Avainsana: france

Coralie Fargeat

Coralie Fargeat on ranskalainen elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja. Vaikka Fargeat on jo pian 50 vuoden iässä, hänen esikoisohjauksensa Revenge ilmestyi vasta 2017. Revenge on voimakas, symboliikan värittämä feministinen kostoelokuva, joka teki syvän vaikutuksen yleisöihin myös kansainvälisesti. Toistaiseksi (tätä kirjoitettaessa on vuosi 2024) Fargeat ei ole vielä ilahduttanut meitä lisää elokuvien alalla.

Coralie Fargeat tässä blogissa:

  • Elokuva-arviot: Revenge (Coralie Fargeat, 2017)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Revenge (Coralie Fargeat, 2017)

Coralie Fargeat is a French director and screen writer. Even though she is almost fifty years old, her directorial debut Revenge came about in 2017. But it is a powerful rape-revenge film with a feminist touch and ripe with symbolism and was exceedingly well received all over the world. So far (it is 2024 at the time of this writing) she hasn’t graced us with more films but the word is that we’ll soon hear from her again…

Coralie Fargeat in this blog:

  • Movie reviews (in Finnish only): Revenge (Coralie Fargeat, 2017)
  • Posters, lobby cards and photographs: Revenge (Coralie Fargeat, 2017)

Olivier Megaton

Olivier Megaton on ranskalainen elokuvaohjaaja. Megatonin ensimmäinen ohjaustyö on vähälle huomiolle jäänyt tieteisjännäri Exit (2000), jota seurasi niin ikään vähälle huomiolle jäänyt toimintajännäri La sirène rouge (2002). Huomiota alkoi tulla Megatonin saadessa ohjattavakseen Transporter-elokuvasarjan kolmannen elokuva Transporter 3 (2008) ja sen siivittämänä Megaton teki kansainvälisen läpimurtonsa jännärillään Colombiana (2011). Colombiana oli vielä ranskalainen tuotanto, mutta sen suosion jälkeen Megaton löysi itsensä Yhdysvalloista ja käteen lapattiin Hollywoodin ykkössarjan tähtikaartia, kun ohjattavaksi löytyi Taken-elokuvasarjan toinen ja kolmas elokuva Taken 2 (2012) ja Taken 3 (2014). Elokuvapuolella ykkösohjaana pallilla on sittemmin ollut hiljaisempaa, mutta oli Megaton mukana sentään apuohjaajana tekemässä Luc Bessonin jännäriä Anna (2019). Vuonna 2020 näki päivänvalon varsin onneton ja ponneton tieteiselokuvan ja rikosdraaman hybridi The Last Days of American Crime (2020).

Olivier Megaton tässä blogissa:

  • Elokuva-arviot: Anna (Luc Besson, 2019)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Transporter 3 (Olivier Megaton, 2008)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Colombiana (Olivier Megaton, 2011)

Olivier Megaton is a French director. His film debut, a rather competent science fiction thriller Exit (2000) was largely ignored and forgotten as was his second film, an action thriller La sirène rouge (2002). He started to receive some attention after directing the third instalment of the Transporter-movie franchise Transporter 3 (2008). His international breakthrough film followed soon in the form of the thriller Colombiana (2011). While Colombiana was still a French film, Megaton quickly found himself across the big pond as he was chosen to direct the Hollywood action franchise Taken’s second instalment Taken 2 (2012) and after it proved a success, then it’s sequel Taken 3 (2013). As a director he hasn’t had much activity since that; excepting a second unit director post in fellow Frenchman Luc Besson’s thriller Anna (2019). He did direct a sordid and ill-conceived science fiction and crime drama hybrid film The Last Days of American Crime in 2020 but we’re hoping he’ll do much better in the future.

Olivier Megaton in this blog:

  • Movie reviews (in Finnish only): Anna (Luc Besson, 2019)
  • Movie posters and stills: Transporter 3 (Olivier Megaton, 2008)
  • Movie posters and stills: Colombiana (Olivier Megaton, 2011)

Amityville Horror (1979)

Ranskalainen aulajulisteiden sarja. Sarjasta puuttuu yksi aulajuliste. Koko on A4. Materiaalina on varsin ohut lakattu valokuvapaperi.

Lobby card set from France. The set is incomplete; one card is missing from the set. Size is A4. The cards are pretty thin, lacquered photographic paper.

Paul Verhoeven

Paul Verhoeven on alkujaan Alankomaista. Ohjaajana Verhoeven on tullut tunnetuksi seksuaalisen sisällön ja graafisen väkivallan yhdistämisestä satiiriin. Verhoeven aloitti ohjaajan uransa kotimaassaan draamoilla, mutta siirtyi Yhdysvaltoihin tekemään ensimmäisen Hollywood-filminsä Flesh and Blood (1985), jota seurasivat suuret menestykset RoboCop (1987), Total Recall (1990), Basic Instinct (1992), Starship Troopers (1997) ja Hollow Man (2000). Väliin mahtui myös Showgirls (1995), joka floppasi pahasti ilmestyessään, mutta on saanut myöhemmin arvostusta osakseen. Sittemmin Verhoeven palasi Eurooppaan jatkamaan uraansa muun muassa elokuvilla Black Book (2006), Elle (2016) ja Benedetta (2021).

Paul Verhoeven tässä blogissa:

  • Aulajulisteet ja valokuvat: RoboCop (Paul Verhoeven, 1987)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Total Recall (Paul Verhoeven, 1990)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Hollow Man (Paul Verhoeven, 2000)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Starship Troopers (Paul Verhoeven, 1997)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Elle (Paul Verhoeven, 2016)

Paul Verhoeven is originally from the Netherlands. A lauded director in the Netherlands he is known for his mixing of graphic violence, sexual content and social satire. He started with dramas in the Netherlands but after he made his Hollywood debut (Flesh and Blood, 1985), he made a string of prominent land-mark films (RoboCop in 1987, Total Recall in 1990, Basic Instinct in 1992, Showgirls in 1995, Starship Troopers in 1997 and Hollow Man in 2000), all of which excluding the Showgirls were huge box-office hits. He later returned to Europe and made the war-movie Black Book in 2006, psychological thriller Elle in 2021 and religious period drama Benedetta in 2016.

Paul Verhoeven in this blog:

  • Film posters and still photographs: RoboCop (Paul Verhoeven, 1987)
  • Film posters and still photographs: Total Recall (Paul Verhoeven, 1990)
  • Film posters and still photographs: Hollow Man (Paul Verhoeven, 2000)
  • Film posters and still photographs: Starship Troopers (Paul Verhoeven, 1997)
  • Film posters and still photographs: Elle (Paul Verhoeven, 2016)

Le chant du loup (The Wolf’s Call, 2019)

Ohjaus: Antonin Baudry
Käsikirjoitus: Antonin Baudry
Tuotantomaa: Ranska
Kieli: ranska
Budjetti: noin 22 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2020
Arvioidun version pituus: 116 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdantolechantduloup

Sukellusvene-elokuvien kirjo on pitkälti jännitys- ja sotakuvausten valtaama. Elokuvien tekijät ovat tarttuneet aiheeseen likipitäen siitä saakka, kun sukellusveneet otettiin käyttöön, koska sukellusveneen luontainen suljettu tila tarjoaa automaattisen eristyksen elementin, klaustrofobinen ympäristö antaa kiehtovan lisäsilauksen ja tiukasti koneen osien lailla toisiinsa sidottu miehistö upeasti lisää mahdollisuuksia tutkia myös toveruutta, petturuutta ja sankaruutta hädän hetkellä. Vaikka sukellusvene on tärkeässä roolissa kaikkiaan noin puolessatoistasadassa kokopitkässä kautta aikain, osassa elokuvia kuitenkin keskitytään aivan johonkin muuhun (Richard Fleischer elokuvassa Fantastic Voyage (1966)), puuhaillaan oikeastaan batyskafien tai sukelluskellojen eikä niinkään sukellusveneiden kanssa (James Cameron elokuvassa The Abyss (1989)[x]), käytetään sukellusveneitä vain ohuina juonen välikappaleina (Lewis Gilbert elokuvassa The Spy Who Loved Me (1977), se sukellusvene on sitten kumminkin lähinnä fiktiivisen teknologian alustana (Stephen Norrington elokuvassa The League of Extraordinary Gentlemen (2002)) tai lyödään koko touhu täysin lekkeriksi vailla huolta huomenesta (David S. Wardin elokuvassa Down Periscope (1996)). Varsinaisesti sukellusveneisiin kokonaan sijoittuvia tai ainakin pääosin sukellusveneitä käsitteleviä elokuvia onkin sitten jo huomattavasti vähemmän.

Varsinaisesti sukellusveneitä (tai niiden miehistöjä) tai sukellusveneiden operaatioita käsittelevistä elokuvista se kuuluisa ns. suuri yleisö – ainakin länsimaissa – tuntenee lähinnä ne muutamat isojen näyttelijöiden ja isojen budjettien jännityselokuvat, jotka kahmivat katsojia laipioidensa sisälle. Näitä ovat esimerkiksi Rock Hudson ja Ernest Borgnine John Sturgesin elokuvassa Ice Station Zebra (1968), Gene Hackman ja Denzel Washington Tony Scottin elokuvassa Crimson Tide (1995), Matthew McConaughey, Bill Paxton ja Harvey Keitel Jonathan Mostowin elokuvassa U-571 (2000), Jürgen Prochnow Wolfgang Petersenin elokuvassa Das Boot (1981), Sean Connery ja Alec Baldwin John McTiernanin elokuvassa The Hunt for Red October (1990), Glenn Ford ja Ernest Borgnine Joseph Pevneyn elokuvassa Torpedo Run (1958), Clark Gable ja Burt Lancaster Robert Wisen elokuvassa Run Silent, Run Deep (1958) ja Harrison Ford Kathryn Bigelowin elokuvassa K*19 Widow Maker (2002). Antonin Baudryn esikoispitkänä ohjaaman ranskalaisen sukellusvene-elokuvan Le chant de loup:n ei ollenkaan tarvitse hävetä ylläolevan listan vierellä, vaikka nimirooleissa ei olekaan kansainvälisiä A-listalaisia ja vaikka osa elokuvan kuvaamista tilanteista ei kestäkään syvemmälle menevää analyyttistä tarkastelua. Samalla yllä esimerkinomaisesti mainittujen elokuvien kavalkadi tiivistää myös Baudryn elokuvan teemoiltaan samaan joukkoon: kriisitilannetta yhden sukellusveneen miehistön näkökulmasta tässä käsitellään jännitys- ja sotaelokuvien elementtien kautta.

Juonitiivistelmä

Euroopan Unionin ja Venäjän suhteet ovat jäätävän kauden jälkeen ajautumassa pois rauhan ajasta ja Ranska käyttää ydinaseilla varustettua sukellusvenearsenaaliaan aktiivisemmin näyttäen Venäjän suuntaan olevansa tosissaan. Sukellusvene Titanea komentaa Grandchamp (Reda Kateb) ja sen kaikuluotauksesta vastaavana teknikkona operoi Chanteraide (François Civil). Syyrian sodan pauhatessa maan päällä, Ranska lähettää Titanen operoimaan Syyrian edustalle osana arkaluontoisia operaatioita. Tällaisessa operaatiossa Chanteraide kohtaa häntä hämmentävän vedenalaisen signaalin. Se paljastuu lopulta vihamieliseksi sukellusveneeksi, joka paljastaa Titanen lähistöllä olevalle sotalaivalle. Titane selviää operaatiosta kotisatamaan, mutta signaali jää vaivaamaan Chanteraidea. Venäjän lopulta hyökättyä Suomeen, Ranska lähettää Titanen entisen miehistön komentajineen kriisialueelle. Chanteraiden herkkää kuuloa kaivataan jälleen, kun kriisi kärjistyy ydinaseilla kalisteluksi ja uhkaa suistaa koko maanosan ydinsotaan …

Kommentit

Koko maailman kohtalo roikkuu yhden henkilön kuulon varassa. Sukellusvene-elokuvissa on siinä määrin usein käytetty hyperherkkäkuuloisten kaikuluotainanalyytikoiden kuuloa juonenkuljetuksen avainelementtinä (tai osana ns. katsoja-surrogaattia, jolloin elokuvan teknistä jargonia esitellään samalla katsojalle kuin jollekin elokuvan henkilöhahmolle), että kyseessä on vahvasti sukellusvene-elokuvien kiusallisimpia kliseitä. Hitsi, David S. Wardin elokuvassa Down Periscope (1996) asialle jo naureskeltiin aiheestakin, kun ”Sonar” Lovacellin (Harland Williams) kuulo oli niin hyperherkkä, että hän pystyi kuuntelemaan, miten paljon ja tarkalleen mitä kolikoita toisessa sukellusveneessä tipahti lattialle ja miten kollega toisella kannella kävi virtsalla. Hyperherkkien kaikuluotainvelhojen kanssa tässäkin elokuvassa nyt totta vieköön sitten pelataan ja vieläpä se on viety elokuvan keskeiseksi elementiksi. No se ei toki ole elokuvan ainoa klisee. Kliseistä huolimatta Antonin Baudryn esikoisohjaus on vetreä ja piristävä poikkeus. Ranskan historian kalleimpiin elokuvatuotantoihin 20 miljoonan euron budjetillaan kuuluva elokuva on teknisesti taitava, selkeästi ja tehokkaasti visualisoitu, oivallisesti näytelty ja erityisesti hyvin käsikirjoitettu draamallinen jännityselokuva. Elokuvan sukellusveneiden sisätiloihin sijoittuvat kohtaukset tuntuvat varsin autenttisilta, joka tietenkin johtuu siitä, että ne pitkälti kuvattiin suoraan mainittujen sukellusveneiden sisätiloissa. Se on paitsi teknisenä suoritteena huikea saavutus, myös oivallisesti kykenee taltioimaan sukellusveneiden sisätilojen klaustrofobisen tunnelman.

Ohjaaja jaottelee elokuvan kulun taidokkaisiin osioihin, joilla jaotteluilla hän saa sekä ajallista että paikallista tilaa esitellä ja perustella päähahmo Chanteraide asiaan kuuluvalla syvyydellä. Chanteraiden hahmo on kuitenkin elokuvan keskeinen suorittaja ja siksi on erityisen tärkeää, että Baudry ei sorru laventamaan vähemmän tärkeiden hahmojen kavalkadia sen enempää. Ohjaajille tämä tiivistäminen tuntuu olevan poskettoman vaikeaa ja liian usein tekijät sortuvat esittelemään lopulta tarinan kannalta turhia minuutteja kaivellessaan sivuhahmojen elämäntarinoita esille.

Yhteenveto

Raikas ja ajankohtainen ranskalainen sukellusvene-elokuva ei pelkää ottaa maailman poliittisesta tilanteesta kiinni ja laventaa tilanteiden kulkua kohti katastrofia. Se ei myöskään arastele piikitellä liittolaismaita eikä omaa maataan samalla hyläten propagandaan kumartavan yltiöpatrioottisuuden, joka niin kovin usein värittää sotaelokuvia. Puutteistaan huolimatta ohjaaja Antonin Baudryn ensimmäinen kokopitkä on kypsä, toimiva, hyvin näytelty, tiiviisti käsikirjoitettu ja ennen kaikkea pahuksen tehokas jännityselokuva sukellusveneiden maailmasta.

7/10.

Silent Rage (1982)

Yhdysvaltalainen aulajuliste. Kartonkia. Koko on 25,4cm x 20,4 cm. Yksi kahdeksan sarjasta. A front of house card from the USA. Cardboard. Size is 25,4cm x 20,4cm. Single card from a set of 8.

Ranskalainen aulajulisteiden sarja. Koko on A4. Tukevaa valokuvapaperia. A lobby card set from France. Size is A4. Sturdy photographic paper.