Avainsana: 2000-luku

The Tournament (2009)

Ohjaus: Scott Mann
Käsikirjoitus: Gary Young, Jonathan Frank, Nick Rowntree 
Tuotantomaa: USA
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevitystä Suomessa
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: helmikuu 2012
Budjetti: noin 8 miljoonaa USD

Johdantothetournament_primary

Ihmismetsästyselokuvien tausta on pitkä ja kiehtova alkaen Pichelin&Shoedsackin klassisesta lajin ensimmäisestä The Most Dangerous Game (1932) -elokuvasta, joka on yhä edelleen 2000-luvulla yhtä ajankohtainen ja tehokas kuin tekoaikanaankin. Alalajityyppi pyörii säännönmukaisesti kauhun, trillerin ja suoraviivaisemman toiminnan välimaastossa koukaten välillä sentään mukavasti eksploitaatioviihteen puolellekin (kuten esimerkiksi Peter Collinsonin Open Season (1974), Stephanie Rothmanin Terminal Island (1973) tai vaikkapa Jess Francon oikukas The Perverse Countess (1974)).

Ohjaaja Scott Mann on omalla vuorollaan päätynyt vauhdikkaan korkeaoktaaniseen pyssynpaukuttelurymistelyyn, joka heivaa taka-alalle ensin järjen, sitten jännitysmomentit ja harmillisesti jumittaa sekä kerrontansa että hahmonsa surullisen selkeisiin ja ennalta-arvattaviin karsinoihin. Uuden vuosituhannen aikana ah-niin-suosituksi-tullut tosi-tv -tyyppinen näkökulma on pitänyt istuttaa elokuvan keskeiseksi elementiksi, kun taustavaikuttajat seuraavat suojattiensa edesottamuksia pienen pahaa-aavistamattoman kaupunkipahasen kaduilla ja kujilla. Eipä Scott Mann tässä ihmismetsästyselokuvien kirjossakaan ole näkökulmineen ihan jonon ensimmäisenä uutta visioimassa; tekihän Elio Petri samaa jo vuonna 1965 elokuvallaan La decima vittima (The 10th Victim).

Juonitiivistelmä

Joka seitsemäs vuosi maailman kovimmat palkkamurhaajat (mm. Ving Rhames, Kelly Hu, Liam Cunningham, Ian Somerhalder, Sebastian Foucan…) kootaan yhteen kinaamaan siitä, kuka on ammattinsa paras. Vain yksi jää henkiin ja voittaa taustavaikuttajien tarjoaman 10 miljoonan taalan voittopotin taskuunsa. Taustavaikuttajat pelaavat isoilla panoksilla uhkapeliä omien suosikkiensa puolesta ja ryhmä seuraa kilpailijoiden edesottamuksia koko kilpailun keston ajan teknisavusteisesti. Tällä kertaa mukaan joutuu myös kokonaan ulkopuolinen juoppo pappi MacAvoy (Robert Carlyle), joka sotkee pelin kulkua monellakin tavalla. Ja kuka olikaan pelin voittaja tällä kertaa?

Kommentit

Jo elokuvan konsepti on kokolailla pölhö: 30 palkkamurhaajaa ja vain yksi jää henkiin … miten idiootteja ovatkaan murhamiehet(ja -naiset), jotka näillä todennäköisyyksillä mukaan karkeloihin oikein vaivautuvatkaan ja ovatko palkkamurhaajien palkat niin syvässä rotkossa, että voittorahoja on kannattavaa hamuilla? Toki mietityttää myös poloista katsojaa se, että ovatkohan nämä nyt sitten kuitenkaan ihan niitä mainostettuja parhaimpien parhaita ykköstappajien valioita, kun aika usein tuppaavat huteja tykittämään tuliaseilla. No eipä tuo haittaa, sillä mitään suurempaa järkeä ei elokuvaan muutoinkaan mahdu. Se on suoraviivainen aivot-narikkaan -tyylin toimintahässäkkä tuhansine ammuttuine laukauksineen, 1980-luvun elokuva-asekaupasta lainattuine aseineen, jotka ampuvat ilman välilatauksia, kieroine verhojen takana naruista vetelevine taustavaikuttajineen, repivine räjähdyksineen, kipakkoine käsirysyineen, näyttävine kolareineen ja takaa-ajoineen päivineen. Niin ja parkour-legenda Sebastien Foucan hyppii näyttävästi yhtenä hahmona tappaen sisällä ja puutarhassa. Sähäkkää säpinää siis riittää, mutta samalla juonensa puolesta elokuva on vain avutonta apinointia aiemmista alan elokuvista, kuten Philip Michael Glaserin Running Man (1987)[x], Scott Wiperin The Condemned (2007), Paul Bartelin Death Race 2000 (1975) ja sen uudemmat muunnokset, Michael J. Bassettin Wilderness (2006), Ernest R. Dickersonin Surviving The Game (1994), John Woon Hard Target (1993) tai Kinji Fukasakun Battle Royale (2000). Jo johdannossa mainittujen elokuvien lisäksi tietenkin siis. Robert Carlylen esittämä viaton sivullinen pappi on sentään pieni positiviinen pilke hahmon tuodessa moraalista hankaussähköä muutoin moraalisen rappion valtaamien hahmojen metafyysisille pinnoille. Scott Mann käyttää tosin tätäkin vain juonenkuljetuksen apukeinona eikä oikein pysty ottamaan papin hahmon tarjoamasta asetelmasta irti moraalisia vipuvarsia tahi avartavia näkökulmia. Carlyle kyllä hoitaa roolinsa pappina hyvin vakuuttavasti ja on ylivoimaisesti elokuvan parasta antia. Muutoin elokuvan näyttelijäntyö on tasapaksua ja hahmojen interaktio on samalla kertaa melko tönkköä ja sarjakuvamaisen yliampuvaa. Tekijät siltikin hillitsevät itseään ihan tarpeetta eikä elokuva ota irti tarpeeksi ajaakseen sellaiselle täyskahjolle moottoritielle, jolla kiihdyttelisivät vaikkapa Jan Kounenin Dobermann (1997)[x], Joe Carnahanin Smokin’ Aces (2006) ja Roger Avaryn Killing Zoe (1993).

Rivakkaan toimeliaasti elokuva puskee läpi odotettavien käänteidensä eikä osaa edes lopussa tarjoilla kovin kiinnostavaa koukkua. Teknisesti taitavan toteutuksen teloo tympeän tylsä tarina. Hahmokirjon ensiesittelyistä lähtien katsojan mielikuvitusta kiihottaa lähinnä se, osaako arvata oikein hahmojen tiputusjärjestyksen ja että montako sekuntia oikein kelloon jääkään ennen kuin pelin on määrä päättyä. Kerronnan linja on rutiineihin ja tasaiseen tavanomaisuuteen luottavaa ja sitä tukee tasapaksu ja kovin mitätöntä auraalista tekstuuria tarjoileva äänimaailma.

Yhteenveto

The Tournament on tyypillinen ihmismetsästyselokuvan variantti. Mannin elokuva sotkee sekaan vielä väsyneen tosi-tv -tyyppisen näkökulman ja karrikoi ”pahat pukumiehet” tapahtumien taustalla pahasti kulahtaneiksi degeneroituneiden nykypäivän rahakeisareiden arkkityypeiksi. Koko konsepti on 2010-lukuun mennessä siinä määrin kaluttu, että jotain perin omalaatuista tarvittaisiin nostamaan aihe muiden samassa sarjassa kamppailevien yläpuolelle. Scott Mann pyörittelee sentään elokuvassaan pientä kipinää kilpailijoiden ja mukaan vahingossa joutuvan papin moraaliarvojen hangatessa yhteen. Korkeaoktaanisen ja väkivaltaisen elokuvan kohderyhmä on kovin rajattu: vain väkivaltaviihteen suurkuluttajat saavat elokuvasta irti kelpo tärinät.

4/10.

Battle Royale (2000)

Ohjaus: Kinji Fukasaku
Tuotantomaa: Japani
Käsikirjoitus: Kenta Fukasaku
Arvioidun version pituus:
Arvioitu: kesäkuu 2006
Kieli: japani
Ensi-ilta Suomessa: R&A elokuvajuhlassa 25.9.2002
Budjetti: noin 4,5 milj. USD

Johdantobattleroyale_primary

Ns. ”manhunt”-elokuvien historia on pitkä ja värikäs. Ihmiset jahtaamassa toisiaan esiteltiin ensinnä jo 1932, kun Irvin Pichel ja Ernest Shoedsack saivat ulos suuremman rahan tuotantona tehdyn elokuvan King Kong (1932) varjossa tehdyn pientuotantonsa The Most Dangerous Game (1932). Noista ajoista asti erityisesti kauhu- ja jännityselokuvien, mutta myös tieteiselokuvien, saralla ihmisten metsästäminen milloin mistäkin syystä on ollut tapetilla säännöllisesti. Paul Bartelin elokuvassa Death Race (1975) vangit pakotetaan osallistumaan kuolettaviin ralleihin tuunatuilla autoilla. Stephanie Rothmanin elokuvassa Terminal Island (1973) tuomitut eristetään erityiselle vankisaarelle, jolla vallitsee täydellinen anarkia. Peter Brookin alan klassikko Lord of the Flies (1963) puolestaan seuraa miten eristetylle saarella lentokoneonnettomuudessa jääneet lapset muodostavat oman julman yhteiskuntajärjestyksensä. John Carpenterin elokuvassa Escape from New York (1981) pelataan samoilla teemoilla, mutta tavoitteena on saada henkilö pelastettua tuollaiselta eristetyltä alueelta. Robert Wisen A Game of Death (1945) tylsästi on vain Pichelin&Shoedsackin elokuva kopio.  Elio Petrin La decima vittima (The Tenth Victim, 1965) on puolestaan lajinsa ensimmäinen, joka asettaa tappamisen motiiviksi kolmannen osapuolen – eli televisioyleisön – viihdyttämisen. Paul Michael Glaserin Running Man (1987) laittaa sekin konseptin osaksi julmaa tv-showta. Paljon Glaserin värikästä pullistelua mielenkiintoisemmin, synkemmin ja realistisemmin tätä aihetta lähestyy Yves Boissett’n Le prix du danger (The Prize of Peril, 1983), joka poikkeaa joukosta siinä, että sen henkilöhahmot ovat murhapelin keskelläkin mahdollisimman realistisen tuntuisia – ns. taviksia, joka valaa elokuvaan varsin pessimistisen ja nihilistisen varjon siitä, miten vaivatta tavallisesta ihmisestä voi kuoriutua julma ja paha tappaja.

Kinji Fukasakun Battle Royale ottaa Pichel&Shoedsackin teoksen perusidean, muistaa Elio Petriä ja kumppaneita tarjoamalla premississä tapahtumat myös kolmannen osapuolen viihteeksi ja sekoittaa mukaan aimo annoksen ainesosia omasta japanilaisesta kulttuuriperinnöstään. Fukasaku onnistuu luomaan merkkiteoksen paitsi tässä mielenkiintoisessa alalajityypissään, myös elokuvien kirjossa laajemminkin.

Juonitiivistelmä

Lain kirjain väestön vähentämisen tarpeesta on osunut vuotuiseen kohteeseensa. Joukko (42 saman luokan oppilasta) yläkoululaisia on valittu osallistumaan Battle Royale -tapahtumaan, jossa lapset suljetaan erityiselle saarelle, heille annetaan satunnaisia tappamiseen ja selviytymiseen sopivia varusteita repussa ja kolme päivää aikaa. Nuorten on joko tapettava toisensa siten, että vain yksi selviytyy hengissä tai muutoin kaikki surmataan kolmen päivän jälkeen. Koululaisten hirveä leikki alkaa ja elokuva keskittyy seuraamaan erilaisten nuorten erilaisia tapoja miettiä tilannettaan, keksiä ratkaisumalleja ja kaivaa itsestään tarpeeksi voimaa selviytymiseen tai päätyä raadoksi kuolettavan saaren rannoille.

Kommentit

Peruskonsepti Battle Royalessa on tappamisen kautta selviytyminen. Juokko nuoria tuupataan saarelle, heille annetaan kartta ja satunnaisia varusteita ja kolme päivää aikaa tappaa… se joka jää jäljelle, pääsee takaisin kotiin. Yksinkertaista.

Kinji Fukasaku aloittaa elokuvan pelottavan vahvasti. Visuaalinen näkemys pulppuaa silmille samalla tahdilla kuin ensimmäisten tapettujen koululaisten veri. Jääkylmien alkutappojen jälkeen iskee kuitenkin puudutusneula vasempaan käsivarteen, koska jokaisen uuden murhan pitäisi shokkiarvoltaan peitota ensimmäiset eikä tämä ole aivan yksinkertainen tehtävä. Kinji Fukasaku taitaa tietää tämän ja siirtyy elokuvassa murhaavan vahvan alun jälkeen draamallisempaan kerrontaan; ikään kuin rauhoittaa tilanteen. Hän käyttää apunaan myös melodraaman keinoja pyrkiessään saamaan katsojan vakuuttuneeksi kuvaamiensa hahmojen vaikuttimista ja vaikeasta sisäisestä kamppailusta yrittää selviytymistä murhaamalla omat luokkakaverinsa. Melodraamaa lisätään vielä musiikillisella annilla ja valitettavasti aika ajoin mennään jo melko siirappisille poluille, joka luo outoa ristiriitaa verisen vallan kanssa.

Elokuvassa on paljon asioita, joita ei katsojalle väännetä rautalangasta tai selitetä sen ihmeemmin. Se lisää mukavasti elokuvan monitulkintaisuutta, mutta samalla asettaa kovia haasteita loogisen eheyden ylläpitämiseksi. Fukasaku ei aivan onnistu vakuuttamaan katsojaa kaikesta siitä, mitä elokuvassa tapahtuu – suuriksi ongelmiksi muodostuvat räjähtävien hallinta/paikannuskaulureiden mukaanottaminen sekä täysin merkityksettömiksi jäävät vaarasektorit saarella. Molempiin asioihin kuitenkin uhrataan melko lailla aikaa, joten niillä soisi olevan jotakin todellista merkitystä elokuvassa. Ehkä alkuperäisessä käsikirjoituksessa merkityskirjo on ollut laajempikin, mutta lopullisessa elokuvassa tuntuu vain tyhmältä käyttää aikaa asioihin, jotka eivät sanottavasti realisoidu juonessa eivätkä hahmojen toiminnassa. Fukasaku tuntuu synkän satiirin keinoin asettavan nuorukaiset osaksi sellaista julmaa ja väkivaltaista peliä, jota kuvittelee nuorten pelaavan kotonaan pelikonsoleilla. Sitä voi siis pitää satiirisena yhteiskunnallisena kuvauksena vuosituhannen vaihteen Japanin teknologisen murroksen muuttaessa yhteiskuntaa. Elokuvassa Fukasaku tekee omat johtopäätöksensä ja esittää brutaalin synkän sisältönsä sopivasti kieli poskella eikä lähde moralisoimaan ja sojottamaan vanhan miehen sormella kohti menneisyyttä, jonne ei paluuta enää ole.

Fukasaku esittää asiansa sortumatta liian vahvoihin visuaalisiin väkivaltakohtauksiin – ja oikeastaan saa juuri tällä tavalla elokuvansa toimimaan visuaalisen tason lisäksi myös tunteellisella ja järjellisellä tasolla. Se nimittäin kysyy katsojaltaan yhä uudelleen ja uudelleen: ”Voisitko sinä surmata parhaan ystäväsi tai rakastettusi pelastuaksesi?”. Fukasaku itse oli vuonna 2000 elokuvan ilmestymisen aikoihin jo 70-vuotias eikä hän ilmeisesti itsekään tiennyt vastausta. Sen verran henkilökohtaiselta tilitykseltä, jopa tutkielmalta, elokuva tuntuu.

Avain elokuvan onnistumiseen on nuorissa näyttelijöissä. Tunteiden palo, seksuaalisuuden nousu, rikotut ja rikkoutuvat ystävyyssuhteet ja lapsuuden naiivin ja perusteettoman ihmisluottamuksen väistämätön tuhoutuminen tekevät Fukasakun ohjaamista tilanteista absurdeja hienolla tavalla ja nuoret näyttelijät kykenevät esiintuomaan nämä osat hahmoistaan ihailtavan taitavasti. Siinä missä Arnold Schwarzenegger heiluu keltaisissa jumppatrikoissaan Paul Michael Glaserin elokuvassa Running Man (1987) muutamaa vuotta aiemmin aikuisena vastaavankaltaisessa selviytymiskamppailuelokuvassa, Battle Royalessa korostuvat aivan toisenlaiset seikat kuin fyysinen kuntoisuus ja lihaksikkuus huomattavasti hienojakoisempina ja pidemmälle pohdittuina. Kinji Fukasakun ohjauksessa nuorukaisia näyttelevät näyttelijät luonnistuvat rooleistaan erinomaisen hienosti. Pääosissa heiluvat muutamat nuoret näyttelijät ovat varmasti monen tulevan tuotannon päätähtiä – eikä syyttä. Takeshi Kitano opettaja Kitanona on … no … Takeshi Kitano. Kitanon erikoinen rooli toimii ja saa lopullisen merkityksensä vasta elokuvan viime vaiheilla.

Yhteenveto

Kinji Fuksakun verinen selviytymisleiri Battle Royale ottaa taustoituksensa alan mestariteoksesta The Most Dangerous Game (1932) ja laventaa teeman ja taustan lisäämällä soppaan modernin yhteiskunnan kritiikkiä ja tutkailua. Tarkkaavaisuutta, ajatuksia herättävänä ja aktiivista osallistumasta vaativana elokuvana se ei kuitenkaan ole kaikille katsojille soveltuvaa iltaviihdettä, jota voisi toisella silmällä vähän vilkuilla siinä samalla, kun raskaan työpäivän jälkeen väsyneenä silittää pikkunaskaleille puettavaa seuraavaksi aamuksi. Raaka, nuoriin koululaisiin kohdistuva, väkivalta seulonee sekin katsojakunnasta kolmanneksen pois, mutta jäljelle jääville katsojille Battle Royale tarjoilee estottomasti etenevän manhunt-elokuvien valion, jota epäilemättä tulevina vuosina elokuvissa matkitaan, imitoidaan, plagioidaan ja kunnioitetaankin.

8/10.

 

 

Paycheck (2003)

 

Ohjaus: John Woo
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Dead Georgaris
Ensi-ilta Suomessa: 13.02.2004
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 119 min
Arvioitu: tammikuu 2009
Budjetti: noin 60 miljoonaa USD

Johdantopaycheck_primary

Aikansa kutakin, mietelauseessakin kansanviisautta toistetaan. Toimintaelokuvien merkittävästä uranuurtajasta Hong Kongin ohjaajalupaus John Woo ajautui pian Hollywoodin kamaralle päästyään ohjaamaan elokuvia, joita yleensä luonnehditaan vain sanoin: ihan ok. Liekö sitten niin, että  Hollywoodiin verrattuna John Woolla oli Hong Kongissa erilaisia tekemisen vapauksia vai kenties parempia tuottajia elokuvilleen, mutta Ameriikan ihmemantereella herra Woon tekemisen jälki on vaisumpaa, varovaisempaa, poliittisesti korrektimpaa ja yksinkertaisesti tylsempää kuin Hong Kongissa. Siitäkin huolimatta, että Hollywoodissa rakennettujen elokuvien budjetit ovat aivan eri sfääreissä kuin mitä Hong Kongissa. Tätä kirjoitettaessa John Woo on palannut vuosikymmenen harharetkeltään takaisin ohjaamaan Hong Kongiin ja uuden aikakauden ensimmäinen sieltä kansainvälisillekin areenoille pompahtanut elokuva ja vahvasti menestynyt toimintaseikkailu Red Cliff (2008) luo uutta toivoa sille ajatukselle, että Woon vuosikymmenen seikkailu Hollywoodissa tekemässä tusinatoimintaa olisi nyt mennyttä aikaa.

Juonitiivistelmä

Elokuvassa taitava elektroniikan asiantuntija myy palveluksiaan suurista summista halukkaille, jotka haluavat purkaa jonkun toisen yhtiön keksinnön ja imitoida sen omiin tuotteisiinsa. Ben Affleck näyttelee insinööri Jenningsiä, joka sallii muistojensa poistamisen valmistuneen työprojektin jälkeen, joten hänestä ei näin voi koskaan kehkeytyä turvallisuusriskiä palkkaajalleen. Jennings tarttuu houkuttelevaan projektiin, jonka pitäisi olla niin tuottoisa, että hän voisi työn jälkeen rikkaana miehenä lopun elämänsä. Kaikki ei kuitenkaan mene Jenningsin suunnitelmien mukaisesti ja työn valmistuttua 3 vuoden kuluttua hän huomaa joutuneensa huiputetuksi, mutta ei voi muistaa kuluneiden vuosien tapahtumia. Jotakin kuitenkin pitää saada selville, sillä pian kannoilla on jo joukko takaa-ajajia.

Kommentit

Philip K.Dickin novelli Paycheck 50-luvulta on päätynyt tässä toimintaohjaaja John Woon käsiin ja seurauksena on toiminnallinen filmatisionti Dickin alun pitäen dystooppisesta kuvauksesta. Woo on jostakin syystä kuitenkin päätynyt siirtämään novellin ajankohdan meidän nykyisyyteemme, joka on huomattavan ongelmallinen ratkaisu.

Tarina muistinsa menettäneestä miehestä, joka alkaa selvittää historiansa mysteerioita ei ole ihan uusi aihe nykypäivän elokuvaksi. Dickin novelli on kuitenkin niin rikas ja taitavasti kudottu, että siinä piisaa aineksia tuoreisiin näkökulmiin ja oivallisiin käänteisiin. Tai niin sitä ainakin luulisi. John Woo on tehnyt nimensä etupäässä toimintaohjaajana ja tuo leima on tässä elokuvassa nyt kovin ikävästi esillä. Nimittäin hienon juonen ympärille on väen väkisin tungettu kohtaus toisensa perään hengästyttävän naurettavia toiminta- ja takaa-ajokohtauksia, joissa ei ole päätä eikä häntää. Omituinen ongelma on Woon ratkaisu sijoittaa tarina tähän päivään, mutta pitää Dickin novellin teknologia sellaisenaan mukana. Ristiriita on huutava, kun hienoista teknolabroista siirrytään kaduille pärtsimään tavanomaisten nykypäivän autojen sekaan joutaviin takaa-ajokohtauksiin, joiden lopullisen merkityksen elokuvan juonenkululle voi kukin miettiä ihan omilla tahoillaan.

Toiminnallisissa episodeissa Woo toki saa aikaiseksi tuhoa ja tohinaa, mutta yleinen tunnelma on kuin Woo tekisi elokuvaa vahvassa lääkityksessä – missään ei ole palavaa tunnetta mukana ja kohtausten järkikin on kovin kyseenalainen. Niin kauan kuin Woo malttaa pitää sormensa kiinni alkuperäisen novellin ytimessä, elokuvakin avautuu nerokkaana, kiehtovana ja omaperäisenä muunnelmana mies pakosalla-teemasta, mutta heti, kun tarinan juonteista avataan toiminnallisempaa kuvastoa, tarjolla on vain tavanomaista, tuttua ja turvallista.

Ben Affleck, Aaron Eckhart ja Uma Thurman elokuvan päärooleissa toimivat ihan kohtuullisesti, mutta Woo ei ole antanut näyttelijöille tarpeeksi tilaa tulkita hahmojaan monipuolisemmin. Jälki on turhan tasapaksua ja mitäänsanomatonta. Woo on ottanut vapauksia lisätä yksityiskohtia Dickin novellin juoneen, mutta niiden tarkoitus tuntuu olevan vain antaa herra Woolle mahdollisuuksia tehdä lisää tusinatoimintahöhhöä.

Yhteenveto

Paycheck on trillerimäinen toimintaskifielokuva, jossa pyssyjen pauke on kovaa ja autojen moottorit huutavat lisää kierroksia koneisiin sekalaisissa takaa-ajoissa siellä täällä. Dickin erinomaisen kiehtova novelli on kääntynyt Woon käsissä tavanomaiseksi pyssyttelytrilleriksi, mutta pitää kuitenkin sisällään kiehtovan tarinan, kunhan katsoja vain osaa karsia tarpeettoman tuuban päältä pois.

5/10.

 

 

Way of the Vampire (2005)

Ohjaus: Sarah Nean Bruce, Eduardo Durão
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Käsikirjoitus: Karrie Melendrez, Michael David Stewart, Sherri Strain
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 78 minuuttia
Arvioitu: 2008
Budjetti: noin 580000 USD

Johdantowayofthevampire_primary

Bram Stokerin tarinoista on tehty kirjaimellisesti tusinoittain elokuvia ja näistä kaikkein kuuluisimmasta hahmosta eli tietenkin kreivi Draculasta yksin pelkästään noin puolitoistasataa elokuvaa. Suurin osa kestää päivänvaloa yhtä hyvin kuin kuuluisa vampyyrilordi itse. Way of the Vampire -elokuvassa ei ole juurikaan mitään huomionarvoista jollei sen huonoutta oteta lukuun. Ohjaajakaksikko Sarah Nean Bruce ja Eduardo Durão tekevät kuitenkin kaikesta huolimatta totista työtä tämän elokuvan parissa, mutta parhaimmillaankin Way of the Vampire vain kuvittelee olevansa oikea elokuva. Elokuvan tekemisen taustalla olevia motiiveja on vaikea arvuutella, mutta julkaisuajankohta osuu pienimuotoisen vampyyrihalpisten syklin loppumetreille. Tämän syklin aloittajana lienee arvatenkin ollut Len Wisemanin kivasti menestynyt vampyyritoiminta Underworld (2003), jonka hyvää vastaanottoa epäilemättä yrittivät seuraavien parin vuoden aikana käyttää nämä pikkuhalpikset hyväkseen. Listalle mahtuvat vaikkapa Kevin Summerfieldin säälittävä Adventures of Young Van Helsing: The Quest for the Lost (2004), Darrell Roodtin murheellinen Dracula 3000 (2004), Vince D’Amaton Sheridan LeFenun Carmilla-klassikon rumasti raiskaava Vampires vs. Zombies (2004), Timur Bekmanbetovin kelvollinen venäjä-variantti Nochnoy dozor (Nightwatch, 2004),  Richard Brandesin Out for Blood (2004), Marty Weissin MA/action/vampire-hybridi Vampires: The Turning (2004) Patrick Lussierin Dracula III: Legacy (2005), Matthew Hastingsin outo hybridi Bloodsuckers (2005), Eric Brossin Vampire Bats (2005), Marc Morgensternin The Vampire Conspiracy (2005),  Jeff Centaurin kökköinen Blade-wannabe Shira: The Vampire Samurai (2005), Ron Hallin Blade-wannabe Vampire Assassin (2005), Charles Bandin Decadent Evil (2005) ja sokerina pohjalla  myös itse Uwe Boll ryhtyi näihin kekkereihin umpisurkealla tietokonepelistä-elokuvaksi virityksellä Bloodrayne (2005). Huh. Eikä lista varmaan ole kuin osittainen.

Juonitiivistelmä

Tohtori Abraham van Helsingin (Rhett Giles) pahin vastus – muuan tuttu verenimöijden aatelinen eli kreivi Dracula itse – on vihdoin päästetty päiviltä. Siitä innostuneena tohtori van Helsing siirtyy tuhoamaan maailman loppujakin  vampyyriolentoja tarkoituksenaan hävittää ne kaikki; olisihan maailma parempi paikka ilman näitä vekkuleita. Van Helsingin tiedossa olevista pesäkkeistä viimeisistä viimeisin vampyyrien joukkio majailee Los Angelesissa (kuinkas muuten) ja nämä veikkoset eivät tyydykään pelkästään lurkkimaan varjoissa. Katolisen kirkon van Helsingille myöntämän kuolemattomuuden myötä tohtori apujoukkoineen tuhoaa vampyyrin kerrallaan tavoitteena vapauttaa maailma vampyyrien ikeestä lopullisesti.

Kommentit

Elokuva jakautuu kahdelle eri aikakaudelle, joista kronologisesti ensimmäistä tullutta omaperäisesti kuvataan monokromaattisen linssin tai suotimien avulla. Mikään muu ei sitten muutukaan eli näyttelijöillä on aika lailla samat tennarit ja t-paidat 1800-luvulla kuin 2000-luvullakin. Jep jep. Helvetti pääsee valloilleen, kun vampyyriyhteisö alkaa taas kasvaa ja Van Helsing apureineen ryntää pelastamaan päivän. Siinäpä se sitten olikin. Ai niin ja siinä välissä herra Van Helsing opastaa jonkun koulun jumppasalissa temppeliritariapureitaan vampyyrien tappamisen jalossa taidossa. Tai siis ainakin kertoilee, miten se noin niin kuin teoriassa käy samalla kun taustalla yksi ”oppilaista” treenailee keltaisen vyön karatea itsekseen. Kauhutrilleri Way of the Vampire on vain paperilla, sillä sekä kauhu että trilleri kiertävät tämän teoksen yhtä kaukaa kuin vampyyri päivänvalon. Paitsi tietenkin parissakin kohtauksissa päivänvalo ei näemmä vampyyreja edes haittaa, vaikka sen pitäisi olla näille veitikoille peräti kuolemaksi. Ehkä kukaan näyttelijöistä, avustajista, ohjaajista tai tuottajista ei ”huomannut” tuotakaan pikkuista seikkaa elokuvanteon tiimellyksessä. Ugh. Näyttelijöiden sohellus on hirvittävää piinaa silmille. On vaikea kuvitella tuottajaporrasta, joka sitoutuu tällaisen elokuvan tekemiseen, mutta vielä vaikempi on arvuutella mitä ihmettä levittäjäporras on miettinyt salliessaan teoksen jakelun eteenpäin. Tämä olisi pitänyt pitää ehdottomasti arkistojen kätköissä tuomiopäivään asti. Elokuvan tuotantoarvot muistuttavat kankkuspäivän kolkkoutta ja leikkaus ja äänitys kuvauksesta puhumattakaan ovat täydellisen ala-arvoisia. Dialogi kuulostaa suoraan kadulta studioon tempaistujen mattimeikäläisten teennäiseltä ähinältä ja dialogin sisältö on yhtä kaukana uskottavasta kuin Dracula Jeesuksesta. Elokuvassa on myös muutama säälittävä toimintakohtaus, mutta näyttelijöiltä puuttuu sekä koordinaatiota, uskottava koreografia että tarvittava fysiikka näyttääkseen edes lukion ilmaisutaidon harjoitustyöltä. Ohi kohteistaan metrikaupalla menevät nyrkit, Tiimarin muovisten tekohampaiden väläyttely kesken kaiken ja säälittävän näköinen palloilu kesken kovan tohinan ovat aivan normaalia ja tavanomaista tämän elokuvan kohdalla.

Yhteenveto

Way of the Vampire ei onnistu missään vaiheessa luomaan minkäännäköistä nostetta tai tutinaa tarinaansa ja suspensiosta sen tekijät ovat varmaan kuulleet mainittavan TV-Week-lehden sivuilla. Kun tämän kaiken päälle upotetaan vielä käsittämättömän huono äänimiksaus ja toimintakohtauksien hirvittävä huoltikkasyntikkapoppi, niin käteen jää vain toivomus siitä, ettei koskaan enää näe mitään samojen tekijöiden tuotantoja. Jopa vannoutuneiden vampyyrifriikkien kannattaa suosiolla ohittaa, sillä tästä pätkästä saa samanlaisen olon kuin puisella vaarnalla itseään sydämeen hakkaamalla.

1/10.