Tenebrae (1982)

Suomalainen elokuvajuliste. Koko on suunnilleen 40cm x 60cm. A movie poster from Finland. Sized about 40cm x 60cm.

tenebre_finland

divider-2017-06-23_4

Sveitsiläinen aulajuliste. Koko on 33,6 cm x 47,5 cm. Ohuehkoa julistepaperia. A movie poster from Switzerland. Size is 33,6 cm x 47,5 cm. Pretty thin poster paper.

tenebrae-switzerland-1

divider-2017-06-23_4

Arvioni elokuvasta voi käydä kurkkaamassa täältä. I’ve also written a movie review (in Finnish). It’s here.

Tenebrae (1982)

Ohjaus: Dario Argento
Käsikirjoitus: Dario Argento
Tuotantomaa: Italia
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia
Arvioitu: kevät 2008
Ensi-ilta Suomessa: 7.10.1988 (leikattuna versiona)
Budjetti: vähäinen
Kieli: italia, espanja, englanti

Johdantotenebre_primary

Italialaisen jännitysviihteen suuriin nimiin kuuluu tietenkin Dario Argento. Idean Tenebrae-elokuvaan Argento sai omien sanojensa mukaan suoraan omasta kokemusmaailmastaan jouduttuaan itse häiriintyneen fanin uhkaamaksi työmatkalla Los Angelesissa. Argento halusi suodattaa silloisen Los Angelesin sairaan ja mielettömän väkivallan ilmapiirin elokuvaan ja asiaa vielä edesauttoi japanilaisen turistin murha hänen käyttämänsä Hilton-hotellin aulassa; ilman mitään syytä kolme miestä avasi tulen hotellin aulassa ja japanilainen sattui onnettomasti tulilinjalle. Kun murhatekojen taustalta löytyy motiivi – olkoon se sitten miten alhainen tahansa – murha muuttaa luontoaan. Mutta täysin sattumanvaraiset ja motiivittomat murhat ovat pelottava ja käsittämätön ilmiö, jota Argento halusi tutkia tarkemmin. Tenebraen tekeminen oli Argentolle samalla myös vapauttava ja helpottava elokuva, sillä hänen Three Mothers-trilogiansa edellinen elokuva, Inferno (1980), maksoi ohjaajalle kalliisti henkisellä tasolla ja oli myös romuttaa hänen fyysisen terveytensä. Tosin lopputulema Tenebraen osalta ei henkilökohtaisilta ongelmilta vältytty nyttenkään; myrskyinen ja skandaalilehdistön riepottelema suhde Darion ja hänen kumppanisa Daria Nicolodin välillä päättyi kutakuinkin niihin huutoihin, jotka Daria elokuvan loppukohtauksessa ilmoille päästää. Daria kertoi myöhemmin heidän yhteisen lapsensa Asia Argenton olleen niin vaikuttunut loppukohtauksen huudosta, että itsekin halusi pyrkiä noin taitavaksi näyttelijäksi. Äiti ei silloin tohtinut tyttärelleen kertoa, että kohtaus ei ollut ensinkään näyttelemistä vaan henkisesti myrskyisän elokuvan ja parisuhteen päättymisen aiheuttaman turhautumisen esiintulo.

 

Juonitiivistelmä

Peter Neal (Anthony Franciosa), yhdysvaltalainen väkivaltaisten kauhukirjojen kirjoittaja, on mainostamassa uusinta kirjaansa nimeltä Tenebrae Roomassa, Italiassa, yhdessä agenttinsa Bullmerin (John Saxon) ja avustajansa Annen (Daria Nicolodi) kanssa. Peterin tietämättä kaupunkiin on saapunut ex-miestään seuraten hänen katkeroitunut entinen vaimonsa Jane (Veronica Lario). Juuri ennen Peterin saapumista kaupunkiin nuori naispuolinen taskuvaras murhataan julmasti partaveitsellä. Murhaaja lähettää nimenomaan Peter Nealille kohdistetun kirjeen, jonka mukaan kirjailija inspiroi murhaajaa tähän ja tuleviin raakoihin tekoihinsa. Asia kiinnostaa tietenkin poliisiakin, ja sitä selvittämässä ovat etsivät Giermani (Giualiano Gemma) ja Altieri (Carola Stagnaro). Peter ei kuitenkaan ollut vielä saapunut kaupunkiin murhan tapahtuessa, joten häntä kuullaan lähinnä murhaajan motiivia ja identiteettiä selviteltäessä … aluksi.

Kaupungissa murhataan nopeaan tahtiin useita henkilöitä erittäin raa’asti; uhreihin lukeutuu myös Nealin kirjallisuusagentti Bullmer, jolla oli salasuhde tämän avustajan Annen kanssa. Epäilykset kohdistuvat vuoroin useisiin eri henkilöihin ja osa näistä menehtyy itsekin mielipuolen iskuissa. Kuka tämä mielipuoli oikein on ja mikä saa hänet toimimaan niin kuin toimii?

Kommentit

Argenton Tenebrae on juonirakenteeltaan hyvin monimutkainen painajaisjännäri, joka lainaa tarinankerrontaansa elementtejä muun muassa Argenton omasta esikoiselokuvastaan The Bird in a Crystal Plumage (1970). Argento rikkoo Tenebraessä onnistuneesti perinteistä rikosjännärin kaavaa ja pitää katsojan varpaillaan loppumetreille asti. Myös visuaalinen aspekti on aivan toisella tasolla Argenton elokuvassa kuin tavanomaisissa psykologisissa trillereissä, joita rapakon takana suollettiin (ja suolletaan kai vieläkin?) aikanaan lähinnä televisioviihteeksi ilman erityisiä pyrkimyksiä vaikuttavaan taiteellisen ilmaisuun. Häntä on toisinaan verrattu tuon ajan tuotantonsa suhteen mm. ohjaajalegenda Alfred Hitchcockiin ja Tenebrae tarjoileekin vallan oivallisen väläyksen erääseen näiden kahden ohjaajan väliseen yhteiseen tekijään: kumpainenkin näkee tavanomaisen arkielämän taustalla, varjoissa, lepattavan täydellisen kaaoksen, joka tihkuu ohjaajien elokuviin heidän visioidensa kautta. Vaikka aiemmissa elokuvissaan Suspiria (1977) ja Inferno (1980) Argento katkoi kaikki jänteet loogiselta juonenkululta ja siirsi maanisen visionsa suoraan noituuden ja yliluonnollisen vapauttavaan avaruuteen, Tenebrae pitää sisällään kiehtovan maanläheisen tarinan. Argento lähtee kerrontaansa verkkaisesti, mutta nopeasti käy ilmi, että omituiset unenomaiset väliepisodit ovat mielen järkkymisen ruumiillistumia ja Argento muuttaa elokuvansa ohjaustapaa hiljalleen irrationalisoituvaksi ja mutkistuvaksi psykotrilleriksi samaa tahtia kuin murhaajan mieli haurastuu tapahtumien edetessä. Raaistuvien murhien ketju synkkenee ja tiivistyy loppua kohti mentäessä hurmeiseen tappovimmaan, jota Argento tarjoilee tyylilleen uskollisena. Argenton tavamerkit giallo-elokuvissa ovat hyvin vahvasti läsnä Tenebraessä: puhtaan valkoisen ja veren kontrasti, taide-esineiden käyttö tärkeänä osana lavastusta ja jopa tarinaa, kauniit naiset, jotka on aina esitetään kauneimmillaan juuri ennen surmatyötä ja hämmentävät lähikuvat silmistä. Argento käyttää Tenebraessäkin omia käsiään surmakohtauksissa, joissa murhaajalta on näkyvissä vain kädet.

Tenebraen tappokohtauksien teho on ennallaan vielä vuosikymmenienkin jälkeen ja ne ovat samalla omituisen kiehtovasti esteettisiä ja tavalleen uskollisena Tenebraessäkin taide rekvisiittana ja murhatyön välikappaleina on vahvasti läsnä. Ennen Tenebrae-elokuvaa Argento oli saanut kotimaassaan kohtuuttoman paljon negatiivista julkisuutta elokuvistaan ja hänen kannanotoistaan naisiin elokuvissaan. Tenebrae vaikuttaa olevan samalla ohjaajan uhmakas puolustuspuhe kriitikoille: Minun ei tarvitse välittää paskaakaan siitä mitä mieltä olette! ja käyttää elokuvassaan jopa kuuluisaa transsukupuolista näyttelijätärtä Eva Robins’ia/Roberto Coattia mieleenpainuvassa roolissa unikohtauksessa tyttönä rannalla. Tenebraessä Argento puhuttelee suoraan katsojiaan kirjailihahmonsa joutuessa saman myllytyksen ja arvostelun kohteeksi.

Tenebraen musiikillinen anti on ajalleen ominaista, mutta Argento sisällyttää Tenebraen äänimaailmaan amerikkalaisesta elokuvasta tyystin kadonneen elementin: luonnolliset äänet. Roomalaisen ostoskeskusen tavaratalon taustamusiikkina soi herkullisesti George A. Romeron Dawn of the Dead (1978) -elokuvan ääniraidalta tuttu The Goblins-yhtyeen lurittelu ja lukuisissa kohtauksissa ympäröivän maailman äänet on sellaisinaan taltioitu elokuvan ääniraidalle. Musiikin tarjoilee italialaisyhtye The Goblins, mutta Tenebraessä ääniraidan rooli on pidetty melko maltillisella, jopa minimaalisella tasolla.

Yhteenveto

Tenebrae on raju, yllätyksellinen, maaninen ja väkivaltainen rikostarina psykopaattisesta murhaajasta ja tämän kiinnisaamisesta. Elokuva on makaaberin esteettinen ja kiehtova rikostrilleri, joka uskaltautuu rohkeisiin irtiottoihin niin tarinallisesti kuin kuvauksellisestikin. Kuvauksen ja ohjauksen tekninen erheettömyys kulminoituu yhdellä otoksella taltioituun huikeaan ja edelleen vuosikymmeniä elokuvan ensi-illan jälkeen poikkeuksellisen vaikuttavaan kamera-ajoon talosta, johon murhaaja on siirtymässä. Syystäkin italialaisen giallo-lajityypin valioyksilönä usein pidetty elokuva ei kumarra, ei pelkää eikä varsinkaan anna periksi.

8/10.

 

 

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Kielletty kauhu 1982 (Banned horror 1982)

 

Finland Vuoden 1982 aikana Valtion elokuvatarkastamo kielsi Suomessa noin kymmenkunta elokuvaa, joista yksi oli Marttyyrikirkon ystävät ry:n maahantuoma uskonnollinen kiihkoilu, ainakin viisi seksielokuvia ja neljä oli toiminta- ja kauhuelokuvia. Tarkastellaan jälkimmäisiä, koska ne sattuvat kiinnostamaan minua.

United-Kingdom During the year 1982 The Finnish Board of Film Classification banned about ten films in Finland. One of them was a religious film imported by a local Christian sect, around five were sex films and four were action and horror films. Let’s investigate the banning of the latter films a little closer as they are the most interesting to me personally.


Halloween 2 (1981)halloween2_primary

Finland Halloween 2 – tappajan paluu. Elokuva kiellettiin Suomessa 18.02.1982. Se kuitenkin pääsi eroon täyskiellosta 8.9.1982 uusintatarkastuksessa (ikärajalla K18), mutta leikattuna. Elokuvasta leikattiin 29m, joka vastaa melko tarkkaan minuutin sensuuria kaikkiaan kolmeen erilliseen tappokohtaukseen. Tällaisena se pääsi sitten elokuvalevitykseen ja sai Suomen ensi-iltansa leikattuna 12.11.1982.

United-Kingdom Banned on 18-Feb-82. A re-examination of the film, however, lifted the ban on 8-Sep-82 but in a cut form. The film was cut for 29m which roughly translates to cuts of about one minute. The cuts were distributed on three separate sections of the film depicting murderous acts. In this cut form the film then had it’s premier on 12-Nov-82.


Road Warrior (1981)theroadwarrior_primary

Finland Mad Max 2 – asfalttisoturi. Alkujaan elokuva kiellettiin Suomessa 2.4.1982. Valituskierrosten jälkeen kuitenkin elokuva yllättäen kelpasikin esitettäväksi tarkastamon päätöksellä 9.8.1982 (ikäraja laskettiin tasolle K18) sellaisenaan ja se sai ensi-iltansa 25.12.1982.

United-Kingdom Initially banned on 2-Apr-82. However, after a round of appeals, the film surprisingly passed re-examination by the film board on 9-Aug-82. It then received it’s official Finnish premier on 25-Dec-82.


Just Before Dawn (1981)justbeforedawn_primary

Finland Liian myöhään. Kielto elokuvalle iski 1.2.1982. Uusintarkastuksessa 15.6.1982 täyskielto lieveni K18-tasolle, mutta vasta runsaiden leikkauksien jälkeen. Leikkauksia kohdistettiin noin reilun puolitoistaminuuttisen verran ja tässä leikatussa muodossa elokuva sai sitten ensi-iltansa 6.8.1982.

United-Kingdom The Finnish Film Board initially banned the film on 1-Feb-82. When a re-examination was performed on 15-June-82 the board lifted the ban allowing it a K18 (adults only) -rating after severe cutting. The cuts shortened the film about minute and a half and this cut form then had it’s Finnish premier on 6-Aug-82.


Lo Scuartatore di New York (a.k.a The New York Ripper, 1982)

thenewyorkripper_primary

Finland Viiltäjä. Kiellettiin tarkastamon päätöksellä 12.11.1982 sekä raaistavuuden että epäsiveellisyyden perusteella. Erittäin rankasti leikattu (noin kuusi minuuttia lyhennettynä) versio elokuvasta läpäisi uusintatarkastuksen 3.9.1985 laskien elokuvan ikärajan tasolle K18, mutta virallista ensi-iltaansa elokuva ei siltikään saanut. Tätä versiota ei saanut myöskään levittää videolla vuoden 1986 videolain vuoksi ja siksi videolevitystä varten hyväksytettiin 14.11.1989 noin 14 minuuttia lyhennetty versio, jolle tarkastamo sitten myönsi ikärajan K16 ja näin mahdollisti videolevityksen.

United-Kingdom Banned by the Finnish Film Board on 12-Nov-82 by being both morally derelict and too violent. A very much cut version (around six minutes of cuts) was passed with a rating of K18 (adults only) on 3-Sep-85 but nevertheless it never received it’s premier. A further complication was the new Finnish video recordings act of 1986 which prohibited selling and distributing home theatre versions of films with a K18 rating (adults only) and thus it was still illegal to distribute the film. On 14-Nov-89 the board finally accepted a K16 rating (prohibited from children) which finally let the film to be distributed on home video … but the cost of this acceptance was cuts of around 14 minutes!


Class of 1984 (1982)classof1984_primary

Finland Luokka 1984. Tarkastamo ei antanut kouluelokuvalle armoa. Kieltopäätös iskettiin 3.12.1982. Sen jälkeen valituskierroksen (12.1.1983) ja Korkeimman hallinto-oikeuden käynnin (16.6.1983) jälkeen päätös piti ja kielto pysytettiin voimassa. Videolevitykseen yritettiin saada vielä peräti 14 minuuttia lyhennetty versio elokuvasta, mutta tarkastamo ampui senkin alas 4.7.1984. Ei siis ensi-iltaa Suomessa, mutta 2000-luvulla sentään saimme alkuperäisen elokuvan DVD-julkaisun.

United-Kingdom The Finnish Board of Film Classifications did not give mercy to this film about school violence. The board banned the film in 3-Dec-82. Then the distributor challenged the decision but the appeal (12-Jan-83) did not change anything. Finally it took a court ruling from the Finnish Supreme Administrative Court to keep the ban enforced (6-Jun-83). The distributors then tried to get a cut version (obscene 14 minutes of cuts!) accepted the next year but the board was adamant and renewed the ban on 4-Jul-84. So there has never been an official premier either. At least there was a decent uncut Finnish DVD released in the 21st century.


 

2020 – Texas Gladiators [Anno 2020 -I gladiatori del futuro] (1982)

Ohjaus: Joe D’Amato, George Eastman
Käsikirjoitus: George Eastman, Aldo Florio
Tuotantomaa: Italia
Arvioidun version pituus: 91 min
Arvioitu: syyskuu 2010
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Kieli: italia
Budjetti: kengännauhoja…

 Johdanto2020_primary

Pseudonyymejä ja aliaksia… salanimien maestro Aristide Massaccesi tunnetaan parhaiten aliaksestaan Joe D’Amato, mutta juuri tämän post-apokalyptisen Mad Max -rip-offin ja geneerisen genren ryöstöviljelyn mies ohjasi kuitenkin salanimellä Kevin Mancuso. Post-apokalyptiset teemat nousivat hetkeksi suureen huumaan 70-luvun lopussa, kun George Millerin ohjaamat ja Mel Gibsonin tähdittämät elokuvat Mad Max (1979) ja sen jatko-osa The Road Warrior [Mad Max 2] (1981) osoittautuivat sekä kiintoisiksi elokuviksi että myös yleisöä imeviksi kaupallisiksi menestyksiksi. Anno 2020 – I gladiatori del futuro:n on kynäillyt pääosin toinen salanimien taakse jättäytynyt ohjaaja/näyttelijä/käsikirjoittaja Luigi Montefiori, joka nimellä George Eastman on käsikirjoittanut ja näytellyt lukuisissa spagettimaan elokuvissa ja kunnostautunut erityisesti Massaccesin  tuotannoissa – määrällisesti enempi kuin laadullisesti. Massacesi tunnetaan nimenomaan parhaiten eksploitaation ja pornon saralta ja kyllä seikka näkyy myös Anno 2020 – I gladiatori del futuro:ssa. Paljasta pintaa on helpompi, halvempi ja nopeampi toteuttaa kuin kunnollisia efektejä, mutta myös elokuvaan valitut teemat noudattelevat vain futuristiseen miljööseen siirrettyjä eksploitaatioviihteen kaavoja. Mutta sitähän tämä tietenkin totta vieköön onkin – eksploitaatioviihdettä. Post-apokalyptisten elokuvien trendi ehkä käynnistyi muualla mm. John Carpenterin ja George Millerin voimin, mutta Italiassa tähän trendiin tartuttiin oikein niskavilloista kiinni pitäen ja laitettiin hihat heilumaan ja pian markkinoilla tulvehti alan teoksia [leikkisästi näitä kutsutaan nimellä Maxsploitaatio!]. Kauhumaestro Lucio Fulci teki 1984 elokuvan I guerrieri dell’anno 2072 [The New Gladiators], poliisijännäreistä tuttu Enzo G.Castellari polkaisi 1982 ulos elokuvan 1990: I guerrieri del Bronx [1990: The Bronx Warriors] ja heti perään 1983 elokuvan I nuovi barbari [The New Barbarians], salanimellä työskennellyt giallo-elokuvien spesialisti Sergio Martino pamautti 1983 elokuvan 2019 – Dopo la caduta di New York [2019: After the Fall of New York], myös salanimellä ohjannut ja kannibaalielokuvilla kuvotusta aiemmin herättänyt Ruggero Deodato antautui tekemään vuonna 1983 elokuvan I predatori di Atlantide [The Raiders of Atlantis], David Worth ohjasi ilman käsikirjoitusta Italiassa kuvatun, mutta amerikkalaisilla näyttelijöillä kansoitetun Warrior of the Lost World -elokuvan 1983, Bruno Mattei ja Claudio Fragasso tekivät 1984 elokuvan Rats – Notte di terrore [Rats – Night of Terror] ja tuntemattomimpana näistä nimistä Giuliano Carnimeo teki 1983 kuitenkin näistä parhaimpiin kuuluvan elokuvan Il giustiziere della strada [The Exterminators of the Year 3000]. Eikä tässä vielä kaikki, mutta arvatenkin lukijalle muotoutuu kuva asiasta!

Juonitiivistelmä

Pieni joukkio (viisi ukkoa) kovapintaisia ydinsodan jälkeisen maailman selviytyjiä piiskaa oikeutta kelvottomiin renttuihin. Halakron (Peter Hooten) eroaa joukkiosta tavattuaan kuvankauniin Maidan (kuvankaunis Sabrina Siani) ja lähtee rakentamaan uutta huomista Maidan kanssa. Samassa yhteydessä ryhmästä potkitaan pois Catch Dog (Daniel Stephen), joka kuitenkin jää kantamaan kaunaa vanhalle ryhmälleen. Myöhemmin Catch Dog tekee paluun ja tämän kanssa liittoutunut fasistien ryhmä lopulta päästää Halakronin päiviltä. Muu ryhmä kuulee vanhan ystävänsä kohtalon ja lähtee kosto- ja pelastusretkelle vapauttamaan fasistien ikeestä tukun orjuutettuja ihmisiä. Johtajanaan Nisus (Al Cliver) kovanaamat liittoutuvat itse paikallisten intiaanien kanssa ja iskevät kovaa fasistien leiriin.

Kommentit

Umpihölmö juoni on melkoista tilkkutäkkiä … elokuva tekeekin varmaan jonkin sortin kyseenalaisen ennätyksen varastaessaan kaiken mahdollisen muista genren elokuvista, mutta ei edes tyydy tähän vaan lähtee ryöstöretkelle myös vähän sivummalle. Esimerkkinä vaikkapa Michael Ciminon The Deer Hunter (1978) muutamaa vuotta aiemmin. Käsikirjoituksen laatimisessa pitäisi kieli pitää tarkasti keskellä suuta, että ryöstetyt palaset loksahtaisivat edes säälittävästi toisiinsa. Tällä kertaa jossain se kieli on käynyt, mutta ei keskellä suuta kylläkään. Pajavasaralla palaset on tässä elokuvassa kiinnitetty toisiinsa.

Sinällään tulevaisuuden katoaminen ydinsodan tuuliin tarjoilisi herkullisia mahdollisuuksia tutkailla paitsi kokonaisia yhteisöjä, mutta myös yksilöitä näiden pyrkiessä päättämään haluavatko he itselleen ja jälkeläisilleen paremman tulevaisuuden vai antautuvatko apatiaan ja päästävät sisäisen ilkiönsä irti. Massaccesi ei paljoa piittaa tällaisista jutuista vaan keskittyy lukuisiin – lopulta kuitenkin melko maltillisiin – raiskauskohtauksiin, machoiluun lihasten esittelemisestä niiden käyttämiseen ja tahatonta tirskuntaa aikaansaaviin tappelukohtauksiin. Paitsi että merkittävä osa elokuvan kokonaiskestosta kuluu erinäisessä kohkaamisessa paikasta toiseen joko jalan, juosten, hevosilla, motskareilla tai nelipyöräisillä. Siirtyilyssä on onneksi hyvätkin puolensa: karmea dialogi ja umpitönkkö näytteleminen on näissä tilanteissa vähemmän tärkeässä roolissa. Suorastaan hämmentää, että lopulliseen elokuvaan on saatu näinkin paljon vakavailmeisiä otoksia, sillä kyllä näyttelijöidenkin on väkisinkin pitänyt ymmärtää, että tässä projektissa kaavitaan laarin pohjalta viimeisiä kuivakoita siemeniä. Elokuva rohkenee pariin mielenkiintoiseen yllätyskäänteeseen, mutta mitään varsinaisesti omaperäistä siitä on turha hakea.

Elokuva kulkee kaikesta huolimatta ihan kelvolla tempolla. Kuvakulmissa on letkeyttä ja rohkeutta eikä elokuvan leikkauksessakaan pahasti haukuttavaa ole. Ajalliset siirtymät jäävät tosin epäselviksi ja ajankulku muutoinkin on jätetty vähemmälle huomiolle lopullisessa tarinassa. Massaccesi ei juurikaan ole elokuvassa näyttelijöitä sen ihmeemmin ohjannut ja varsinkin pienempien sivuosien parissa seisoskelevat näyttelijät laittavat väkisinkin tahattoman hymyn huulille. Aivan minimaalisella budjetilla ja hurjalla vauhdilla tempaistu elokuva kärsii paljon surkeista efekteistään ja lavastuksista, mutta machoilukohtaukset ja aivan päättömät päristelytaistelukohtaukset motskareilla ja ilman ovat siitäkin huolimatta kelpo viihdettä ja varsin nautittavaa seurattavaa. Näyttelijöistä ei paljoa hyvää sanottavaa ole. Donald O’Brienin sivurooli fasistien johtajana on kerrassaan loistava kaikessa tahallisessa stereotyyppisyydessään, mutta itse gladiaattoriviisikon ilmeet ja eleet pysyvät oikeastaan koko elokuvan ajan viidessä esiohjelmoidussa machoiluasennossa, mikä on vähän sääli, sillä pienellä panostuksella elokuvan yleisilme olisi selvästi parantunut. Naispääosaa näyttelevä kaunokainen Sabrina Siani ehti näytellä peräti kuudessa vuonna 1982 ilmestyneessä elokuvassa eikä nyt aivan huonosti pärjää tässäkään tuotoksessa. Harmillisesti kuitenkin pääjoukkion äijästelyä heikentää suhteellisen tavanomainen ruumiillinen olemus eikä muhkeita lihaksia elokuvassa tarvitse paljoa katsella – eihän tämä mikään miekka ja sandaali -tyylilajin edustaja sentään olekaan!

divider_10

Yhteenveto

Suhteellisen sujuvasti filmille kakaistua rip-off -viihdettä ydintuhon jälkeisestä maailmasta superpienellä budjetilla, joka harmillisesti näkyy kaikessa. ”Leikkaa ja liimaa” -periaatteella muista genren elokuvista (ja vähän muualtakin) varastetut kohtaukset kostautuvat lopulta siinä, että Anno 2020 – I gladiatori del futuro:sta puuttuu ryhtiä, voimaa, uskottavuutta, älyä ja mielikuvitusta ollakseen vakavasti otettava itsenäinen teos. Post-apokalyptisen italosyklin joukkoon kuuluva elokuva on siltikin vähintäänkin huvittavaa viihdettä – vaikka huvitus olisi kuinka tahatonta. Todellinen herkkupala kaikille roskaelokuvien ystäville vaikkei toki olekaan Italian post-apokalyptisen syklin parhaimmistoa.

3/10