Way of the Vampire (2005)

Ohjaus: Sarah Nean Bruce, Eduardo Durão
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Käsikirjoitus: Karrie Melendrez, Michael David Stewart, Sherri Strain
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 78 minuuttia
Arvioitu: 2008
Budjetti: noin 580000 USD

Johdantowayofthevampire_primary

Bram Stokerin tarinoista on tehty kirjaimellisesti tusinoittain elokuvia ja näistä kaikkein kuuluisimmasta hahmosta eli tietenkin kreivi Draculasta yksin pelkästään noin puolitoistasataa elokuvaa. Suurin osa kestää päivänvaloa yhtä hyvin kuin kuuluisa vampyyrilordi itse. Way of the Vampire -elokuvassa ei ole juurikaan mitään huomionarvoista jollei sen huonoutta oteta lukuun. Ohjaajakaksikko Sarah Nean Bruce ja Eduardo Durão tekevät kuitenkin kaikesta huolimatta totista työtä tämän elokuvan parissa, mutta parhaimmillaankin Way of the Vampire vain kuvittelee olevansa oikea elokuva. Elokuvan tekemisen taustalla olevia motiiveja on vaikea arvuutella, mutta julkaisuajankohta osuu pienimuotoisen vampyyrihalpisten syklin loppumetreille. Tämän syklin aloittajana lienee arvatenkin ollut Len Wisemanin kivasti menestynyt vampyyritoiminta Underworld (2003), jonka hyvää vastaanottoa epäilemättä yrittivät seuraavien parin vuoden aikana käyttää nämä pikkuhalpikset hyväkseen. Listalle mahtuvat vaikkapa Kevin Summerfieldin säälittävä Adventures of Young Van Helsing: The Quest for the Lost (2004), Darrell Roodtin murheellinen Dracula 3000 (2004), Vince D’Amaton Sheridan LeFenun Carmilla-klassikon rumasti raiskaava Vampires vs. Zombies (2004), Timur Bekmanbetovin kelvollinen venäjä-variantti Nochnoy dozor (Nightwatch, 2004),  Richard Brandesin Out for Blood (2004), Marty Weissin MA/action/vampire-hybridi Vampires: The Turning (2004) Patrick Lussierin Dracula III: Legacy (2005), Matthew Hastingsin outo hybridi Bloodsuckers (2005), Eric Brossin Vampire Bats (2005), Marc Morgensternin The Vampire Conspiracy (2005),  Jeff Centaurin kökköinen Blade-wannabe Shira: The Vampire Samurai (2005), Ron Hallin Blade-wannabe Vampire Assassin (2005), Charles Bandin Decadent Evil (2005) ja sokerina pohjalla Uwe Boll:kin ryhtyi näihin kekkereihin umpisurkealla tietokonepelistä-elokuvaksi virityksellä Bloodrayne (2005). Huh. Eikä lista varmaan ole kuin osittainen.

 

Juonitiivistelmä

Tohtori Abraham van Helsingin (Rhett Giles) pahin vastus – muuan tuttu verenimöijden aatelinen eli kreivi Dracula itse – on vihdoin päästetty päiviltä. Siitä innostuneena tohtori van Helsing siirtyy tuhoamaan maailman loppujakin  vampyyriolentoja tarkoituksenaan hävittää ne kaikki; olisihan maailma parempi paikka ilman näitä vekkuleita. Van Helsingin tiedossa olevista pesäkkeistä viimeisistä viimeisin vampyyrien joukkio majailee Los Angelesissa (kuinkas muuten) ja nämä veikkoset eivät tyydykään pelkästään lurkkimaan varjoissa. Katolisen kirkon van Helsingille myöntämän kuolemattomuuden myötä tohtori apujoukkoineen tuhoaa vampyyrin kerrallaan tavoitteena vapauttaa maailma vampyyrien ikeestä lopullisesti.

Kommentit

Elokuva jakautuu kahdelle eri aikakaudelle, joista kronologisesti ensimmäistä tullutta omaperäisesti kuvataan monokromaattisen linssin tai suotimien avulla. Mikään muu ei sitten muutukaan eli näyttelijöillä on aika lailla samat tennarit ja t-paidat 1800-luvulla kuin 2000-luvullakin. Jep jep. Helvetti pääsee valloilleen, kun vampyyriyhteisö alkaa taas kasvaa ja Van Helsing apureineen ryntää pelastamaan päivän. Siinäpä se sitten olikin. Ai niin ja siinä välissä herra Van Helsing opastaa jonkun koulun jumppasalissa temppeliritariapureitaan vampyyrien tappamisen jalossa taidossa. Tai siis ainakin kertoilee, miten se noin niin kuin teoriassa käy samalla kun taustalla yksi ”oppilaista” treenailee keltaisen vyön karatea itsekseen. Kauhutrilleri Way of the Vampire on vain paperilla, sillä sekä kauhu että trilleri kiertävät tämän teoksen yhtä kaukaa kuin vampyyri päivänvalon. Paitsi tietenkin parissakin kohtauksissa päivänvalo ei näemmä vampyyreja edes haittaa, vaikka sen pitäisi olla näille veitikoille peräti kuolemaksi. Ehkä kukaan näyttelijöistä, avustajista, ohjaajista tai tuottajista ei ”huomannut” tuotakaan pikkuista seikkaa elokuvanteon tiimellyksessä. Ugh. Näyttelijöiden sohellus on hirvittävää piinaa silmille. On vaikea kuvitella tuottajaporrasta, joka sitoutuu tällaisen elokuvan tekemiseen, mutta vielä vaikempi on arvuutella mitä ihmettä levittäjäporras on miettinyt salliessaan teoksen jakelun eteenpäin. Tämä olisi pitänyt pitää ehdottomasti arkistojen kätköissä tuomiopäivään asti. Elokuvan tuotantoarvot muistuttavat kankkuspäivän kolkkoutta ja leikkaus ja äänitys kuvauksesta puhumattakaan ovat täydellisen ala-arvoisia. Dialogi kuulostaa suoraan kadulta studioon tempaistujen mattimeikäläisten teennäiseltä ähinältä ja dialogin sisältö on yhtä kaukana uskottavasta kuin Dracula Jeesuksesta. Elokuvassa on myös muutama säälittävä toimintakohtaus, mutta näyttelijöiltä puuttuu sekä koordinaatiota, uskottava koreografia että tarvittava fysiikka näyttääkseen edes lukion ilmaisutaidon harjoitustyöltä. Ohi kohteistaan metrikaupalla menevät nyrkit, Tiimarin muovisten tekohampaiden väläyttely kesken kaiken ja säälittävän näköinen palloilu kesken kovan tohinan ovat aivan normaalia ja tavanomaista tämän elokuvan kohdalla.

Yhteenveto

Way of the Vampire ei onnistu missään vaiheessa luomaan minkäännäköistä nostetta tai tutinaa tarinaansa ja suspensiosta sen tekijät ovat varmaan kuulleet mainittavan TV-Week-lehden sivuilla. Kun tämän kaiken päälle upotetaan vielä käsittämättömän huono äänimiksaus ja toimintakohtauksien hirvittävä huoltikkasyntikkapoppi, niin käteen jää vain toivomus siitä, ettei koskaan enää näe mitään samojen tekijöiden tuotantoja. Jopa vannoutuneiden vampyyrifriikkien kannattaa suosiolla ohittaa, sillä tästä pätkästä saa samanlaisen olon kuin puisella vaarnalla itseään sydämeen hakkaamalla.

1/10.

 

 

 

Curse of the Undead (1959)

Ohjaus: Edward Dein
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Edward Dein, Mildred Dein
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 79 minuuttia
Arvioitu: 2012

JOHDANTO

Kauhun ja westernin ristisiitos on pysytellyt pienenä marginaalilajityyppinä tasaisesti 1920-luvulta lähtien. Edward Deinin Curse of the Undead päivittää tiettävästi ensimmäisenä vampyyrin osaksi villin lännen ympäristöä. Loppujen lopuksi hypähdys luonnollisesta yliluonnollisen puolelle on varsin mitätön, kun mietitään vaikkapa ikonista yksinäistä pyssysankaria, joka kiertää syrjäseutujen villejä pikku kaupunkeja. Kiertämisen voi tehdä yölläkin ja papusäilykkeiden syömisen voi vaihtaa vallan mainiosti verenimemiseen. Dein ottaa elokuvansa vampyyrin kanssa raikkaita vapauksia ja heittää romukoppaan tuotantostudionsa Universalin omat aiempien vuosikymmenten aikana Draculan hahmon ympärille kehittämät vampyyrikliseet saadakseen tarinaansa enemmän maanläheistä tuntumaa.

JUONITIIVISTELMÄ

Karjatilaa pitävän Carterin perheen ahdinko kasvaa kohisten, kun naapuriranchin omistaja yrittää kovanaamapolitiikalla pakottaa perheen myymään tilansa laajentaakseen omaansa. Kaupungin sheriffi on voimaton uhittelun edessä ja viimein uhatun ranchin miesväen kuolemien jälkeen ranchin uhmakas Dolores päättää palkata palkkatappajan hoitamaan naapurinsa. Palkkatappaja Drake joutuu pian napit vastakkain ei pelkästään kohteensa vaan myös paikallisen papin Danin kanssa, joka aavistaa palkkatappajassa jotakin epätavallista.

KOMMENTIT

Curse of the Undead kirkuu koko olemuksellaan b-elokuvan tuotantoarvoja, mutta kaikesta huolimatta elokuvan tekijät ovat pystyneet pitämään tuotannon rajat mielissään kaiken aikaa. Lopputuloksena elokuva on hillitty ja hyvin tarkasti rakentuva kokonaisuus, jossa mitään ei ole haaskattu ja jok’ikinen otos ja kohtaus nivoutuu tarinan osaksi. Vampyyrihahmon tarkentuminen elokuvan edetessä yllättää monipuolisuudellaan ja tyypillisestä hirviöelokuvasta poiketen tekijät luotaavat varsin tarkkasilmäisesti myös vampyyrin sosiaalista asemaa ja ihmisten kanssa rakentuvia kytköksiä. Elokuvan vampyyrin traagisuudesta kumpuava inhimillisyys rinnastuu vaivatta uuden vuosituhannen valtavirtayleisölle suunnattuja vampyyridraamaelokuvia ja -tv-sarjoja vasten. Kiehtovaa sikäli, kun ottaa huomioon, että aikakauden klassinen hirviö peilattiin pääsääntöisesti aina automaattisesti pahuuden voimien kätyriksi. Tätä taustaa vasten on helppo uskoa, että elokuva on ollut omana aikanaan varsin outo lintu. Käsikirjoitukseltaan kekseliäs ja näppärä tarina juoksee lyhyen kestonsa helposti ja saksalaiselle ekspressionismille kumartavat kauhukohtaukset syventyvät oivallisen toimivan ääniraidan kautta.

YHTEENVETO

Vampyyrimytologian ainekset westerniin sekoittava hillitty kauhuelokuva on parhaimmillaan rakentaessaan mysteerisen vampyyripyssysankarin tarinan ympärille inhimillisen tragedian auraa. Kauhukuvastoltaan elokuva on kuitenkin varsin kesy ja rauhallinen – vaikkakin rakentaa asetelmansa huolellisella pieteetillä. Teatraaliset maneerit ja westerneille tyypilliset asetelmat istuvat yllättävän hyvin rinnakkain kauhukohtausten kanssa ja kaiken kaikkiaan kokonaisuus on varsin hyvin toimiva paketti. Eihän tämä mikään genreklassikko ole westerneissä sen enempää kuin kauhussakaan, mutta kiintoisa ja toimiva hybridi kuitenkin ja onhan siinä ilmeisestikin nyt sentään elävien kuvien ihka ensimmäinen vampyyricowboy!

6/10