eroottinen trilleri – Verta pakkiin

Johdanto

Ikkunoiden läpi silminnähdyt tapahtumat ovat olleet herkullisia lähtökohtia jännityselokuville aina Ted Tetzlaffin pienimuotoisemman jännärin The Window (Ikkuna, 1949), Roy Rowlandin jännärin Witness to Murder (Henkeni on vaarassa, 1954) ja Alfred Hitchcockin legendaarisen jännityselokuvan Rear Window (Takaikkuna, 1954) ajoista saakka. Salakatseluksi kutsuttua toimintaa on sittemmin kovasti käytetty apukeinona erityisesti murhajännäreissä ja eroottissävytteisissä jännäreissä ja usein se on jopa koko elokuvan juonirakennetta ohjaava elementti.

Dario Argenton gialloslasherissä L’uccello dalle piume di cristallo (The Bird With the Crystal Plumage, Kuolemanlintu, 1970) Tony Musanten esittämä amerikkalainen kirjailija näkee lomamatkallaan taidegallerian isoista näyteikkunoista, miten sisällä on murhayritys meneillään ja yrittää estää tapahtuman. Brian G.Huttonin brittijännärissä Night Watch (1973) henkisesti epävakaa nainen (Elizabeth Taylor) näkee murhatun miehen ikkunastaan myrskyisenä yönä, mutta hänen sanaansa ei oikein uskota. Brian De Palman huikeassa psykologisessa jännärissä Body Double^[x] (Kuolema tulee kahdesti, 1984) salakatsellaan teleskoopilla alastoman naisen murha. Philip Noycen eroottisessa trillerissä Sliver^[x] (Taivaansilpoja, 1993) kurkisteluja muiden elämiin tekevät William Baldwin ja Sharon Stone sähköisten ikkunoiden eli kameroiden kautta. DJ Caruson psykologisessa jännärissä Disturbia (Paranoia, 2007) teini-ikäinen poika (Shia LaBeouf) alkaa kotiarestistaan seurata kiikareilla naapurustoaan ja lopulta alkaa epäillä erästä kohdettaan sarjamurhaajaaksi, mutta kuka lopulta seuraakaan ja ketä? Tate Taylorin psykologisessa jännärissä The Girl on the Train (Nainen junassa, 2016) erosta toipuva nainen (Emily Blunt) näkee päivittäisellä junamatkallaan ohikiitävän hetken seuraamansa talon ikkunasta murhan ja sotkeutuu tapaukseen. Joe Wrightin tiiviissä jännärissä The Woman in the Window (2020) pillereitä popsiva alkoholisti (Amy Adams) näkee alkoholinhuuruisessa tilassa ikkunastaan kuinka naapurissa tapahtuu inha veriteko, mutta voiko naisen muistikuviin luottaa? Chloe Okunon kauhujännärissä The Watcher (2022) puolestaan miehensä työn perässä ulkomaille muuttanut nainen (Maika Monroe) pelästyy kovin arvellessaan, että hänen ajankulukseen seuraamastaan naapurustosta joku seuraa myös häntä; eikä kuka tahansa vaan kyseessä saattaisi olla jopa paikallisesti etsitty pelätty sarjamurhaaja. Luis Prieton jännärissä Shattered (2022) rikollisryhmän tarkoituksena on ovelalla suunnitelmalla kaapata eristäytyneen miljonäärin kämppä rahoineen ja taideteoksineen, mutta paikallinen majatalon pitäjä (John Malkovich) näkee teleskoopilla kesken operaation, miten miljonääriä kohdellaan ja lähtee mukaan tilanteeseen sotkemaan.

Nämä muutamat esimerkit ovat sieltä ns. paremmasta päästä eikä toki kaikissa ole varsinaisesti kysymys piintyneestä salakatselusta. Salakatselun teemaa sivutaan juonen kannalta oleellisesti kovin monissa elokuvissa kautta historian. Tässä Michel Mohanin elokuvassa sen sijaan pääroolien henkilöt uppoavat osin omien ongelmiensa vuoksi salakavalasti salakatselun maailmaan ja se on teemana vahvasti kiinni elokuvan juonirakenteissa, kun henkilöiden elämä ja käytös alkavat pyöriä seuraamiensa kohteiden ympärillä.

Juonitiivistelmä

Nuoripari Pippa (Sydney Sweeney) ja Thomas (Justice Smith) muuttavat yhteen vuokralle kerrostaloasuntoon, josta isojen ikkunoiden kautta avautuu laaja näköala … etenkin naapuritalon vastaavasti isojen ikkunoiden läpi asuntojen arkeen. Pippa ja Thomas aloittavat varovasti erään tietyn vastapäisen naapurinsa seuraamisen heidän seuratessa asukkaiden eroottisia kuvioita ja salaa ainakin osittain kadehtien näiden elämää. Thomas yrittää jarruttaa pakkomielteeksi ajautuvaa seuraamista, mutta Pippa on täysin lumoutunut naapureidensa draaman ja seksuaalisten seikkailujen täyteisestä elämästä. Pippa alkaa puuttua näkemäänsä hieman nenäkkäämmin ja sotkeutuu seuraamansa parin elämään yhä pahemmin, kunnes lopulta ajautuu todistamaan ikkunan läpi peruttamattomia tekoja, jotka alkavat kalvaa Pippan mieltä. Nähdyt asiat ja Pippan pakkomielle ajavat syvää kiilaa Thomasin ja Pippan suhteeseen, mutta Pippa ei tunnu antavan periksi …

Kommentit

Elokuvan suurin ongelma lienee siinä, ettei se oikeastaan tiedä, mitä se haluaisi olla. Tiivistunnelmaiseksi trilleriksi siinä on liikaa löysyyttä. Yhteiskunnallista ja/tai sosiaalista sanomaa elokuva yrittää tuottaa, mutta laihoin tuloksin, kun se ei lopulta löydä mitään merkillepantavaa sanottavaa. Draaman keinoin kuvatuksi tragediaksi se ei uskottavasti taivu eroottissävytteisen sisältönsä vuoksi. Psykologiseksi eroottiseksi trilleriksi sisältö riittää vain vaivoin. On huomattava, että elokuvan lähtökohtaiseksi vetovoimaksi ajateltu naispääosan näyttelijä Sydney Sweeney suoriutuu roolistaan sisäisten ristiriitaisuuksiensa, oman seksuaalisuutensa ja pakkomielteensä kanssa painivana nuorena naisena varsin onnistuneesti – siitäkin huolimatta, että hänen ne ns. avunsa on haluttu nostaa tapetille. Näin ei voi valitettavasti sanoa miespääosaa esittävästä Justice Smithistä, jonka läsnäolo ja vetovoima eivät riitä lähellekään tarvittavaa intensiteettiä Sweeneyn vastapariksi. Smith on suorastaan masentavan kehno eikä näiden kahden näyttelijän välillä ole juuri mitään mainittavaa kemiaa. Ben Hardy ja Natasha Liu Bordizzo kytättävinä naapureina eivät varsinaisesti paljoakaan ole esillä näyttelijöinä vaan Sydney Sweeneyn hahmon seksuaalisen pakkomielteisen tirkistelyn objekteina eikä heille näin avaudu erityisen kummallisia tilanteita loistaa tai olla loistamatta.

Ohjaaja Mohanin eroottissävytteinen trillerielokuva väläyttää lyhyinä katkelmina sellaista jälkeä mitä väläyttivät mm. Paul Verhoeven elokuvassa Basic Instinct (1992), Brian De Palma elokuvassa Body Double (1984)^[x], Stanley Kubrick elokuvassa Eyes Wide Shut (1999) tai Lawrence Kasdan elokuvassa Body Heat (1981), mutta tunnelman ylläpitäminen, kohtausten jatkumoiden tehokas luominen, tarinan viitekehyksen taustoitus ja tarpeettomien rönsyjen katkominen eivät onnistu noiden lajityyppiklassikoiden tekijöiden vertaisesti. Vertailusakki on toki kovaa. Ohjaaja Mohanilla kuitenkin vaikuttaisi olleen kunnianhimoa ja tahtoa tehdä lajityyppiin istahtavaa pätevää kokonaisuutta uudelle vuosituhannella, vaikka toki minkään Sam Taylor-Johnsonin Fifty Shades of Grey (2015) -elokuvan vertaiseen kihisevään erotiikkaan ei aikomusta olisikaan tähdätä.

Elokuvan liiallinen pituus on sille haitaksi. Sen tarinan kuljetuksen paikoin latteaksi ajautuva draama laskee jännityselementtien nostattamaa momenttia liiaksi ja siltikään elokuvan päähenkilöiden saatikka sivuhenkilöiden taustoihin ja motiiveihin ei kyetä tarpeeksi paneutumaan, vaikka tarinan käänteet mitä ilmeisimmin olisivat paljon paremmin käsiteltävissä laajennetuilla tiedoilla. Haitaksi ovat myös elokuvan liialliset yllätyskäänteet, jotka rikkovat pahasti uskottavuuden rajoja. Elokuvan päähenkilöiden psykologiaan ei ehkä ole tarvetta mennä syvemmälti, mutta Mohanin tarinan hahmoissa on sentään piristävää monitulkintaisuutta.

Yhteenveto

Eroottiseksi trilleriksi aiottu pikkujännäri liehittelee ehkä hieman liiaksi katsojan odotusarvojen murskausyritystensä kanssa ja ajautuu lopulta melko vaikeasti uskottaville juonellisille sivuraiteille, joista ei pääse peruuttamalla ulos. Ohjaaja Michael Mohanin omasta käsikirjoituksesta tehty elokuva teeskentelee hetkellisesti ottavansa kantaa yhteiskuntaa riivaaviin sosiaalisiin ongelmiin, mutta jättää lopulta sanottavansa puolitiehen. Trillerin juonellinen sisältö ei kanna likimain kahtatuntista pituutta ja erityisesti lopussa suorittaa epämiellyttävän mahalaskun, kun yllätyskäänteiksi tarkoitetut jipot kampittavat toisiaan. Silti, elokuva on eroottissävytteisenä trillerinä ihan soiva peli.

5/10.

Ohjaus: Kurando Mitsutake
Käsikirjoitus: Chiaki Yanagimoto, Kurando Mitsutake
Tuotantomaa: Japani
Kieli: japani, englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 86 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Japanilaisesta elokuvailmaisusta ei ole koskaan puuttunut shokeeraavaa räväkkyyttä ja halua särkeä vallitsevia tabuja ja vakioituneita käsityksiä. 1980-luvulta alkanut ja yhä edelleen uudella vuosituhannella jatkuva suoranaiseen kukoistukseen ponnistanut ns. kehokauhun lajityypin omintakeinen variointi on taannut katsojille leuat auki loksauttavia näkyjä kymmenittäin. Eivätkä hurjuuden yltäkylläisyydessä rypevät toimintaelokuvatkaan jää yhtään jälkeen.

Elokuva-alan moniottelija, japanilainen ohjaaja Takashi Miike on pitkälti taustalla vaikuttamassa maansa kehokauhuelokuvien uuden vuosituhannen esiinmarssissa. Alan teoksia putkahteli tasaiseen tahtiin aina Shinya Tsukamoton alan pioneerielokuvan Tetsuo: The Iron Man (1989) jälkeen, mutta kyllä nuo pääsääntöisesti totta vieköön ovat aika pienen piirin tuntemia. Miiken varhaiset kehokauhuelokuvat Audition (1999)^[x], Ichi The Killer (2001) ja Gozu (2003) näyttivät samalla myös muille maansa tekijöille, että tällaisilla elokuvilla voi kahmia palkintoja sekä saada kansainvälistä näkyvyyttä ja arvostusta ja sitä kautta tilaisuuksia tehdä lisää elokuvia. Hommahan ei ollut ihan lapasesasami

sa ennenkään, mutta lähti täysin käsistä hyvinkin nopeasti noiden jälkeen. Vai mitä muutakaan voisi sanoa Sion Sonon elokuvasta Exte: Hair Extensions (2007), Jun’ichi Yamamoton ja Yūdai Yamaguchin elokuvasta Meatball Machine (2005), Yoshihiro Nishimuran elokuvista Tokyo Gore Police (2008)^[x], Vampire Girl vs. Frankenstein Girl (2009), Mutant Girls Squad (2010), Helldriver (2010) ja Meatball Machine Kodoku (2017), Shinya Tsukamoton oman trilogian päätöselokuvasta Tetsuo: The Bullet Man (2009), Kōji Wakamatsun elokuvasta Caterpillar (2010), Noboru Iguchin elokuvista The Machine Girl (2008) ja Robo-geisha (2009) ja Takashi Yamazakin elokuvasta Parasyte (2014) ihan vain muutamia mainitakseni.

Mitä yhteistä mainituilla sitten on tämän Kurando Mitsutaken Gun Woman elokuvan kanssa? No ainakin se, että Mitsutake luiskauttaa mopedinsa saman tien alkuruuduista lähtien sellaiseen sarjakuvamaisen liioittelun ja räikeän epätodellisuuden rinnakkaismaailmaan, jossa valtaosa modernista japanilaisesta kehokauhuelokuvasta tuntuu sujuvasti elävän. Sellaiseen maailmaan, jossa normaaliuden häivähdykset pyritään tukahduttamaan ja tavanomaisuuden tunnusmerkit tuhoamaan. Tervetuloa japanilaiseen ylilyövään surreaaliseen veren, seksin, väkivallan ja perversioiden maailmaan.

Juonitiivistelmä

Japanilainen lääkäri, joka tunnetaan tässä vain nimellä Mastermind (Kairi Narita), joutuu vaimonsa kanssa brutaalin väkivaltarikoksen uhriksi ja hänen vaimonsa tulee siinä yhteydessä raiskatuksi ja murhatuksi. Ihmeen kaupalla lääkäri selviytyy ja laatii mielipuolisen kostosuunnitelman vaimonsa murhaajan murhaamiseksi. Murhaaja on omassa bunkkerissaan asuva eksentrinen biljonääri Hamazaki (Noriaki Kamata), jota suojelee pieni armeija vartijoita eikä hänen ulottuvilleen ole näin ollen mitenkään helppoa päästä. Mastermind aikoo kuitenkin käyttää hyväkseen tietämäänsä Hamazakin heikkoutta ja sitä varten hän tarvitsee sopivan apurin. Apuriksi Mastermind hankkii ihmiskauppiaalta ostamalla vastentahtoisen narkomaanin Mayumin (Asami Sugiura), josta alkaa pakolla koulia vaarallisen suunnitelmansa toteuttajaa.

Kommentit

Naisesta kuoriutuu kylmäverinen tappaja? Aijaa … siis vähän niin kuin Luc Bessonin Nikita (1990)^[x], sen amerikkalainen uusintafilmatisointi John Badhamin Point of No Return (1993)^[x] ja henkinen perillinen Bessonin oma Anna (2019) tuntunevat tutuilta. Tai vaikka myös Frances Lawrencen Red Sparrow (2018)^[x], Pierre Morelin Peppermint (2018), Joe Wrightin Hanna (2011), Renny Harlinin Long Kiss Goodnight (1996), Tony Chingin Naked Weapon (2002), Stephen Shinin Black Cat (1991), Olivier Megatonin Colombiana (2011)^[x], Neil Jordanin The Brave One (2007), Miguel Martin Sexykiller (2008), Quentin Tarantinon Kill Bill: Volume 1 (2003), James McTeiguen V for Vendetta (2006) tai vaikka Byung-gil Jungin The Villainess (2017)^[x]. No juu. Sillä sektorilla liikutaan noin teeman puolesta, mutta ohjaaja Kurando Mitsutake vie elokuvansa paljon enemmän eksploitaation maailmaan kuin Stephen Shinin Black Cat, paljon kauemmas sarjakuvien maailmaan kuin Quentin Tarantinon Kill Bill, paljon verisemmäksi kuin Byung-gil Jungin The Villainess ja paljon, paljon sekopäisemmäksi kuin Miguel Martin Sexykiller. Mitsutakella lienee ollut ohjenuorana tekemisessä, että jokainen elokuvan osa-alue viedään (budjetin rajoissa) niin äärimmäisyyksiin kuin vain suinkin mahdollista.

Elokuvan pääpahis Hamazaki on juurikin niin luotaantyötäväksi rakennettu superpahis kuin nyt vain mielikuvitus sallii. Robert Rodriquezin elokuvan Sin City (2005) senaattori Roark, Roger Donaldsonin elokuvan Species (1995)^[x] Sil ja Tobe Hooperin elokuvan Texas Chainsaw Massacre (1974) Leatherface ovat kuin päiväkodin tätejä … tai ehkä niistä kivasti yhdistelemällä saisi jotain yhtä epämiellyttävää kuin Hamazaki. Ns. hyviksiä ei sitten olekaan; on vain pahantahtoisuuden eri sävyjä. Valtaosan elokuvan ajasta katsojalle tarjotaan kuitenkin Mastermindin ja Mayumin välistä interaktiota, jossa toinen kiristää, pakottaa, uhkailee, käskee ja houkuttelee toista oppimaan yhä uusia asioita kieron suunnitelman loppuunviemiseksi. Vaikka kumpaisenkin näyttelijät hoitavat hommansa kunnolla, Asami Sugiuran sähköinen ja virkeä roolisuoritus nousee kaiken muun ylitse tämän elokuvan lopullisessa realisoitumassa ja samalla myös pelastaa elokuvan veristen eksploitatiivisten B-elokuvien laskiämpäristä. Asami Sugiurassa olisi tarpeeksi taitoa ja tähtiainesta muuhunkin kuin aikuisviihteeseen ja pinku-elokuviin, jotka ovat täyttäneet nuoren naisen uraa.

Kurando Mitsutaken ohjaus yllättää vetreydellään. Elokuvan budjetti on ilmeisen rajallinen ja ensimmäisenä joustavat puitteet, ääniraita ja elokuvan tekemiseen käytetty tekniikka; ne tuntuvat rainan kuluessa alituiseen muistuttavan katsojaa elokuvan vaatimattomasta budjetista ja asettavat sen kokonaisuutena varsin syvälle B-elokuvien viidakkoon. Sen sijaan ohjaaja Mitsutaken valitsemat kuvakulmat, rajaukset ja leikkaukset huokuvat vankkaa asiantuntemusta ja visiota. Monet elokuvan kohtauksista jäävät helposti mieleen juuri niiden kohtausten taitavasta rakentamisesta johtuen. Hurja verisyys ja mielipuolinen juoni rajaavat toki katsojakunnan varsin selkeästi vain väkivaltaviihteen ystäville. Toisaalta Mitsutake selkeästi ymmärtää minkälaiselle kohderyhmälle hän on elokuvaansa suuntaamassa ja pitäytyy siinä. Liian usein ohjaajat lähtevät syleilemään sitä sun tätä kohderyhmää ja lopputuloksesta tulee sekavaa sillisalaattia, joka ei sitten tyydytä ketään. Olipa Kurando Mitsutaken Gun Woman -elokuvasta sitten lopulta mieltä mitä hyvänsä, sen parissa ei ainakaan tule tylsää, sillä siinä määrin kiivaasti 86-minuuttinen tehosekoitin pyörittää juonta eteenpäin. Myös toiminnalliset kohtaukset ovat etevästi ja jouhevasti toteutettuja; joutavia ei märehditä minuuttien kalastus mielessä ja se mikä näytetään, näytetään ytimekkäästi ja selvästi.

Yhteenveto

Ohjaaja Kurando Mitsutaken ja jo nuoresta iästään huolimatta kulttimaineeseen nousseen näyttelijä Asami Sugiuran shokeeraava ja täydellisen kuvia kumartamaton kehokauhun, eroottisen trillerin, eksploitaation ja toimintaelokuvan hybridi tulvauttaa esille intensiivisen purkauksen verta, paljasta pintaa, niljakkaita efektejä ja mielipuolisia hahmoja. Tärkein ja keskeinen ainesosa verisen toimintakauhuelokuvan onnistumiselle on Asamin sähköinen ja vaativa roolityö Mayumina; Gun Womanina. Veristen shokkiefektien taakse kurkistettaessa itse kostotarina ja teema nuoren naisen kouluttamisesta tappajaksi ei kuitenkaan ole järin omaperäinen tai tuore.