The Hateful Eight (2015)

Ohjaus: Quentin Tarantino
Käsikirjoitus: Quentin Tarantino
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti, ranska, espanja
Budjetti: noin 44 miljoonaa USD
Arvioitu: tammikuu 2016
Arvioidun version pituus: 167 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 13.1.2016

Johdantothehatefuleight_primary

Allegorioiden kautta usein toimiva ohjaaja Quentin Tarantino kertoo kunnianhimoisimman elokuvatarinansa toistaiseksi eikä todellakaan unohda pinnan alle kytkettyjä allegorioita, vihjeitä ja näkemyksiä maailmasta silloin joskus, yhtymäkohdista nykypäivään ja miksei sinne tulevaisuuteenkin. Länkkäri lajityyppinä on pitkät ajat elellyt varsin hiljaista kautta eikä tämä elokuva totta vie asiaa paljon muuta – se on nimittäin länkkäri vain marginaalisesti; ajallisesti ja paikallisesti. Henkisesti elokuva on tiukka ja väkivaltainen henkilödraama murhamysteerimaiseksi trilleriksi naamioituneena. Tarantino on kuvia kumartamattomalla asenteellaan saanut aikaiseksi maineen ohjaajana, jonka teoksia joko syvästi vihataan tai kunnioittavasti rakastetaan – välinpitämätöntä keskitietä ei tunnu olevan, joka seikka lienee merkki tämän päivän auteur -ohjaajasta. Tarantinon rohkeutta tarttua kipeisiinkin aiheisiin on syytä syvästi kunnioittaa, mutta samalla on ymmärrettävä, että tämä(kin?) elokuva on osalle katsojistaan yksinkertaisesti vain liikaa sen sisällön ja viiteyhteyksien vuoksi. Kun rotusorron kyllästämän vihan, räävittömän kielenkäytön, naisten väkivaltaisen kohtelun ja verisen väkivallan kuvaus ei edes yhdessä vielä riitä, Tarantino keksii häiritä status quo:a vielä sadistisilla seksuaaliperversioilla. Jos nämä aiheet arastavat, närästävät tai aiheuttavat kovasti suurta mielipahaa, ollos nyt virallisesti varoitettu.

Juonitiivistelmä

Palkkionmetsästäjä John Roth (Kurt Russell) vankinaan Daisy Domergue (Jennifer Jason Leigh) ovat matkalla Wyomingin Red Rockin pikkukaupunkiin, kun lumimyrskyä pakenevat Chris Mannix (Walton Goggins) ja Marquis Warren (Samuel L.Jackson) olosuhteiden pakosta lyöttäytyvät seuraan. Myrsky estää pääsyn Red Rockiin saakka ja siispä matkalaiset aikovat jäädä viettämään aikaa tien varrella olevaan kauppaan/majataloon. Sielläpä on muitakin vieraita. Myrskyn tuivertaessa joukkio alkaa kyräillä toisiaan: alkaa arvailu kenellä on mitäkin aikeita ja kenen historiasta paljastuu ikävimmät salaisuudet. Ei aikaakaan, kun miesten välit kiristyvät ja välienselvittely on valmis alkavaksi. Ken talosta hengissä poistuu vai poistuuko kukaan?

 

 

Kommentit

Tavattoman seesteisen ja upean kuvauksen takana eivät ole pelkästään tarkkaan harkitut kuvakulmat ja riittävä maltti ja harkinta kuvauksessa vaan myös Tarantinon itsepäisyys pitäytyä aidon filmin käyttäjänä. Valaistukseen ja leikkauksiin on käytetty poikkeuksellisen paljon aikaa ja vaivaa. Se näkyy kyllä elokuvan tekstuurissa vahvasti. Esineiden ja henkilöiden sijoittaminen kuvakulmineen päivineen hipoo suorastaan Stanley Kubrick -maista perfektionismiä ja syväterävyyden vaihtelut jopa useaan kertaan yhden pitkän oton aikana samassa kohtauksessa ovat kuin tuulahdus vuosikymmenien taakse italialaisen ohjaajalegendan Mario Bavan elokuviin, jotka tiedämme Quentin Tarantinolle tärkeiksi vaikuttimiksi. Joillekin katsojille nämä seikat toki saattavat aueta teennäisinä, tekotaiteellisina tai jopa tarpeettoman itsetietoisina. Niin tai näin, pelkona on, että 70mm filmille kuvattuna 2,76:1 -kuvasuhteella oleva elokuva rikotaan tavalla tai toisella jahka se päätyy edukkaana DVD/Blu ray -versiona halpahallien laareihin halpaa sen olla pitää! -kerhon lompakon klitorista kiihottamaan.

Teknisesti taitava ja erittäin taidokkaasti ohjattu elokuva saa seurakseen yhden kuluvan vuosituhannen nerokkaimmista ääniraidoista. Maestro Ennio Morricone tarjoilee sellaisen kyydityksen, että elokuvasäveltämisen elämäntyö-Oscar on varmasti ihan kulman takana … paitsi että mieshän sai sen jo vuonna 2007. No vaikkei palkintoja nyt pokkaisikaan, äänimaailma on puhdasta neroutta ja tukee elokuvan kohtauksia saumattomasti. Tuttuuden tunteitakin ääniraidalla on, sillä elokuvassa käytetään peräti kolmea Morriconen John Carpenterin ohjaamaa The Thing (1982) -elokuvaa varten säveltämää kappaletta, joita Carpenter ei suostunut käyttämään vuoden 1982 kauhuklassikossaan. Vaikka teemat näissä kahdessa elokuvassa eivät kohtaakaan, musiikki toimii väkevästi. Kaiken kaikkiaan The Hateful Eight on kuitenkin hyvin vaikea elokuva. Juoneltaan se on melko suoraviivainen – ainakin Tarantinon omiin aiempiin elokuviin verrattuna. Pitkä kesto ja verkkainen kulku verottavat heti pois sellaiset katsojat, jotka ovat vain kuluttamassa aikaansa ja varmasti veristä ja hektistä toimintaelokuvaa odottavat katsojat pettyvät hekin karsaasti pulisevaan dialogiin, joka on kuin äänielokuvan alkuvuosien huumassa ylikäytetty tehokeino. Elokuvasta puuttuvat kokonaan samaistumispinnat ”perinteisen” elokuvaviihteen kuluttajille – ihmisille, jotka hakevat elokuvasta hetken lohtua ja irtautumista arjen kuvioista; hahmoja, joihin he voivat samaistua ja joiden tuntoja, tapahtumia ja kokemuksia myötäelää. Elokuvan ajallinen sijoittuminen Yhdysvaltain sisällissodan välittömään läheisyyteen on omiaan vaikeuttamaan elokuvaan suhtautumista, koska suhtautumiseen vaikuttavat väistämättä käsitykset tästä yhden koko tunnetun historian verisimmän sodan kulusta, sen seurauksista ja vaikutuksista ja sen syistä. Tässä elokuvassa mukana olevat keskeiset henkilöhahmot ovat kaikki oman itsensä, ympäristönsä, historiansa ja ennakkoluulojensa henkisesti vammauttamia sieluja, joiden tarinat avautuvat ja nivoutuvat elokuvan edetessä paljastaen ankeutta, lohduttomuutta ja silkkaa pahantahtoisuutta. Näennäisten sankarien kavalkadi kapenee nopeasti elokuvan edetessä ja ilmeisen ilkikurisesti Tarantino myös leikittelee katsojan kanssa tarjotessaan silkkihansikkain hopealautasella kiiltävän lämpökuvun alla puhdassieluisia totuuden ja oikeudenmukaisuuden tavoittelijoita. Tarinan edetessä silkkihansikkaat paljastuvat paskaisiksi työrukkasiksi ja hopealautasella kuvun alla on vain ravinnoksi kelpaamatonta mätää lihaa ja matoja.

Näytelmämäiseen muotoon sovitettu elokuva menee näytelmämäisyydessään niinkin pitkälle, että Tarantino jaksottaa elokuvansa kappaleisiin ja paikoin kertojaääni kertoo kappaleiden välillä tapahtuvia asioita. Näyttelijöiden voimaan ja taitoon tukeutuva Tarantino saa palkkioksi mestarillisen taitavia roolitöitä kaikilta pääroolien näyttelijöiltä ilman poikkeuksia. Puhtaasti näyttelijöiden ammattitaidon varassa etenevä elokuva on väkevää, tuhtia ja periksiantamatonta eikä se anna katsojalle armoa: kahdeksikon elkeet, puheet ja toimet ovat silkan vihan kyllästämiä ja pahantahtoisuus on lukuisissa kohtauksissa läsnä paksuna ja likaisena kerroksena kuin putsaamatta jätetyn vessanpytyn maljan reunoille vuosien saatossa pesiytyvä inha jäte, johon ei enää tehoa mikään kemikaali. Tarkoituksellisen provosoivasti Tarantino tyrskäisee kaiken tuon lian katsojalle sulatettavaksi ja kyllä … sulateltavaahan siinä eittämättä on. Näennäisesti elokuva käsittelee sekalaisen joukon vihan ja kaunan kyllästämiä tunteja eristyksissä ja pakotettuina yhteen, mutta pinnan alla kytee. Elokuva nimittäin käsittelee ihan yhtä lailla sisällissodan runteleman maan ja sen kansalaisten syvää epäluottamusta osapuolien välillä; ideologioiden ristiriitaa, joka jäytää Amerikkaa yhä edelleen ja kummittelee arjessa ja pyhässä, vaikka tapahtumien kulminaatiopisteestä on kulunut aikaa jo satoja vuosia. Tarantino uskaltaa puhutella katsojaa useammalla eri tasolla, mutta edellyttää katsojalta rohkeutta kuunnella, mitä sanottavaa tarinalla ja sen kirjoittajalla oikein on. Menneiden aikojen painolastia puretaan yhä edelleen tänä päivänä ja vaikka Tarantino purkaa elokuvassa tapahtumia vain lyhyeltä ajanjaksolta (joitakin vuosia sisällissodan päättymisen jälkeen), ilmeistä on ymmärtää, että kovin vähän lopulta on amerikkalaisessa(kaan) yhteiskunnassa todella muuttunut ja että muutoksen esteinä eivät suinkaan ole vain yhden ryhmän intressit, kuvitelmat, harhat tai ideologia. Kuvaavaa on, että Tarantino ei suinkaan elokuvassa maalaa mustaihoisia henkilöhahmojaan rotusorron päättymistä juhliviksi vapaudestaan nauttiviksi ihanneihmisiksi, jotka olivat vain onnettomien olosuhteidensa vankeina, vaan lataa näiden hahmojen taustalle ihan niitä samoja vaikuttimia kuin kaikkien muidenkin ihmisten. Kalvavaa vihaa, ennakkoluuloja, veren historian painolastia, epäluuloa, itsekkyyttä ja ahneutta.

Yhteenveto

Ensimmäinen tärkeä huomio on, että elokuva ei missään nimessä ole toimintaelokuva. Pääosa elokuvan pitkästä kestosta kuluu rouhean ja räävittömän dialogin sävyttämässä henkilödraamassa elokuvan kerätessä voimaa ja puhtia lopulliseen kulminaatiopisteeseensä. Eipä silti, tiivistunnelmainen elokuva on kuitenkin, sen runsas dialogi ei ole millään muotoa turhaa tai tarpeetonta – päinvastoin – ja kahdeksaan henkilöhahmoon tutustuminen vie joka tapauksessa oman aikansa. Verkkainen ja viipyilevä jutustelu alkaa nopeasti tiivistyä ja terästäytyä tunnelman kiristyessä. Tunnelma ennen klimaattista viimeistä kappaletta on käsin kosketeltavan särkymätön ja tiivis: Tarantino ei ole pitkän keston aikana päästänyt kertaakaan lankoja käsistään sykkyrälle ja onnistuu pitämään tunnelman särkymättömänä – melkoinen temppu elokuvan kovin pitkä kesto huomioiden. Elokuvan verinen väkivalta ei ole aivan samalla yliampuvalla tuhoviettiä kunnioittavalla tasolla kuin mitä monissa Tarantinon aiemmissa elokuvissa on totuttu näkemään, mutta sen tehokkuus on silti todella väkevä. Nämä seikat huomioiden elokuvaa kannattaa karttaa, jos ei pidä verestä tai ei jaksa/viitsi/halua keskittyä elokuvan seuraamiseen täydellä intensiteetillä. Tätä elokuvaa ei voi järkevästi katsella jonkun muun toimen ohella kevyenä viihteenä: Tarantino vaatii katsojalta ihan sitä samaa sitoutumista mitä ilmiselvästi on vaatinut elokuvansa näyttelijöiltäänkin.

9/10.

Linkki elokuvan promootiomaterialeihin.

 

 

Miami Blues (1990)

Ohjaus: George Armitage
Käsikirjoitus: George Armitage
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: noin 11 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: 30.11.1990
Arvioitu: kesäkuu 2007
Arvioidun version pituus: 97 minuuttia

Johdanto

miamiblues_primary

Neo-noiriksi kutsutun elokuvallisen suuntauksen 90-luvun merkkipaaluihin kuuluva Miami Blues on harvakseltaan elokuvia ohjanneen George Armitagen ilmeisesti ainut neo-noir -elokuva. Miami Blues yhdistelee synkkää mustaa huumoria, fatalismia ja kohtalon vääjäämättömyyttä hiljaksiin kiristyvässä ja ehdottoman koukuttavassa tarinassa. 1990-luvun alkuhetket olivat jostain syystä erityisen otolliset lajityypille. Kierojen rikollisten yksilöiden edesottamuksia käsiteltiin lohduttomissa ja melankolisen fatalistisissa rikostarinoissa, jotka upposivat hyvin yleisöihin ja saivat ohjaajikseen ja näyttelijöikseen yhtä lailla kokenutta kaartia ja uusia nousevia kykyjä. Pelkästään 1990 ensi-iltansa sai George Armitagen Miami Blues -elokuvan lisäksi peräti toistakymmentä varsin hyvin menestynyttä ja melko isojenkin starbojen tähdittämää selkeästi film noir -vaikutteista rikostrilleriä ja -draamaa.

Mike Figgisin elokuva Internal Affairs (1990) kertoili kieron kytän ja sisäisen poliisin tutkijan tiivistyvästä kissa ja hiiri-leikistä Andy Garcian ja Richard Geren taidoilla. Michael Ciminon elokuvassa Desperate Hours (1990) Mickey Rourken lakia pakoileva ketku valtasi naimisissa olevan parin (Anthony Hopkins ja Mimi Rogers) elämän asuntoineen. Stephen Frearsin trillerissä The Grifters (1990) rikollisen huijarin (John Cusack) uskollisuus oli koetuksella huijarityttöystävän (Annette Bening) ja huijariäidin (Anjelica Huston) välissä. Curtis Hansonin trillerissä Bad Influence (1990) Rob Lowen näyttelemä mysteerimies kehotti James Spaderin näyttelemän nuoren nousukkaan tutkimaan omaa pimeää puoltaan ja seurauksena epävakaa tiimi vaipui huumehouruiseen rikoskierteeseen. Dennis Hopperin elokuvassa The Hot Spot (1990) pikkukaupunkiin saapuva rikollinen (Don Johnson) ajautuu oitis ongelmiin sekä kaupungin virkavallan että kaupungin naisten (Virginia Madsen, Jennifer Connelly) kanssa. Abel Ferraran elokuvassa The King of New York (1990) vankilasta vapautuva rikollispomo (Christopher Walken) pistää tuulemaan pyrkimyksenään ottaa kaupungin alamaailma otteeseensa (Steve Buscemi, Wesley Snipes, Laurence Fishburne, David Caruso). Coenin veljesten elokuvassa Miller’s Crossing (1990) mafiapomojen (Jon Polito, Albert Finney) ja näiden alaisten (John Turturro, Gabriel Byrne) välejä hiertävät sekä raha että naiset. Peter Hyamsin trillerissä Narrow Margin (1990) Anne Archerin näyttelemä hahmo todistaa vahingossa mafiapomon tekemän murhan ja ajautuu nopeasti ajojahdin uhriksi, jossa häntä yrittää pitää hengissä Gene Hackmanin näyttelemä apulaispiirisyyttäjä. Gene Hackmanin piti muuten alun perin näytellä Miami Bluesissa Juniorin rooli, mutta vetäytyi ja rooliin kiinnitettiin Alec Baldwin. Jack Nicholsonin elokuva The Two Jakes (1990) puolestaan kertoi tarinan Jack Nicholsonin näyttelemän hahmon palkkaamasta yksityisetsivästä (Harvey Keitel), joka ajautui monimutkaisen sotkun keskiöön ihmettelemään. David Lynchin tähtiä vilisevässä elokuvassa Wild at Heart (1990) taas Laura Dernin ja Nicolas Cagen näyttelemä pariskunta oli pakosalla Willem Dafoen näyttelemän palkkamurhaajan seuratessa tiukasti kannoilla. Luc Bessonin trillerissä Nikita (1990)[x] näimme miten Anne Parillaudin näyttelemä nuori nainen välttää vankilan ryhtymällä epämääräisen organisaation palkkamurhaajaksi.

Juonitiivistelmä

Miami Blues kertoo juuri vankilasta vapautuneesta Juniorista (Alec Baldwin), joka suuntaa Kaliformiasta Floridaan etsimään uusia oikoteitä rikkauden kukkuloille. Heti aluksi hän törmää Jennifer Jason Leigh:n näyttelemään tyhjäpäiseen haihattelijaan Susaniin ja näkee Susanissa oitis hyvän tilaisuuden. Kumpikin löytää toisesta mahdollisuuden siirtyä takaisin normaalin elämän rytmiin, vaikka samalla kumpikin ymmärtää oman fantasiansa lohduttoman mahdottomuuden. Juniorin perään iskostaa itsensä komisario Moseley (Fred Ward) murharyhmästä ja pääosa elokuvan kulusta seurataan joko Moseleyn tai Juniorin edesottamuksia vääjäämättömään loppuun saakka.

Kommentit

Heti elokuvan alkumetreiltä asti tulee perin selväksi, miten lopussa kortit kääntyvät, mutta elokuva haluaakin kertoa tarinan kulun näiden kahden pisteen välillä ja siinä samassa perustella, rakennella ja motivoida hahmojaan. Tyylittelyt ja tehokeinot lainaavat suoraan 50-luvun film noir -elokuvan kerronnasta ja ohjaaja Armitage onnistuu kutomaan niistä vahvasti tunnelmallisen tyylipaketin, jonka sanoman oleellisin pointti on sattuman vaikutus kohtalon kulkuihin. Armitage rakentelee pääosaparistaan lähes murhaavan yhdistelmän viattomuutta ja julmuutta, jonka parin outo dynamiikka on selkeästi koko jutun kannalta keskeinen. Näiden perässä roikkuva komisario on kuin suoraan mustavalkoisesta fiftaridekkarista nykäisty ja Fred Wardin loistava karisma sitoo komisarion hienosti osaksi kokonaisuutta.

Elokuvan jaksotus, leikkaus ja dialogi toimivat ilman ongelmia ja satunnaisesti (tosin epäilemättä kuitenkin tarkkaan harkitut) mukaan tempaistut pitkän matkan kuvakulmat lisäävät tenhoa ja vaikuttavuutta entisestään. Valitettavasti Armitage ei ilmeisesti osaa tai uskalla päästää liiaksi irti ja elokuva kärsii ripauksellisesti ohjauksen mielikuvituksettomuudesta ja staattisesta kaavamaisuudesta. Lisäksi ajoittaiseksi ongelmaksi nousee hankala kontrasti merkityksettömien pikkukohtausten ja intensiivisten juonta voimalla eteenpäin ajavien kohtausten välillä. Merkityksettömiä kohtauksia on viljelty sangen laajalla pensselillä, joten elokuvaan mahtuu hyvinkin tusinan verran kohtauksia, jotka eivät edistä sen kummemmin tarinaa tai tarinan hahmoja oikeastaan mihinkään suuntaan. Radikaalimpi ote ohjauksessa ja editoinnissa nostaisi tämän neo-noir -kulttiklassikon selvästi merkittävämmäksi teokseksi kuin miksi se elokuvan historiassa on jäänyt. Siellä täällä tarkkaamaton katsoja voi vaipua jopa erehtymään katselevansa jonkun mitättömän tv-sarjan täytejaksoa, vaikka kerronnan alla vaikuttava kohtalon ivan kouraisu ja päähahmon hämmentävän ahnas fatalistinen henki kertovat kuitenkin aivan toisenlaisesta, selvästi melankolisemmasta ja synkemmästä virtauksesta kuin mitä tv-sarjoissa on totuttu näkemään. Armitage ei vain aivan pysty välittämään tätä välittämään visuaalisin elementein. Tarinan henkilöhahmot eivät elokuvan aikana nekään tunnu kasvavan täysin tyydyttävästi eteenpäin alkuperäisestä asetelmastaan ja Miami Blues jättää siksi käsikirjoituksen osalta lievää toivomisen varaa. Elokuvan huumori on kaukana kaavamaisista slapstick-murjaisuista ja karttaa ns. comic relief -tilanteita kuin ruttoa antaen katsojalle tilaa miettiä ja arvioida itse kunkin tilanteen ironian tai huumorin aste. Huumori on kyllä selkeästi synkeällä, mustalla ja alitajuisella tasolla ja sen täyteen arvostamiseen tarvittaneen katsojaltakin ripaus tai reipas kattaus oman maailmankuvan fatalismia sekä tuntemusta lajityypin ja tietenkin pohjana olevan film noir -elokuvan konventioista. Armitage osaa myös olla katsojan kanssa leikillinenkin tarvittaessa, joten vivahteita ja veikeyksiä tarinaan mahtuu kyllä.

Yhteenveto

Miami Blues kertoo rikosdraamallisen tarinan, jossa juoni asetetaan samalle lähtöviivalle tyylin ja asenteen kanssa eikä mitään näistä oletuksellisti päästetä valta-asemaan. Lopputuloksena on omituisen synkällä tavalla kiehtova vilkaisu toisaalta rikollisen mielen syövereihin ja toisaalta katsaus ihmisiin, jotka hyväksyvät hiljaa kohtalonsa ja alistuvat siihen sen sijaan, että hakisivat aggressiivisesti reittejä muuttaa sitä. Fatalismia, ironiaa ja kylmääviä tilanteita tihkuva rikosdraama hämmästyttävän hyvillä roolisuorituksilla on neo-noir -elokuvien 1990-luvun valioita ja samalla vaikuttavan piristävä todistusaineisto siitä, että toimivan trillerin voi saada aikaan melko vaatimattomallakin budjetilla.

8/10.