Ohjaus: Uwe Boll
Käsikirjoitus: Guinevere Turner
Tuotantomaa: USA/Saksa
Arvioidun version pituus: 95 min
Arvioitu: lokakuu 2010
Ensi-ilta Suomessa: ei teatteriensi-iltaa Suomessa
Budjetti: noin 25 miljoonaa USD

Johdanto

Tietokone/konsolipeleistä elokuviksi käännettävien teosten marssi saa jatkuvasti lisää osallistujia. Ohjaaja Uwe Boll on jopa profiloitunut tumpeloimaan peleistä elokuvia haaskabudjeteilla, mutta Bloodraynen kohdalla Boll sai sentään käyttöönsä tuhlattavaksi hulppeat 25 miljoonaa taalaa. Eräs keino yrittää vetää yleisöä on haalia mukaan jokunen tunnetumpi nimi ja Bollin erikoisuutena onkin ollut starojen kiinnittäminen sivurooleihin. Boll toimii nimittäin niin, että roolituksiin ei mietitä ketään tiettyä henkilöä ja vasta kuvausten aattona tarkistetaan, että mahtaisikohan joku rahantarpeessa oleva tähti tai tähtönen lähteä pikaiselle kuvauskeikalle. Tällä kertaa koukkuun on tarttunut Michael Madsen ja Ben Kingsley sekä vielä kuvausten aikaan nousussa oleva lihaskimpputähtökäinen Michelle Rodriguez (joka on sittemmin saanut paljonkin nostetta) ja joukko muitakin nimiä. Bloodraynessa ovat kohdallaan vain lavasteet ja tuotannolliset arvot, mutta tarinan karmeutta ja ohjauksen ontumista ne eivät pysty alleen peittämään, vaikka Uwe Boll kierrättääkin katsojan suuntaan paljon pikkukivaa silmille. Vähän kuin Paul W.S. Andersoninkin ohjaukset myös Uwe Bollin elokuvat usein näyttävät puitteiltaan kelvoilta, mutta karkkipinnan puraisu paljastaa ikävän sivumaun.

Juonitiivistelmä

Rayne (Kristanna Loken) on puoliksi vampyyri, puoliksi ihminen, joka janoaa kostoa vampyyrilordi Kaganille (Ben Kingsley). Kagan puolestaan murhasi Raynen äidin tämän ollessa vasta pikkuinen taapero ja Rayne todisti tapahtuman omilla silmillään piilopaikastaan. Raynen apuna Kaganin kukistamiseen tähtäävissä toimissa häärii salaseura, jota johtaa Vladimir (Michael Madsen). Kaganilla puolestaan on hallinnassaan kätyreitä ja dekadentteja aatelisia. Sitten etsitään vastustajia ja mätkitään näitä turpaan. Ja kun tilanne rauhoittuu, kaavassa kuuluu edetä ”lopputaisteluun” (Boss Monster) Raynen ja Kaganin välillä. Voittaja ratkeaa tutulla kaavalla.

Kommentit

BloodRaynen käsikirjoitus on rönsyilevä, vaikeasti tehokkaaksi elokuvaksi siirtyvä ja aivan liian mutkainen onnistuakseen aikaansaamaan jouhevaa ja toimivaa kokonaisuutta. Tarina rikkoutuu pahoin monessa monituisessa kohtaa ja Uwe Boll on tuttuun tapaan aivan ulapalla sekä tarinan ohjaamisessa että näyttelijöiden kaitsemisessa. Erityisen surullista on katsoa päätähtösen Kristanna Lokenin puisevaa koikkelehdintaa, jossa ei tunnu olevan tunnetta, taitoa, mielenkiintoa eikä päämäärää. Raynen rooli taas toisaalta edellyttäisi juurikin nimenomaisesti sielukasta tunteidenpaloa, mutta Loken ei kerta kaikkiaan taivu tällaiseen rooliin. Ulkoiset avut ovat kuitenkin kohdallaan ja niiden varaan Boll joutuukin pelaamaan yrittäessään saada kohtauksiinsa mielenkiintoa. Elokuvan kulku on yhtä epäselvää kaaosta ja sotkua alusta lopputeksteihin saakka eikä sottaisen juonen käänteissä tai edes kohtausten järjestyksillä ole useimmiten minkään valtakunnan tolkkua. BloodRaynen kokonaistunnelma on tasapaksu ja totinen ja elokuvaa vaivaa paha kaavoihin ja kliseisiin kangistuminen. Samaten tapahtumien sisäinen uskottavuus ja loogiset ongelmat täplittävät elokuvaa kautta kaikkien kohtausten, mutta hienot lavasteet ja miljööt peittävät osan tästä onneksi alleen.

Lavasteet ovat (Bollin kohdalla voi toisaalta sanoa jälleen!) ainoa asia, johon on kunnolla vaivauduttu satsaamaan. Taistelukoreografiat ja myötähäpeää synnyttävä ”taisteludialogi” ovat karmivaa seurattavaa ja muodostavatkin elokuvassa ainoan asian, joka lähestyy termiä ”kauhu”. Muutoin elokuvan tunnelma on lattea ja sekainen eikä asiaa auta lainkaan ääniraidan laimeus. Ben Kingsleyn sivurooli vampyyrilordi Kaganina on uskomattoman huono ja tönkkö. Madsen sentään tarjoilee ainoan kelmeän valonpilkahduksen tässä liki kaksituntisessa roskatarinassa, mutta se ei riitä pelastamaan edes niitä kohtauksia, joissa Madsen on mukana. Elokuvan ”juonenkäänteet” on parasta jättää kokonaan arvioimatta – sen verta hirveää tuubaa yritetään katsojalle välittää. Erityistä huomiota huonoudellaan huuteleepi elokuvan lopputaistelut Kaganin linnassa ja tapahtumat, jotka johtavat keskeiset apuhahmot Kaganin saliin.

Yhteenveto

BloodRayne on Uwe Bollin huonoakin huonompi elokuvasovitus samannimisestä pelistä. Elokuvan juoni karkaa idioottimaisuuksillaan täysin käsistä. Pääosassa heiluva puunukke Kristanna Loken on täysin kuutamolla roolissaan elokuvan puolivampyyri Raynenä, mutta eniten kulmien kurtistelua saa aikaan nimekkäämpien näyttelijöiden, Michael Madsenin ja Ben Kingsleyn, suorittama puolitehoinen näytteleminen. Tyypeillä on kyllä nätit vermeet ja naikkosilla kurveja myötäilevät nahka-asut. Ja lavasteet toimivat. Mihinköhän takahuoneiden sampanjakekkereihin tekijät saivat poltettua 25 miltsiä riihikuivaa?

2/10