Saksalainen aulajulisteiden sarja. Hyvin ohutta paperia. Kuvat julkaistu isoilla arkeilla kehnolla perforoinnilla. A lobby card set from Germany. Very thin paper. Issued in one sheet with quite bad perforation between the individual cards.
Saksalaisia lehdistövalokuvia. Koko on 18cm x 13cm. A set of press photos from Germany. Size is 18cm x 13cm.
Yhdysvaltalainen lehdistövalokuvien sarja. Tukeva valokuvapaperi. Press still photos from the USA. Sturdy photographic paper.
Yhdysvaltalainen lehdistövalokuvasarja. Tukeva valokuvapaperi. Press photo set from the USA. Sturdy photographic paper.
Lehdistövalokuvia Espanjasta. Tukevaa valokuvapaperia. Press photos from Spain. Sturdy photographic paper.
Espanjalainen aulajulisteiden sarja. Tukevahkoa valokuvapaperia. A complete lobby card set from Spain. Pretty sturdy photographic paper.
Japanilainen aulajuliste. Skannattuna julisteen molemmat puolet. A movie flyer from Japan. Scanned both sides of the flyer.
Ranskalainen elokuvajuliste. Ohutta julistepaperia. Koko on 40 cm x 54 cm. A movie poster from France. Thin poster paper. Size is 40 cm x 54 cm.
Ranskalainen aulajulistesarja. Keskivahvaa valokuvapaperia. A lobby card set from France. Medium strength photographic paper.
Japanilainen aulajuliste. Skannattuna julisteen molemmat puolet. A movie flyer from Japan (chirashi). Scanned both sides of the flyer.
Espanjalainen aulajulisteiden sarja. Tukevaa valokuvapaperia. A lobby card set from Spain. Sturdy photographic paper.
Yhdysvaltalainen aulajulisteiden sarja. Tukevaa kartonkia. Koko on tavallinen 11 tuumaa x 14 tuumaa. A lobby card set from the USA. Sturdy cardboard. Size is the standard 11 inches x 14 inches.
Sarja saksalaisia lehdistövalokuvia. Koko on 17,7cm x 12,5cm eli vähän pienempiä kuin Saksassa yleensä. Mielenkiintoisesti kunkin kuvan takapuolelle on painettu lehdistötiivistelmä. Vain yksi skannattuna; kaikki ovat takapuolelta identtisiä. A series of press photo stills from Germany. Size is 17,7cm x 12,5cm so somewhat smaller than is usual for German press photos. Interestingly each photo has printed on the back side the press synopsis of the movie. Scanned only one of these since they’re all identical.
Japanilainen elokuvalippu ensi-iltanäytökseen. Koko on 6,5cm x 12,5cm. A movie ticket for the premier from Japan. Size is 6,5cm x 12,5cm.
Sarja saksalaisia aulajulisteita. Koko on erittäin epätavallinen saksalaisiksi julisteiksi; 28,5cm x 28,5cm. Julistepaperia. A set of lobby cards from Germany. Their size is highly unusual 28,5cm x 28,5cm. Poster paper.
Yhdysvaltalainen lehdistövalokuvien sarja. Tukeva valokuvapaperi.
Japanilainen aulajuliste (chirashi). Skannattuna julisteen molemmat puolet.
Ranskalainen aulajulisteiden sarja. Keskivahvaa mattapintaista valokuvapaperia.
Espanjalainen aulajulisteiden sarja. Valokuvapaperia. Koko on 32,6 cm x 23 cm. A lobby card set from Spain. Photographic paper. Size is 32,6 cm x 23 cm.
Ranskalainen aulajulisteiden sarja. Keskivahvaa kiiltävää valokuvapaperia. A lobby card set from France. Medium strength glossy photographic paper.
Saksalainen aulajulisteiden sarja. Varsin tukevaa valokuvapaperia. A lobby card set from Germany. Pretty sturdy photographic paper.
Aulajulisteiden sarja Iso-Britanniasta. Brittiläinen aulajulisteiden sarja on sama kuin mitä yhdysvaltalainen sarja, mutta julistekoko on pienempi. Nämä ovat 20,5 cm kertaa 25,3 cm. Tukevaa kartonkia. Front of house (British lobby cards) set from UK. The UK set is the same as the US set but only the cards are smaller in size (these are 20,5 x 25,3 cm). Sturdy cardboard.
Japanilainen aulajuliste (chirashi). Ohutta paperia. Näytillä julisteen molemmat puolet. A promotional flyer from Japan (chirashi). Scanned both sides of the flyer.
Belgialainen elokuvajuliste (koko 34×50 cm). Hieman tavanomaista ohuempaa julistepaperia. A movie poster from Belgium (sized 34×50 cm). Slightly thinner than usual poster paper.
Lehdistövalokuvien sarja Australiasta. Tukevaa valokuvapaperia. Press photo set from Australia. Sturdy photographic paper.
Yksittäinen lehdistövalokuva Yhdysvalloista (lehdistöpaketista). A single press photo from the US presskit.
Lehdistövalokuvien sarja saksalaisesta lehdistöpaketista. Valokuvapaperia. Press photos from a German press kit. Photographic paper.
Elokuvajuliste Suomesta. Tavanomaista julistepaperia. Noin A2 -kokoinen. A movie poster from Finland. Regular poster paper. Size is about A2.
Ohjaus: Kei Fujiwara
Käsikirjoitus: Kei Fujiwara
Tuotantomaa: Japani
Arvioidun version pituus: 100 min
Arvioitu: kesäkuu 2009
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Budjetti: vähäinen
Kauhuelokuvien sisällä tunnetussa ns. kehokauhun (engl. body horror) -alalajityypissä ihmiskehossa on jotakin vikaa tai siinä tapahtuu syystä tai toisesta muutoksia. Tilannetta paikataan tai jätetään paikkaamatta, mutta yhtä kaikki siitä saadaan aikaan parhaimmillaan huikeita visioita, puistatuksia ja unohtumattomia kauhukokemuksia. Länsimaissa genreä edustavat tutut vanhemmat tekijät alan suurmestarista David Cronenbergistä (vaikkapa elokuvat Fly (1986), eXistenZ (1999)[x], The Brood (1979)[x], Rabid (1977), Shivers (1975), Dead Ringers (1988), Videodrome (1983)) Clive Barkerin (Nightbreed (1995)[x], Hellraiser (1987)) kautta David Lynchiin (Eraserhead (1977)), Peter Jacksonista (Braindead (1992)[x]) John Carpenteriin (The Thing (1982)) ja Ridley Scottiin (Alien (1979)[x]) sekä moniin moniin muihin. Aasiassa kehokauhu on Japania huomioimatta lähes olematonta. Japanissa genreen herättiin selvästi länsimaita myöhemmin ja sen ensimmäinen kansainvälinen kärki koostuu japanilaisesta mangasta ammentavan perinteisen kehokauhun lisäksi myös kyberpunk/kehokauhu-fuusion ympärille rakennetuista teoksista. Esimerkkeinä vaikkka Shinya Tsukamoto (Tetsuo (1989) ja sen jatkot, Meatball Machine (2005)), pinku-ohjaajana paremmin tunnettu Hisayasu Sato (Splatter: Naked Blood (1996)), Takashi Miike (vaikkapa nyt Ichi The Killer (2001) ja Audition (1999)[x]) ja Higuchinsky (Uzumaki (2000)). 2000-luvun puolivälissä tapahtui jotain ja kehokauhun tematiikan ympärille pyrähti iso joukko japanilaisia tekijöitä. Tätä kirjoitettaessa (2009) genre suorastaan poreilee.
Tsukamoton Tetsuo (1989) -elokuvan naispääosaa näytellyt Kei Fujiwara mieltyi genreen kovasti ja halusi rakentaa teemasta oman taide-elokuvansa. Japanilaisen kehokauhuelokuvan alkumetreillä Fujiwaran vuonna 1996 valmistunut Organ on merkillinen sekoitus shokeeraavaa transgressiivistä kehokauhua, melankolista symbolien täyttämää taide-elokuvaa ja surrealismia.
Yakuzan pyörittämään laittomaan elinkauppaan tulee lommo, kun liigan perään pääsee kaksi poliisin etsivää. Poliisikaksikko tunkeutuu rähjäiseen leikkaussalin irvikuvaan, jossa vielä eläviäkin uhreja paloitellaan kauppatavaraksi. Touhun keskellä kirurgina ja leikkaustoiminnasta vastaavana häärivät häiriintyneet ja lapsena hirvittävästi kaltoin kohdellut kaksoset. Poliisit eivät onnistu pidättämään liigaa vaan toinen poliiseista jää liigan vangiksi ja toisen pakkomielteeksi muodostuu lopulta selvittää parinsa kohtalo.
Fujiwara näyttelee itse naispääosaa. Hän on vastuussa myös käsikirjoituksesta ja ohjauksesta ja tuotannon suunnittelusta ja varmaan monesta muustakin. Spagettibudjetilla tehty elokuva ei vakuuta efekteillään, mutta yritystä riittää ja kovasti. Fujiwaralla on selkeästi varsin monimutkainen ajatus elokuvansa ympärillä. Sen on tarkoitus olla surreaalinen ja kaksijakoinen tutkielma haavoitetuista sieluista, joiden sisässä oleva inha mätä hakee tietä ulos. Fujiwara tarjoileekin mielenkiintoista symboliikkaa läpi elokuvan, mutta yltyy liian mutkikkaaseen ulosantiin. Tarina kietoo sisälleen itse asiassa kaksi kieppuvaa ja toisiinsa kiinteästi kietoutuvaa ydintä, joita elokuvassa sekoitetaan ja hämmennetään solmuun asti. Fujiwaran ohjauksessa ei pintapuolisesti tarkasteltuna ole häivähdystäkään tolkkua, mutta mikäli shokeeraavan aineiston tuolle puolen uskaltaa (ja haluaa) sukeltaa, avautuu ainakin osa Fujiwaran ajatuksista. Erittäin sekavaan käsikirjoitukseen yhdistyy Fujiwaran käsissä valitettavasti melko tavanomainen ja varsin staattinen leikkaus sekä surkea kuvaus ja onneton äänisuunnittelu. Parempaa ei ole luvassa myöskään näyttelijöiden työssä ja varsinkin moninaisten sivuosaroolien näyttelijöiden tohellus on melkoista puuroa.
Organ, eli suomeksi elin, on erilaisten kudosten yhteistuumin suorittamaa toiminnallisuutta. Fujiwaran elokuvassa elin saa monta erilaista muotoa – niin fyysistä kuin henkistäkin. Kun hullu kirurgi pitää liigan kidnappaaman poliisin hengissä silputtuaan tältä ensin kädet ja jalat, rinnastaa Fujiwara tämän kasvihuoneessa kituvan torson jonkinlaiseksi kirurgin moraaliseksi tekohengitykseksi. Kuin kuoleva poliisi olisi yhä edelleen enemmän ihminen kuin mitä kirurgi on koskaan ollutkaan. Kirurgin houreissa hallusinoima metamorfoosi tappamansa naisen uudesta syntymisestä on edelleen hämmentävää ja irvokastakin katseltavaa. Siitäkin huolimatta, että Fujiwara on rakentanut moniin shokkiarvoilla pelaaviin kohtauksiinsa kaihoisaa romanttista kauneutta, jää niistä suurin osa keinotekoisen kylmiksi ja jopa hieman tekotaiteellisiksi. Fujiwara availee kuitenkin roolihahmojensa kautta ihmismielen synkkien sopukoiden suljettuja ovia ja elokuvan edetessä käy ilmeisen selväksi, ettei hahmojen toimintaa edes pidä lukea reaktioina maailmaan vaan näissä yllättävissä toiminnoissa on nimenomaisesti haettu fantasioiden ruumiillistumia. Niin tai näin, Fujiwaran Organ on erittäin vaikeaselkoinen ja sekaiselta tuntuva soppa. Elokuvan brutaali väkivalta ja limainen inhostelu eivät lopulta kuitenkaan kanna kovinkaan pitkälle. Alun häkellyttävä sekoilu, joka muistuttaa ihan ihka oikeaa juonta, muuttuu loppua kohden edetessä yhä vain surreaalisemmaksi häsläämiseksi, josta osa pelataan epätodellisuudessa, jonka ilmeisesti vain arvon kirurgi kykenee havainnoimaan.
Organ on todella erikoinen ja häiriintynyt japanilainen ronskien veriroiskeiden sävyttämä kehokauhu-elokuva, joka on kuin omalaatuinen sekoitus gore-kauhua ja pyrkimystä symbolien ja metaforien kautta toimivaan art-houseen. Ohjaaja Kei Fujiwara ampuu kuitenkin elokuvansa itse alas, sillä sen efektit, juonenkuljetus, jaksotus, leikkaus, kuvaus ja näyttelijöiden maneerit eivät kykene rakentamaan elokuvasta lopulta paljoakaan muuta kuin erikoisen sopan. Toisaalta, Organ on etupäässä temaattinen elokuva eikä sen ole tarkoituskaan aueta suorana lineaarisesti etenevänä tarinana. Elokuvaa on helppo paheksua sen varsin karmivan graafisen sisältönsä vuoksi, mutta omassa pienessä alalajityypissään elokuva on mielenkiintoinen porttien aukaisija ja varhainen pioneeri.
Verta pakkiin 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.