Ohjaus: Norman J.Warren
Käsikirjoitus: Hayden Pearce, Fracer Pearce, Norman J.Warren
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: elokuu 2022
Arvioidun version pituus: 93 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangas ensi-iltaa Suomessa

Johdanto

Kauhu-, tieteis- ja jännityselokuvien kohdalla Italia ei ollut suinkaan ainoa maa, jossa kukoistanut, Atlantin takaista maailmaa haastava ja monipuolinen elokuvateollisuus lakastui liki olemattomiin 1980-luvulla aiempien vuosikymmenten menestyksestä. Iso-Britannian jättistudioiden Hammer ja Amicus hiljattainen häviäminen jätti maahan tuntuvan ja näkyvän vajauksen erityisesti kauhu-, tieteis- ja jännityselokuvien rintamalla sekä elokuvien rahoituksessa että tekijöissä. Monethan noiden tunnettujen studioiden tekijämiehistä ja -naisista eläköityivät samaa tahtia studioiden kanssa. Varsinaisten kauhuelokuvien kohdalla lopulta vain kourallinen kokonaan brittiläistä alkuperää olevia elokuvia pääsi maassa edes teatterilevitykseen saakka koko vuosikymmenen aikana. Esimerkkeinä mainittakoon vaikka Harry Bromley Davenportin elokuva Xtro (1982), Tobe Hooperin elokuva Lifeforce (1985)^[x], Neil Jordanin elokuva The Company of Wolves (1984), George Pavloun elokuva Rawhead Rex (1986), Ken Russellin elokuva Gothic (1986), Donald Cammelin elokuva White of the Eye (1987), ja vaikkapa Clive Barkerin elokuva Hellraiser (1987) – Xtron kohdalla lisäksi tämäkin oli vaikeaa, kun eri alueilla filmikopioita poltettiin ja teatteriesityksiä peruttiin Thatcherin valtakauden moraalilakien vuoksi. Valtaosa brittien 1980-luvun muutoinkin vähäisestä kauhuelokuvatuotantojen määrästä päätyi lopulta suoraan videolevitykseen ja sitä kautta unholaan tai kauhuelokuvan harrastelijain kauhisteltaviksi ja varsin usein myös hihiteltäviksi. Koko vuosikymmenen aikana maasta ponnisti yhteensäkin vain jokusen kymmentä kauhu-, tieteis- ja jännityselokuvaa sekä toki muutama yhteistuotanto (esimerkiksi Alan Parkerin elokuva Angel Heart (1987), John Landisin elokuva An American Werewolf in London (1981) sekä Stanley Kubrickin elokuva The Shining (1980)). Aika karua, kun miettii minkälaisen perinnön Amicus– ja Hammer-studiot jättivät jälkeensä.

Juonitiivistelmä

Kuuden nuoren joukkio (Lesley, Tom, Rick, Spud, Janet ja Carol) koomailee jossakin eteläisen Englannin rannikkoseudun lomakohteessa ja ajautuu paikallisessa rantativolissa hankaluuksiin muutaman paikallisen kanssa paeten tilanteesta purjeveneellä. Paatti osoittautuu merikelvottomaksi pohjakosketuksen jälkeen ja joukkio ainoaksi vaihtoehdoksi jää rantautua paikalliselle saarelle. Saarella joukkio törmää vanhahtavaan Grand Island Hotel -nimiseen hotelliin ajatellen, että koettelemuksista voisi hiljaksiin päästä eroon. Mitä vielä … show vasta alkaakin tästä, kun käy ilmi, että hotelli – ja itse asiassa – koko saari tuntuu olevan kovasti nuoria vastaan ja merkillisesti hotellin henkilökunta ja asukkaat eivät oikein tunnu pysyvän näkyvissä…

Kommentit

Amerikkalaisten kollegoiden innostuttua kunnolla varaamaan kalentereistaan kauhuelokuvilleen nimiä John Carpenterin Halloween (1978) -elokuvan suosion jälkimainingeissa, ei optioita oikein enää ollut käytettävissä Norman J.Warrenille 1987, kun Bloody New Year ristittiin. Uusi vuosi ehdiittin käyttää jo Emmett Alstonin elokuvassa New Year’s Evil (1980). Eipä sekään toki mitään haittaa, sillä Norman J.Warrenin elokuvassa on muutoinkin kovasti viittauksia aiempien tekijöiden parempiin elokuviin. Myös nimiöinnin kanssa kävi niin, että mainittu Emmett Alstonin keskeinen teos pieksee ilmat pihalle Warrenin yritelmästä. Tässä kohtaa viimeistään (ainkin kauhuelokuviin perehtynyt) lukija arvanneekin minkälainen sontaläjä Norman J.Warrenin elokuva oikein onkaan.

Elokuvan keskiössä on juoni, jonka mukaan saarella on aikaisemmin tapahtunut kenkku tutkateknologiaan liittyvä onnettomuus. Sen seurauksena saari asukkaineen on jäänyt jumiin jonkinlaiseen toistuvaan aikahäiriöön, joka samalla on muuttanut saaren asukkaista osan näkymättömiksi (tietenkin!). Lisäksi porukka on muuttunut luonteiltaan aiempaa ikävämmiksi – murhanhimoisuuteen saakka – ja fyysisiltä ominaisuuksiltaankin vähintäinkin poikkeaviksi. Joo. Elokuvan rakenne keskittyy lähinnä seuraamaan pelokkaiden nuorten aivotonta säntäilyä saaren eri osissa. Rannalla, metsissä, niityillä, rakennuksissa ja pelloilla. Toisinaan jokin avattu ovi johtaa odottamattomiin lokaaleihin ja toisinaan pakoilla pitää saaren asukkaiden lisäksi tivolista perään lähteneitä lättähattuja. Nuorten käytös heidän havaitsemiinsa tilanteisiin on parhaimmillaankin hämmentävää ja pahimmillaan sitä hämmentävyyttä sotkee vielä haulikkoammuntamainen editointi, jossa tekijäporukkaa ilmeisesti toivoo tsägällä onnistuvansa tekemään yhden onnistuneen kohtauksen. Ei kannata kuitenkaan henkeä pidätellä, sillä tässä piinallisen pitkäveteisessä juoksenteluorgiassa löytyy tarkalleen yksi jännittävyyteen asti nouseva kohtaus. Kyseessä on kohtaus, jossa nuorten elokuvateatterissa katsomasta mustavalkoisesta kauhuelokuvasta irtautuu yksi elokuvan hahmoista kuristamaan erästä nuorista. Kyseessä lienee tällaisen mekanismin varsin varhainen käyttö kauhuelokuvan saralla (ja siten mekanismi, jonka lopulta erityisesti Hideo Nagatan elokuva Ringu (1998) nosti suuren yleisön kartalle, mutta jota toki David Cronenberg käytti varhaisemmin elokuvassaan Videodrome (1983) ja Chuck Russell saman vuoden elokuvassaan A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors (1987)).

Elokuvan efektit ovat kauniisti sanottuna vaatimattomia ja ne olisivat näyttäneet jo 1950-luvulla ihan tavanomaisilta. Vähän kuivahtanutta puuroa poskeen sekä nokea silmien alle ja johan näyttääpi saarelainen kenkulta. Varsinaisia veriefektejä ei oikeastaan ole ollenkaan ja äänipuolellakin keskitytään joutavaan kirkuiluun sekä BBC:n sitcomeista mahdollisesti varastettuihin purkitettuihin nauruihin, kun näkymättömät saarelaiset jahtaavat nuorukaisia pitkin poikin mantuja. Näkymättömissä antagonisteissa on sellainen kätevä puoli, että riittää kun joku tuotantoassistentti heiluttelee vähän pajukkoa kameralle niin johan siitä pitäisi välittyä katsojalle mielikuva, että juu siellä ne näkymättömät saarelaiset nyt varmaan ovat piknikillä pajukossa. Rahaa säästyy, kun ei tarvitse edes puurolla maskeerata porukkaa; eri kätevää. Näyttelijöiden puuhastelua karmeampaa seurattavaa on heidän suuhunsa istutettu idioottimainen dialogi, joka tahattomasti muuttaa paikoin elokuvan hirvittävästä tylsyyden piinasuosta komedialliseksi, kun sanottava asia tai tapa sanoa se eivät mitenkään luontevasti istu omaan ympäristöönsä. Tästä lienee seurausta elokuvan nauttima vähäinen kulttimaine.

Yhteenveto

Norman J.Warrenin älyvapaassa nollabudjetin ”elokuvassa” on muun umpipölhön dialogin ohessa eräs yksittäinen kohta, joka tiivistää elokuvan sisällön vallan mainiosti tätä vuolasta arvostelua terhakammin kahteen virkkeeseen: ”I’m sorry I snapped at you. It’s just that suddenly everything seemed so stupid…”.

2/10.