Kategoria: 2010-luku

Winter’s Bone (2010)

Ohjaus: Debra Granik
Käsikirjoitus: Debra Granik, Anne Rosellini, Daniel Woodrell
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: ~2 miljoonaa USD
Arvioitu: tammikuu 2022
Arvioidun version pituus: 100 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 28.01.2011

Johdanto

Ozarkvuoret on Yhdysvalloissa neljän osavaltion alueelle levittäytyvä laaja vuoristoalue, joka on tullut tunnetuksi varsin karuista elinolosuhteista ja yhtenä Yhdysvaltain keski-lännen takapajuisimmista alueista. Missourin osavaltiosta ihan kelpo siivu on Ozarkvuorten alueella ja erityisesti halveeraavaa hillbilly-termiä on usein käytetty juuri Ozarkvuorten valkoisten väestöryhmien jäsenistä. Vuoristo-olosuhteiden takia monet väestöryhmät ovat eläneet varsin eristäytynyttä elämää varsin karussa ympäristössä. Aiemmin elinvoimaisia puulajeja hakattiin armotta 1800-luvulla ja vuorten mineraalirikkauksia hyödynnettiin saastuttavissa kaivosteollisuuden prosesseissa. Jäljelle on jäänyt saasteita, heikosti viljeltävää maa-ainesta ja systeemistä köyhyyttä, joka on iskenyt kovasti alueen asukasryhmiin.

Ozarkvuorille hyvässä ja pahassa sijoittuvia elokuvia on tehty jonkun verran. Joitakin jopa jännitys- ja kauhuelokuvienkin lajityypeissä, joita tässä voisi hieman tarkastella. Ehkä pölöimpiä on Misty Talleyn haikauhuelokuva Ozark Sharks (2015). Tuoreimpiin (kirjoitettaessa vuosi on 2026) kuuluu John-Michael Powellin triller Violent Ends (2025). Erikoisimpiin kuuluu David Friedkinin film-noir -elokuva Hot Summer Night (Gangsterien luolassa, 1957). Toimintalänkkäreistä moniakin kuvattiin alueella, mutta ainakin Joseph Kanen Smoke in the Wind (Savua tuulessa, 1975) myös sijoittuu sinne. Kuuluisin ja arvostetuin puolestaan lienee David Fincherin erinomainen psykologinen jännäri Gone Girl (2014), joka sijoittuu Ozarkvuorille ainakin osittain. Huvittavin taitanee olla tositarinaan pohjautuva Roger Cormanin B-luokan hähmäinen rikoskomedia Bloody Mama (Verinen Mamma Barker, 1970). Mainituissa elokuvissa korostuu vuorten asukkaiden eristäytyneisyys, huono-osaisuus, köyhyys ja väkivallan kyllästämä epäluulo sekä Yhdysvaltain hallintokoneistoon ja virkavaltaan että kaikkiin ulkopuolisiin. Samoja teemoja toistuu tässä Debra Granikin ohjaustyössäkin, mutta lisämausteena vielä mukaan on otettu seilaamaan näköalaton epätoivo ja lohduttomuus, koska miksei.

Juonitiivistelmä

Nuori Ree (Jennifer Lawrence) on vasta täysi-ikäisyyden kynnyksellä, mutta on jo joutunut ottamaan vastuun äidistään ja pienemmistä sisaruksistaan, kun käy ilmi, että metamfetamiinin valmistuskuvioihin sotkeutunut isä on pantannut tilukset ja talon takuiksi päästäkseen vapaalle jalalle odottamaan oikeudenkäyntiään. Kun miestä ei näy eikä kuulu, nuoren Reen on selvitettävä mitä isälle on tapahtunut ja yritettävä estää perheensä joutuminen kodittomuuden kurimukseen. Ree joutuu ottamaan suuria riskejä ja rikkomaan vuoristosukunsa kirjoittamattomia sääntöjä selvittäessään, miksi kukaan ei suostu hänelle avaamaan suutaan tai auttamaan tapauksen selvittämisessä.

Kommentit

Pohjolan perukoilla kirjallisuudessa ja elokuvissakin on suuressa suosiossa ollut sellainen tyylilaji mitä kutsutaan sateenvarjotermillä nordic noir. Tyylilajissa kukaan ei hymyile, kenelläkään ei ole hyvä olo, sääkin on ankeaa ja ainoa heiveröisen elonliekin varmuus on se, että se sammuu – ja pian. Vain muutaman elokuvan urallaan ohjanneen Debra Granikin Winter’s Bone voisi tältä osin olla aivan hyvin pohjois-amerikkalainen vastine Pohjolan nordic noir -tyylille ja menee samalla maanläheisessä kuvauksessaan niin lähelle kurjuuden ydintä kuin vain kameran linssillä pääsee. Granikin kuvauksessa värimaailmakin on ankean latistettu depressiivisyyden korostamiseksi. Likaisella seepialla ja myrskypilvien harmaudella murretut värit korostavat elokuvan sanomaa epätoivoisen kurjuuden ja köyhyyden keskellä elävistä näköalattomista vuoristolaisista, jotka samaan hengenvetoon kokevat tulevaisuuden vain sarjaksi epätoivoista selviytymistä ja samalla ovat ylpeitä omasta itsepintaisten vuoristolaisten perinteistä asuinpaikkoineen, joista eivät halua poiskaan. Granikin elokuvassa kuvataan kurjistuneen yhteisön elämää yhtä lailla rappioituneiden moraalikäsitysten, monimutkaisten väkivaltaan nojautuvien sukusiteiden ja lahoavan rakennetun ympäristön kautta. Ohjaaja kuvaa fiktiivisen tarinan maailmaa suorastaan dokumentaarisella otteella, jota seikkaa vielä korostaa elokuvan viipyilevät otokset ja äänimaailma. Äänimaailmaan on otettu mukaan jopa autenttista paikallisten asukkaiden suorittamaa perinnemusiikkia.

Jennifer Lawrence loistaa tässä elokuvaroolissa. Roolin hahmo ei ole sivistynyt eikä ole päässyt elämään normaalia lapsuutta, mutta hahmon maanläheinen ymmärrys arkisista elämän perusasioista maadottaa hahmon katsojalle ymmärrettävään muotoon. Lawrence ei ylinäyttele hahmonsa epätoivoista kamppailua isänsä kohtalon selvittämisessä vaan päinvastoin tuntuu näytellessäänkin saavan hahmolle pelattua hienoin pienin nyanssein sellaista sanatonta selviytymiseen tarvittavaa voimavaraa; uhmaa vastustaa melankolista apatiaa, joka yhteisön yllä vainoaa kaikkia ja kaikkea. Sivuosarooleja on kuitenkin selkeästi liikaa. Pitkälti kolmattakymmentä serkusta, setää, tätiä ja muita etäisempiä sukulaisia omine kumppaneineen ajaa elokuvan seuraamisen sekavaksi. Tekijät käyttävät mieluummin aikaa kuvaten pyydetyn peuran nylkemistä kuin selventääkseen Reen suhdetta muihin ympärillään. On kuitenkin ilmeistä, että Ree itse tietää kuka kukin on Ozarkvuorten rähjäisissä rinnetaloissa, mutta tätä tietoa ei mitenkään kyetä tuomaan katsojalle saakka selväksi. Ree vain tallustaa paikasta toiseen tavaten ison joukon sukulaisiaan ja ystäviään, mutta ani harvan sivuosahahmon kontaktipinnasta muodostuu elokuvan tarinan kannalta merkityksellinen. Jännityselokuvan aineksia sisältävän elokuvan kulku on myös varsin verkkaista ja monissa paikoin elokuvassa on vain joutavaa tyhjäkäyntiä, joka ehkä tekijöiden mielestä kuvastaa vuorten asukkaiden elämän vähemmän hektistä luonnetta kaupunkilaisten maailmaan verrattuna, mutta joka itse elokuvan pitkittyessä alkaa maistua pitkäveteiseltä. Lohduttomuutta draaman keinoin kuvaavaksi taide-elokuvaksi Granikin teos sopii varmasti paremmin kuin isän kohtaloa selvittävän sinnikkään nuoren naisen tutkimuksia kuvaavaksi jännityselokuvaksi.

Yhteenveto

Debra Granikin ohjaaman elokuvan ytimessä on Ozarkvuorten asukkaiden näköalattoman lohduttomuuden, rapistuvan moraalin ja katoavan perhettä korostaneen yhteisöllisyyden katoamisen kuvaaminen raa’an rehellisellä otteella. Draaman juoneen on säikeistetty mukaan jännitystarinamaista selvittelyä ja selviytymistä, mutta pääpaino on vaikeissa oloissa elävien ihmisten ihmiskohtaloiden mietiskely.

6/10.

Ex Machina (2014)

Espanjalainen yhden aukeaman nelisivuinen elokuvaesite. Tukevaa, päällystettyä paperia. Koko on hieman A4:ää suurempi. Skannattuna kaikki esitteen sivut.

A four-page movie herald from Spain. Sturdy, coated, paper. Size is slightly bigger than A4. Scanned all pages of the herald.

The Raid (2011)

Ohjaus: Gareth Evans
Käsikirjoitus: Gareth Evans
Tuotantomaa: Indonesia
Kieli: Indonesia
Budjetti: noin 1 miljoona USD
Arvioitu: kesäkuu 2012
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Aina välillä jokin elokuva nousee omassa lajityypissään ns. virstanpylvääksi. Tällaiseen statukseen voi päätyä joko pidemmän ajan päästä tai koht’sillään julkaisun jälkeenkin. Miten sellaiseen elokuvaan lopulta päädytään, onkin sitten jo ihan oma tarinansa ja siihen liittyvää tieteellistä tutkimustakin lienee maailmalla tehdyn. Toimintaelokuvien kohdalla selkeitä merkkipaaluelokuvia on jälkikäteen tarkasteltuna kokonainen joukkio. Tarkastellaan tässä muutamaa lähinnä sillä tulokulmalla, että voisiko The Raid elokuvana olla edes olemassa ilman tätä sitä edeltänyttä elokuvien kavalkadia.

Shoedsack&Cooper olivat vastuussa elokuvasta King Kong (1933), joka paitsi oli esikuvana kirjaimellisesti sadoille tulevien vuosikymmenien Kaiju-elokuville, myös toimi uranuurtajana toimintaa tukeville efekteille ja toiminnallisten kohtausten rakentamiselle ylipäänsä. John Hustonin The Treasure of Sierra Madre (1948) yhdisteli toiminnan oheen henkilöhahmojen kehittämistä draaman keinoin rakentaen arkkityyppiä tulevien vuosikymmenien moraalisista ja eettisistä sisäisistä konflikteista kärsivien toimintasankarihahmojen pohjaksi. Akira Kurosawan Shichinin no samurai (Seven Samurai, 7 samuraita, 1954) laati vankan ja monipolvisen pohjarakenteen sankariryhmäelokuville; vaikutus elokuvien historiaan on nähtävissä melkeinpä missä tahansa ryhmiä käsittelevässä toimintaelokuvassa aivan tähän päivään saakka. Sam Peckinpahin The Wild Bunch (1969) oli olemassaolonsa velkaa edellä mainitulle, mutta samalla se raotti toimintaelokuvien kuvaston aivan uudenlaisiin, väkivaltaisen hurmion sfääreihin. Robert Clousen Enter the Dragon (1973) käytännössä loi kokonaan uuden lajityypin, kamppailulajielokuvan, toimintaelokuvien laajempaan joukkoon. John McTiernam elokuvallaan Die Hard (1988) rakensi koko lajityypille uudenlaisen sankarityypin vanhojen stereotypioiden kuluneista raunioista ja on kyennyt pysymään relevanttina siitä asti. Wachowskien Matrix (1999)[x] osasi juuri oikeaan ajanhetkeen esitellä tieteisdystopian, tietokoneavusteisen efektisuunnittelun ja toiminnallisen koreografian amalgaamin muodostaen sen elokuvan, johon muita edelleen verrataan. Aika näyttää, kuinka tulevaisuudessa arvotetaan ohjaaja Gareth Evansin The Raid (2011) ja onko sillä asiaa nousta sellaisten elokuvien joukkoon, jotka ovat lajityyppiään määrittämässä tulevina vuosikymmeninä.

Juonitiivistelmä

Uraansa aloitteleva Rama (Iko Uwais) liitty rynnäkköpoliisin erikoisryhmän 20-henkiseen taktiseen joukkioon, jolle on annettu tehtäväksi siivota jakartalaisesta lähiöstä kokonaan pois sinne pilvenpiirtäjämäiseen kerrostalokompleksiin pesiytyneen pahamaineisen rikollisjengin. Jengin johtaja Tama (Ray Sahetapy) on käytännössä valloittanut koko kompleksin ja luottaa kompleksin alempien kerrosten asukkaiden tukeen pysytellessään itse turvassa ylempänä. Rikollisilla on käytössään valta arsenaali vahvasti aseistautuneita ja taistelutaitoisia apureita, jotka eivät epäröi asettaa omaa henkeäänkään alttiiksi julman johtajansa edestä. Ryhmä joutuu nopean alun jälkeen pahasti alakynteen ja operaatio on vaarassa kuivua epäonnistuneena kasaan kun Taman kätyrit onnistuvat piirittämään poliisien hajautuneet ryhmät. Nopeasti vähenevien poliisien perääntyminenkin muuttuu mahdottomaksi, joten ainoaksi keinoksi selvitä jää epätoivoinen eteneminen kuoleman uhatessa jokaisen oven, nurkan ja esteen takana…

Kommentit

Ensinnäkin The Raid on elokuva, joka olisi voinut tulla tehdyksi vain kehittyvän elokuvateollisuuden maassa. Toiseksi The Raid on elokuva, jonka tekijät tietävät jo ennen ensimmäistä kuvauspäivää aivan tarkalleen mitä ja miten ovat tekemässä, joten he kykenevät keskittämään kaiken tekemisen vain ja ainoastaan olennaiseen. Ohjaaja Evans ei todellakaan edes teeskentele tekevänsä yhtään mitään muuta kuin kamppailuun keskittyvää toimintaelokuvaa ja jättää suosiolla pois yhtälöstä draamalliset sivujuonteet, joilla usein toimintaelokuvien hahmokaartin toimintaa yritetään heikolla menestyksellä avata, vahvistaa tai perustella. Draamallisten osioiden tarkoitus esimerkiksi amerikkalaisissa toimintaelokuvissa on myös osaltaan rytmittää elokuvaa; tarjota toiminnallisten episodien väleihin rauhoittumisen sallivia suvantokohtia. Siltikin … vaikka Evans keskittyy pitkälti vain niihin toiminnallisiin episodeihin, hän on silti onnistunut rytmittämään elokuvansa tarjoamalla kiihkeiden kamppailutilanteiden välissä jännitystä ylläpitäviä rauhallisempia kohtauksia, joissa esimerkiksi hahmot joutuvat tekemään taktisia valintoja puntaroidessaan tulevia vaihtoehtojaan päämäärien saavuttamiseksi tai elossa pysymisen mahdollisuuksien maksimoimiseksi. Samalla näissä kohtauksissa Evans erittäin herkullisesti tarjoilee katsojalle niitä kuuluisia makupaloja antamalla katsojalle hengähdystilaa pohtia, että ”mitä minä itse tekisin vastaavassa tilanteessa”. Tällaisen psykologisen annin lisäksi tekijät eivät suorasukaisesti tarjoile elokuvaansa sellaisenaan vaan antavat myös katsojalle mietiskeltävää elokuvan hahmojen moraalisista ja eettisistä valinnoista. Suoraviivaiseksi turpasaunaelokuvaksi nimittäin tekijät eivät suinkaan tyydy vain esittelemään sitä kuuluisaa mätkintää; he myös kaiken tohinan keskellä selvästi antavat pähkinöitä katsojalle purtavaksi. Miten pitkälle tilanteen eskaloituminen on vielä perusteltavissa? Kuinka paljon tuhoa tavoitteen saavuttamiseksi on hyväksyttävissä? Nuori tähti Iko Uwais loistaa pääroolissa juuri sopivan uskottavana henkilönä, jolla on lisäksi tehtävän motiivina muutakin kuin seuraava palkkapäivä. Uwaisin rooli on toki lähtökohtaisesti fyysisyyteen nojaava eikä hänelle kirjoitettuun rooliin ole annettu liikkumavaraa draaman suuntaan. Tulevaisuus näyttää, päätyykö Uwais joskus myöhemmin myös laaja-alaisempiin roolituksiin vai jääkö hän vangiksi pelkkien kovaotteisten toimintaelokuvien rooleihin (vaikka siinä ei ehkä mitään pahaa sinällään olisikaan).

Elokuvasta on aistittavissa tiettyjä kyynisyyden ja nihilismin loiskeita, joista olemme aiemmin voineet nauttia esimerkiksi John Carpenterin elokuvassa Assault on Precinct 13 (1976) tai Quentin Tarantinon elokuvassa Reservoir Dogs (1992). Siinä on epätoivoisen taktisen tilanteen ratkaisumallien hakemista, kuten Walter Hillin elokuvassa Tresspass (1992) ja jääräpäistä, hulluuden rajoille saakka menevää periksiantamattomuutta kuten John McTiernanin elokuvassa Die Hard (1988). Siinä on epätoivoisen tehtävän värinää, kuten John Carpenterin elokuvassa Escape from New York (1981) ja kylmää laskelmoitua julmuutta, joka tuo mieleen Andrew Laun ja Alan Makin elokuvan Infernal Affairs (2002). Yksittäisten kohtausten koreografioiden tai yksinkertaisesti kamppailun tai koko elokuvan sykkivan intensiteetin tasolla ei voi olla miettimättä yhtymäkohtia Neveldinen ja Taylorin elokuvaan Crank (2008), Chan-wook Parkin elokuvaan Oldboy (2003), John Woon elokuvaan Hard Boiled (1992)[x], Lexi Alexanderin elokuvaan Punisher: War Zone (2000) tai jopa Jeong-beom Leen elokuvaan Ajeossi [The Man from Nowhere] (2010). Intensiteetti on Evansin elokuvassa kaikki kaikessa. Evansille on ilmeisen tärkeää, että hektinen toiminta on kaiken touhun ytimessä koko elokuvan ajan. Hän on kuitenkin onnistunut liki mahdottomassa tehtävässä. Nimittäin rakentamaan toimintakohtausten jatkumon, jossa koreografioiden ja tuhonnan melske ajautuu yhdentekeväksi toiston sopaksi. Pitkälti tästä on kiittäminen poikkeuksellisen innovatiivisia tapoja koreografioissa, musiikin ja ääniefektien käyttämisessä kohtausten tukemisessa ja erityisen taitavaa efektien realisointia. Evans ei häpeile tarjota elokuvaansa pelkästään ja vain brutaalin väkivallan airueena. Tarjolla olevan väkivallan tason intensiteetti on kuitenkin niin ylitsevuotavan valtaisaa, että kaikki yllämainitut teokset voi laittaa nurkkaan häpeämään. Evans on ymmärtänyt elokuvansa teossa, että tällaiselle elokuvakerronnalle on kysyntää ja että menestyäkseen kansainvälisesti piinkovan toimintaelokuvan ytimessä ei ole enää tarpeen olla lihaksikasta dinosaurusta kuten Arnold Schwarzenegger, Sylvester Stallone, Dolph Lundgren, Vin Diesel, Dwayne Johnson tai Dave Bautista.

Yhteenveto

Periaatteessa juonellisesti äärimmäisen yksioikoisen elokuvan perusidea mahtuu vaivatta pariin virkkeeseen. Siksi on ihmeellistä ja kummallista, että ohjaaja onnistuu rakentamaan juonellisesta minimalismista polveutuvan tarinansa vetovoimaisen eloisaksi. Ohjaaja Evansin otteessa on jotain pelottavan maagista. Paljolti asiaan vaikuttaa se, että Evansilla on ohjaajana elokuvassaan selkeä näkemys eikä hän salli itselleen poikkeamia sivu-urille, vaan keskittyy koko elokuvansa keston täsmälleen siihen, minkä katsoo olevan olennaista. Evans tietää koko ajan, mitä on tekemässä, eikä ole sitä keneltäkään pyytämässä anteeksi.

10/10.

Le chant du loup (The Wolf’s Call, 2019)

Ohjaus: Antonin Baudry
Käsikirjoitus: Antonin Baudry
Tuotantomaa: Ranska
Kieli: ranska
Budjetti: noin 22 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2020
Arvioidun version pituus: 116 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdantolechantduloup

Sukellusvene-elokuvien kirjo on pitkälti jännitys- ja sotakuvausten valtaama. Elokuvien tekijät ovat tarttuneet aiheeseen likipitäen siitä saakka, kun sukellusveneet otettiin käyttöön, koska sukellusveneen luontainen suljettu tila tarjoaa automaattisen eristyksen elementin, klaustrofobinen ympäristö antaa kiehtovan lisäsilauksen ja tiukasti koneen osien lailla toisiinsa sidottu miehistö upeasti lisää mahdollisuuksia tutkia myös toveruutta, petturuutta ja sankaruutta hädän hetkellä. Vaikka sukellusvene on tärkeässä roolissa kaikkiaan noin puolessatoistasadassa kokopitkässä kautta aikain, osassa elokuvia kuitenkin keskitytään aivan johonkin muuhun (Richard Fleischer elokuvassa Fantastic Voyage (1966)), puuhaillaan oikeastaan batyskafien tai sukelluskellojen eikä niinkään sukellusveneiden kanssa (James Cameron elokuvassa The Abyss (1989)[x]), käytetään sukellusveneitä vain ohuina juonen välikappaleina (Lewis Gilbert elokuvassa The Spy Who Loved Me (1977), se sukellusvene on sitten kumminkin lähinnä fiktiivisen teknologian alustana (Stephen Norrington elokuvassa The League of Extraordinary Gentlemen (2002)) tai lyödään koko touhu täysin lekkeriksi vailla huolta huomenesta (David S. Wardin elokuvassa Down Periscope (1996)). Varsinaisesti sukellusveneisiin kokonaan sijoittuvia tai ainakin pääosin sukellusveneitä käsitteleviä elokuvia onkin sitten jo huomattavasti vähemmän.

Varsinaisesti sukellusveneitä (tai niiden miehistöjä) tai sukellusveneiden operaatioita käsittelevistä elokuvista se kuuluisa ns. suuri yleisö – ainakin länsimaissa – tuntenee lähinnä ne muutamat isojen näyttelijöiden ja isojen budjettien jännityselokuvat, jotka kahmivat katsojia laipioidensa sisälle. Näitä ovat esimerkiksi Rock Hudson ja Ernest Borgnine John Sturgesin elokuvassa Ice Station Zebra (1968), Gene Hackman ja Denzel Washington Tony Scottin elokuvassa Crimson Tide (1995), Matthew McConaughey, Bill Paxton ja Harvey Keitel Jonathan Mostowin elokuvassa U-571 (2000), Jürgen Prochnow Wolfgang Petersenin elokuvassa Das Boot (1981), Sean Connery ja Alec Baldwin John McTiernanin elokuvassa The Hunt for Red October (1990), Glenn Ford ja Ernest Borgnine Joseph Pevneyn elokuvassa Torpedo Run (1958), Clark Gable ja Burt Lancaster Robert Wisen elokuvassa Run Silent, Run Deep (1958) ja Harrison Ford Kathryn Bigelowin elokuvassa K*19 Widow Maker (2002). Antonin Baudryn esikoispitkänä ohjaaman ranskalaisen sukellusvene-elokuvan Le chant de loup:n ei ollenkaan tarvitse hävetä ylläolevan listan vierellä, vaikka nimirooleissa ei olekaan kansainvälisiä A-listalaisia ja vaikka osa elokuvan kuvaamista tilanteista ei kestäkään syvemmälle menevää analyyttistä tarkastelua. Samalla yllä esimerkinomaisesti mainittujen elokuvien kavalkadi tiivistää myös Baudryn elokuvan teemoiltaan samaan joukkoon: kriisitilannetta yhden sukellusveneen miehistön näkökulmasta tässä käsitellään jännitys- ja sotaelokuvien elementtien kautta.

Juonitiivistelmä

Euroopan Unionin ja Venäjän suhteet ovat jäätävän kauden jälkeen ajautumassa pois rauhan ajasta ja Ranska käyttää ydinaseilla varustettua sukellusvenearsenaaliaan aktiivisemmin näyttäen Venäjän suuntaan olevansa tosissaan. Sukellusvene Titanea komentaa Grandchamp (Reda Kateb) ja sen kaikuluotauksesta vastaavana teknikkona operoi Chanteraide (François Civil). Syyrian sodan pauhatessa maan päällä, Ranska lähettää Titanen operoimaan Syyrian edustalle osana arkaluontoisia operaatioita. Tällaisessa operaatiossa Chanteraide kohtaa häntä hämmentävän vedenalaisen signaalin. Se paljastuu lopulta vihamieliseksi sukellusveneeksi, joka paljastaa Titanen lähistöllä olevalle sotalaivalle. Titane selviää operaatiosta kotisatamaan, mutta signaali jää vaivaamaan Chanteraidea. Venäjän lopulta hyökättyä Suomeen, Ranska lähettää Titanen entisen miehistön komentajineen kriisialueelle. Chanteraiden herkkää kuuloa kaivataan jälleen, kun kriisi kärjistyy ydinaseilla kalisteluksi ja uhkaa suistaa koko maanosan ydinsotaan …

Kommentit

Koko maailman kohtalo roikkuu yhden henkilön kuulon varassa. Sukellusvene-elokuvissa on siinä määrin usein käytetty hyperherkkäkuuloisten kaikuluotainanalyytikoiden kuuloa juonenkuljetuksen avainelementtinä (tai osana ns. katsoja-surrogaattia, jolloin elokuvan teknistä jargonia esitellään samalla katsojalle kuin jollekin elokuvan henkilöhahmolle), että kyseessä on vahvasti sukellusvene-elokuvien kiusallisimpia kliseitä. Hitsi, David S. Wardin elokuvassa Down Periscope (1996) asialle jo naureskeltiin aiheestakin, kun ”Sonar” Lovacellin (Harland Williams) kuulo oli niin hyperherkkä, että hän pystyi kuuntelemaan, miten paljon ja tarkalleen mitä kolikoita toisessa sukellusveneessä tipahti lattialle ja miten kollega toisella kannella kävi virtsalla. Hyperherkkien kaikuluotainvelhojen kanssa tässäkin elokuvassa nyt totta vieköön sitten pelataan ja vieläpä se on viety elokuvan keskeiseksi elementiksi. No se ei toki ole elokuvan ainoa klisee. Kliseistä huolimatta Antonin Baudryn esikoisohjaus on vetreä ja piristävä poikkeus. Ranskan historian kalleimpiin elokuvatuotantoihin 20 miljoonan euron budjetillaan kuuluva elokuva on teknisesti taitava, selkeästi ja tehokkaasti visualisoitu, oivallisesti näytelty ja erityisesti hyvin käsikirjoitettu draamallinen jännityselokuva. Elokuvan sukellusveneiden sisätiloihin sijoittuvat kohtaukset tuntuvat varsin autenttisilta, joka tietenkin johtuu siitä, että ne pitkälti kuvattiin suoraan mainittujen sukellusveneiden sisätiloissa. Se on paitsi teknisenä suoritteena huikea saavutus, myös oivallisesti kykenee taltioimaan sukellusveneiden sisätilojen klaustrofobisen tunnelman.

Ohjaaja jaottelee elokuvan kulun taidokkaisiin osioihin, joilla jaotteluilla hän saa sekä ajallista että paikallista tilaa esitellä ja perustella päähahmo Chanteraide asiaan kuuluvalla syvyydellä. Chanteraiden hahmo on kuitenkin elokuvan keskeinen suorittaja ja siksi on erityisen tärkeää, että Baudry ei sorru laventamaan vähemmän tärkeiden hahmojen kavalkadia sen enempää. Ohjaajille tämä tiivistäminen tuntuu olevan poskettoman vaikeaa ja liian usein tekijät sortuvat esittelemään lopulta tarinan kannalta turhia minuutteja kaivellessaan sivuhahmojen elämäntarinoita esille.

Yhteenveto

Raikas ja ajankohtainen ranskalainen sukellusvene-elokuva ei pelkää ottaa maailman poliittisesta tilanteesta kiinni ja laventaa tilanteiden kulkua kohti katastrofia. Se ei myöskään arastele piikitellä liittolaismaita eikä omaa maataan samalla hyläten propagandaan kumartavan yltiöpatrioottisuuden, joka niin kovin usein värittää sotaelokuvia. Puutteistaan huolimatta ohjaaja Antonin Baudryn ensimmäinen kokopitkä on kypsä, toimiva, hyvin näytelty, tiiviisti käsikirjoitettu ja ennen kaikkea pahuksen tehokas jännityselokuva sukellusveneiden maailmasta.

7/10.

Rambo: Last Blood (2019)

Ohjaus: Adrian Grunberg
Käsikirjoitus: Matthew Cirulnick, Sylvester Stallone
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti, espanja
Budjetti: noin 50 miljoonaa USD
Arvioitu: kevät 2021
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 20.9.2019

Johdanto

Rambon hahmo on populaarikulttuurikäsite. Siihen voi törmätä nykyisin milloin missäkin lauta-, tietokone- ja miniatyyripelien maailmasta kirjallisuuden ja kuvataiteen kautta aina vakiintuneisiin fraaseihin saakka. Tuskinpa Sylvester Stallone tiesi aikanaan, minkälaisen vaikutuksen hänen näyttelemänsä hahmot tekevät koko maailman kulttuuriperintöön.

Ensimmäisten Rambo-elokuvien suosio iski lujasti maailmalla ja sitä seurasi 1980-luvulla melkoinen joukkio Ramboa tavalla tai toisella kopioivia elokuvia. Tässä niistä muutamia. Bruno Mattein huono sinikopio elokuvasta Rambo: First Blood Part II (1985) oli Strike Commando (1986) , joka korvasi Stallonen Reb Brownilla. Se sai jopa vielä Bruno Matteilta jatkoa elokuvalla Strike Commando 2 (1988), mutta pääroolissa oli nyt Brent Huff. David A.Prioirin yllättävän hyvässä elokuvassa Deadly Prey (1987) Stallonen korvaaja oli Cameron Mitchell. Mark L.Lesterin itsekseenkin klassikoksi muodostuneessa elokuvassa Commando (1985)[x] päästaraksi otettiin Arnold Schwarzenegger. Turkin Rambo-kopiosta vastasi Çetin Inanç elokuvalla Vahsi kan (Wild Blood, 1983) ja Rambon roolissa itse Cüneyt Arkin, joka pelkästään tuonna vuonna nakutti päärooleja peräti seitsemässä eri elokuvassa (joista yksi oli muuten suora kopio Steven Spielbergin elokuvasta Jaws (1975)). Çetin Inançille yksi ei riittänyt, joten hän yritti uudestaan vielä 1986 elokuvalla Korkusuz (Rampage), jossa pääroolin veti Serdar Kebapçilar. Indonesiassa pyörähti teattereihin 1986 Jopi Burnamanin Pembalasan Rambu, jonka Rambo-kopiota esitti jenkkinäyttelijä Peter O’Brien. Jopa Filippiinit osallistui talkoisiin ahkerasti … Cirio Santiagon (Final Mission (1984), The Devastator (1986), Killer Instinct (1987), Eye of the Eagle (1987), The Expendables (1988), Fast Gun (1988)) monien elokuvien lisäksi mm. Teddy Pagen aavistuksen näitä tunnetummalla ohjauksella Movie in Action (1987) ja siinä Rambona ruotsalaistähti Bo Svenson! Ja samainen herra Svenson oli asialla myös Fabrizio De Angelisin elokuvassa Thunder (1983). Se poiki myös jatko-osat Thunder 2 (1987) ja Thunder 3 (1988), mutta pääosan esittäjäksi vaihtui Mark Gregory. Huomattavasti tunnetumpaa materiaalia edustavat Joseph Ziton käynnistämä Missing in Action (1984) ja sen jatko-osat Lance Hoolin Missing in Action 2 (1985) sekä Aaron Norrisin Braddock: Missing in Action 3 (1988), joissa kaikissa kolmessa pääroolissa tietenkin Chuck Norris. Listaa voisi jatkaa, mutta eiköhän Rambon vaikutus tule jo selväksi tälläkin alustuksella.

Juonitiivistelmä

Isoisä John Rambo (Sylvester Stallone) viettää puuhastelun täytteisiä eläkepäiviä isältä perimällään ranchillla lähellä Meksikon rajaa ystävänsä Marian (Adriana Barraza) ja lapsenlapsensa Gabriellen (Yvette Monreal) kanssa. Puuhasteluun kuuluu muun muassa puolustuksellisten tunneliverkostojen rakentaminen ranchin alle. Gabrielle saa tiedon meksikolaiselta ystävältään Giselleltä (Fenessa Pineda), että tämä olisi selvittänyt Gabriellen biologisen isän asuinpaikan ja henkisellä tuuliajolla yksinäisellä ranchilla asuva Gabrielle saa siitä kimmokkeen lähteä Meksikoon tutustumaan isäänsä siitäkin huolimatta, että isoisä John varoittaa tyttöä sekä isästään että Meksikosta. Ei aikaakaan, kun tytöstä ei kuulu mitään ja pahaa aavistava John Rambo lähtee rajan yli etsimään Gabrielleä. Varsin pian Rambo selvittää palasia Gabriellen kohtalosta ja joutuu kohtaamaan Martinezin veljesten huumekartellin kätyreitä ikävin seurauksin. Kartellin toimia salaa seurannut toimittaja Carmen (Paz Vega) auttaa Ramboa selvittämään Gabriellen kohtaloa ja siinä sivussa Rambo aiheuttaa kartellille huomattavaa tuhoa. Kun pöly laskeutuu, kostoa janoava Rambo jää ansoittamalleen ranchille odottamaan kiukkuisten kartellimiesten kostoreissua rajan yli ja kun nämä saapuvat, laskee Rambo irti helvetin lieskat koston nimessä.

Kommentit

Siinä missä elokuvasarjan edellinen elokuva (Sylvester Stallonen ohjaama Rambo (2008)) yllätti positiivisesti sekä katsojakunnan että osan kriitikoistakin verisellä asenteellaan ja kantaaottavuudellaan, Adrian Grunbergin ohjaama viides elokuva nostattaa lähinnä ajatuksia sen koko olemassaolon tarpeellisuudesta. Mikä tärkeintä tämä viides poikkeaa neljästä aiemmasta myös moraalisen dilemman näkökulmasta: Rambo-hahmon keskeinen vaikutin kallistua veriseen väkivaltaan on ollut tähän asti neljän aiemman elokuvan perusteella vaihtoehdottomuuden tunne, jossa Rambo ei koe iloa eikä tyydytystä siitä, että hänen on turvauduttava tappavan tehokkaaseen sotilaskoulutukseensa. Hän on joutunut tahtomattaan tai oikeudentunnosta tilanteisiin, joissa väkivalta on jäänyt ainoaksi vaihtoehdoksi. Hän ei ole aiemmin saanut erillistä motivaatiota tappaa ja tämä pieni moraalisen dilemman näkökulma on ollut Rambo-elokuvien täydellisessä ytimessä vuosikymmenien ajan. Grunbergin ohjauksessa kuitenkin tehdään hahmon psykologian kannalta outo täyskääntö ja nyt yht’äkisti Rambolle maalataan sekä motivaatio että kostonhimo osaksi hahmon keskeisiä vaikuttimia. Rambosta sukeutuukin nyt äkisti verta janoava koston enkeli, joka ei pelkästään nauti tappamisesta vaan suorastaan jää odottamaan tilaisuutta tappaa ja tuhota. Psykologista täyskääntöä yritetään epätoivoisesti perustella peräti kokonainen tunti laahustavan draamankaaren avittamana parhailla keinoilla, millä tekijät keksivät heruttaa sympatiaa murhanhimon käynnistämiseksi.

Elokuvan poliittinen agenda on harvinaisen keskeisessä roolissa ja tiiliskiven hienovaraisuudella uhotaan, että Teksasin etelärajan toissa puolen elää saastaisissa oloissaan graffitien keskellä vain kylmäverisiä tappajia, huumeparoneja, raiskaajia ja hyväksikäyttäjiä ja niistä jokainen halajaa tekemään tihutöitään rajan pohjoispuolella heti, kun vain tilaisuus siihen muodostuu. Poliittinen agenda sinällään ei yleensä tee elokuvasta automaattisesti hyvää tai huonoa ellei katsojalla ole voimakasta poliittista näkemystä itsellään. Ja niin on tälläkin kerralla, mutta elokuvan poliittinen suoraviivaisuus oudoksuttaa ja jää mietityttämään. Kieltämättä karrikoidussa mustavalkoisessa elokuvamaailmassa pahisten on oltava läpeensä pahoja, jotta oman käden oikeutta ihannoiva hurmeinen verilöyly olisi jotenkin perusteltavissa. Ja sellainen hurmeinen verilöylyhän siitä sitten tietty koittaa, kun kiukkua kihisevän kartellin konnat kaartavat tuliluikut tanassa rajan yli Rambon lahtaus mielessänsä. Elokuvan varsinainen toiminta painottuu länkkärityyliseen yhteenottoon Rambon ranchilla, mutta kaikki mitä elokuvassa on sitä ennen nähty, latistaa aivot omistavan katsojan ymmärtämään jo ennen kohtauksen käynnistymistä, että mitään mahdollisuuksia ei terhakkailla Meksikon nuorilla urhoilla ole kiukkuiselle yksinäiselle sotaveteraanivanhukselle. Ja näinhän se sitten juuri menee, muutamien innovatiivisten tappokohtausten ohella katsoja altistetaan kokonaiselle laumalle mielikuvituksetonta lahtausta. Rambo esitetään kostoa janoavana supersankarina, jolle hahmona koko tilanne tuntuu vain päiväkävelyltä puistossa – mitään jännitystä kiristävää vastusta, odotuksia nostattavaa käännettä tai edes mahdollisuutta väliaikaiseen tappioon ei vain löydy. Sitä voi kuvitella mitä vastusta kanat kykenevät antamaan kanalaan murtautuneelle näädälle, jonka sen hetkinen hurmeinen tehtävä on tappaa kaikki mikä liikkuu. Meksikolaiset ”kanat” näkyvät olevan elokuvan ohjaajan käsissä vieläkin tyhmempiä kuin kanat yleensä; sen verran ansiokkaasti kartellin karjut antautuvat Rambon ansoihin ja jippoihin.

Elokuvan alun ja lopun kerronnallinen epäsuhta on elokuvan suurin surma. Draaman koukeroissa kärvistellään ensimmäinen reilu tunti epätoivoisesti etsittäessä perusteluita lopun mellakkaan ja sitten päästetään irti Haadeksen hurtat repimään irti raajat ja päät verisessä toimintaspektaakkelissa. Kumpikaan osio ei mitenkään järkevästi tue toistaan. Ne on tässä elokuvassa yritetty liimata yhteen poliittisen agendan muodostamalla liimalla, jotta päästäisiin mahdollisimman näyttävästi päästämään päiviltä tukkualennuksella saatu leegio kenkkuja meksikaaneja. Rambon perintö alentuu lopulta pelkäksi äärioikeistolaiseksi päiväunifantasiaksi. Teknisesti – sekä kuvauksen, ohjauksen että lavastusten kohdalla – elokuva seilaa kuin kännissä laidasta laitaan ja parasta antia siinä on varsin mellevästi toimiva ääniraita. Selkeästi heikoin Rambo-elokuva kautta aikain; mitäs sitä kaunistelemaan.

Yhteenveto

Ikä jo painaa ja vieterissä on ajan tuomaa löystymää. Mahdollisesti viimeisin Rambo-elokuva (Stallone vihjasi, että voisi jatkaa hahmon roolissa, jos tämä elokuva menestyisi … se ei menestynyt) on politisoitunutta, ummehtunutta ja liian varman päälle pelattua turvallista kerrontaa, jossa uuvuttavat yksinkertaistukset upottavat lonkeroitaan odotettuihin juonikuvioihin. Alun ja lopun epäsuhtaisuus rikkovat elokuvan eheyttä ja kaiken tuhtaamisen alta paljastuu hyvin tavanomainen kostotrillerin juonirakenne. Jos tästä vaihtaisi nimen … vaikka ”Last Blood: Land of the Free”:ksi ja vaihtaisi Syltyn nyt vaikkapa hatusta vetäen Kevin Baconiin tai Mel Gibsoniin, kukaan tuskin osaisi arvata tämän olevan Rambo-saagan valju yritys veriseksi joutsenlauluksi.

3/10.

Extinction (2018)

Ohjaus: Ben Young
Käsikirjoitus: Spenser Cohan, Brad Kane
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: helmikuu 2021
Ensi-ilta Suomessa: ei virallista valkokangasensi-iltaa Suomessa
Kieli: englanti
Budjetti: julkaisija Netflix ei julkaissut tietoa budjetista

Johdanto

Kärhämöinti avaruusolentojen on niitä aivan keskeisiä tieteiselokuvien vakioaiheita mitä nyt vain keksiä voi. Tieteiselokuvat saattavat joillekin katsojille rinnastua jopa suoraan avaruusörkkien lahtaamiseen energiapyssyköillä ja jedimiekoilla. Luonnollisesti tieteiselokuvien oikea kirjo on hyvinkin kattava ja niiden varsinaisten avarusolentojenkin kanssa loppujen lopuksi pituuspissailua harrastetaan vain toisinaan.

Tässä Ben Youngin ohjaamassa elokuvassa avaruusolennot nyt ovat kuitenkin ihan siinä kaiken keskiössä, kun konevoimaan luottavat valloittajat tuntemattomasta syystä haluavat liiskata kaikki ihmiset hiivattiin planeetalta. Premissi on siis jotakuinkin samalla käsitteellisellä tasolla sellaisten elokuvien kanssa kuten Byron Haskinin The War of the Worlds (1953) (tai mikä tahansa sen uudempi versiointi), Roland Emmerichin Independence Day (1996) myöhempine uusintoineen, Gareth Edwardsin Monster (2010), Strausen veljesten Skyline (2010), Jonathan Liebesmanin World Invasion: Battle Los Angeles (2011), Joseph Kosinskin Oblivion (2013)[x] ja vaikka Doug Limanin Edge of Tomorrow (2014). Ja kuitenkin useimmat yllämainitut ovat ison rahan spektaakkelielokuvia, joissa koko planeetan kohtalo on vaakalaudalla ja elokuvan tuotannossa on tarpeeksi pätäkkää saadakseen kuvio vaikuttamaan uskottavalta katsojallekin.

Kaikissa mainituissa elokuvissa jotakin keppiä isompaa pitää ennemmin tai myöhemmin keksiä avaruusörmöjen invaasion vastustamiseksi; usein aivan päättömien juonenkuljetusten ja älyttömien juonireikien kautta tai keksimällä joku pikkunäppärä teknologinen juttu, joka silppuaa vihut. Siinä kohtaa kuitenkin huomaamme jo mielenkiintoisen eron Ben Youngin elokuvaan; taitavakaan mekaanikko ei pysty ihmeisiin eikä keksimään paineen alla viidessä sekunnissa ihmelaitetta, joka pelastaa päivän. Elokuvan ilmapiiri noudattelee tiettyä fatalistista synkkyyttä, joka vastakohtaistuu mielenkiintoisesti yksittäisiin maailman pelastaviin urotekoihin keskittyviin ison rahan invaasioelokuviin.

Juonitiivistelmä

Töissä käyvän perheenisän Peterin (Michael Peña) elämää varjostavat huoli rahan riittävyydestä elämiseen, parisuhde vaimo Alicen (Lizzy Caplan) kanssa ja parin pienten tyttöjen Hannahin ja Lucyn kasvattaminen. Peteriä alkavat vaivata myös häntä vainoavat kammottavat valveunimaiset näyt, joissa hän elää perhettään suojellen vihamielisten avaruusolentojen hyökkäyksen jälkeisessä lohduttomassa maailmassa. Näyt vaivaavat ja kummastuttavat Peteriä ja hän saa selville, ettei suinkaan ole ainut vastaavista kärsivä. Sitten se jo käynnistyykin … avaruusolentojen hyökkäyksen ensimmäinen aalto yllättää ihmiskunnan ja tehokkaasti tuhoaa ihmisten infrastruktuurin jättäen henkiinjääneet selviytymään kaduille ja raunioihin. Missään ei ole kuitenkaan rauhaa, kun olentojen ryhmät jalkautuvat maan kamaralle etsimään ja tuhoamaan viimeisetkin ihmiskunnan rippeet. Peter perheineen joutuukin nyt elämään painajaismaisia näkyjään ja etsii selitystä sille, miksi hän alunperinkään näki tulevaisuuteen painajaisissaan.

Kommentit

Michael Peña on yllättävä valinta toiminnallisen tieteiselokuvan päärooliin. Miehen tätä kirjoitettaessa lähes sadan elokuvan uran pääroolit on laskettavissa yhdellä kädellä ja useimmiten olemme tottuneet näkemään hänet avustavassa sivuroolissa. Onko valinta sitten osunut oikeaan vai ei? Vastaus on selkeä kyllä. Nimittäin Michael Peña istahtaa vallan vakuuttavasti ns. tavallisen perheenisän rooliin elokuvan alkupuolella; häneen on helppoa ja vaivatonta samastua, kun toimeentulon huolet, ongelmat töissä ja kotona painavat päälle ja lapsetkin aiheuttavat päänvaivaa. Kun elokuva vaihtuu alkupuolen henkilödraamasta jälkimmäisen puolen selviytysmistaisteluksi, Michael Peñan roolisuorituskin kasvaa uskottavasti siinä mukana. On virkistävää huomata, että toiminnallisen elokuvan tähdeksi uskalletaan laittaa muitakin nimiä kuin brucewilliseitä, antoniobanderaseja, bradpittejä ja jasonstathameja. Michael Peñan muutos taviksesta selviytymissankariksi on elokuvan onnistumisen kannalta ensiarvoisen tärkeä elementti ja mies onnistuu siinä kyllä oivasti. Ongelmaksi muodostuvat elokuvan käsikirjoituksen ja toteutuksen laiskuus. Koko elokuva rakentuu yhden ja vain yhden kortin (vaikkakin tämä kortti on enempää paljastamatta erityisen hyvä ja hieno veto tekijöiltä) varaan ja kaikki tämän yhden elementin ulkopuolella oleva on kirjoitettu vähän miten sattuu. Varsinkin perheenisän tyttärien roolit ovat harvinaisen ärsyttäviä. Kaikkihan me tunnemme vanhan tutun juonenkulun käsitteen Idiot Plot, jossa kokonaisen tarinan muodostuminen edellyttää typerää käyttäytymistä. Tässä elokuvassa käsikirjoituksessa on vahvasti ja monissa paikoin mukana ko. käsitteen eräs variaatio – nimittäin vaikka sankaria ei voi haukkua typerykseksi, valtaosa elokuvan tapahtumista ei tapahtuisi lainkaan, mikäli sankarin ympärillä ei olisi niin idioottimaista käyttäytymistä. Kirkuvat ja irrationaaliset lapset ylittävät ärsytyskynnyksen alta nanosekunnin. Heidän elementtinsä elokuvassa on ohjata sankari yhä uusiin kiperiin tilanteisiin, joita järkevästi käyttäytyvien henkilöiden maailmassa ei vastaan tulisi. No onhan se selvää kelle tahansa lasten vanhemmalle, että tietenkin lapset voivat sortua hädissään sekä holtittomaan itkuun ja huutoon että ajattelemattomaan käyttäytymiseen, koska hehän lapsina eivät määritelmänkään mukaan ole vielä valmiita kohtaamaan maailmaa yksin. Kun taas tässä elokuvassa asioita tapahtuu viidennen tai kuudennen tai kymmenennen kerran samasta syystä, se lähinnä kielii vain käsikirjoituksen laiskuudesta. Lapsia käytetään vain irrallisina juonen kuljetuksen välikappaleina.

Juonessa on myös valitettevasti isoja aukkoja ja tarinan kuljetus töksähtelee välillä outoihin suvantokohtiin, joiden funktiona tuntuu olevan vain minuuttien kalastus. Tarinan sisältö ei kertakaikkisesti riitä kokopitkään elokuvaan. Itsepintaisesti tekijät ymppäävät mukaan sitä sun tätä turhuutta pitkäksi venähtävistä turhista käytävähippailuista ylipitkiksi venytettyihin melodramaattisiin kohtauksiin. Kaikki kielii siitä, että käsikirjoituksen luun ympärillä ei vain ole tarpeeksi lihaa. Elokuvasta olisi voinut käsikirjoitusta tiivistämällä saada erinomaisen pätevän Black Mirror -antologiasarjan tunnin jakson.

Tekninen tekeminen elokuvassa on varsin menettelevää. Vaatimattoman budjetin puitteet ovat varsinkin elokuvan alkupuolella hyvinkin vaikuttavat, mutta kun staattisten lavasteiden maailmasta pitäisi siirtyä toiminnalliseen touhuiluun, alkaa ilmetä ongelmia. Tekijät ajautuvat käyttämään pimeyttä ja savuverhoja hävittämään ammottavia teknisiä puutteita ja vaikka valtaosa kehnoista efekteistä livahtaa nopean leikkauksen vuoksi anteeksiannettaviksi, niin harmittavan iso osa paljastuu varsin heikoiksi. Tekijät ovat haukanneet aivan liian suuren kakun suhteuttuna käytettävissä oleviin varoihin ja vision kaventamisen asemesta valinta on osunut teknisen tason heikentämiseen. Se on todella sääli, sillä elokuvan sydämessä on kuitenkin virkistävän erilainen invaasioelokuva.

Yhteenveto

Tieteistoimintaelokuvien skaala tulee ongelmaksi heti, kun termi budjettirajoite tulee mainituksi. Miten pystyä visuaalisesti tuottamaan uskottavaa materiaalia lopun ajan tuhomeiningistä, joka pitäisi laventaa koko planeettaa koskevaksi? Vippaskonsteja hyödyntämällä tai jättämällä asia tarkemmin käsittelemättä. Tai kuten tällä kertaa, huterasti näitä kahta yhdistellen. Uskottavuusongelmien kanssa painiminen ei ole tieteiselokuvan lajityypissä mitenkään harvinainen ongelma. Puutteistaan huolimatta elokuva on kuitenkin mainio invaasioelokuvien variaatio, vaikkakin se luottaa liikaa omaan näppäryyteensä.

6/10.

Papa, sdokhni! (Why Don’t You Just Die!, 2018)

Ohjaus: Kirill Sokolov
Käsikirjoitus: Kirill Sokolov
Tuotantomaa: Venäjä
Kieli: venäjä
Budjetti: alle miljoona euroa
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 99 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 25.9.2020

Johdanto

Ohjaaja Peter Jackson muutti elokuvamaailmaa. Ja nyt ei todellakaan tarkoiteta niitä valtavan ylipitkiksi venytettyjä järkyttävän kalliita eeppisyystekijöillä pelaavia fantasiafanfaareja, joista valtavirta hänet ensimmäiseksi muistaa ja epäilemättä kulmakarvojaan kurtistelee näinkin kerettiläiselle näkemykselle. Tarkoitetaan tässä siis nimenomaan ohjaajan alkuajan teoksia Bad Taste (1987) ja Braindead (1992)[x]. Verisiä elokuvia oli jo toki tehty pitkin vuosikymmeniä ja erityisesti 1980-luvulla, mutta siltikin Jackson vei omat koomiset läträyksensä niin älyttömän pitkälle, että niitä yhä edelleen mietitään jonkinlaisina läträyksen ja äklöyden rimamittareina kauhuelokuvista puhuttaessa. Useimmissa maissa on omat perinteensä pienemmän mittakaavan indie-kauhulle ja onhan se aina hieman poikkeavaa, kun joku tällaisista puitteista ponnistaa kansainväliseen maineeseen ja menestykseen. Kirill Sokolovin verinen esikoisohjaus kumartelee sinne tänne aina Sergio Leonesta Quentin Tarantinoon, mutta kun sitä sisältönstä puolesta väkisinkin lähdetään vertailemaan joko ihan aikuisten tosissaan tai kieli poskessa vaikka just noihin Jacksonin läträyksiin, jää venäläiselokuvan tarkoitushakuinen shokkihoito lopulta melko vaatimattomaksi.

Juonitiivistelmä

Matvey (Aleksandr Kuznetsov) on Olyan (Jevgenija Kregžde) poikaystävä. Andrey (Vitali Hajev) on Olyan rikospoliisina työskentelevä isä ja Tasha (Elena Shevchenko) puolestaan Olyan äiti. Matvey ilmestyy vasara kädessään Andreyn ja Tashan kerrostaloasunnolle eikä aikaakaan, kun vasaralle löytyykin jo käyttöä. Andrey alkaa hiljaksiin saada selville mitä helvettiä tämä nuori mies oikein luulee tekevänsä ja mikä yhteys hänellä onkaan Andreyn tyttäreen Olyaan…

Kommentit

Televisioviihteessä sarjakuvamaisen veriset ylilyönnit ovat jo ihan melkein normaalia arkipäivää. Ash vs Evil Dead laittoi ämpärikaupalla punaista kultaa jokaiselle kuviteltavissa olevalle pinnalle heti silmän välttäessä. Z Nation ja The Walking Dead eivät arastelleet näyttää läheltä mitä voisi tapahtua zombieksi muuttuneen ihmisen päälle, kun sen päälle parkkeerataan henkilöautolla. Happy! -sarjassa … no … jokainen jakso on poliittisesti epäkorrekti verinen ylilyönti hulvattomassa irrationaalisuudessaan. Mainitun kaltaisia sarjakuvamaiseen kerrontaan kumartavia televisiolle suunnattuja verisinfonioita ei ollut olemassa vielä edellisellä vuosituhannella ja vasta audiovisuaalisen materiaalin lähettämisen teknologinen murros on sallinut näille kanavia saavuttaa yleisöjä. Rakenteiden murros televisioviihteessä heijastuu hyvinkin suoraan myös elokuvien maailmaan ja elokuvien tekijöiden pitää tiedostaa oman mediansa asema suhteessa muihin.

Päivän päätteeksi ilmestymisaikanaan vuonna 2018 Kirill Sokolovin toiminnallisen slasher/splatter-elokuvan verinen anti jää lopulta tässä valossa jopa hieman kesyksi huolimatta ilmeisestä halusta pyrkiä shokeeraavaan, verisen räikeään ja anarkistiseen ulosantiin. Elokuva on tarkoitettu selkeästi vain ja ainoastaan verisen väkivaltaviihteen ydinjoukolle ja valtavirtaelokuvia seuraaville se on väistämättä aivan liian mauton, epäkorrekti, räikeä ja verinen. Hieman vaatimaton budjetti valutetaan epäilemättä kuiviin efektien realisoimisen yhteydessä eivätkä ne toki olekaan millään muotoa huonoja jos kohta ei nyt alan kirkkaanpunaisinta parhaimmistoakaan. Se vaan, että ihan pelkkä kaulasuonesta valtoimenaan pulppuava veri ei oikein enää uudella vuosituhannella ole mitenkään ihmeellistä, radikaalia tai shokeraavaa ja pelkässä veren määrässä on kovin vaikea laittaa kampoihin vaikka Japanin Takashi Miikelle tai Sion Sonolle. Muutamat Sokolovin aivoittamat efektitempaukset saavat kokeneenkin gorehoundin hihittelemään innosta, mutta sitten seuraavassa kohtauksessa tuleekin taas vastaan sellainen aha, tommoista taas -tunne. Elokuvan musta komiikka pelaa kuitenkin erittäin hyvin ja erityisesti näyttelijöidensä ansiosta. Aleksandr Kuznetsovin ja Vitali Hajevin näyttelemien hahmojen välinen köydenveto on suorastaan tarantinomaisen kihelmöivää ja ohjaaja Sokolovin itse taituroimat leikkisät leikkaukset ovat juuri oikea-aikaisia ja niissä on kaikuja jopa ohjaaja Scott Spiegelin slasher-elokuvan Intruder (1989) mallikkaista kikkailuista. Elokuvan synkkä alavire Venäjän korruption nykytilasta jalostuu mutkitta herkullisiksi tilanteiksi ja sinänsä lähtökohtaisesti ahdistavasta ankeudesta Sokolov onnistuu tiristämään särmikkäitä havaintoja maansa tilasta. Harvinaista on myös se, miten vaatimattoman budjetin rahkeet ovat riittäneet tekniselle puolelle; valaistus, äänitekniikka ja kuvaus eivät mitenkään paljasta tuotannon vaatimattomuutta – päinvastoin. Lisäksi tekijät osaavat ja ymmärtävät käyttää kameraa muuhunkin kuin vain sarjaan yksittäisten tilanteiden taltiointeja, joka tuntuu olevan erityisen uhanalainen taito maailmassa, jossa jokainen luulee olevansa ohjaaja kuvatessaan vaikka jotain koiravideota juutuuppiin tai tikkelitokkeliin.

Selkeästi parhainta antia elokuvassa edustaa sen äänimaailma. Inhan ja kiihottavan välimaastoon istahtavat musiikki ja ääniefektit ovat jatkuvasti näennäisesti taustalla, mutta upeasti koko ajan korostavat visuaalista sisältöä olkoon se sitten kohtauksen tunneympäristön manipuloimista, veriefektien tehokkuuden maksimointia tai korostamassa takaumakohtausta.

Selkeästi heikointa antia puolestaan on Sokolovin haluttomuus mennä liian pitkälle. Kyllähän pätkässä siis toki pätkitään, hutkitaan ja lätkitään, mutta elokuvan potentiaalinen kohdeyleisö lienee jo kokenut kaikenmoista elävien kuvien ihmemaailmassa. Valtaosa elokuvan sisällöstä on kuitenkin jo lähtökohtaisesti joka tapauksessa omalla tahollaan kihloissa Quentin Tarantinon Reservoir Dogs (1992) ja Kill Bill: Volume One (2003) -elokuvien, Robert Rodriquezin Sin City (2005)-elokuvan ja Sergio Leonen melkein koko tuotannon kanssa, joten miksi ei sitten suosiolla menisi moniavioisesti naimisiin asti?

Yhteenveto

Räväkkä, yllättävä ja varsin verinen venäläiselokuva on ohjaajansa Kirill Sokolovin esikoisohjaus. Kiihkeän tarinan ydin on helposti ymmärrettävissä ja sen tekijät pyrkivät mahdollisuuksiensa mukaan pitämään paketin yksinkertaisena ja selkeänä. Lyhyestä kestostaan huolimatta kaikki ei kuitenkaan loksahda aivan mutkitta paikoilleen ja muutamakin kohtaus suorastaan jopa särkee kokonaistunnelmaa, joka on parhaimmillaan yhden olohuoneen ahtauteen tungettujen hahmojen interarktiossa. Tarkoitettu vain anarkistisen, nihilistisen väkivaltaviihteen fanikunnalle, vaikka sisältääkin hyppysellisen filosofisia pohdintoja.

7/10.