Tässä artikkelissa hihitellään sitä, mitä kaikkea potaskaa meille katsojille yritetään elokuvien sisällöstä syöttää fyysisen elokuvatallenteen kansipaperien kautta. Kaikki elokuvia edes sivusilmällä seuraavat tietävät tasan tarkkaan, että aika usein kansien avulla yritetään myydä jotain, mitä itse elokuvassa ei konsanaan ole tarjolla.
Split Second (Tony Maylam, 1992)
Rutger Hauerin nimellä myyväksi tarkoitettu elokuva sai ensi-iltansa melko vaikeiden tuotannollisten vaiheiden jälkeen joulun aikaan 1992, mutta kyykkäsi pahasti lippuluukuilla epäilemättä siksi, että se on sekainen, epäkoherentti sotku, joka naamioituu kyttäkamu-teemaiseksi tieteisdystopiaksi. Pohjoismaisen DVD-version kannessa komeilee elokuvan päätähti Rutger Hauer niin nimenä kuin kuvanakin. Hiustyyli ja pärstäkuvan vaatetus ovat toki jonkin matkan päässä siitä, miltä Hauer pääosan elokuvan kulkua näyttää, mutta kyllä siitä Rutger Hauerin tunnistaa.
Hauer pitelee käsissään jotain nykypäivän ysimilliseltä vaikuttavaa paukkurautaa, mutta elokuvassa Hauerin hahmolla oli erityisenä aseistuksenaan huomattavasti järeämpi tieteismaailmaa varten kehitetty pyssykkä, jonka tuhovoima oli jotain aivan muuta kuin mitä tuollaisella tavis-pyssykällä saavuttaa voisi. Tokihan hänen käpäliinsä osui pari pikkupyssyäkin (nekin revolvereita eikä kansikuvan kaltaisia puoliautomaatteja) elokuvan kuluessa, mutta pääosan ajasta vedeltiin joko isolla scifi-pyssykällä tai sitten sellaisella kahden käden sarjatulta ampuvalla rynnäkköhaulikolla. Kumpikin olisi ollut kovasti paljon sopivampi ja vetävämpi ase kansikuvaan. Hieman jopa vaikuttaa siltä, että ase on kuvamanipulaatiolla kansikuvaan riipaistu jostain ihan muualta.
Kansikuvassa on massiivisen räjähdyksen edustalla jännä valkoinen auto, joka antaisi olettaa, että autolla olisi jokin kiva merkitys tai syy olla kansikuvassa. Itse elokuvassahan ei ole – siis ollenkaan, edes missään kohtauksen taustalla – mainittua autoa eli se on aivan keksitty kapistus tähän! Ei ole muuten mitään räjähdystäkään; elokuvan rämistely keskittyy pyssyjen kanssa puuhailuun eikä isompaan kalustotuhoon eli tuollaisia kuvan mukaisia räjähdyksiä ei elokuvassa kertakaikkiaan ole ollenkaan. Hauerin vaatetukseen on leikkisästi upotettu sekuntitarkkaa kellonajan digitaalista tulostusta veikeästi scifillä kirjasinlajilla. Elokuvan nimihän on ”Split Second” eli ”varmaan tässä sekunneilla on jokin isompi merkitys”, lienee arvellut kansikuvan tehtaillut ”taiteilija”. No ei ole – itse elokuvassa ei ole mitään sekuntipeliä, ei mitään laskentaa kohti nollaa tai ylipäätänsä yhtään ainutta kohtausta, jossa sekuntitarkka ajanmittaus olisi missään roolissa. Hauerin hahmo kyllä kertaalleen vilkaisee analogista rannekelloaan ihan alkumetreillä, mutta siinäpä nuo kellotouhut sitten ovatkin. Itse asiassa elokuvan nimikin piti olla jotain aivan muuta, mutta tämä siihen vaikean tuotannon jälkeen sitten rykäistiin. Aina on toki mahdollista, että kuvan värkännyt ”taitelija” on ollut krapulassa ja miettinyt sekunteja rustatessaan kellovalmistaja Tag Heueria, joka on helppo sekoittaa Rutger Hauerin nimeen.
Pieni juoksukuva Hauerista lienee lainattu pohjoismaisen VHS-julkaisun takakannesta ja siitä on näppärästi editoitu pois elokuvan toinen päätähti Alastair Duncan, koska miksipä kyttäkamu-teemaisen elokuvan kannessa nyt pitäisi erikseen korostaa, että elokuva soljuu eteenpäin nimenomaan kahden keskenään erilaisen kytän vuorovaikutuksen ansiosta.
Siis oikein iloisesti pieleen menee DVD:n kansikuvitus. On siinä sentään Hauer; sekin naamakuva on ehkä jostain muualta ongittu kuin itse elokuvasta, mutta sama mies nyt sentään kuitenkin!
Verta pakkiin 