Avainsana: kauhu

Infinity Pool (2023)

Ohjaus: Brandon Cronenberg
Käsikirjoitus: Brandon Cronenberg
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Kanada, Kroatia, Unkari
Kieli: englanti
Budjetti: 4,5 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2025
Arvioidun version pituus: 118 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Ohjaaja Brandon Cronenberg on selvästi saanut kehokauhun realisoinnin lahjat ns. veren perintönä isältään David Cronenbergiltä, jonka keskeisen kehokauhun tuotannon jokaisen itseään kunnioittavan kauhuelokuvaa seuraavan hyypiön pitää tunnistaa. Isä sikseen, mutta poika Brandon on tällä kolmannella täyspitkällä elokuvallaan sukeltanut yhä vain syvemmälle kehokauhun syleilyyn.

Miehen ensimmäinen elokuva, Antiviral (2012) oli jo heti kypsä elokuvallinen näyte ja myrskyvaroitus siitä, mihin uskaliaisiin uusiin suuntiin Brandon Cronenberg tohtii lajityyppiä vielä viedäkään. Oman käsikirjoituksensa turvin Cronenberg avasi täysin uuden portin lajityypin sisällä esitellessään uniikin tulevaisuusvision maailmasta, jossa tähteydestä sokaistuneet ihmiset ostavat itselleen ihailemiensa kuuluisuuksien henkilökohtaisia vammoja tai sairauksia erityisten virusten avulla.

Kahdeksan vuotta myöhemmin seurasi elokuva Possessor (2020), jossa Cronenberg esittelee katsojille jälleen kokonaan uuden kappaleen kehokauhuelokuvien laajenevassa kirjossa ja tarkastelee nyt teknologisen ulottuvuuden kautta ihmisen mielen ja sitä kautta koko kehon kaappaamiseen liittyviä moraalisia ja eettisiä esteitä. Siinä missä Cronenbergin esikoiselokuvaan ei vielä mahtunut kuuluisampia vetonauloja näyttelijöiden muodossa, nyt läsnä niitä jo on (Andrea Riseborough, Sean Bean, Christopher Abbott ja myös isäpappa Cronenbergin kanssa jo työskennellyt Jennifer Jason Leigh). Tämänkin elokuvan hän oli myös itse käsikirjoittanut.

Nyt kolmannessa – ja jälleen itse käsikirjoittamassa – elokuvassaan Cronenberg edelleen uskaltaa avata aivan täysin uusia latuja kehokauhun jo vuosikymmeniä vanhojen stereotypioiden ja jo keksittyjen ideoiden rinnalle. Nyt mukaan on saatu jo 2020-luvun keskeisiin lajityyppinäyttelijöihin itsensä vahvasti sementoinut Mia Goth sekä ruotsalaisnäyttelijä Alexander Skarsgård, joka on hänkin varsin vakuuttavasti porannut itseään kohti Hollywoodin A-listaa.

Juonitiivistelmä

Kirjailija James Foster (Alexander Skarsgård) vaimonsa Emin (Cleopatra Coleman) kanssa hakeutuvat lomamatkallaan eksoottiseen Li Tolqan pikkuvaltioon (saarivaltio ilmeisesti jossain Karibialla) ja sattumalta saapuvat juuri paikalliseen festivaalisesonkiin. Loma-alue on aidattu eikä lomalaisille sallita turvallisuussyistä pääsyä saaren muihin osiin. Pariskunnan ylirasittunut parisuhde saa lisää rasitusta, kun he törmäävät kirjailijan faniin Gabiin (Mia Goth) ja tämän mieheen Albaniin (Jalil Lespert), jotka suostuttelevat pariskunnan mukaansa päiväajelulle loma-alueen ulkopuolelle. Tällä ajelulla he ajavatkin vahingossa paikallisen miehen kuoliaaksi ja pakenevat paikalta ilmoittamatta asiasta. Seuraavana päivänä James pidätetään ja kuulustelujen yhteydessä käy selväksi, että paikallisten lakien mukaan hänen rangaistuksenaan on kuolema – kuolleen miehen esikoisen toimiessa pyövelinä. Saarelaisilla on kuitenkin hallussaan mystistä teknologiaa, joka on diplomaattisin sopimuksin varattu ulkomaalaisille kuolemaantuomituille …

Kommentit

Ohjaaja Brandon Cronenberg on jo ehtinyt todistaa tyylitajunsa edellisillä elokuvillaan, mutta nyt hän on ottanut isoja askelia eteenpäin. Elokuvan estetiikka on harkittua ja kaunista, sen värimaailma on selkeää ja kohtausten yleiseen tunnelmaan moitteetta istuvaa ja sen rajaukset ja kuvauksen tekninen taituruus muutoinkin kutkuttavan taidokkaita. Tässä täytyy toki huomata, että estetiikka on monessa kohtauksessa rumuuden ja julmuuden estetiikkaa. Cronenberg ei epäröi soveltaa taiteellista otetta sellaisiin kohtauksiin, joiden sisältö hyllyy moraalisesti saastaisessa saavissa. Voi toki olla, että monien rajujen kohtausten jälkimaininkeihin ujutettu rauhallinen viipyily on joillekin katsojille tulkittavissa tekotaiteellisena. Tämä tällainen joutilaisuus on kuitenkin epäilemättä mietitty tehostamaan katsojalle juuri nähtyjä visioita; antamalla katsojalle se lyhyt viipyilevä hetki todella sisäistää tapahtunut ennen kuin lähdetään viipottamaan jälleen jonnekin toisaalle. Sisäistämiseen on kyllä hyväkin varata tuokio tai toinenkin, sillä elokuva ei ole millään muotoa yksiulotteinen tai helppo ymmärtää. Sen koukeroihin on toki mukava uppoutua, mutta samalla se edellyttää katsojalta kykyä seurata tapahtumien kulkua eli sitä kuuluisaa keskittymiskykyä ja elokuvan parituntinen kesto huomioiden elokuvan tapahtumista on helppo herpaantua. Cronenberg ei myöskään käytä turhaa aikaa rautalangasta vääntämiseen (kuten olemme havainneet jo hänen kahdesta aiemmasta elokuvastaankin), joten vaikka kaikki käänteet eivät heti aukeaisikaan, voi olla varma, että visuaalinen antikin on itsessään jo palkitsevaa sekin. Elokuvaa ei siis kannata edes yrittää käynnistää väsyneenä, humalatilassa tai perheen pienimpien häslätessä Lego-palikoiden kanssa samassa huoneessa tai edes kartanon samassa siivessä.

Mia Goth on nopeasti noussut 2020-luvun kauhugenren kiintotähdeksi Maika Monroen ja Samara Weavingin rinnalle (tai ohitse; riippuu katsantokannasta) ja tässäkin elokuvassa Goth on roolissaan kokolailla täydellinen. Mitään lisättävää ei ole eikä mitään olisi mielekästä poistaakaan. Cronenberg on ilmiselvästi antanut taitaville näyttelijöilleen tilaa todella upottautua näiden ”lomailemaan” tulleiden ihmisten outoihin mieliin ja saanut näyttelijät manifestoimaan havaintonsa verrattoman taitavasti. Genren sisällä Cronenbergin elokuva varmasti kuitenkin jakaa kansaa kahtia: taiteellinen näkemys yhdistettynä todella omituiseen makaaberiin sisältöön joko uppoaa tai ei uppoa. Loppujen lopuksi elokuvan sisältö ei olisi tarvinnut ihan nyt käytettyä kahta tuntia ja osa sen värienkyllästämästä surrealismista olisi voinut olla korvattavissa suoraviivaisemminkin suuremman yleisömäärän miellyttämiseksi, mutta toisaalta pitää ihailla Cronenbergia siitä, että hän on ainakin valinnoissaan selkeän johdonmukainen koko elokuvan keston.

Yhteenveto

Ohjaaja Cronenbergin omasta käsikirjoituksesta tekemä ohjaus on hämmentävän erikoinen tapaus – sekoitus eksistentiaalista humua, yhteiskunnallista analyysiä, kehokauhua ja painajaisunien houreita. Ohjaajalla on tässä kyky yhdistellä teemojen palaset kokonaiseksi elokuvaksi ja rakentaa näiden ympärille outoudessaan koukuttavan juonen hedonistisista länsimaalaisista turisteista, jotka ”lomallansa” voivat uppoutua mihin tahansa riettaisiin ja väkivaltaisiin fantasioihin pelkäämättä seuraamuksia ja palata lomalta ”uusiutuneina” ihmisinä takaisin sivilisaation pariin ns. normaaliin elämäänsä. Cronenberg on antanut päätähdilleen selvästi vapaat kädet manifestoida hahmojensa sisäisiä tornadoita ja taitavat näyttelijät eivät jätä kylmäksi.

7/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Suitable Flesh (2023)

Ohjaus: Joe Lynch
Käsikirjoitus: Dennis Paoli, H.P.Lovecraft
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: toukokuu 2025
Arvioidun version pituus: 100 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Barbara Crampton. Siinä on nimi, jonka jokaisen itseään kunnioittavan kauhuelokuvan lajityypin tuntijana itseään pitävän henkilön pitäisi tunnistaa. Crampton on tullut erityisen tunnetuksi kauhukirjailija H.P.Lovecraftin tuotannon filmatisointien kautta, mutta hänen jälkensä lajityypin sisällä ulottuu paljon pidemmälle ja sijoittuu ajallisesti (tätä kirjoitettaessa 2025) viiden vuosikymmenen ajalle. Siinä missä valtaosa aloittelevista näyttelijättäristä käyttää kauhun lajityyppiä vain ”pakollisena” ponnahduslautana päästäkseen joskus näyttelemään ”oikeisiin” elokuviin, pieni osa näyttelijättäristä kokee lajityypin jo valmiiksi kiehtovaksi. Kun näyttelemistä ei koe epämiellyttävänä uran käynnistämiseksi tarvittavana pakkopullana, jälkikin on heti parempaa. Crampton täräytti lajityypissä ensimmäisen osumansa sivuroolissa itsensä Melanie Griffithin tähdittämässä psykologisen kauhutrillerin valioyksilössä Body Double (Brian De Palma, 1984) ja sen jälkeen naisella onkin ollut vientiä lajityypin sisällä. Crampton on osoittanut ei pelkästään viihtyvänsä lajityypin sisällä näyttelijänä vaan myös alan elokuvien tuottajana. Cramptonin elokuvaroolit eivät ole jättimäisten miljardiyhtiöiden megatuotannoissa vaan pääosin pienempien tahojen tuotannoissa; puhutaan siis pitkälti ns. B-elokuvista. Siitä on yleensä se seuraus, että elokuvia voi joutua vähän metsästämään, kun niillä on kansainvälistä levitystä lähinnä erilaisilla lajityypin festivaaleilla. Metsästäminen kannattaa kyllä.

Crampton on osoittanut alalla varsin poikkeuksellista resilienssiä onnistuttuaan pysymään relevanttina naisena lajityypin sisällä 80-luvulta saakka yhtäjaksoisesti eikä hän ole osoittanut mitään merkkejä hidastamisesta. Hän on toki tehnyt muutamia loikkauksia kauhun ja jännitysviihteen raja-aitojen toispuolelle, mutta aina (onneksi!) palannut takaisin tarjoamaan jälleen jotain uutta kauhisteltavaa lajityypin harrastajille. Kaiken lisäksi Crampton on tullut tunnetuksi halustaan auttaa nuoria näyttelijöitä ja ohjaajia alalle löytämällä näille mahdollisuuksia ja tilaisuuksia sekä tarjoutumalla myös mukaan nuorten tekijöiden lyhytelokuviin ja antologiaprojekteihin, joita kautta sitten tulevaisuuden tekijöitä pikku hiljaa muovautuu. Crampton on ollut vuosikymmenten ajan myös rakentamassa naisrooleja ulos aiemmin pinttyneistä kaavoista. Cramptonin maailmassa kauhuelokuvan naisen ei enää tarvitse olla pelastettava kiljuja, hysteerinen tapettava, mielisairas äiti tai juonitteleva noita. Roolien evoluutio lajityypin sisällä ei toki tietenkään ole pelkästään Cramptonin ansiota, mutta aika monella hänen roolillaan on ollut evolutiivinen vaikutus. Ironista kyllä, Crampton on ollut mukana monessa kauhukirjailija H.P.Lovecraftin filmatisoinnissa, joissa alkuperäisissä tarinoissa ei yleensä naisille löytynyt kummempaa käyttöä. Itse asiassa tämä käsittelyssä olevan elokuvan alkuperäistarina The Thing on the Doorstep lienee niitä ainoita, joissa nainen on merkittävässä roolissa. Ja fimatisoinnissa myös naisten osuutta tarinassa kirjoitetaan uudelleen – se on sitä evoluutiota se.

Juonitiivistelmä

Psykiatrian tohtorin Daniella Upton (Barbara Crampton) joutuu työssään omituiseen tilanteeseen, kun hänen kollegansa, psykiatrian tohtori Elizabeth Derby (Heather Graham) pidätetään julmasta murhasta ja suljetaan mielisairaalan osastolle tutkimusten ajaksi. Selvästi häiriintyneessä tilassa oleva Derby esittää ystävälleen Uptonille oudon teorian nuoresta miespotilaastaan Asasta (Judah Lewis), jonka hän monien käänteiden jälkeen sittemmin murhasi. Derby kertoo Uptonille takaumien kautta uskomattoman tarinan vihamielisestä Ephraim Waitesta (Bruce Davison), joka taikuudella kykenee vaihtamaan tietoisuutensa itsensä ja uhrinsa kanssa ja näin siirtyy kuolemattomana entiteettinä eteenpäin aina, kun hänen edellinen kaappaamansa keho alkaa käydä vanhaksi, sairaaksi tai muutoin epämiellyttäväksi. Upton sotkeutuu tapauksen tutkintaan ajatuksenaan saada tolkkua ystävänsä Derbyn kokemuksista.

Kommentit

Heti aluksi on sanottava, että tämä tarina on henkistä jatkumoa edesmenneen kauhuohjaajalegenda Stuart Gordonin H.P.Lovecraft -tarinoiden filmatisoinneille Re-Animator (1985)[x] jatko-osineen ja From Beyond (1986)[x]. Ja Lovecraftin lisäksi elokuvilla on muutakin yhteistä: Barbara Crampton on kaikissa mukana näyttelijänä ja Dennis Paoli käsikirjoittajana. Paoli on kynäillyt kasapäin tunnettujenkin kauhuelokuvien käsikirjoituksia ja ohjaajana Joe Lynchkään ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä (muistamme hyvin ainakin melkoiset tapaukset Mayhem (2017) ja Everly (2014)[x]). Tällä kertaa emme liiku urbaanissa betoniviidakossa suljettujen ovien takana, kuten noissa ohjaajan kahdessa mainitussa aiemmassa pätkässä, vaan nyt Lynch kahlitsee meitä mielen ja tietoisuuden näkymättömien ovien taakse. Itse juoni noudattelee H.P.Lovecraftin tarinaa The Thing on the Doorstep juonen keskeisten suuntaviivojen tasolla tehden sinne vuotavia viiltoja aika ajoin. Tarina on kuitenkin siirretty nykypäivän ajankohtaan ja sen käsikirjoituksessa on ajettu samalla oikoiseksi joitakin tarinan piirteitä. Varsin ohkaisen budjetin rajoitteet näkyvät niissä vähäisissä kohtauksissa, missä on ollut tarpeen käyttää efektejä ja niiden realisoituminen hieman jää kismittämään amatöörimäisyydellään. Itse kuvaus, valaistus, lavastus, muu tekniikka ja äänimaailma menettelevät pikkutuotannon rajoitteet huomioiden, mutta se kaiken keskiössä oleva, eli näyttelijäntyö, onkin sitten jo kivasti plussan puolella. Heather Graham tohtori Derbynä toimii oivallisen pontevasti ja Graham pystyy hyvin uskottavasti viestimään katsojalle hahmonsa vaihtuvat tunnetilat ja sen persoonan siellä kehon sisällä.

Kehonvaihtoelokuvien pääosa on komedioita, joissa aika usein aika väsyneenkin komedian keinoin pyritään viestimään katsojalle, että kukas peijooni sitä biokemiallis-mekaanista ihmiseksikin kutsuttua masiinaa tällä haavaa oikein kipparoi. Kauhuelokuvan kohdalla käytössä pitää olla aivan toisenlaisia keinoja ja Lynch on kyennyt ohjaamaan Asan roolissa olevan Judah Lewisin varsin hyvin kertomaan katsojalle, kuka kehon puikoissa kulloinkin häärää. Lewisin onnistuminen on keskeinen tekijä sille, että elokuva nousee keskimääräistä hieman paremmaksi suoritteeksi. Harmillisesti Lynch on mennyt tunkemaan elokuvaan varsin isolla kauhalla pehmopornoa ja seksuaalissävytteisyyttä, joka vie koko kokonaisuutta hähmäisesti ennemminkin B-luokan eksploitaatioelokuvien suuntaan kuin pienen budjetin indie-kauhuelokuvan suuntaan, joka olisi ollut elokuvalle parempi meriitti. Tuo pehmopornoon rinnastuva aspekti myös puuttuu tyystin lähdeteoksesta ja on aivan selkeästi käsikirjoituksen ainoa erittäin vahva negatiivinen moite. Temppu haiskahtaa hieman tarkoitukselliselta eksploitaatiolta aikomuksena kalastaa katsojia myös kauhuelokuvan fanikunnan ytimen ulkopuolelta. Niin tai näin, ilmankin olisi pärjännyt eikä se nyt suurta mielikuvitusta olisi vaatinut projisoida alkuperäisen tarinan tapahtumia muuallekin kuin pehmopornoksi.

Yhteenveto

Lähdemateriaalia sopivasti kunnioittava kauhukirjailija H.P.Lovecraftin tarinan The Thing on the Doorstep (1933) filmatisointi osoittaa vähäisen budjetin rajallisuudet kunnianhimoisessa yrityksessä saada mainittu tarina taltioitua elokuvaksi. Elokukuvan budjetaariset rajoitteet huomioiden sitä voi kuitenkin pitää erittäin onnistuneena legendaarisen kauhutarinan filmatisointina, kun ottaa huomioon, miten vaikeista käsitteellisistä asioista elokuvan keskeinen sisältö muodostuu. Siinä on kuitenkin – juurikin budjetista ja käsikirjoituksesta johtuvia – auttamattomia puutteita, jotka laskevat kokonaisuuden vain juuri keskinkertaista paremmaksi. Silti … oiva lisä Lovecraftin filmatisointien fanien kokoelmiin.

6/10.

Bloody New Year (1987)

Ohjaus: Norman J.Warren
Käsikirjoitus: Hayden Pearce, Fracer Pearce, Norman J.Warren
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: elokuu 2022
Arvioidun version pituus: 93 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangas ensi-iltaa Suomessa

Johdanto

Kauhu-, tieteis- ja jännityselokuvien kohdalla Italia ei ollut suinkaan ainoa maa, jossa kukoistanut, Atlantin takaista maailmaa haastava ja monipuolinen elokuvateollisuus lakastui liki olemattomiin 1980-luvulla aiempien vuosikymmenten menestyksestä. Iso-Britannian jättistudioiden Hammer ja Amicus hiljattainen häviäminen jätti maahan tuntuvan ja näkyvän vajauksen erityisesti kauhu-, tieteis- ja jännityselokuvien rintamalla sekä elokuvien rahoituksessa että tekijöissä. Monethan noiden tunnettujen studioiden tekijämiehistä ja -naisista eläköityivät samaa tahtia studioiden kanssa. Varsinaisten kauhuelokuvien kohdalla lopulta vain kourallinen kokonaan brittiläistä alkuperää olevia elokuvia pääsi maassa edes teatterilevitykseen saakka koko vuosikymmenen aikana. Esimerkkeinä mainittakoon vaikka Harry Bromley Davenportin elokuva Xtro (1982), Tobe Hooperin elokuva Lifeforce (1985)[x], Neil Jordanin elokuva The Company of Wolves (1984), George Pavloun elokuva Rawhead Rex (1986), Ken Russellin elokuva Gothic (1986), Donald Cammelin elokuva White of the Eye (1987), ja vaikkapa Clive Barkerin elokuva Hellraiser (1987) – Xtron kohdalla lisäksi tämäkin oli vaikeaa, kun eri alueilla filmikopioita poltettiin ja teatteriesityksiä peruttiin Thatcherin valtakauden moraalilakien vuoksi. Valtaosa brittien 1980-luvun muutoinkin vähäisestä kauhuelokuvatuotantojen määrästä päätyi lopulta suoraan videolevitykseen ja sitä kautta unholaan tai kauhuelokuvan harrastelijain kauhisteltaviksi ja varsin usein myös hihiteltäviksi. Koko vuosikymmenen aikana maasta ponnisti yhteensäkin vain jokusen kymmentä kauhu-, tieteis- ja jännityselokuvaa sekä toki muutama yhteistuotanto (esimerkiksi Alan Parkerin elokuva Angel Heart (1987), John Landisin elokuva An American Werewolf in London (1981) sekä Stanley Kubrickin elokuva The Shining (1980)). Aika karua, kun miettii minkälaisen perinnön Amicus– ja Hammer-studiot jättivät jälkeensä.

Juonitiivistelmä

Kuuden nuoren joukkio (Lesley, Tom, Rick, Spud, Janet ja Carol) koomailee jossakin eteläisen Englannin rannikkoseudun lomakohteessa ja ajautuu paikallisessa rantativolissa hankaluuksiin muutaman paikallisen kanssa paeten tilanteesta purjeveneellä. Paatti osoittautuu merikelvottomaksi pohjakosketuksen jälkeen ja joukkio ainoaksi vaihtoehdoksi jää rantautua paikalliselle saarelle. Saarella joukkio törmää vanhahtavaan Grand Island Hotel -nimiseen hotelliin ajatellen, että koettelemuksista voisi hiljaksiin päästä eroon. Mitä vielä … show vasta alkaakin tästä, kun käy ilmi, että hotelli – ja itse asiassa – koko saari tuntuu olevan kovasti nuoria vastaan ja merkillisesti hotellin henkilökunta ja asukkaat eivät oikein tunnu pysyvän näkyvissä…

Kommentit

Amerikkalaisten kollegoiden innostuttua kunnolla varaamaan kalentereistaan kauhuelokuvilleen nimiä John Carpenterin Halloween (1978) -elokuvan suosion jälkimainingeissa, ei optioita oikein enää ollut käytettävissä Norman J.Warrenille 1987, kun Bloody New Year ristittiin. Uusi vuosi ehdiittin käyttää jo Emmett Alstonin elokuvassa New Year’s Evil (1980). Eipä sekään toki mitään haittaa, sillä Norman J.Warrenin elokuvassa on muutoinkin kovasti viittauksia aiempien tekijöiden parempiin elokuviin. Myös nimiöinnin kanssa kävi niin, että mainittu Emmett Alstonin keskeinen teos pieksee ilmat pihalle Warrenin yritelmästä. Tässä kohtaa viimeistään (ainkin kauhuelokuviin perehtynyt) lukija arvanneekin minkälainen sontaläjä Norman J.Warrenin elokuva oikein onkaan.

Elokuvan keskiössä on juoni, jonka mukaan saarella on aikaisemmin tapahtunut kenkku tutkateknologiaan liittyvä onnettomuus. Sen seurauksena saari asukkaineen on jäänyt jumiin jonkinlaiseen toistuvaan aikahäiriöön, joka samalla on muuttanut saaren asukkaista osan näkymättömiksi (tietenkin!). Lisäksi porukka on muuttunut luonteiltaan aiempaa ikävämmiksi – murhanhimoisuuteen saakka – ja fyysisiltä ominaisuuksiltaankin vähintäinkin poikkeaviksi. Joo. Elokuvan rakenne keskittyy lähinnä seuraamaan pelokkaiden nuorten aivotonta säntäilyä saaren eri osissa. Rannalla, metsissä, niityillä, rakennuksissa ja pelloilla. Toisinaan jokin avattu ovi johtaa odottamattomiin lokaaleihin ja toisinaan pakoilla pitää saaren asukkaiden lisäksi tivolista perään lähteneitä lättähattuja. Nuorten käytös heidän havaitsemiinsa tilanteisiin on parhaimmillaankin hämmentävää ja pahimmillaan sitä hämmentävyyttä sotkee vielä haulikkoammuntamainen editointi, jossa tekijäporukkaa ilmeisesti toivoo tsägällä onnistuvansa tekemään yhden onnistuneen kohtauksen. Ei kannata kuitenkaan henkeä pidätellä, sillä tässä piinallisen pitkäveteisessä juoksenteluorgiassa löytyy tarkalleen yksi jännittävyyteen asti nouseva kohtaus. Kyseessä on kohtaus, jossa nuorten elokuvateatterissa katsomasta mustavalkoisesta kauhuelokuvasta irtautuu yksi elokuvan hahmoista kuristamaan erästä nuorista. Kyseessä lienee tällaisen mekanismin varsin varhainen käyttö kauhuelokuvan saralla (ja siten mekanismi, jonka lopulta erityisesti Hideo Nagatan elokuva Ringu (1998) nosti suuren yleisön kartalle, mutta jota toki David Cronenberg käytti varhaisemmin elokuvassaan Videodrome (1983) ja Chuck Russell saman vuoden elokuvassaan A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors (1987)).

Elokuvan efektit ovat kauniisti sanottuna vaatimattomia ja ne olisivat näyttäneet jo 1950-luvulla ihan tavanomaisilta. Vähän kuivahtanutta puuroa poskeen sekä nokea silmien alle ja johan näyttääpi saarelainen kenkulta. Varsinaisia veriefektejä ei oikeastaan ole ollenkaan ja äänipuolellakin keskitytään joutavaan kirkuiluun sekä BBC:n sitcomeista mahdollisesti varastettuihin purkitettuihin nauruihin, kun näkymättömät saarelaiset jahtaavat nuorukaisia pitkin poikin mantuja. Näkymättömissä antagonisteissa on sellainen kätevä puoli, että riittää kun joku tuotantoassistentti heiluttelee vähän pajukkoa kameralle niin johan siitä pitäisi välittyä katsojalle mielikuva, että juu siellä ne näkymättömät saarelaiset nyt varmaan ovat piknikillä pajukossa. Rahaa säästyy, kun ei tarvitse edes puurolla maskeerata porukkaa; eri kätevää. Näyttelijöiden puuhastelua karmeampaa seurattavaa on heidän suuhunsa istutettu idioottimainen dialogi, joka tahattomasti muuttaa paikoin elokuvan hirvittävästä tylsyyden piinasuosta komedialliseksi, kun sanottava asia tai tapa sanoa se eivät mitenkään luontevasti istu omaan ympäristöönsä. Tästä lienee seurausta elokuvan nauttima vähäinen kulttimaine.

Yhteenveto

Norman J.Warrenin älyvapaassa nollabudjetin ”elokuvassa” on muun umpipölhön dialogin ohessa eräs yksittäinen kohta, joka tiivistää elokuvan sisällön vallan mainiosti tätä vuolasta arvostelua terhakammin kahteen virkkeeseen: ”I’m sorry I snapped at you. It’s just that suddenly everything seemed so stupid…”.

2/10.

The Crazies (2010)

Espanjalainen aulaohjelma. Skannattuna ohjelman molemmat puolet. Tukevaa lakattua kartonkia. Koko on hieman A4:ää suurempi. A movie program (guia pelicula) from Spain. Scanned both sides of the program. Sturdy, lacquered cardboard. Size is slightly larger than A4.

Cry Wolf (2005)

Espanjalainen aulaohjelma. Skannattuna ohjelman molemmat puolet. Tukevaa lakattua kartonkia. Koko on hieman A4:ää suurempi. A movie program (guia pelicula) from Spain. Scanned both sides of the program. Sturdy, lacquered cardboard. Size is slightly larger than A4.

Dagon (2001)

Espanjalainen aulaohjelma. Skannattuna ohjelman molemmat puolet. Tukevaa lakattua kartonkia. Koko on hieman A4:ää suurempi. A movie program (guia pelicula) from Spain. Scanned both sides of the program. Sturdy, lacquered cardboard. Size is slightly larger than A4.

From Beyond (1986)

Espanjalainen aulaohjelma. Skannattuna aulaohjelman molemmat puolet. Lakattua paperia. Koko on aavistuksen A4:ää isompi. A movie program (guia pelicula) from Spain. Scanned both sides of the program. Lacquered paper. Size is slightly larger than A4.