus: Edward Dein
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Edward Dein, Mildred Dein
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 79 minuuttia
Arvioitu: 2012

JOHDANTO

Kauhun ja westernin ristisiitos on pysytellyt pienenä marginaalilajityyppinä tasaisesti 1920-luvulta lähtien. Edward Deinin Curse of the Undead päivittää tiettävästi ensimmäisenä vampyyrin osaksi villin lännen ympäristöä. Loppujen lopuksi hypähdys luonnollisesta yliluonnollisen puolelle on varsin mitätön, kun mietitään vaikkapa ikonista yksinäistä pyssysankaria, joka kiertää syrjäseutujen villejä pikku kaupunkeja. Kiertämisen voi tehdä yölläkin ja papusäilykkeiden syömisen voi vaihtaa vallan mainiosti verenimemiseen. Dein ottaa elokuvansa vampyyrin kanssa raikkaita vapauksia ja heittää romukoppaan tuotantostudionsa Universalin omat aiempien vuosikymmenten aikana Draculan hahmon ympärille kehittämät vampyyrikliseet saadakseen tarinaansa enemmän maanläheistä tuntumaa.

JUONITIIVISTELMÄ

Karjatilaa pitävän Carterin perheen ahdinko kasvaa kohisten, kun naapuriranchin omistaja yrittää kovanaamapolitiikalla pakottaa perheen myymään tilansa laajentaakseen omaansa. Kaupungin sheriffi on voimaton uhittelun edessä ja viimein uhatun ranchin miesväen kuolemien jälkeen ranchin uhmakas Dolores päättää palkata palkkatappajan hoitamaan naapurinsa. Palkkatappaja Drake joutuu pian napit vastakkain ei pelkästään kohteensa vaan myös paikallisen papin Danin kanssa, joka aavistaa palkkatappajassa jotakin epätavallista.

KOMMENTIT

Curse of the Undead kirkuu koko olemuksellaan b-elokuvan tuotantoarvoja, mutta kaikesta huolimatta elokuvan tekijät ovat pystyneet pitämään tuotannon rajat mielissään kaiken aikaa. Lopputuloksena elokuva on hillitty ja hyvin tarkasti rakentuva kokonaisuus, jossa mitään ei ole haaskattu ja jok’ikinen otos ja kohtaus nivoutuu tarinan osaksi. Vampyyrihahmon tarkentuminen elokuvan edetessä yllättää monipuolisuudellaan ja tyypillisestä hirviöelokuvasta poiketen tekijät luotaavat varsin tarkkasilmäisesti myös vampyyrin sosiaalista asemaa ja ihmisten kanssa rakentuvia kytköksiä. Elokuvan vampyyrin traagisuudesta kumpuava inhimillisyys rinnastuu vaivatta uuden vuosituhannen valtavirtayleisölle suunnattuja vampyyridraamaelokuvia ja -tv-sarjoja vasten. Kiehtovaa sikäli, kun ottaa huomioon, että aikakauden klassinen hirviö peilattiin pääsääntöisesti aina automaattisesti pahuuden voimien kätyriksi. Tätä taustaa vasten on helppo uskoa, että elokuva on ollut omana aikanaan varsin outo lintu. Käsikirjoitukseltaan kekseliäs ja näppärä tarina juoksee lyhyen kestonsa helposti ja saksalaiselle ekspressionismille kumartavat kauhukohtaukset syventyvät oivallisen toimivan ääniraidan kautta.

YHTEENVETO

Vampyyrimytologian ainekset westerniin sekoittava hillitty kauhuelokuva on parhaimmillaan rakentaessaan mysteerisen vampyyripyssysankarin tarinan ympärille inhimillisen tragedian auraa. Kauhukuvastoltaan elokuva on kuitenkin varsin kesy ja rauhallinen – vaikkakin rakentaa asetelmansa huolellisella pieteetillä. Teatraaliset maneerit ja westerneille tyypilliset asetelmat istuvat yllättävän hyvin rinnakkain kauhukohtausten kanssa ja kaiken kaikkiaan kokonaisuus on varsin hyvin toimiva paketti. Eihän tämä mikään genreklassikko ole westerneissä sen enempää kuin kauhussakaan, mutta kiintoisa ja toimiva hybridi kuitenkin ja onhan siinä ilmeisestikin nyt sentään elävien kuvien ihka ensimmäinen vampyyricowboy!

6/10

Chicago Massacre (2007)

Ohjaus: Michael Feifer
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Michael Feifer
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 92 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: $1 miljoona

JOHDANTO

Elokuvan kertoma tapaus on pitkälti autenttinen rekonstruktio vuonna 1966 Yhdysvaltoja kuohuttaneesta massamurhasta, jonka tekijä Richard Speck kuoli myöhemmin vuonna 1991 vankilassa kärsiessään 1200 vuoden pituista tuomiotaan. Oikean elämän kauheudet penetroituvat tavan takaa elokuvailmaisuun. Toisinaan (ja hienoimmillaan) tämä näkyy allegorioina ja metaforeina, toisinaan viiteyhteyksien kautta ja toisinaan – eritoten sarjamurhaajia käsittelevissä elokuvissa – dramatisoituina mukaelmina. Oikeista sarjamurhaajista on tehty satoja kirjoja, elokuvia, esseitä, tutkielmia, lauluja, dokumentteja, veistoksia ja maalauksiakin. Osalle näistä hirviöistä on perustettu omia faniklubeja ja jopa näiden persoonaa tai tekoja ihannoivia tuotteitakin löytyy markkinoilta. Ja siltikin fiktiivisen kauhuelokuvan harrastajakuntaa katsotaan helposti kieroon!

JUONISYNOPSIS

Lapsuudentraumoista kärsivä hyvää vauhtia nuorisorikolliseksi kasvava Richard Speck muuttaa maalta kaupunkiin, jossa avautuu tuutin täydeltä uusia tilaisuuksia sosiopaattiselle mielelle. Eriävien tilanteiden kautta Speck tutustuu viehättävään sairaanhoitajaan, tunkeutuu tämän asuntolaan ja terrorisoi siellä asuvia yhdeksää sairaanhoitajaa murha mielessään.

KOMMENTIT

Tekojen ihannointia löytyy elokuvaviihteen puoleltakin, mutta tässä Michael Feiferin dramatisoinnissa ihannoinnin kaikuja on vaikea nähdä vaikkakin Speckin lapsuuden epämiellyttävyyksiä kuvaavissa takaumissa on ripauksen huolestuttavan ymmärtäväinen sävy. Tyylikseen Feifer on valinnut toteavan, lakonisen ja tarkkailevan dokumentaarisen otteen, jota vielä korostaa niukka ääniraita. Feifer maalaa pintapuolisesti Speckin elämän lapsuusajat korostamaan mieleltään poikkeavan nuoren miehen erikoislaatuisuutta, joka Speckin kuoleman jälkeen todennettiin myös ruumiinavauksessa, jossa hänen aivoistaan löytyi ainutlaatuisia neurologialle ennestään tuntemattomia fyysisiä muutoksia. Feifer tekee pohjustustyön hakien syitä Speckin myöhemmälle väkivallalle ja massamurhalle, mutta ajautuu selvästi vikaraiteille katkoessaan elokuvan kulkua takaumilla lapsuuteen. Elokuvien suhteen sarjamurhaajien teoista pystyisi saamaan hyvinkin paljon irti, mutta liian usein toteutuksissa ei osata tai uskalleta rakentaa riittävää puskuria faktan ja fiktion rajamaastoon. Kyllä onnistuneita toteutuksiakin löytyy, mutta harvemmin tästä joukosta mitään mestariteoksia haaviin jää. Elämäkertaelokuvien taiteellinen rajoittavuus on tietenkin ohjaustyölle vaativa haaste ja varsin usein dramatisointeihin jää soinniton ja jännitteetön jälkimaku, joka johtuu siitä, että tekijät poteroituvat vain tapahtumat toteaviksi tahoiksi. Jännitystä on pääasiassa turha hakea, jos kohta poikkeuksiakin löytyy, kuten nyt vaikka John McNaughtonin Henry: Portrait of a Serial Killer (1986), korealaisen kannibaalimurhaajan tarina Hong-jin Nan elokuvassa Chugyeogja (”The Chaser”,2008), kauhuelokuvaksi virittäytyvä Greg McLeanin Wolf Creek (2005) ja herkkusokerina pohjalla tietenkin Alfred Hitchcockin Frenzy (1972). Faktuaalisten tapahtumien sitovuus ja rajoittavuus tuntuu kuitenkin suurinta osaa tekijöistä haittaavan suuresti eikä materiaalista siksi osata muovata jännittävää tavalla, joka saisi katsojankin pauloihinsa.

Feiferin elokuva jakaa kerrontansa suurin piirtein kahtia. Käsittelyn alla on paitsi kohtalokas yö, jonka aikana Speck surmasi kahdeksan sairaanhoitajaa, myös Speckin taustatarina ja kohtalokasta yötä edeltävät tapahtumat. Jälkimmäinen on hoidettu lähinnä sinne tänne ripotettujen takaumien kautta ja ratkaisu on elokuvan kokonaisuuden kannalta murskaavan surkuhupaisa, sillä nekin pienet jännityksen pilkahdukset, joita tiiviillä kerronnalla voisi saada aikaan, rikkoutuvat armottoman tehokkaasti takaumien ajaksi. Kiusallisesti takaumat rikkovat liian pitkiksi jaksotettuina myös elokuvan rakenteen, sillä ne kukin pitävät sisällään oman pienen fokuksensa eivätkä näin lainkaan tue pääasiallisen tarinankerronnan linjoja. Kymmenet pienet ”lyhytelokuvat” pitäisi siis pystyä sisäistämään takaumina sen sijaan, että nämä olisivat vain temaattisia tuokiokuvia tai visuaalisia vihjeitä Speckin murhayön yksittäisten valintojen ja tekojen taustalla. Lähtökohtaisesti vaikuttaa siltä, kuin ”Chicago Massacre” olisikin pieleen mennyt dokumentti, joka sittemmin on yritetty leikkaamalla pelastaa ”jännityselokuvaksi” murhayön tapahtumista. Niin tai näin, mutta hybridi ei toimi. On melkomoinen saavutus kyllä saada aikaiseksi teos, joka sisällöltään kertoo kahdeksan murhan, pahoinpitelyjen, nöyryytysten ja seksuaalisen väkivallan kyllästämän yön tapahtumat, mutta joka ei ole jännittävä, kauhea eikä edes pelästyksiin tähtääviä elementtejä pysty kannattelemaan.

YHTEENVETO

Chicago Massacre on teemansa huomioiden hämmästyttävän lakoninen ja säyseä. Se jättää uhreille tehdyn seksuaalisen väkivallan mielikuvituksen tasolle ja pitäytyy murhaamisen meiningeissäkin likipitäen turhauttavan verettömänä. On vaikea keksiä syytä miksi näin on, sillä jos tällaisesta aiheesta elokuvan tekee, luulisi näiden väkivallantekojen olevan elokuvan keskiössä tavalla tai toisella. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Richard Speck ollut täysin tunteeton psykopaatti, joka ei edes katunut tekojaan. Harmi vain, että Speckin massamurhan toteuttamista kuvaava elokuva ajelee samoilla tunteettomuuden raiteilla – se ei jaksa herättää juuri mitään muita tunteita kuin kyllästymistä ja pitkästymistä. Yksi piste heruu kuitenkin Richard Speckiä näyttelevälle Corin Nemecille, jonka heiluminen tunteettomana paskiaisena on hyvinkin kohdallaan.

2/10