Avainsana: erämaa

A Lonely Place to Die (2011)

Ohjaus: Julian Gilbey
Käsikirjoitus: Julian Gilbey, Will Gilbey
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Arvioitu: syksy 2018
Arvioidun version pituus: 99 minuuttia
Kieli: englanti, serbia
Budjetti: noin 4 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa Suomessa

Johdantoalonelyplacetodie_primary

Eräselviytymisteeman ympärille rakennetut kauhutrillerit käsittelevät hyvinkin tavallisesti nuoria kaupunkilaisia, jotka tulevat pienellä joukolla viettämään aikaansa – yleensä lomaa – erämaahan ja kohtaavatkin siellä ei-toivottuja haasteita, jotka kuorivat ryhmän jäsenistä pehmeät kerrokset pois. Vain kovapinteiset ja pelottaviin tilanteisiin mukautuvat yksilöt yleensä jäävät koettelemuksista henkiin. Tarinoita on nähty monia vuosikymmenien mittaan, mutta 2000-luvun aikana tällaisten kauhutrillerien suosio on ilmeisen kovassa nosteessa.

Naisten patikointiretki menee pieleen Rupert Bryanin elokuvassa The Hike (2011). Turistien kauhuelämysretki suolle muuttuu todelliseksi painajaiseksi Adam Greenin elokuvassa Hatchet (2006). Kalliokiipeilyretkellä Ranskan Alpeilla paljastuu muutakin kuin vain vakaata kalliota Jacques-Olivier Molonin ja Pierre-Olivier Thevenin elokuvassa Humains (2009). Turistiryhmä löytää viidakkoreissultaan muutakin kuin kauniita kukkia John Stockwellin elokuvassa Turistas (2006). Toinen turistiryhmä löytää vielä häkellyttävämpiä painajaisia Carter Smithin elokuvasta The Ruins (2008). Yhdysvaltain perukoilta löytyy toinen toistaan ikävämpiä haasteita tuon tuostakin; kuten vaikkapa Rob Schmidtin elokuvassa Wrong Turn (2003)[x] lukuisine jatko-osineen tai Alexandre Ajan elokuvassa The Hills Have Eyes (2006). Naisystävysten luolakiipeilyretki muuttuu äkäiseksi kamppailuksi Neill Marshallin elokuvassa The Descent (2005). Luolaseikkailu käy kohtalokkaaksi myös Alfredo Monteron elokuvassa La cueva (In Darkness We Fall, 2014). Vaarallista kalliokiipeilyreittiä päätetään kokeilla Abel Ferryn elokuvassa Vertige (High Lane, 2009). Hawaijin hiekkaisilla rannoilla murhaajahippaa käydään David Twohyn elokuvassa A Perfect Getaway (2009). Luolamaalauksia Australian erämaahan ihastelemaan lähtevät löytävät jotain ihan muuta Josh Reedin elokuvassa Primal (2010)[x]. Etäisen pampasin tasankoerämaalla olevan tuppukylän pikku hotelliin yöksi pakolla jäävien viiden kaupunkilaistytön yöpyminen ei ole parasta A-ryhmää Adrián García Boglianon kirpeässä elokuvassa Habitaciones para turistas (Rooms for Tourists, 2004) Lumilautailuturistit joutuvat hylättyyn hotelliin loukkuun Roar Uthaugin elokuvassa Fritt Vilt (Cold Prey, 2006). Reppureissaajaturisteille kenkkuillaan niin ikään Greg McCleanin elokuvassa Wolf Creek (2005). Kuten tästä tiiviistä ja toivottaman epätäydellisestä listastakin huomataan, tämän teeman elokuvia tehdään innolla vähän joka maailmankolkassa (Australia, Yhdysvallat, Espanja, Iso-Britannia, Ranska, Norja, Argentiina …).

Juonitiivistelmä

Viisihenkinen ryhmä on viettämässä vuorikiipeilyhenkistä lomaa Skotlannin vuorilla tarkoituksenaan viettää aikaa yhdessä reipashenkisen harrastuksen tiimoilla. Ryhmää johtavat kokeneimmat kiipeilijät Rob (Alec Newman) ja Alison (Melissa George), mutta ilman mutkia ei tämäkään loma sitten suju. Keskellä autiota erämaata ryhmä yllättäen kohtaa suljettuun kuoppaan vangiksi jätetyn nuoren serbialaisen tytön eikä tiedä miten tilanteessa oikein pitäisi menetellä. Kun tytön vanginnut rikollissjoukkio saa selville tytön tilanteen, alkaa armoton ajojahti vaikeakulkuisessa vuoristomaastossa. Kuka nuori lapsi oikein on ja miksi hänet oli jätetty vangiksi kuoppaan?

 

Kommentit

Ohjaaja Julian Gilbeyn edellinen teos, dramatisoitu ja varsin väkivaltainen elämäkerrallinen elokuva urarikollinen Carlton Leachistä, Rise of the Footsoldiers (2007) väläytteli vahvasti ohjaajan elokuvallista silmää, mutta joutui sensuurin hampaisiin vähän siellä sun täällä ja menetti osan puhdistaan leikkaamoiden pöydille. Erittäin tiukan ja realismin sävyttämän kuvauksen maaninen synkkyys lienee ollut osasyy elokuvan heikolle menestykselle. Saman tyylisiä elokuvia, mutta vain komediallisilla vireillä, ohjanneen Guy Ritchien käsissä samasta elokuvasta olisi voinut tulla maailmanluokan menestys, sillä komediallisten elementtien yhdistäminen timmiin väkivaltaan annetaan jostain syystä helpommalla anteeksi kuin niiden upottaminen osaksi dramatisoitua henkilötarinaa. A Lonely Place to Die -elokuvassa on hieman samoja ongelmia: sen intensiiviset ja muutamat pelottavan realistiset väkivaltakuvaukset ovat viittä vaille kauhun lajityypin poteroista ylös kaivettuja, kun taas muutoin elokuvan ilmiasu on perinteisemmän pakene- ja selviydy -trillerin muotoinen ja oloinen. Tiukka ja periksiantamaton meininki toimii kyllä tehokkaasti, mutta vaikka elokuva on selkeästi selviytymisjännärien piikkipaikkalistalla hektisen jännityksen luonnissa ja tunnelman ylläpidossa, ristiriita rosoisemman väkivallan kanssa on kuitenkin olemassa. Railakas väkivalta lienee hieman liikaa perinteisten trillerien katsojakunnalle ja vaikka kauhukansan mielenkiinnon elokuva pitäisikin yllä, sen markkinointi on pyrkinyt tekemään pesäeroa kauhuun lajityyppinä ja siksi elokuva ei ehkä ihan ole löytänyt tietänsä oikeiden henkilöiden verkkokalvoja kutittelemaan. Ristiriitaa on myös elokuvan kulussa ja rakenteessa: elokuvan alku- ja keskivaiheiden erittäin hektinen – suorastaan maaninen – tempo kostautuu elokuvan loppupuolella eivätkä lopun käänteet pysty enää pistämään tukevampaa vaihdetta sisään koneeseen luoden lopetuksesta lievähkösti antikliimaattisen. Mikään pannukakku se ei kuitenkaan ole ja vaikka elokuvan lopun hetket eivät mitenkään olekaan verrannollisia keskivaiheen hurjaan sykkeeseen, eivät ne missään nimessä huonoja ole.

Gilbeyn elokuvan kuvaus on upeaa. Tuntuu kuin Gilbey osaisi näyttää katsojalle juuri oikeita juttuja ja kuvakulmia käsitellessään kalliokiipeilyyn liittyviä kohtauksia ja eräjormailua yleensä. Melkeinpä voisi kuvitella, että ohjaaja on itse kiipeilijä ja pyrkinyt saamaan elokuvaansa vangittua itseään säväyttäviä tilanteita ja hetkiä. Kuvauksen autuus ja laajojen kuvakulmien suhde henkilökuvaukseen ja tapahtumien kuvaukseen tuntuu juuri oikealta ja luo elokuvasta kuvamateriaaliltaan tasapainoisen: mitään ei ole liikaa, mitään ei puutu ja kaikki oleellinen pystytään välittämään elokuvataiteen keinoin. Tekninen taituruus kuvauksen, kuvakulmien, värivalintojen ja leikkauksen lisäksi ei valitettavasti ihan täysin ulotu kuitenkaan äänisuunnitteluun saakka ja erityisesti äänimaailma tapahtumien ympärillä ei innosta eikä tue tarpeeksi visuaalista maailmaa. Vaatimaton ääniraita on erityisen rankka pala, sillä varsinkin elokuvan loppupuolella tempon laskiessa tunnelman ylläpitäminen tuntuu olevan kovin, kovin nihkeää ja tukevampi äänisuunnittelu olisi voinut pelastaa paljon.

Pääosissa pyörivät näyttelijät onnistuvat ihan kelvollisesti; jopa hyvin. Alec Newman kiipeilijäryhmän johtohahmona on varsin vaikuttava ja vakuuttava fyysisessä roolissaan. Melissa George Alison-nimisenä kokeneena kiipeilijänä pystyy hänkin varsin vaivatta siirtämään itsensä uskottavan ulkoilmaihmisen rooliin. Pienemmissä rooleissa esiintyvät selkeästi amatöörimäisemmät näyttelijät luovat toisaalta vähän tarpeettomankin suurta kitkaa samoissa kohtauksissa kokeneempien näyttelijöiden kanssa, joka seikka luo muutamankin kohtauksen ylle jopa tahattoman koomista varjoa muutoin kovin synkeässä tarinassa. Sivuhahmojen kirjo laajenee kuitenkin lopulta melkoisesti elokuvan loppupuolelle saavuttaessa ja kaikista hahmoista ei enää oikein tahdo pysyä kartalla ilman muistiinpanovälineitä.

Yhteenveto

Pätevästi ja reipashenkisesti vaatimattomalla budjetilla toteutettu brittiläinen jännityselokuva väläyttää ohjaajansa Julian Gilbeyn osaavan jännittävien tilanteiden ja kohtausten rakentamisen sekä seesteisen – suorastaan henkeäsalpaavien – kauniiden otosten realisoinnin. Tehokas trilleri kuitenkin hiihtää itsensä hieman turhan nopeasti maitohapoille eikä kykene loppuun tullessaan ihan siihen samaiseen hektiseen tempoon, millä aloitti. Kauhutrillerin ja selviytymisseikkailun elementtien yhdistäminen myös ontuu hieman; perinteiseksi selviytymisseikkailuksi tarinassa on ehkä liiaksikin melko jykevää slasher-elokuvamaista väkivaltaa, joka varmasti karsii lajityyppiuskollisia.

7/10.

 

Terminal Island (1973)

Ohjaus: Stephanie Rothman
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Stephanie Rothman
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 88 minuuttia
Arvioitu: 2012

JOHDANTO

John Frankenheimer muutti salaliittoelokuvien konseptit kertaheitolla elokuvallaan Manchurian Candidate (1962). Mutta vasta Nixonin hallintokausi, Vietnamin sota ja Watergate-skandaali puhkaisivat lopullisesti sen kuplan, että länsimainen valtakoneisto on aina ja varauksetta omien kansalaistensa puolella. Vastaava ilmiö oli koko länsimaista maailmaa koskettava ja 70-luku onkin siksi salalittoelokuvien keskeistä kulta-aikaa. Yksi haara näissä elokuvissa ovat poliittisesti kantaa-ottavat (usein kumoukselliset ja vallitsevia valtarakennelmia vastakarvaan silittävät) indie-elokuvat ja juuri tällaisen elokuvan tekemiseen anarkofeministi ja poliittisesti aktiivinen ohjaaja Stephanie Rothman oli omiaan. Ja onhan se väkisinkin täytynyt olla 70-luvun valjetessa jokaiselle 60-luvun flowerpower-hipille karmaiseva ajatus, että jok’ikinen marihuanapidätys ja jok’ikinen kameroille tallentunut mielenosoitus on jossakin arkistoissa kirjattuna ylös vain odottamassa, että koska oma hallinto keksii käyttää tätä tietoa nujertaakseen sinut. Stephanie Rothman lipaisee salaliittoelokuvien ytimestä makupaloja asettaessaan aikansa edistyneet tietokoneet henkilörekistereineen epämääräisten tahojen käyttöön.

JUONITIIVISTELMÄ

Kun Yhdysvalloissa äänestetään kuolemantuomiota vastaan, Kalifornia päättää kansanäänestyksen jälkeen perustaa erillisen vankilasaaren, jonne dumpataan kaikki se aines, joka muutoin istuisi elinkautista tai kuluttaisi kuolemaantuomittujen penkkejä. Terminal Islandiin viedään ihmisiä … sieltä ei palata takaisin. Saarelle kuljetetut merkitään laillisesti kuolleiksi ja päästetään toteuttamaan itseään juuri siten, kuten he parhaaksi näkevät. Paha vain, että murhamiesten ja -naisten joukossa pahamaineisinkin murhaveikko on muiden samankaltaisten ympäröimänä. Saarelle on muodostunut kaksi leiriä: toinen pienempi jahdattujen radikaalien joukko ja toinen aloilleen asettunut pelolla hallitsemisen tyranniaan pohjautuva ryhmä. Konflikti on väistämätön …

KOMMENTIT

Terminal Island asettaa tyrannisen, kontrolliin perustuvan miehisen voimavallan leirin vertauskuvallisesti edustamaan universaaliksi pahuudeksi koettua Yhdysvaltain hallintoa ja pienen feministisen ja anarkistisen kapinallisjoukon edustamaan kapinallisia voimia, joilla hallinto kaivetaan ulos poteroistaan ja uudistetaan humaanimmaksi ja ennen kaikkea tasa-arvoisemmaksi. Huomattavaa on, että varsin samankaltaiselle ideologiselle maaperälle rakentuva John Carpenterin Escape From New York (1981) tuli vasta seuraavalla vuosikymmenellä ja on varsin pitkälle konseptuaalinen toisinto Terminal Island -elokuvasta. Toki Carpenterin elokuvan Snake Plisskeniä esittävästä Kurt Russelista tuli kultti-ikoni tuon elokuvan myötä, mutta eivätpä Rothmanin teoksen Tom Selleck ja Don Marshallkaan huonosti suoriudu omissa rooleissaan. Rothmanin pienen indie-elokuvan valitettavaksi kohtaloksi jäi kuitenkin vaipua unholaan, mikä seikka johtunee ainakin osin halpiksen kehnoista tuotantoarvoista. Rothman oli Roger Cormanin kasvatteja ja alunpitäen tämänkin elokuvan piti olla huomattavasti väkivaltaisempi. Rothman sai kuitenkin tahtonsa läpi ja vaikka rajumpia kohtauksia joitakin kuvattiinkin, niitä ei liitetty lopulliseen elokuvaan – siltikin ohjaaja piti elokuvaansa liian väkivaltaisena. Elokuva asettaa vastakkain kaksi ihmisryhmää, joista tylympi ryhmä pyrkii eliminoimaan toisen toisen puolustaessa. Ihmismetsästyselokuvien Grand Old Man The Most Dangerous Game (1932) on tässä elokuvassa teemoineen taka-alalla vaikuttamassa, mutta vahvasti poliittisesti motivoituneena ohjaaja ei salli ihmismetsästyksen tapahtua pelkästään huvin ja harrastuksen vuoksi, vaan asettaa sille väkevämpiä vertauskuvia oppressiivisen hallintorakenteen jatkeena. Metsästettävät eivät pääse rauhaan edes syrjäisellä vankilasaarellaan – täälläkin heidän on alistuttava mahtipontisten tyrannien ikeeseen. Tyrannien, jotka vieläpä imitoivat käytösmallinsa yhteiskunnalta, joka on heidät alunpitäen vankilaan saattanut. Rothman luottaa katarsikseen loppuhuipennuksen jälkimainingeissa ja naiivisti asettaa saarelle elämään jäävät mukamas ansaittuun utopiaan.

YHTEENVETO

Rothmanin eksploitaatiohalpis on poliittisesti motivoitunut, väkivaltainen, anarkistinen ja feministinen vankilaelokuva. Vankilaelokuva ilman vartijoita, ilman sellejä ja ilman lakeja. Vankila, joka on tarkoitus muuttaa vallankaappauksella utopiaksi karistamalla jaloista kaikki se mädännäisyys, jota vanha valtarakenne edustaa. Elokuva on melko kömpelösti realisoituva ja teknisesti varsin vaisu, mutta sanottavaa sillä kyllä riittää sitäkin enemmän. Sutjakasti temmotettu, mutta huolimattomasti koreografioitu teos on kyllästetty melko hirveällä pornoteollisuudesta ylijääneellä ääniraidalla ja erityisen paikkaansa sopimattomalla country-musiikilla.

5/10

Cabin in the Woods (2011)

Ohjaus: Drew Goddard
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Drew Goddard, Josh Whedon
Ensi-ilta Suomessa: 20.4.2012
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: $30 miljoonaa

Juonitiivistelmä

Viisi nuorta matkaa asuntoautolla vastahankitulle erämaamökille, jonka omistaja on yhden nuorukaisen serkku ja sallii joukon tehdä viikonloppuretki paikalle. Ja kautta teutateksen, etäällä siviilisaatiosta mökki totta vieköön onkin ja kehnommassa kunnossa kuin mitä nuorukaiset pelkäsivät odottaa. Viikonloppua voi kuitenkin aina vauhdittaa mukavammaksi henkosilla ja tömpsyillä ja pian nuorukaiset ottavat paikan omakseen. Ihan kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan…

Kommentit

Poikkeuksellisesti tässä ei nyt mainita mitään yksittäisistä kohtauksista ja juonirakenteista, sillä tämä elokuva – jos mikään – avautuu monikerroksisen juonensa ja konseptuaalisen nerokkuutensa kautta. Joss Whedonin ja ohjaaja Drew Goddardin yhdessä käsikirjoittama tarina on häikäisevä sukellus genrekonventioiden syvimpiin kuoppiin, mutta yllättäen tekijät käyttävät tätä vain edukseen ja ottavat totutut kuviot ja käänteet keskeisiksi tekijöiksi elokuvansa herkullisen kierossa juonessa. Aivan kaikesta näkee, että Whedon ja Goddard tuntevat aihepiirinsä viimeistä nuppia myöten ja ilman tätä tietämystä ei tällaista tarinaa pystyisikään realisoimaan. Elokuvan itsetietoisuus ärsyttänee osaa genren kivakammista ja tosikkomaisimmista fanittajista, mutta tämä itsetietoisuus ei ole sentään sellaista itseriittoisuutta ja puolittaista ylimielisyyttä, millä esim. Wes Craven elvytti poukkoilevan uransa elokuvalla Scream (1996). Goddardin esikoisohjaukseksi  elokuva on hämmästyttävän taidokas ja nerokas paketti.

Whedon ja Goddard ovat ilmiselvästi halunneet tehdä kauhuelokuvan, mutta päättäneet käyttää genren vakioituneita ja väsyneitä kliseitä ja rutiineja lyömäaseena sekä genren tekijöitä että sen katsojia vastaan. Elokuva iloittelee jok’ikisen kohtauksensa alla virtaavan käsitteellisen punaisen langan kiemuroissa ja asettelee katsojan kummasteltavaksi sopivin väliajoin uusia vihjeitä tulevasta. Goddard ymmärtää tarkasti rytmityksen tärkeyden saattaessaan sekä elokuvan päähenkilöitä että katsojaa eteenpäin yhä himmeämpiin sfääreihin. Elokuvan kohtauksista osa saa genretietoiset katsojat hieromaan silmiään epäuskosta, leuat loksahtamaan ja penkilläkin pitäisi malttaa pysyä. Hekottelun lomassa pitää kuitenkin muistaa, että Goddard ohjastaa katsojansa myös suorastaan luontevan salakavalasti perimmäisten filosofisten kysymysten äärelle: miksi kauhu kiehtoo, kuka kauhua katsoo ja miksi kauhu toimii tai ei toimi. Tekijät kuitenkin vain asettavat kysymykset; he odottavat katsojan vastaavan itse itselleen kukin omilla tahoillaan, jos näin tahtovat. Elokuva on kirjaimellisesti tulvillaan viittauksia kauhugenren aiempiin teoksiin ja vaikka niiden avulla pääseekin nopeammin tarinan ytimeen kiinni, ei genren syvällinen tunteminen siltikään ole ensiarvoisen tärkeä ymmärtääkseen elokuvan taustalla vaikuttavia motiiveja. Näyttelijät kruunaavat vielä paketin kyetessään myymään täydellisesti sen, mitä Goddard ja Whedon yrittävät myydä. Elokuvan taikaa on siinä. Varsinaisesti suurta jännitystä tai kauhutunnelmaa ei tässä kuitenkaan ole eikä sitä haetakaan. Taika nousee siitä, miten elokuvassa käsitellään katsojien luutuneita ennakko-odotuksia, pureudutaan taidolla genren kliseisiin ja käännetään kaikki päälaelleen. Katsojaa ei kuitenkaan petetä eikä huijata: Goddardin ja Whedonin käsissä katsojan rooli on peräti tärkeä.

Yhteenveto

Esikoistaan tehneen Drew Goddardin ohjauksessa Joss Whedonin ja Goddardin omasta käsikirjoituksestaan työstämä sci-fin, kauhun ja tummanpuhuvan komedian genrerajoja paukuttava ja venyttävä elokuva työstää herkullisista lähtökohdista täysin uniikin kudoksen. Elokuvasta parhaiten nauttimaan päässee silloin, kun katsojalla on jo entuudestaan laaja-alaista ymmärrystä kauhu- ja scifi-lajityyppien elokuvista yleensä, näiden vakiintuneista konventioista, kliseistä, näyttelijöistä ja konsepteista, mutta kyllä sen virtauksiin kiinni voi iskeä heikommallakin lajityyppituntemuksella. Goddard ja Whedon rakentavat monikerroksisen tarinansa rautaisella ammattitaidolla ja ajoittavat elokuvan kohtaukset täydellisesti siten, että moninaiset palaset loksahtelevat saumatta paikoilleen muodostaessaan eeppisen palapelin. Elokuvan katsojalta se vaatii reippaasti rehtiä nöyryyttä ymmärtää myös oma asemansa katsojana ja kuluttajana. Whedonin fanittajille ehdoton ”must see”. Pitkä vahingoniloinen lällätys niille, jotka kehtaavat suut mutrussa väittää, ettei nykyään enää tehdä omaperäisiä genre-elokuvia.

10/10

 

The Grey (2011)

Ohjaus: Joe Carnahan
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Joe Carnahan, Ian Mackenzie Jeffers
Ensi-ilta Suomessa: 24.2.2012
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 117 minuuttia
Arvioitu: 2011
Budjetti: arviolta $25 miljoonaa

JOHDANTO

Viimeisen kahden sadan vuoden aikana Suomessa on tiedossa 0 tapausta, jossa susi olisi surmannut ihmisen. Kanadasta löytyy tarkalleen 1 vahvistettu susien tekemä ihmiskaato. Mitenkään erityisen yleisestä tapahtumasta siis ei voi olla kyse – paitsi, jos tämän elokuvan esittämää susikuvaa uskoo. Elokuva esittää sudet jättiläismäisiksi – pienen karhun kokoisiksi!? – huvikseen tappaviksi surmakoneiksi. Ala-asteen biologian oppikirjaa ei tekijöille ole sattunut käsiin elokuvaa tehdessä, mutta eksistentiaalisen filosofian – erityisesti tanskalaisen filosofin Søren Kierkegaardin –  tekstejä on sentään taidettu tavata. Elokuvan juonen typeryys, hahmojensa täydellinen idioottimaisuus kylmä-, nälkä-, ja/tai raatelukuoleman uhatessa ja pöyristyttävät loogiset vammailut tekevät itsensä tiettäviksi jo heti alkukohtauksien kautta. Ei siis pidä yllättyä, jos uunoilu jatkuu kirjaimellisesti lopputeksteihin asti. Elokuvan ”juoni” pyörii selviytymisen ympärillä, mutta takuuvarmaa on lähinnä se, että näitä temppuja oikeasti yritettäessä elinaika olisi varmasti lyhyempi kuin mitä elokuvan idiooteilla kuunaan. Liam Neesonin esittämä susien metsästäjä Ottway on elokuvan keskeinen hahmo – ihmisjoukkion alfauros – jonka kautta avataan tietä myös eksistentiaalisille allegorioille. Mutta elokuvan rivien välissä noukittavissa oleviin herkkupaloihin ei pysty keskittymään, koska ohjaaja Joe Carnahan nakuttaa tasaisen varmaan tahtiin toinen toistaan hölmömpiä kuvioita katsojaparan siedettäväksi.

JUONISYNOPSIS

Alaskassa sijaitsevaa öljynporausprojektia susilta suojelemaan palkattu metsästäjä John Ottway joutuu tovereineen rutiinimatkallaan Anchorageen lento-onnettomuuteen. Kone hajoaa ja vie Alaskan brutaaliin talveen mukanaan suurimman osan matkustajista. Muutama kuitenkin jää henkiin, mutta henkiinjääneiden poraustyöntekijöiden on Ottwayn susitaitojen johdattamina yritettävä selättää paikalle herkuttelemaan kiiruhtaneen susilauman.

KOMMENTIT

Kaunis se sentään on. Erämaakuvaus on onnistunutta ja tukee loistavasti elokuvan melankolista tunnelmaa, jossa pohditaan susien ja ihmisten rinnastusten kautta ihmisyyden ja olevaisuuden tarkoitusta ja syntyjä syviä. Itse Greg Nicotero on päästetty efektien pariin puuhastelemaan, mutta lopulta elokuva jää tälläkin saralla varsin kesyksi ja lähinnä susien raatelemien ihmisraatojen kuvaukset muistuttavat meitä elämän raadollisuudesta ja elämänlangan ohuudesta. Jostakin syystä nämä sudet eivät ilmeisesti tykkää syödä ihmisiä; kynsivät ja näykkivät vain sieltä täältä juuri riittävästi saattaakseen uhrinsa kuolemaan. Ihme kyllä raadotkaan eivät sitten tunnu turreille kelpaavan, vaan ehkä susienkin on ahdistettava elossa olevia ihmisiä ”susifilosofisista syistä”.  Elokuvan kerronta on täynnänsä hitaita suvantokohtia, jolloin joukkiolla on aikaa nuotskun äärellä vitsailla, arpoa johtajaurosta ja muistella menneitä. Kai ne sudet sitten käyvät yöpuulle välillä, mutta suurin osa elokuvan kohtauksista potee tarkoitushakuisuudesta johtuvaa ummetusta, jossa realismi ja logiikka antavat aina periksi juuri sille suurelle idealle, joka on kullakin kerralla tarkoitus saattaa katsojan tietoon. Tekijöillä on nimenomaisesti kuitenkin tähän realismiin ja logiikkaan surkuhupaisan totisesti tarraava ote, joten siksi koko elokuvan syvällisempi pohdinto lösähtää pintapuolisten ääliömäisyyksien kautta samanlaiseksi hutuksi – ei tuota ihmisyyden ja olevaisuuden pohdintaa voi ottaa tosissaan, jos se ilmituodaan hutiloiden ja ilman uskottavaa kosketuspintaa siihen todellisuuteen, jota yritetään peilata. No ehkä Hollywoodissa menee läpi hahmojen toikkarointi arktisissa vesistöissä, juoksu metrisissä kinoksissa tai satumaisesti palavat umpijäätyneet oksat, mutta kylmyyteen ja pakkaseen tottuneille elokuvan ”realismi” näyttäytyy vastenmielisen valheellisena. Jos lentokoneella hyiseen erämaahan mäjähtävien selviytyjien tematiikka kiehtoo, alkajaisiksi kannattaa ehkä katsoa Lee Tamahorin yhtälailla epäuskottava, mutta sentään mielenkiintoinen elokuva The Edge (1997), Charlton Hestonin varsin pienelle huomiolle jäänyt The Motherlode (1982), Charles Martin Smithin The Snow Walker (2003) ja Frank Marshallin tositarinan dramatisointi Alive (1993).

YHTEENVETO

Selviytymisjännäriksi itsensä naamioiva filosofinen tutkielma onnistuu lähinnä aiheuttamaan samastumisen niihin susiin. ”Selviytyminen” on idioottimaista kohkaamista toinen toistaan hölmöimpien ideoiden jatkumossa mukamas tappavassa erämaassa. Elokuvan realistinen ote hajoaa nopeasti palasiksi, sillä näiden hahmojen käytöksellä ja ideoilla lumimyrskyjen, epärealistisen aggressiivisten jättiläissusien ja hyytävien pakkasten keskellä elinajanodotteeksi voisi läpsäistä lähinnä minuutteja – ei tunteja eikä todellakaan päiviä, kuten elokuvassa yritetään esittää. Liam Neesonin roolitus ja näytteleminen ovat tärkeitä, mutta parhain anti on silti elokuvan melankolinen ja arktista vihamielisyyden ja kauneuden symmetriaa uhkeasti esittävä luontokuvaus. Carnahanin elokuvan hölmöilyt ovat valitettavasti niin typeriä ja pöyhkeitä, että tekijät itse estävät pääsyn elokuvan rivien väliin. Sääli.

3/10