L’isola degli uomini pesce [Island of the Fishmen] (1979)

Ohjaus: Sergio Martino
Käsikirjoitus: Cesare Frugoni, Luciano Martino, Sergio Martino, Sergio Donati Tuotantomaa: Italia
Arvioidun version pituus: 99 min
Arvioitu: joulukuu 2015
Ensi-ilta Suomessa: 28.09.1979 (Savoy -teatteri)
Kieli: Italia

Johdantoprimary

Sergio Martinon pitkään uraan mahtuu monen moista. Tuotteliaan ohjaajan kansainvälisesti tunnetuin kausi ajoittuu Italian giallo-, kannibaali- ja zombie-elokuvien kulta-aikaan 1970- ja 1980-luvuille ja Martino kunnostautuikin veristen giallo-elokuvien saralla varsin kunniakkaasti. Sittemmin Italian elokuvainfrastruktuurin tuhoutumisen jälkeen vain harva ohjaaja on pystynyt jatkamaan elokuvien tekemistä valkokankaille ja myös Martino joutui alistumaan uudessa Italiassa tv-elokuvien ohjaajaksi. Tuotteliaaseen 1970- ja 1980-lukujen vaihteeseen ajoittuu tämä erikoinen Island of Lost Souls (1932) -elokuvan variaatio, johon sekoittuu häivähdys R.L.Stevensonia, ripaus H.G.Wellsiä, hyppysellinen H.P.Lovecraftia ja rahtunen ko. aikakauden hetkenä kuumana hehkuneiden italialaisten zombie- ja kannibaalielokuvien kuvastoa. Elokuvan historia eri versioineen on nykyisin koko lailla erikoinen (ja olisi aivan oman blogikirjoituksensa arvoinen!) ja sen tunnetuin(?) versio tunnetaan nimellä Screamers, joka oli Roger Cormanin levittämän ja uudelleen leikkaaman version nimi. Cormanin versioon oli ehditty kuvata jo aiemmin Yhdysvalloissa huomattavasti lisää materiaalia ihan kokonaisine juonikuvioineen ja näyttelijöineen päivineen jo ennen kuin Corman leikkautti elokuvan uudelleen ja päästi sen levitykseen. Tässä yhteydessä käsitellään kuitenkin Martinon alkuperäistä italialaista versiota nimellä L’isola degli uomini pesce. Martino oli ehtinyt tässä vaiheessa jo tulla tunnetuksi väkivaltaisten ja eroottissävytteisten giallojen kautta ja tämä elokuva on selkeä irtiotto seikkailuelokuvan suuntaan.

Juonitiivistelmä

Elokuva sijoittuu vuoteen 1891. Joukko haaksirikosta henkiin jääneitä ajautuu tuntemattoman Karibian saaren rannalle ja varsin pian käy selväksi, että saari ei suinkaan ole tyhjä eikä varsinkaan vaaraton. Siellä pitää kartanoaan saaren omistava eristäytynyt britti Rackham (Richard Johnson) kauniin nuoren vaimonsa (Barbara Bach) kanssa ja saaren lähivesillä elelee verenhimoisten kalamiesten yhdyskunta. Henkiinjääneet pääsevät turvaan Rackhamin kartanolle, mutta liekö majapaikka kuitenkaan aivan turvallinen ja mitä kummaa Rackham kätyreineen oikein saarella puuhaileekaan?

Kommentit

Island of the Fishmen on kyllä varsin oivallisesti rytmitetty ja jaksotettu – joskin tarpeettoman rönsyinen ja aavistuksen hidastempoinen paikoin – seikkailuelokuva esikuvanaan Island of Lost Souls (Island of Dr.Moreau, 1932). Varsin herttaiset syväläiset (nuo kalamiehet kumipuvuissansa) korvaavat Fulcin zombit ja Deodaton kannibaalit eksoottisella kartoittamattomalla saarella, mutta hieman yllättäen samalla Martino pitäytyy varsin tarkasti perinteisen seikkailuelokuvan raameissa eikä aja elokuvaansa kovinkaan verisille vesille (kuten esim. miehen edellinen elokuva Mountain of the Cannibal Gods (1978), jossa muuten naispääosassa Ursula Andress ja Island of the Fishmenissä taasen Barbara Bach – molemmat ns. Bond -tyttöjä). Huikeinta antia elokuvassa on sen kuvaus. Giancarlo Ferrandon käsissä ovat syntyneet kauniit kuvakulmat, tarkoin harkitut kehystykset ja upean miljöön taltiointi, jotka kaikki tekevät elokuvalle selkeästi ison merkityksen. Lukuisia kertoja näyttelijät on kehystetty häikäisevän upean luonnon keskelle luoden elokuvaan poikkeuksellista auraa. Mukana on myös monia taitavia ja pitkiä vedenalaiskohtauksia. Tätä samaa auraa tavoittelee ja tehostaa Luciano Michelinin taikoma ääniraita, joka saa monet kohtaukset tehokkaasti elämään. Martinon seikkailutarina on siis kyllä kuvattu, ohjattu ja leikattu taidolla, mutta kokonaisuudessa on kuitenkin harmillisesti mukana myös ihan turhia elementtejä, jotka eivät koskaan johda yhtikäs mihinkään. Karibian miljöön ”pakolliset” voodoo-kuviot eläinuhreineen erityisesti eivät tunnu kuuluvan tarinaan ensinkään, mutta siltikin Martino käyttää näihin kuvioihin minuuttitolkulla aikaa. Isosilmäiset kalamiehet kumipuvuissansa luovat tarinaan nykypäivänä tarkasteltuna tietenkin tahatonta nostalgista hauskuutta – jopa komediallisia arvoja- , mutta totta puhuen b-elokuvan budjeteissa ei koskaan ole ollut varaa ihan kaikkea toisintaa. Budjetti huomioiden elokuva selviytyy efekteistäänkin vallan menettelevästi jopa ajan vääjäämätöntä julmuutta vastaan.

Alan kuumina staroina elokuvassa nähdään Barbara Bach, Claudio Cassinelli ja Richard Johnson, jotka kaikki olivat jo elokuvan tekoaikaan kokeneita kettuja ja taatusti tuttuja naamoja giallojen ja muun italokauhun, poliisijännärien sekä seikkailuelokuvien harrastajille. Kokenut ja arvostettu brittinäyttelijä Richard Johnson esittää tällä kertaa väkevästi viiksekästä pahista (Edmond Rackham) ja varsin verevän roolin ahneena ylipahiksena vetääkin. Barbara Bach jumalaisen kauniina (kuten aina!) Amandana tekee minkä pitää ja Claudio Cassinelli (Lt. Claude de Ross) Rackhamia vastustamaan ryhtyvässä sankarin roolissa ei anna sijaa moitteille. Kukin näyttelijä tuo elokuvaan hyvän ja onnistuneen lisän ja kullekin näistä Martino antaa kosolti aikaa ja tilaa soveltaa osaamistaan hahmoihinsa. Ilman näiden kolmen panosta kokonaisuus olisi taatusti löysempi ja kevyempi, mutta toisaalta monet sivuosahahmoja näyttelevät näyttelijät luovat kuitenkin ikävän ristiriidan varjon osaavamman ja taitamattomamman porukan välillä.

Yhteenveto

Aidon eurokauhun painolastina on juurikin se – eurokauhu. Tätä nimittäin tämä elokuva ei oikeastaan ole ollenkaan, vaikka kuinka sellaiseksi sitä markkinoinnilla olisi yritetty maalata. Martinon Island of the Fishmen on ensinnä perinteikäs seikkailuelokuva, joka kumartaa syvästi alan klassikoille vuosikymmenien taa ja vasta sitten muuta. Kauhuelementtejä on vain vähän eivätkä ne säväytä juurikaan, koska näin epäilemättä ei tarkoitus koskaan ollutkaan. Oman maineensa vankina Martinolta ehkä odotettiin jotain aivan muuta ja varmasti lähinnä siksi elokuva Yhdysvalloissa kannibalisoitiin veriviihteen alttarilla leikattavaksi kokonaan toisiin uomiin lisämateriaaleineen päivineen. Martinon alkuperäinen elokuva toimii kuitenkin seikkailuelokuvana vallan mainiosti, joskin pienen budjetin rajoitteet näkyvät. Se kuitenkin pysyy rajojensa sisällä eikä yritä liikoja ja siksi onnistuu tarjoamaan ihan menettelevän vastuksen jopa esikuvillensa.

5/10

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Terminal Island (1973)

Ohjaus: Stephanie Rothman
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Stephanie Rothman
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 88 minuuttia
Arvioitu: 2012

JOHDANTO

John Frankenheimer muutti salaliittoelokuvien konseptit kertaheitolla elokuvallaan Manchurian Candidate (1962). Mutta vasta Nixonin hallintokausi, Vietnamin sota ja Watergate-skandaali puhkaisivat lopullisesti sen kuplan, että länsimainen valtakoneisto on aina ja varauksetta omien kansalaistensa puolella. Vastaava ilmiö oli koko länsimaista maailmaa koskettava ja 70-luku onkin siksi salalittoelokuvien keskeistä kulta-aikaa. Yksi haara näissä elokuvissa ovat poliittisesti kantaa-ottavat (usein kumoukselliset ja vallitsevia valtarakennelmia vastakarvaan silittävät) indie-elokuvat ja juuri tällaisen elokuvan tekemiseen anarkofeministi ja poliittisesti aktiivinen ohjaaja Stephanie Rothman oli omiaan. Ja onhan se väkisinkin täytynyt olla 70-luvun valjetessa jokaiselle 60-luvun flowerpower-hipille karmaiseva ajatus, että jok’ikinen marihuanapidätys ja jok’ikinen kameroille tallentunut mielenosoitus on jossakin arkistoissa kirjattuna ylös vain odottamassa, että koska oma hallinto keksii käyttää tätä tietoa nujertaakseen sinut. Stephanie Rothman lipaisee salaliittoelokuvien ytimestä makupaloja asettaessaan aikansa edistyneet tietokoneet henkilörekistereineen epämääräisten tahojen käyttöön.

JUONITIIVISTELMÄ

Kun Yhdysvalloissa äänestetään kuolemantuomiota vastaan, Kalifornia päättää kansanäänestyksen jälkeen perustaa erillisen vankilasaaren, jonne dumpataan kaikki se aines, joka muutoin istuisi elinkautista tai kuluttaisi kuolemaantuomittujen penkkejä. Terminal Islandiin viedään ihmisiä … sieltä ei palata takaisin. Saarelle kuljetetut merkitään laillisesti kuolleiksi ja päästetään toteuttamaan itseään juuri siten, kuten he parhaaksi näkevät. Paha vain, että murhamiesten ja -naisten joukossa pahamaineisinkin murhaveikko on muiden samankaltaisten ympäröimänä. Saarelle on muodostunut kaksi leiriä: toinen pienempi jahdattujen radikaalien joukko ja toinen aloilleen asettunut pelolla hallitsemisen tyranniaan pohjautuva ryhmä. Konflikti on väistämätön …

KOMMENTIT

Terminal Island asettaa tyrannisen, kontrolliin perustuvan miehisen voimavallan leirin vertauskuvallisesti edustamaan universaaliksi pahuudeksi koettua Yhdysvaltain hallintoa ja pienen feministisen ja anarkistisen kapinallisjoukon edustamaan kapinallisia voimia, joilla hallinto kaivetaan ulos poteroistaan ja uudistetaan humaanimmaksi ja ennen kaikkea tasa-arvoisemmaksi. Huomattavaa on, että varsin samankaltaiselle ideologiselle maaperälle rakentuva John Carpenterin Escape From New York (1981) tuli vasta seuraavalla vuosikymmenellä ja on varsin pitkälle konseptuaalinen toisinto Terminal Island -elokuvasta. Toki Carpenterin elokuvan Snake Plisskeniä esittävästä Kurt Russelista tuli kultti-ikoni tuon elokuvan myötä, mutta eivätpä Rothmanin teoksen Tom Selleck ja Don Marshallkaan huonosti suoriudu omissa rooleissaan. Rothmanin pienen indie-elokuvan valitettavaksi kohtaloksi jäi kuitenkin vaipua unholaan, mikä seikka johtunee ainakin osin halpiksen kehnoista tuotantoarvoista. Rothman oli Roger Cormanin kasvatteja ja alunpitäen tämänkin elokuvan piti olla huomattavasti väkivaltaisempi. Rothman sai kuitenkin tahtonsa läpi ja vaikka rajumpia kohtauksia joitakin kuvattiinkin, niitä ei liitetty lopulliseen elokuvaan – siltikin ohjaaja piti elokuvaansa liian väkivaltaisena. Elokuva asettaa vastakkain kaksi ihmisryhmää, joista tylympi ryhmä pyrkii eliminoimaan toisen toisen puolustaessa. Ihmismetsästyselokuvien Grand Old Man The Most Dangerous Game (1932) on tässä elokuvassa teemoineen taka-alalla vaikuttamassa, mutta vahvasti poliittisesti motivoituneena ohjaaja ei salli ihmismetsästyksen tapahtua pelkästään huvin ja harrastuksen vuoksi, vaan asettaa sille väkevämpiä vertauskuvia oppressiivisen hallintorakenteen jatkeena. Metsästettävät eivät pääse rauhaan edes syrjäisellä vankilasaarellaan – täälläkin heidän on alistuttava mahtipontisten tyrannien ikeeseen. Tyrannien, jotka vieläpä imitoivat käytösmallinsa yhteiskunnalta, joka on heidät alunpitäen vankilaan saattanut. Rothman luottaa katarsikseen loppuhuipennuksen jälkimainingeissa ja naiivisti asettaa saarelle elämään jäävät mukamas ansaittuun utopiaan.

YHTEENVETO

Rothmanin eksploitaatiohalpis on poliittisesti motivoitunut, väkivaltainen, anarkistinen ja feministinen vankilaelokuva. Vankilaelokuva ilman vartijoita, ilman sellejä ja ilman lakeja. Vankila, joka on tarkoitus muuttaa vallankaappauksella utopiaksi karistamalla jaloista kaikki se mädännäisyys, jota vanha valtarakenne edustaa. Elokuva on melko kömpelösti realisoituva ja teknisesti varsin vaisu, mutta sanottavaa sillä kyllä riittää sitäkin enemmän. Sutjakasti temmotettu, mutta huolimattomasti koreografioitu teos on kyllästetty melko hirveällä pornoteollisuudesta ylijääneellä ääniraidalla ja erityisen paikkaansa sopimattomalla country-musiikilla.

5/10